Sebastian Fitzek: Matkustaja 23

 

Se oli sama risteilijä, jolla hänen vaimonsa oli viisi vuotta sitten, Atlantin ylityksen kolmantena yönä, kiivennyt hyttinsä parvekkeen kaiteen yli ja hypännyt viisikymmentä metriä alas syvyyksiin. Vähän sen jälkeen kun oli painanut kloroformiin kastetun pesukintaan nukkuvan Timmyn kasvoille ja heittänyt pojan yli laidan.

Saksalaisen jännityskirjailijan Sebastian Fitzekin toinen suomennettu psykologinen trilleri Matkustaja 23 kertoi risteilymatkasta, jonne päähenkilö poliisipsykologi Martin Schwartz ei olisi halunnut suurin surminkaan mennä, mutta henkilö, joka hänet houkutteli matkalle, tiesi jotakin, josta Martin oli kiinnostunut. Hän halusi selvittää, miksi hänen vaimonsa oli tappanut itsensä ja heidän poikansa kyseisellä laivalla.

"Et saa kertoa kenellekään, mutta meillä on tällä laivalla matkustaja 23"

Kyseisellä laivalla, jonne Martin kutsuttiin, oli tapahtunut outoja asioita. Laivan kapteeni ja omistaja olivat piilottaneet 11-vuotiaan tytön, ja Martinin tehtäväksi tuli löytää tytön kateissa oleva äiti. He olivat joutuneet rikoksen kohteiksi. He eivät olleet ainoa äiti-lapsi-pari, joka oli kadonnut laivalla Martinin vaimon ja pojan lisäksi. Martin havaitsi kyseisen teeman varsin nopeasti. Hänen piti yrittää saada tyttö puhumaan ja kertomaan mitä oli tapahtunut ja missä äiti oli, mutta tyttö ei puhunut mitään.

Hän tunsi oman painonsa, joka kiskoi häntä alas ja painoi hänen ranteitaan. Tunsi uuden piston, tällä kertaa selässään. Tunsi kyynärpäidensä antavan periksi. Että hänen sormiensa ote kirposi. Että hän putosi.

Fitzek on punonut todella onnistuneen rikostarinan, joka sisälsi rikoksiin johtaneita motiiveja, joista voisi puhua, mutta jotka ovat edelleen tabuja. Motiivit olivat iljettäviä ja inhottavia. Ne nousivat kirjasta esille ja niihin oli päähenkilönkin otettava kantaa. Tosin ammattinsa vuoksi hänellä oli keinoja käsitellä vastaantulevia ongelmia. Toisaalta hän oli aiemmassa tapauksessa joutunut tilanteeseen, joka oli vaatinut lääkitystä ja nyt tuo lääkitys aiheutti hänelle migreenikohtauksia ja sekavuutta. Kuinka ollakaan, jälleen sekoileva päähenkilö, joka oudoista tilanteista huolimatta selvitti rikoksen. Kirjan loppu oli mieltä lämmittävän hyvä. Sitten loppukiitosten jälkeen pääsin epilogiin, joka kannatti lukea, sillä se avasi prologia, ja jälleen uutta rikosta.

Sebastian Fitzekin psykologinen trilleri Matkustaja 23 oli jopa ensimmäistä suomennosta, Potilas, parempi. Suuri risteilyalus valtamerellä loi klaustrofobiomaisen tunnelman, jota oudot rikokset ja tuntematon sarjamurhaaja piinasivat. 

Sebastian Fitzek, Matkustaja 23 *****

suom. Sanna van Leeuwen

Bazar 2021

s. 426

Passagier 23 2014 

Psykologinen trilleri

Sebastian Fitzek: Potilas

Iloista juhannuksen aikaa!

 

Kui nee kaik mun pihallan ova?

 

Kurje huutava

ko mää pesen tukka.

Kraana kii – kurje vaikentuva.

Kraana auk – huutavat taas.

 

Kaik alli roikkuva

pää alaspäi mattotelinest

ja niil on kiva.

 

Vahtihaahka vartioitte

sarevesitynnyris.

Munt päästä lähel

kosk olen naisihmissi

kollil kähise.

 

Ja joutsene!

Mää unhoti joutsene!

Pensait täyn

piäni ruskioi joutseni

sirisevä

opettava

poikias

Hopp!

Ens lehmus

rännireuna

kattotiili

Hopp!

 

Heli Laaksonen, Sulavoi 2006

 

Hyvää juhannusta 2021!

Keigo Higasino: Myrkyllinen liitto

 

Iskit miekan sydämeeni, vaikka rakastan sinua niin valtavasti. Ole siis hyvä ja kuole.

 

Kesä sujuu viihtyisien dekkareiden parissa. Japanilaisen Keigo Higasinon dekkari Myrkyllinen liitto syväluotaa vuoden kestäneen avioliiton heiluvia rakenteita. Jotakin kummallista tapahtui melkein vuoden päästä avioliiton solmimisesta, joten ensimmäisestä dekkarista, Uskollinen naapuri, tutuksi tulleet rikostutkijat saivat kinkkisen rikoksen ratkaistavaksi. Kyseessä oli myrkytys.

 

Teesalongin menussa komeili toinen toisensa perään teelajikkeita, jotka olivat eiliseen asti olleet Kusanagille täysin tuntemattomia. Tähän mennessä hän oli kuitenkin ehtinyt kuulla monesta ja juonutkin useita, sillä tämä oli jo hänen neljäs teepuotinsa.

 

Tykkäsin tosi paljon ensimmäisestä dekkarista, jossa kuvattiin monia japanilaisia tapoja ja kulttuuria. Myrkyllinen liitto jatkaa hyvin samalla linjalla. Teehuonekulttuuri tuli tutuksi. Tosin nykyaika oli tuonut Japaniin kahvikulttuurin, ja myrkytetty henkilö oli nauttinut myrkkyannoksensa kahvistaan.

 

”Se arsenikki oli meidän.”

 

Vanhaa puutarhamyrkkyä, arsenikkia, oli käytetty kahvin seassa. Mutta kuka kumma oli myrkytyksen takana, kun puolisolla oli pitävä alibi? Onneksi Kusanagi sai apua pitkäaikaiselta ystävältään ja fysiikan apulaisprofessorilta Yukawalta, sillä muuten rikos olisi voinut jäädä ratkaisematta. Rikos oli nimittäin suunniteltu älykkäästi ja huolellisesti.

 

Keigo Higasinon Myrkyllinen liitto paneutui lähes nelikymppisen pariskunnan vauvahaaveisiin, joita sekoittivat salasuhde ja menneisyyden ikävät salaisuudet.

 

Keigo Higasino, Myrkyllinen liitto

suom. Raisa Porrasmaa

Punainen silakka 2021

s. 302

Japaninkielinen alkuteos ilmestyi 2008

Dekkari

 

Keigo Higasino: Uskollinen naapuri

Emma Rous: Au Pair

 

Meillä ei ole valokuvia meidän varhaisimmasta vauva-ajastamme, Dannylla ja minulla. Mayesin perhealbumissa ammottaa kuuden kuukauden aukko syntymämme jälkeen.

 

Brittiläisen Emma Rousin Au pair pokkari tuli luettua nopsaan tahtiin mökkireissulla. Kirjan tarina sijoittui Norfolkissa sijaitsevaan merenrantahuvilaan nimeltään Summerbourne, jonka omisti tarinan isoäiti. Perheen tytär oli käynyt läpi isänsä jäämistöä. Isä oli kuollut tapaturmaisesti vähän aikaa sitten. Seraphine eli Seph yritti löytää itsestään vauvakuvia, mutta niitä ei juuri löytynyt, sillä hänen ja hänen kaksosveljensä Dannyn äiti teki itsemurhan sen jälkeen, kun oli synnyttänyt heidät. Seph oli kuitenkin elänyt onnellisen lapsuuden isänsä ja veljiensä sekä lastenhoitajiensa seurassa.

 

Kysymys Summerbournen kohtalosta jäytää minua kuitenkin mätäpaiseen tavoin: yritän eristää sen ja ummistaa siltä silmät, mutta heikkoina hetkinäni se paisuu yli äyräiden ja nakertaa minua. Kun Danny ja minä lähestyimme kaksikymmentäviisivuotispäiväämme viime kuussa, kummastelin, aikoiko Vera lahjoittaa talon toiselle meistä tai yhteisesti molemmille.

 

Seph oli aina tuntenut olevansa perheen ulkopuolinen jäsen. Jopa isoäiti kohteli häntä kuin ulkopuolista. Ulkopuolisuuden tunnetta ei hälventäneet edes ihmisten puheet siitä, että hän oli aivan äitinsä näköinen. Veljet olivat pitkiä, vaaleita ja sinisilmäisiä ja Seph pieni ja tummatukkainen sekä ruskeasilmäinen. Isänsä kanssa hän oli ollut läheinen, joten suru isän menetyksestä oli melkein mahdotonta kestää.

 

Hento kuusaman tuoksu muistutti jatkuvasti, että olin vieraassa paikassa ja vuoteessa. Totun kyllä tähän, tolkutin itselleni yhä uudestaan. Parempi täällä on olla kuin kotona.

 

Kirjan tarinaa kertoivat vuoron perään Seph ja Laura, joka oli ollut perheen lastenhoitajana siihen asti, kun kaksoset Seph ja Danny syntyivät. Kun Seph halusi tietää enemmän siitä ajasta, kun äiti odotti heitä, hän otti yhteyttä Lauraan. Mutta halusivatko perheen muut jäsenet sitä samaa? Oliko Lauran lähdössä jotakin hämärää? Kuka häiritsi Sephin elämää ilkitöillä? Tämän mysteerin rikollinen oli aika helppo järkeillä, sillä henkilömäärä oli pidetty aika pienenä.

 

Emma Rousin Au pair kertoi kaukaisista perhesalaisuuksista, joiden oli aika nousta esille ja puhdistaa ilmapiiriä. Tosin eräs henkilö joutui teoistaan vankilaan, mutta niinhän rikollisten pitää joutuakin.

 

Emma Rous, Au pair

suom. Sisko Ylimartimo

Minerva 2020 pokkari

s. 381

The Au Pair 2018

Ensim. suomenkielinen teos 2019

Harriet Tyce: Veriappelsiini

 

Se toimii joka kerta. Tiedät, että olet turvassa, yksin.

Lukitun oven takana olet vain sinä ja hurmoksen huippu, jonka saavutat ihan kohta.

Olet melkein perillä.

 

Lontoolaisen Harriet Tycen psykologinen trilleri Veriappelsiini kertoi lontoolaisen asianajajan Alison Woodin kiireisestä työelämästä, johon piti mahduttaa 6-vuotias tyttö ja aviomies. Työpäivät venyivät ja venyivät ja loppuilta meni usein baareissa ja yökerhoissa, ja perhe unohtui. Jossakin vaiheessa mukaan oli ujuttautunut salasuhdekin, jota Alison häpesi, mutta ei halunnut lopettaakaan, sillä avioelämä miehen kanssa oli väljähtynyt ja veteli liitoksissaan.

 

Vastapalvelus, paras palvelus. Yrittäen vältellä lattialla olevaa virtsalätäkköä siirryn polvillani lähemmäs ja tartun häneen. Toisella kädelläni otan tukea lavuaarista, johon hän nojaa. Hän tarraa päähäni ja painaa minut lähemmäs, ja minä suljen silmäni.

 

Alison sai murhapuolustuksen ajettavakseen ns. palveluksena siitä, että oli tarjolla firman pomolle aina, kun oli tarpeen, vaikka junan vessassa virtsalätäkössä. Aika ällöttävää luettavaa. Alison päätti monet kerrat lopettaa kyseisen touhun, mutta ei osannut sanoa ei. Sitten hänen puhelimeensa alkoi tulvia ikäviä viestejä tuntemattomasta numerosta. Joku ilmoitti tekstiviesteillään tietävänsä mitä he puuhasivat ja haukkui ilkeästi. Alisonin stressitaso kohosi. Hän yritti olla kotona enemmän ja lapsen kanssa enemmän, mutta kaikki meni pieleen.

 

Kehitin sekä krapulanhallinta - että asiakirjanlaatimistaitojani – ja ehkä imin siinä sivussa jonkinlaisen osmoosin kautta taipumuksen elämän ryssimiseen. Ehkä se kuuluu jollakin erottamattomalla tavalla osaksi peruukkia ja kaapua: töissä pystyy ottamaan vastaan miten paljon paskaa tahansa, mutta oikeussalien ulkopuolisessa maailmassa siihen vain hukkuu.

 

Verappelsiinin teemoiksi nousivat mm. murhat, äidinrakkaus, seksuaalirikokset ja seksiriippuvuus. Mukana oli muitakin jännittäviä tekijöitä, jotka varmistivat sen, että Veriappelsiini nousi kesän psykologisten trillereiden kärkikastiin.

 

Harriet Tyce, Veriappelsiini *****

suom. Oona Nyström

Otavan Seven-pokkari 2020

s. 332

Blood Orange 2019

psykologinen trilleri

Eeva Joenpelto: Naisten kesken - Kirjeitä tuntemattomille

 

Pöydälläni on kaksi kirjettä, jotka molemmat koskettelevat samaa aihetta. Ensimmäinen on pelkkää nuoren ihmisen avutonta uskoutumista ja hätää. Ja toisessa tuodaan ilmi jo keski-ikään ehtineen ihmisen mielipide juuri niistä asioista, mihin edellisen kirjeen kirjoittaja on sotkeutunut.

 

Eeva Joenpellon (1921-2004) syntymästä on kulunut sata vuotta. Kirjabloggarit juhlistavat Joenpeltoa postaamalla blogeissaan mm. lukemiaan Joenpellon kirjoja. Äitini suorastaan rakasti Joenpellon kirjoja, joten kotimme kirjahyllystä löytyi pitkä rivi hänen kirjoittamiaan kirjoja. Ei varmaan kenellekään ole yllätys, että sain niitä myös lahjaksi. Lahjoitin kirjat pois jossakin vaiheessa, ja olen kuullut, että niitä on luettu ahkerasti.

 

Naisten kesken on esseekirja. Kirjassa on kaksikymmentä esseetä, joista ensimmäisestä on yllä oleva lainaus. Esseen nimi on Onko mies piironki? Esseessä Joenpelto pohtii sitä, että onko oikein, että nuoret naiset särkevät avioliittoja, vai pitääkö rakkaus hyväksyä. Joenpelto pohtii myös sitä, että iät ja ajat on syytökset kohdistettu naisiin, ei miehiin. Lisäksi hän heittää lukijalle pohdittavaksi sen, että mitä jos vanheneva nainen rakastuisi nuorempaan mieheen? Miehillehän se on aina ollut sallittua vaihtaa nuorempaan.

 

Hyvin monien aatesuuntien anti on juuri tuollaista, hypnoosia tai suggestiota. Ne päästävät ihmisen ajattelemasta, ruokkivat sopivan kokoisin suupaloin omahyväisyyttä ja napsivat mielikuvituksen siivet poikki. Ja harvapa lintu siivettömänä lentää.­­

 

Joenpellon ajatuksia ja pohdintoja oli ilo lukea. Hän on ollut todella avarakatseinen ja järkevä ihminen, sen huomaa tästäkin esseestä, josta on yllä oleva lainaus. Esseen nimi on Kannattaako uskoa mihinkään? Joenpelto puhui mm. uskonnoista, mutta itse liittäisin tekstin juuri olleisiin kuntavaaleihin. Politiikka on nykyaikana niin päälle hyökkäävää, että pelkään poliitikkojen puolesta, sillä ilkeily ja riitely voi viedä pitkän päälle terveyden. Vain vahvat selviytyvät. Politiikka vaatii todella vahvaa luonteenlujuutta.

 

En pidä itseäni vielä aivan ikäloppuna, mutta olenpahan vain joutunut vuosieni mittaan seuraamaan lehdistössä mitä erilaisimpien aiheiden aaltoilua. Jokin teema nousee esiin ja jos se tuntuu kiinnostavan kaikkein veltointa ja keskinkertaisinta yleisönosaa, niin sitä kyllä vatvotaan aivan himokkaasti. Hienotunteisuutta siinä mylläkässä muistetaan kaikkein viimeksi.

 

Joenpelto puhuu yllä olevassa lainauksessa varsin kärkkäästi lehdistön puheenaiheista. Essee on nimeltään Turha karsina. Joenpelto oli kirjan ilmestyessä 41-vuotias, joten ei hän todellakaan ollut ikäloppu. Esseessä pohditaan mm. avioerolapsia ja sitä mitä heistä kirjoitetaan lehdistössä. Kirjan muissa esseissä hän pohtii mm. anoppien ja miniöiden suhteita, pahoja akkoja, anteeksiantamista, lasten hemmottelua, ennustajalla käymistä, yksinäisyyttä ja lähestyvää kuolemaa.

 

Eeva Joenpellon Naisten kesken teosta oli ilo lukea, sillä kirjasta nousi esille Joenpellon oma ääni ja ajatukset.

 

Eeva Joenpelto, Naisten kesken – Kirjeitä tuntemattomille

Wsoy 1962

s. 90

Esseitä 

 

 

Walter Tevis: Musta kuningatar

 

Methuen-kodissa, joka sijaitsi Mount Sterlingissä, Kentuckyssa, Bethille annettiin rauhoittava pilleri kahdesti päivässä. Samaten kaikille muillekin lapsille ”heidän luonteenlaatunsa tasoittamiseksi”. Bethin luonteenlaadussa ei kylläkään näyttänyt olevan mitään vikaa, mutta hän oli iloinen saadessaan tuon pikku pillerin. Se rentoutti jotakin syvällä hänen vatsassaan ja auttoi häntä torkkumaan tunnista toiseen orpokodin kireässä ilmapiirissä.

 

Yhdysvaltalaiskirjailija Walter Tevisin (1928-1984) Musta kuningatar kertoi Beth Harmonin kasvukertomuksen orvosta lastenkotilapsesta, josta kehittyi 18-vuotiaana USA:n shakkimestari. Kirja kertoi myös hänen riippuvuudesta lääkkeisiin, joka kehittyi jo pienenä, kun lastenkodissa rauhoitettiin kaikki lapset rauhoittavilla pillereillä. 1960-luvulla harva tyttö pelasi shakkia, mutta 8-vuotias Beth kiinnostui siitä, kun hän näki lastenkodin vahtimestarin pelaavan sitä. Shakista tuli heidän yhteinen salainen harrastuksensa, mutta lastenkodin johtaja lopetti sen erään tapahtuman jälkeen. Shakista tuli kielletty harrastus.

 

Hänestä tuntui tavallaan surulliselta, kun hän lopulta huomasi, miten saisi lyötyä vastustajansa. Tämä tapahtui yhdeksännentoista siirron jälkeen, ja jokin hänessä pani vastaan, kun se valkeni hänelle. Hän ei olisi halunnut millään luopua tästä miellyttävästä baletista, jota he olivat tanssineet yhdessä.

 

Beth adoptoitiin 13-vuotiaana ja hänelle aukesi jälleen mahdollisuus pelata shakkia. Ensimmäiset pelit monen vuoden jälkeen hän pelasi kilpailussa. Beth oli äärimmäisen omistautunut pelille. Hän opiskeli kirjoista ja shakkilehdistä eri shakkipelejä. Hän halusi palavasti USA:n mestariksi, hän halusi maailmanmestariksi.

 

Adoptioperheen äidistä tuli Bethin suurin kannustaja, ja he kiersivät yhdessä ympäri Yhdysvaltoja Bethin pelatessa kilpailuissa. Koulu sujui erinomaisesti, sillä kaikki kouluaineet olivat Bethille helppoja. Hän oli oppinut syventymään kouluaineisiin jo lastenkodissa. Yksi vika adoptioäidissä oli, sillä hän käytti rauhoittavia, ja Bethille, josta oli tullut riippuvainen rauhoittavista jo pikkulapsena, aukeni jälleen rauhoittavien aineiden taivas ja helvetti.

 

Hän oli kauhuissaan. Hän oli ypöyksin tässä huoneessa, joka oli kuin pätsi, ja pelkäsi kuolevansa.

 

Walter Tevis kirjoitti kuusi romaania, joista neljästä kuvattiin elokuva. The Hustler teokseen pohjautunut Suurkaupungin hait sai jopa 9 Oscar-ehdokkuutta. Suuret setelit-elokuvan ohjasi Martin Scorsese The Colour of Money teoksen pohjalta. Muukalainen ja Muukalaisen kasvot pohjautuvat myös Tevisin kirjoihin. Teoksesta Musta kuningatar on tehty Netflix-sarja.

 

Walter Tevisin Musta kuningatar on 60-luvun tytön kasvutarina orpokodista kuuluisuuteen  ja superlahjakkaaksi shakkimestariksi, mutta tarinan mukana tulivat tutuiksi myös ne ikävät puolet eli yksinäisyys, perheettömyys ja riippuvuus päihteistä.

 

Walter Tevis, Musta kuningatar *****

suom. Anja Leppänen

Tammi 2021

s. 400

The Queen´s Gambit 1983

Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1983