Tulkoot madot, tulkoot toukat
kolutkoon ruumiin, ne piikkiset houkat
Silmäkin niille maittaa
Mutta eipä se enää haittaa
Tämä mies on jo multaa niin kuin muutkin moukat
Norjalaisen Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerralliseen Taisteluni-kirjasarjaan kuuluu kuusi kirjaa. Odotin ehkä jo tältä ensimmäiseltä kirjalta enemmän, sillä kirjoista on kohistu todella paljon. Knausgård on saanut lukuisia palkintoja kirjoistaan ja on ollut pari kertaa ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Ensimmäisessä kirjassa viitattiin muutamia kertoja kirjailijan ikävään lapsuuteen ja vaikeaan isäsuhteeseen, mutta niitä ei avattu syvemmin. Kirjan päätapahtumat olivat nuoruus ja sitten isän kuolema. Kuolema toi kirjailijan ja hänen veljensä silmille totuuden isän loppuvuosista äitinsä kanssa, joka oli todella ikävää luettavaa, sillä isä oli alkoholisti.
Äkillisen häpeän voima oli lapsuudessani ainoa tunne joka pärjäsi tehossaan pelolle, niin, tietenkin pikaisen raivon lisäksi, ja kaikille kolmelle oli yhteistä että minä ikään kuin pyyhkiydyin pois. Jäljellä oli vain tunne.
Knausgårdin isä oli opettaja ammatiltaan ja hän kasvatti poikiaan ikävällä tavalla, pelolla ja ankaruudella sekä omilla säännöillään. Jotakin hän teki, jotta lapset pelkäsivät häntä kuollakseen. Karl Oven veli teki oman ratkaisunsa ja kävi eri paikkakunnalla lukion eikä palannut enää isän luokse asumaan. Äitikin lähti, joten isä ja Karl Ove jäivät kaksin. Isä ei halunnut olla poikansa kanssa kaksin, joten Karl Ove asui isoisän työpaikan yläkerrassa ja kävi sieltä koulua. Yksinäisyys oli ikävää ja loputonta ja sille piti keksiä selityksiä.
Lähestymisestään huolimatta, isä ei lakannut lyömästä minua, huutamasta minulle raivoissaan tai keksimästä ovelia keinoja rangaista minua, mutta nyt hänen kuvansa ei enää ollut yksiselitteinen, toisin kuin ehkä Yngven mielestä. Yngve vihasi isää voimakkkaammin, ja se oli yksinkertaisempaa. Minulla ei ollut aavistustakaan millainen suhde Yngvellä oli häneen muuten.
Ensimmäisessä kirjassa on kaksi osaa. Osa yksi kuvasi lähinnä nuoruutta, mutta päällimmäiseksi nousi yksinäisyys ja isän karttaminen, lapsuutta hän ei halunnut tarkemmin muistella. Kirjan alussa Knausgård kuvasi omaa isyyttään selkeästi ja selväsanaisesti. Kirjan sivuilta voi lukea minkälainen isähahmo hän oli omien lasten ollessa pieniä. Osa kaksi oli kuolleen isän muistelemista ja tietysti kuolemaan liittyvien asioiden hoitamista.
Taisteluni - Ensimmäinen kirja oli todella henkilökohtainen, intiimi tunnustuskirja omasta vaikeasta isä-poika-suhteesta. Häpeä isän käytöksestä kannatteli koko kirjan ajan ja tietysti häpeä yhdistettynä suruun kirjan toisessa osassa isän kuoltua oli aika surullista. Knausgård on kirjoittanut kirjansa sielunsa silmin ja sydän vereslihalla.
Ja kuolema, se jota olin aina pitänyt elämän tärkeimpänä suureena, pimeänä, kiehtovana, ei ollut enempää kuin vuotava putki, tuulessa katkeava oksa, takki joka valahtaa vaatepuulta ja putoaa lattialle.
Karl Ove Knausgård, Taisteluni - Ensimmäinen kirja
suom. Katriina Huttunen
LIKE 2011
s. 489
Min Kamp. Første bok 2009
Haa sinäkin olet aloittanut tämän urakan. Minä sain vasta haalittua kasaan ilmestyneet. En tiedä, mikä minua odottaa.
VastaaPoistaKaiken varalta ajattelin aloittaa alusta. Kirjan sivuilta näkee miten hieno runoilija Knausgård olisi. Lapsuuden kokemukset ovat jättäneet jälkensä ja kirjailija keskittyy oman elämänsä kirjoittamiseen. Hänessä olisi potentiaalia vahvoihin romaaneihin. Mielestäni Knausgårdin oma elämä ei oikein riitä ainakaan minulle. Ja kun en tunne julkisuuden ihmisiä joista hän kirjoittaa, niin en oikein päässyt jyvälle mitä hän halusi tavoitella tällä. Knausgårdia on verrattu Päätaloon, mutta minusta Päätalon elämäkertakirjoissa on elämän makua. Ehkä se on se synkkyys, suru, masennus, yksinäisyys ja kaikki se negatiivisuus mikä tässä kirjassa tuntui olevan se pääasia, joka ei oikein jaksanut innostaa.
PoistaOletpa löytänyt hyviä ja inspiroivia otteita tästä teoksesta. Minäkin odotin Knausgårdilta hieman enemmän, kun lopulta sain. Kuten noista valitsemistasi lainauksistakin käy esille, romaanissa on hienoja yksittäisiä ajatuksia, mutta en kuitenkaan ihastunut kokonaisuuteen.
VastaaPoistaSama juttu minunkin mielestä, kokonaisuus oli mielestäni hankala. Voin kuvitella, jos Knausgård kirjoittaisi romaaneja, että pitäisin niiden tunnelmasta, mutta omaeläkertasynkkyys oli hiukan liikaa.
PoistaYksi noista lainauksista oli myös kirjan takakannessa, huomasin vasta kun olin sen kirjoittanut ylös.
Hienoja yksittäisiä ajatuksia kirjassa oli paljonkin, joista pidin valtavasti niiden runollisuuden vuoksi.
Uskoisin lukevani vielä seuraavan kirjan ja päätän sen jälkeen luenko pitemmälle.