Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

Vuonna 1996 minun ja veljeni viime tapaamisesta oli kulunut kymmenen vuotta ja sisareni katoamisesta 17 vuotta. Tarinani keskikohta kertoo yksinomaan heidän poissaolostaan, vaikka sitä ei välttämättä tajuaisi, ellen mainitsisi sitä. Vuonna 1996 oli kokonaisia päiviä, joina en juuri ajatellut kumpaakaan heistä.

Karen Joy Fowlerin kuudes romaani Olimme ihan suunniltamme on saanut arvostetun Pen/Faulkner-palkinnon ja oli Man Booker-palkintoehdokkaana. Luin ylläolevan lainauksen jostakin kirja-arviosta, valitettavasti en muista mistä, ja halusin heti lukea tämän kirjan. Sisarusten poissaolo kosketti jotenkin minua ja halusin lukea koko tarinan. Tarinasta löysin pienen Rosemaryn, joka kasvoi ja kehittyi aikuiseksi kirjan juonikuvioissa. Tarinaa katseltiin Rosemaryn näkökulmasta ja se vaihteli välillä, kuten itsellänikin ajatuksissa on välillä lapsuus, nuoruus ja aikuisuus ja kaikenlaiset tapahtumat mitä sitten on tapahtunutkaan jo tähän ikään mennessä. Uskomatonta miten jokin ajatus johtaa seuraavaan ja sitten seuraavaan... No niin palataan kirjan kuvioihin ja Rosemaryn perheeseen.

Isä ja äiti halusivat välttämättä teeskennellä, että muodostimme tiiviin perheen, nautimme luottamuksellisista keskusteluista toistemme kanssa ja turvauduimme toisiimme hädän hetkellä. Kun ottaa huomioon, että molemmat sisarukseni olivat kadonneet, vanhempieni toiveikkuus oli ällistyttävä saavutus. Likipitäen ihailtava. Silti oma mielipiteeni on vankkumaton. Meidän perhe ei ollut ikinä ollut sellainen kuin he halusivat uskotella.

Rosemary on kokenut lapsuudessa kaksi tragediaa eli kahden sisaruksen katoamisen, eikä hän saanut minkäänlaista terapiaa tällaisiin kriiseihin Yhdysvalloissa, joka on terapian kultamaa. Vanhemmat olivat vieläpä yliopiston tutkijoita, joten heidän olisi pitänyt huolehtia tyttärestään. Ehkäpä se vanhempien välinpitämättömyys oli sitten sitä, että väärä lapsi jäi jäljelle. Se rasittava puhua pulputtava lapsi, joka lopulta ei puhunut mitään. Kriisi oli niin paha.

Sanat tulivat ilmoille kuiskauksena, ja toivoin jo ennen kuin suuni lakkasi liikkumasta, että olisin pitänyt sen kiinni. Pelkäsin vastausta niin kovasti, että jatkoin puhumista. "Aloita alusta", sanoin Lowellille, sillä halusin viivyttää mahdollisia huonoja uutisia niin kauan kuin suinkin. "Aloita siitä illasta, jolloin lähdit."

Olimme ihan suunniltamme kirjan kuvioissa syvennytään eläinkokeisiin. Perheen vanhemmat olivat tutkijoita ja he käyttivät psykologisissa tutkimuksissa eläimiä. Kirjan yksi teema on eläintutkimusten vastustaminen ja kirjassa käydään vuoropuhelua hyvistä ja huonoista puolista sekä vastustajien jopa terroristeiksi luokittelusta. Yhdysvalloissa vastustajien perheetkin saavat kärsiä, ja kirjassa poliisit olivat aika hanakoita ottamaan kiinni pienistäkin rikkeistä eläintutkimusten vastustajien perheenjäseniä. Kirjan tarinasta tuli mieleeni vuoden 2014 Finlandia-palkinnon voittanut Jussi Valtosen kirja He eivät tiedä mitä he tekevät. Jussi Valtosen siteeraus on painettu Olimme ihan suunniltamme teoksen kanteen. Molemmille kirjoille on yhteistä eläintutkimukset ja niiden vastustaminen. Tarina on hiukkasen surumielinen, vaikka päähenkilö on aika rempseän oloinen ja tosiaankin puheliasta sorttia. Kirjan lopussa en voinut mitään kyynelille. ****

Karen Joy Fowler, Olimme ihan suunniltamme
suom.  Sari Karhulahti
Tammi 2015
s. 362
We Are All Completely Beside Ourselves 2013

Katjan bloggaus
Marin bloggaus
Pirjoliisan bloggaus
Kristan bloggaus
Kaisa Reettan bloggaus
Bleuen bloggaus
Ullan bloggaus