Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

”Muistakaamme aina”, nämä ovat nigerialaissyntyisen Chimamanda Ngozi Adichien viimeiset sanat kirjassa Puolikas keltaista aurinkoa. Kirjailija halusi muistuttaa, että emme unohtaisi Biafraa, joka itsenäistyi Nigeriasta 1967 ja joka taisteli kolme vuotta ja antautui 1970. Biafran valtio oli olemassa jo 1500-luvun kartoissa ja silloin se oli paljon 67-70-luvun maata isompi.   

 

Kirjailija halusi kirjallaan kunnioittaa isoisiään, jotka kuolivat Biafran sodassa ja isoäitejään, jotka selvisivät sodasta. Biafran kansasta kuoli miljoona ihmistä, ei ainoastaan sotaan, vaan myös nälänhätään. Kirjassa kerrottiin suorasanaisesti, miten ihminen kuolee ilman vettä ja ravitsevaa ruokaa ja syö kaiken elävän mikä tulee vastaan mm. liskot, rotat ja torakat.

 

Kirja oli vahva kertomus nigerialaisesta elämänmenosta, ruoasta, kulttuurista ja heimojen välisistä ristiriidoista. Tietysti oman soppansa kirjan juonikeitokseen toivat taustalla juonivat britit, amerikkalaiset ja neuvostoliittolaiset, jotka olivat oppineet viemään Afrikasta luonnonvarat afrikkalaisten köyhtyessä entisestään.

Kirjan tarinaa kantoi Isossa-Britanniassa maisteriksi valmistuneiden kaksostyttöjen Olannan ja Kainenen rakkaustarinat, jotka alkoivat 60-luvun alussa ja kestivät sota-ajan. Tytöt olivat rikkaasta teollisuusperheestä ja oppineet saamaan kaiken. Kirja oli jaettu kahteen osaan 60-luvun alkuun ja 60-luvun loppuun, joten lukija voi verrata tyttöjen elämää hyvinvoinnista kurjuuteen. Isän ja äidin paetessa Lontooseen sodan alussa, tytöt halusivat jäädä maahan taistelemaan oman kansansa, Biafran puolesta. 

Olannan mies oli kiihkeä yliopisto-opettaja Odenigbo, joka sai lapsen äitinsä palvelijan kanssa. Lapsen äiti ja suku eivät halunneet lasta, joten Olanna pakotti miehensä ottamaan lapsen heidän lapsekseen. Olanna toimi pakolaisleireillä lasten opettajana. Odenigon palvelija Ugwu oli oppimaton nuori poika tullessaan kotikylästään 60-luvun alussa, mutta hänestä kasvoi oppinut ja kekseliäs mies. Sota toi hänellekin haavoja sekä sieluun että ruumiiseen. Kirjan lomassa polveili Ugwun kirja, jonka hän aikoi julkaista jonakin päivänä.

Kainenen mies oli brittiläinen Richard, joka ei kirjassa juuri muuta tehnyt kuin yritti kirjoittaa kirjaa, mutta hän oppii igbon kielen ja rakasti Kainenea. Mies oli heikko ja avuton, mutta Kainene oli rohkea, vahva ja neuvokas varsinkin hankkiessaan ruokaa pakolaisleireille. Sisarusten välit menivät poikki lähes neljäksi vuodeksi, mutta sota lähensi heidät.

Kirja oli upea ja kerronta oli niin mieleenpainuva, suorastaan unohtumaton, minulta loppuvat sanat, sillä lukukokemus oli todella tunteita koskettava, ja kirjan loputtua en voinut muuta kuin itkeä. Kirjailija sai teoksesta vuonna 2007 brittiläisen Orange-palkinnon, joka on vuodesta 1996 jaettu englanninkielellä kirjoittaville naisille. Adichien Purppuranpunainen hibiskus on kirjailijan esikoisteos, jota suosittelen yhtä lämpimästi kuin teosta Puolikas keltaista aurinkoa. Muistakaamme aina.

Chimamanda Ngozi Adichie, Puolikas keltaista aurinkoa ***** 

Half of a Yellow Sun 2006, suom. 2009 

Orange-palkinto 2007

1960-luku

Biafra

Nigeria 

Sota

Kaksoset