maanantai 12. tammikuuta 2015

2014 haasteet ja Lukuiloa Perhoslaaksossa

Vuosi 2014 on takanapäin ja uusi vuosi on jo reippaassa vauhdissa. Nyt on aika tehdä katsaus menneeseen vuoteen ja päättää vuoden 2014 alusta alkanut Lukuiloa Perhoslaaksossa. Viime vuonna julkaistiin todella paljon uusia hienoja kirjoja, mutta lukuhaasteissa, joihin osallistuin, luin enemmän vanhempaa kirjallisuutta. Jokken Nobelisti-haasteeseen luin 14 kirjaa. Yhdistettyyn Opuscolon Janssonin kirjakiusaus- ja Les!Lue!-blogin Tove 100 haasteeseen luin 13 kirjaa. Opuscolon Keltainen kesä-haasteeseen luin 5 kirjaa. Mutta sitten Marika haastoi lukemaan dekkareita, ja siinähän se kesä kuluikin mukavasti syksyn loppuun ja jännityskirjallisuutta tuli ahmittua 23 kirjaa. Lisäksi osallistun P.S. Rakastan sinua runokirja-haasteeseen ja Ullan Talvi-haasteeseen, jotka jatkuvat vielä helmikuulle asti. Tietysti olen osallistunut pienempiin haasteisiin, jossa olen väsännyt kieli poskessa Limerikki-runoja ja kertonut rakkaimmasta Kirsi Kunnaksen runosta ja kertonut Inspiraatiohaasteessa itseäni inspiroivimmista blogeista. Lisäksi osallistuin marraskuussa kirjailija Karo Hämäläisen haasteeseen, jossa hän toivoi ihmisten lukevan joka päivä 30 sivua kaunokirjallisia teoksia. Luin yhteensä 2956 sivua, joten triplasin haasteen.

Opuscolon Keltainen kesä:
Torgny Lindgren: Kimalaisen mettä
E.L.Doctorow: Homer ja Langley
Ernest Hemingway: Kirjava satama
 
Viime vuoden oma lukuhaaste liittyi luontoon. Vuonna 2014 seikkailtiin kirjoissa, joiden nimeen liittyi perhonen tai jokin muu puutarhassa lentelevä hyönteinen mm. mehiläinen, kärpänen, sudenkorento jne. Ilman näitä puutarhan lentäviä hyönteisiä eivät kukat ja hedelmäpuut pölyty ja siitä sitten seurauksena on kaikenlaisia ongelmia. Nämä 15 kirjaa luin itse ja olen siis Isosiilikäs. Toivon, että haasteeseen osallistuneet ilmoittautuisivat kommenttiosiossa. Omasta lukukasasta suosituin on ollut Hyönteishotelli, johon on käynyt tutustumassa yli 300 lukijaa. Itse pidin eniten William Goldingin Kärpästen herrasta, jota jo yläasteella luettiin pakollisena lukukirjana. Hyvä valinta opettajilta, sillä kirja kertoo ihmisluonnon sairaalloisesta muuttumisesta autiolla saarella.

Cela Camilo José: Mehiläispesä (Nobel)
Golding William: Kärpästen herra (Nobel)
Haahtela Joel: Perhoskerääjä
Istanmäki Sisko: Liian paksu perhoseksi
Kidd Sue Monk: Mehiläisten salaisuudet
Lander Leena: Tummien perhosten koti
Lindgren Torgny: Kimalaisen mettä 
Lumberg Kiba: Musta perhonen
Meripaasi Helena: Koppakuoriaiskevät
O´Donnel Lisa: Mehiläisten kuolema
von Orlow Melanie: Hyönteishotelli - Rakenna koti pölyttäjähyönteisille
Page Martin: Sudenkorennon lento
Sandberg Timo: Kärpäsvaara
Sinervo Helena: Tykistönkadun päiväperho
Woodward John: Hyönteiset  

Marile luki itsensä Kaaliperhoseksi hienolla klassikolla:
Charriere Henri: Vanki nimeltä Papillon


Marika luki itsensä Isosiilikkääksi kirjoilla:
 Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä
 Martin Page: Sudenkorennon lento
 Diane Wei Liang: Paperiperhonen
 Outsider: Ampiaisen arvoitus
 Kaija Pispa: Kärpäslätkää
 Iain Banks: Ampiaistehdas
 Robert Galbraith: Silkkiäistoukka
 William Golding: Kärpästen herra
 Timo Sandberg: Kärpäsvaara

Cilla luki itsensä Neitoperhoseksi viidellä kirjalla:
Trolle Lars: Amiraali ja Neitoperho
Daphne Kalotay: Bolšoin perhonen 
Jean-Dominique Bauby: Perhonen lasikuvussa 
Leena Lander: Tummien perhosten koti 
Mila Teräs: Perhosen varjo 

Ulla luki itsensä Amiraaliksi kolmella kirjalla:
Daphne Kalotay: Bolsoin perhonen
Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä
Joel Haahtela: Perhoskerääjä

Jokke luki itsensä Kaaliperhoseksi kirjalla:
Maeterlinck Maurice: Mehiläisten elämä

Mia Kirjojen lumosta luki itsensä Sitruunaperhoseksi kirjoilla:
Charrieri Henri: Vanki nimeltä Papillon 
Golding William: Kärpästen herra

Kristiina luki itsensä Sitruunaperhoseksi kirjoilla:
Mina Denise: Ampiaiskesä 
Mosley Walter: Valkoinen perhonen  

Jonna Kirjakaapin kummituksesta luki itsensä Ritariperhoseksi neljällä kirjalla:
Galbraith Robert: Silkkiäistoukka
Kalotey Daphne: Bolsoin perhonen
O´Donnel Lisa: Mehiläisten kuolema
Sinervo Helena: Tykistönkadun päiväperho

Älä itke ruma lapsi-blogin Milkousha luki itsensä Kaaliperhoseksi kirjalla:
Setiawan Erick: Of Bees and Mind

Kiitokset kaikille mukana olleille. Vielä voi viikon ajan kertoa lukemistaan kirjoista, sitten sanotaan haasteelle perhosmaiset jäähyväiset ja ihaillaan niitä ensi kesänä :)

Mai Lukuiloa Perhoslaaksosta :)

perjantai 9. tammikuuta 2015

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät


Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät teos on vuoden 2014 Finlandia-palkintovoittajakirja. Kirja on nyt viides kuudesta ehdokkaasta, jonka olen lukenut. Muihin ehdokkaisiin pääset tutustumaan täältä. He eivät tiedä mitä tekevät on kahden kulttuurin leikkauspiste, kahden kulttuurin synnyttämä jännitysnäytelmä, jonka ensimmäiset näytökset näyteltiin Suomessa ja viimeiset Yhdysvalloissa. Pieni Suomi ja suuri Yhdysvallat, David ja Goljat, luterilaisuus ja juutalaisuus, eläintutkimukset ja niitä vastustavat aktivistit, isä ja poika ja suuri tuntemattomuus. Tämä oli vastakohtaisuuksien kirja.

Hän ei ollut niistä kuullutkaan. Siellä ne olivat olleet, mullassa, koko tämän ajan, vaikka kukaan ei sitä muistanut, imeneet ravintonsa puunjuurten vesijohtosolukoista ja odottaneet oikeaa vuotta.

Kirjan perusteema oli kahden nuoren ihastuminen toisiinsa. Toinen oli kotoisin Suomesta ja toinen Yhdysvalloista ja ihastumista seurasi lapsi ja naimisiinmeno. Mies muutti Suomeen, mutta ei saanut töitä ja ahdistui siitä. Nainen synnytti ja masentui, näki näkyjä ja kuvitteli kaikkea mahdollista. Vuodessa kaikki oli ohi.

Kauempaa ne näyttivät ampiaisilta. Musta kovaksi parkkiintunut vartalo, kellertävät siivenalut kuin vanhan miehen varpaankynnet.

Jussi Valtonen laittaa lukijan pohtimaan omia valintojaan ja tieteen olemusta. Kirjan mies oli tutkija, joka käytti eläimiä tutkimusvälineinä, jotta sai aineistoja ja pystyi tekemään tiedettä. Kirjassa pohdittiin tieteentekemistä Yhdysvalloissa ja Suomessa, lähinnä eroja, jotka jopa vaikuttivat välillä koomisilta. Yhtä koomisilta kuulostivat suomalainen tieteenteko ja - tekijät.

Omasta pojasta kasvoi eläinaktivisti, joka saavutti yhteisöllisesti tuloksia, jotka vaikuttivat myös isän työhön. Ja kirjan kuvioissa poika saapui Yhdysvaltoihin. Isään alkoi kohdistua vihatekoja.

Kirjan tarina ei päästä lukijaa helpolla, kun periaatteessa kaikki nykyaika laitetaan vaakalaudalle, teknologian hyvät ja huonot puolet. Kirjan teknologia-aika on kirjassa päässyt palveluajasta kokemusaikaan, jota pyörittää kokemusteollisuus. Markkinavoimat siis jylläävät ja varsinkin nuoret ovat niiden talutushihnoissa. Myös isä kokeilee huonolla menestyksellä nykyteknologiaa ja kirjassa puhutaan teknologian rahoittamisesta. Kirja on hyvin yhteiskuntapainotteinen, mutta samalla siihen on saatu sisälletettyä perhetragedia, johon vaikuttivat monet eri tekijät. He eivät tiedä mitä tekevät on kansainvälinen teos, jolle toivon laajaa lukijakuntaa. Olen vaikuttunut.

Jussi Valtonen, He eivät tiedä mitä tekevät *****
Tammi 2014
s. 557

Minnan bloggaus
Kirsin bloggaus
Arjan bloggaus
Ompun bloggaus
Ullan bloggaus



keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Patricia Harman: Hope Riverin kätilö


Minusta on tuntunut suurimman osan elämästäni, että näen unta. Herään silloin tällöin, toisinaan kuukausiksi, toisinaan minuuteiksi. Olen näytelmän henkilö enkä osaa sanoa, kuvittelenko kaiken vai tanssittaako minua suuri nukkemestari.

Hope Riverin kätilö on Yhdysvalloissa yli kolmekymmentä vuotta kätilönä työskennelleen Patricia Harmanin ensimmäinen romaani. Hän on aiemmin kirjoittanut kaksi muistelmateosta. Kirjan päähenkilö oli Patience Murphy, joka ei ollut hänen oikea nimensä. Syy nimenmuutokseen ja muuttoon Hope Riverin kaivoskylään Appalakeille johtui siitä, että hän oli etsintäkuulutettu. Patience muutti Hope Riveriin kätilö Kellyn kanssa ja Kellyn kuoleman jälkeen Patiencesta tuli kylän kätilö. Kirjassa eletään suuren laman jälkeisiä vuosia 1929-30, joten köyhyys ja puute näkyvät joka paikassa. Perheillä ei ollut aina vara maksaa kätilölle palkkaa, joten Patience yritti selvitä omavaraistaloudessa kasvattamalla oman ruokansa. Toisinaan palkkiona oli tavaraa tai vähän ruokaa, toisinaan jopa kana.
Synnytysmatkoille Patience tultiin hakemaan joko aasilla, hevosvankkureilla tai autoilla. Tuohon aikaan ei juuri autoja ollut ja tietkin olivat mitä olivat.

Viiden minuutin kuluttua hauta on valmis. Polvistun sen viereen kädet ristissä. Muistan hetken hiljaisuudella äitiä, joka menetti tämän keskoslapsen - naista, joka on jossain rinnat täynnä maitoa ja sydän niin raskaana, että hän vaipuisi Hope Riverin pohjaan, jos hyppäisi veteen.

Kirjan kuvioissa Patiencen aiempi elämä tuli tutuksi vastoinkäymisineen ja syykin selvisi miksi hän oli pakomatkalla. Hope Riverissä oli omat ongelmansa. Yksi vaikeimmista ongelmista oli mustien ja valkoisten epätasa-arvo. Osa valkoisista hyväksyi mustat, mutta Ku Klux Klan oli herätetty pelottelemaan mustia ja valkoisia, jotka olivat mustien kanssa tekemisissä. Patience oli ottanut apulaisekseen mustan tytön, jota hän koulutti kätilöksi. Tyttö asui Patiencen luona. Patiencea varoitettiin olemaan varovainen, sillä hän auttoi myös mustia äitejä synnytyksissä.

Auton ajovalot pyyhkivät makuuhuoneeni vinoa kattoa. Mitä nyt? Toinen lapsiko? Tallustan katsomaan ikkunasta ulos ja hämmästyn nähdessäni kolmen auton nousevan ylämäkeen mutkittelevalla tiellä. Tämä ei voi tietää hyvää.
"Bitsy!" hihkaisen seinän läpi. "Pukeudu!" Kukaan ei tule hakemaan kätilöä kolmella autolla. "Nyt on piru irti!"

Hope Riverin kätilö on lämminhenkinen kirja Patience Murphysta, joka vaaroja uhmaten auttoi luonnonmukaisissa synnytyksissä Länsi-Virginian vuorilla. Koskaan hän ei tiennyt mitä vastassa odotti, kun hän lähti tuntemattomien hakijoiden matkaan. Yleensä kätilö haettiin vasta sitten, kun oli vaikeuksia normaalissa synnytyksessä. Patiencesta tuli hyvä ystävä paikallisen eläinlääkärin kanssa ja hänen mukanaan Patience tutustui myös eläinten synnytyksiin, poikimiseen ja varsomiseen. Kirjan sivuilla oli myös hiukkasen rakkautta ilmassa, josta pidin paljon. Hope Riverin kätilö on vuoden 2014 käännöskirjallisuuden parhaimmistoa. Suosittelen lämpimästi tätä ennakkoluulojen, köyhyyden ja ikävien ja samalla ihanien muistojen värittämää kirjaa urhoollisesta kätilöstä.

"Syntymä ja kuolema, niin tiukasti yhteen punoutuneet. Rakkaus, syntymä, kuolema, minun trilogiani."

Patricia Harman, Hope Riverin kätilö *****
suom. Sari Karhulahti
Bazar 2014
s. 447
The Midwife of Hope River 2012

tiistai 6. tammikuuta 2015

Anni Polva 100: Älähän änkee

 


Anni Polvan 100-vuotisjuhlan kunniaksi 6.1.2015 kirjabloggarit lukevat hänen kirjojaan ja kertovat muistoja Polvan tuotannosta. Omat muistoni keskittyvät Anni Polvan Tiina-kirjasarjan kirjojen lukemiseen koululaisena. Minä luin Tiina-kirjoja ja äitini luki Anni Polvan aikuisille suunnattuja kirjoja. Tiina-kirjathan olivat selkeästi tytöille suunnattuja kirjoja.

Anni Polva (Polviander) syntyi Petrogradissa nyk. Pietarissa vuonna 1915. Lapsuutensa, nuoruutensa ja opiskeluaikansa Polva asui Tampereella, mutta muutti 1938 avioiduttuaan Turkuun, jossa asui kuolemaansa asti (2003). Anni Polva kirjoitti lapsille, nuorille ja aikuisille ja hänen kirjojaan on myyty lähes kolme miljoonaa kappaletta, joista Tiina-kirjojen osuus on miljoona kappaletta. Aikuisten kirjoja Polva kirjoitti 45 kappaletta, joista ensimmäinen julkaistiin 1945, aivan kuin ennusteena tulevalle kirjailijauralle. 


Tiina-kirjojen päähenkilö oli rasavilli tyttölapsi Tiina, jolle sattui ja tapahtui kaikenlaista. Aikuisromaanien naiset ovat lujatahtoisia ja reipasotteisia, työtä pelkäämättömiä, mutta uteliaita ja jopa kiukkuisia. Rasavillistä tyttölapsesta itsevarmaksi naishenkilöksi, siinä Anni Polvan naishenkilöiden elämänkaari. Mutta rakkaus se on se vahvin teema näissä aikuiskirjoissa, niin myös Älähän änkee teoksessa vuodelta 1981. Halusin lukea kirjan äitini muistoksi, sillä hänellä oli aina hymy huulilla, kun hän luki Anni Polvan kirjoja.

Harri hymähti, työnsi lakkinsa otsalta takaraivolle ja tunsi sydämessään, ettei sellaista mimmiä löytyisikään, joka löisi Sirkun laudalta. Kunhan se ei olisi niin mustankipeä ja äkkipikainen, että sen seurassa sai aina varoa sanojaan. Tai ehkä se juuri sen takia niin mukavalta tuntuikin, kun siitä ei uskaltanut olla koskaan varma. Kylän pojat olivat kaiken aikaa kärkyllä se vieressä.

Älähän änkee teoksen rekkakuskilla Harrilla oli kiperät paikat, sillä viisikymppinen rehevämuotoinen myymälänhoitaja Hulda oli iskenyt silmänsä parikymppiseen Harriin. Harri oli niin suloinen ja rakkaus roihui Huldan rinnuksissa. Työnantajana hänellä oli mahdollisuus vaatia Harria tulemaan asuntoonsa ja Hulda käytti tilanteet hyväkseen vikittelemällä Harria. Huldalla ei ollut aavistustakaan, että talon ulkopuolella piti vahtia kaksi silmäparia Huldan ja Harrin menemisistä. 

Tosin koko maalaiskylä oli tietoinen Huldan kiinnostuksen kohteesta. Harrin tyttöystävä Sirkku kiehui ja kihisi ja oli mustasukkainen. Anni Polvan kirjoissa tunteet esitetään hieman koomisen ylikorostuneina. Kiukkukohtauksien sulattelemiseen tarvittiin aina runsaasti suukotteluja ja halailuja. Kirjaa ei voi hymyilemättä lukea, sillä koomisia tilanteita oli runsaasti. Älähän änkee kirja on oikea hyväntuulenkirja.

Kirjan kuvioissa syntyi kolme paria ja varsinkin kahden vanhemman parin touhuja lukiessa tuntui, että Anni Polva oli pistänyt kaikki sekametelisopan ainekset kirjaan ja keitteli niitä kuumalla liedellä ja nopeaan tahtiin. Selvää elokuva/näytelmä-ainesta, jos kirja olisi ilmestynyt 40-50-luvulla. Älähän änkee on hauska ja harmiton viihdekirja.

- Ei pitäisi enää tuossa iässä, voi sattua mitä vaan! kuului isännän anteeksipyytävä toteamus, kun kirkkaanpunainen lateksi valui lähekkäin oleville kasvoille. - Vaikka sanoithan sinä silloin kerran nuorena, että olet aina tuntenut vetoa punatukkaisiin naisiin.

Anni Polva, Älähän änkee
Karisto 1981 2. painos
s. 244


Osallistun kirjalla Marilen Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen. Kirja kertoo maalaiskylän asukkaista ja kirjassa oleillaan myös maataloissa ja pelloilla.

maanantai 5. tammikuuta 2015

Paul Auster: Talvipäiväkirja

 
 
 
 
Paljaat jalkasi kylmällä lattialla, kun nouset vuoteesta ja astelet ikkunan ääreen. Olet kuusikymmentäneljävuotias. Ilma on ulkona harmaata, lähes valkoista, aurinkoa ei näy. Kysyt itseltäsi: Montako aamua vielä jäljellä?
Ovi on sulkeutunut. Toinen ovi on avautunut.
Olet siirtynyt elämäsi talveen.

Paul Austerin Talvipäiväkirja loppui hienosti, sillä Auster vertasi elämänsä kehitysvaiheita vuodenaikoihin ja nyt hän oli siirtynyt viimeisimpään eli talveen. Vuodenajoissa oli sitä samaa kuin ihmisen kehitysvaiheissa ts. lapsuus on kevät, nuoruus kesä, aikuisuus syksy ja vanhuus talvi. Auster koki siis aloittaneensa vanhuuden.  
 
Talvipäiväkirja avasi Austerin elämää lapsuudesta nykyisyyteen vanhenemisen merkit huomioiden, joita hän piti vanhuuteen kuuluvina. Auster peilasi itseään myöskin siihen, miten oli elämänsä elänyt ja mitä vaikutuksia eletyllä elämällä oli nykyisyyden kanssa.

Kyllä, juot liikaa, olet menettänyt hampaita etkä ole vaivautunut hankkimaan niiden tilalle uusia, ruokavaliosi ei noudata nykyajan ravitsemustieteellisen viisauden ohjenuoria, mutta jos kartat useimpia vihanneksia, se johtuu vain siitä, ettet pidä niistä, ja sinun on vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta syödä sellaista mistä et pidä.

Talvipäiväkirja on Austerin 17. suomennettu kirja. Olen postannut aiemmin Austerin Mr Vertigo kirjasta, joka oli pienen rääväsuisen pojan kasvukertomus elämästään, johon mahtui välillä köyhyyttä ja kurjuutta, välillä rikkautta, kuuluisuutta ja loistoa. Talvipäiväkirja oli jännittävästi kirjoitettu, aivan kuin Auster katselisi itseään ulkopuolelta ja sinuttelisi itseään ts. hän kirjoittaa sinä-muodossa ei minä-muodossa itsestään.

Arpien ja varsinkin kasvoihin jääneiden arpien inventaario, jonka näet joka aamu kun katsot kylpyhuoneen peiliin tai kampaat tukkaasi. Ajattelet niitä harvoin, mutta noina harvoina kertoina ymmärrät, että ne ovat elämän jälkiä, että kasvojesi ihoon etsautuneet rosoiset viivat ovat kirjaimia salatuista aakkosista, jotka kertovat olennaisen tarinasi, sillä jokainen arpi on merkki parantuneesta haavasta, ja jokaisen haavan on aiheuttanut odottamaton törmäys maailman kanssa - toisin sanoen onnettomuus tai jokin, minkä ei olisi tarvinnut tapahtua, koska määritelmän mukaan onnettomuus on aiheeton sattumus.

Austerin elämä oli seikkailevan miehen elämää, kunnes hän tapasi nykyisen vaimonsa kirjailija Siri Hustedtin kolmekymmentä vuotta sitten. Nuoruus kului Pariisissa keräämällä elämänkokemuksia mm. naisten parissa. Jos hänellä ei ollut tyttöystävää, seksiseuraa löytyi kapeilta kujilta prostituoitujen parista. Kirjan sivuilla kuvataan joitakin seikkailuja ja seksitauteja. Mieleeni tuli, että miehellä on kyllä ollut tuuria, kun ei sairastunut aidsiin. Naisseikkalujen lisäksi Auster kertoi tyttöystävästään ja eroista ja jälleen yhteenmuutoista, lopulta he menivät naimisiin, mutta avioliitto ei kestänyt kauan.

Ei merkittävämpiä lumisateita helmikuun ensimmäisen yön jälkeen, mutta hyvin kylmä ja auringoton kuukausi, paljon vesisateita ja kovia tuulia, ja kyyhötät huoneessasi kirjoittamassa joka päivä tätä päiväkirjaa, tätä matkaa talven läpi, ja nyt ollaan jo maaliskuussa, on yhtä kylmää, yhtä kylmää kuin tammikuun ja helmikuun pakkasilla, ja silti sinä menet nykyisin joka aamu tutkimaan puutarhaa, etsimään  jonkinlaista merkkiä väristä, pienintäkin krookuksen nipukkaa, joka pilkistäisi esiin maasta, ensimmäistä keltaisen vivahdetta onnenpensaassa, mutta toistaiseksi ei mitään raportoitavaa, kevät tulee tänä keväänä myöhään ja ihmettelet, montako viikkoa vielä tarvitaan ennen kuin alat etsiä ensimmäistä punarintaa.

Auster kertoi elämänkerrassaan kehitystarinaansa myös asuntojensa välityksellä, joita oli ollut yli kaksikymmentä. Nykyisin niihin luetaan myös kesäasunnot maaseudulla. Vannoutuneesta suurkaupunkimiehestä oli kehittynyt luonnossaviihtyvä ja hiljaisuudesta pitävä kirjailija. Matkustelua ja kirjaluentoja oli riittävästi, joten rauhoittuminen oli tullut tarpeeseen. Auster kirjoitti kauniisti vaimostaan Siri Hustedistä ja vaimonsa norjalaisesta perheestä. Omat terveydelliset vaivat saivat myös osansa kirjan sivuilla.  
 
Talvipäiväkirjan sivuilla pääsin seuraamaan Paul Austerin elämänkertaa hänen itsensä kertomana. Hänen Pariisin-vuotensa kuulostivat mielenkiintoisilta, ja jos tapaisin hänet, kysyisin niistä lisää. Mikä sai hänet lähtemään juuri Pariisiin? Mitä hän etsi sieltä ja mitä hän löysi? Mikä sai hänet palaamaan takaisin Yhdysvaltoihin?  
Talvipäiväkirja on kenties rehellisempi elämänkertakirja, kun se on itse kirjoitettu, mutta selkeästi siihen on jätetty koukkuja, joista lukijana olisin halunnut tietää enemmän.

Paul Auster, Talvipäiväkirja ****
suom. Erkki Jukarainen
Tammi, Keltainen pokkari 2013
s. 225
Winter Journal 2012
Elämäkerta
 
Paul Auster: Mr Vertigo 

lauantai 3. tammikuuta 2015

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Toisena yliopistovuotenaan, heinäkuusta seuraavan vuoden tammikuuhun saakka, Tsukuru Tazaki ei ajatellut juuri muuta kuin kuolemaa.

Japanilaisen Haruki Murakamin Norwegian Wood kuuluu minun kymmenen parhaimman kirjan listaani. Olen hiukan pelännyt lukea Murakamia, etten pettyisi kovasti, sillä tuollaisen kirjahelmen jälkeen on todella vaikea kirjoittaa lähellekään yhtä hyvää teosta. Blogiystävien erinomaisten suositusten jälkeen varasin kirjan kirjastosta ja jäin odottamaan tätä hienon nimen, Värittömän miehen vaellusvuodet, ja upean kansikuvan kirjaa. Kirjan alku oli lupaava ja tuo alussa oleva lainaus on kirjan ensimmäinen rivi. Kirjan päähenkilö on Tsukuru Tazaki, joka kirjan alussa on parikymppinen. Hän oli masentunut, sillä hänen kotikaupungissa asuvat ystävänsä olivat katkaisseet ystävyyssuhteensa häneen.

Eristyneisyys ja yksinäisyys muodostuivat monen sadan kilometrin mittaiseksi kaapeliksi, jota valtava vintturi väänsi kipeästi. Jännittynyttä linjaa pitkin saapui vaikeasti tulkittavia viestejä päivin ja öin. Ääni oli kuin puiden välissä ulvova raju puhuri, jonka vuoroin voimistuva, vuoroin heikkenevä ujellus raastoi Tsukurun korvia.

Nuoruusiän ihmissuhdetragedia ei voinut olla jättämättä jälkiä päähenkilöön ja hänen oli vaikea solmia ystävyyssuhteita ja sitoutua naissuhteisiinsa. Puhumattomuus ja asioiden sulkeminen sisälle seurasivat häntä, kunnes hän tapasi naisen, johon halusi sitoutua. Naisella oli kuitenkin pyyntö, ennen kuin suhde voisi jatkua eteenpäin: Tsukurun tulisi kohdata ystävänsä ja selvittettävä vanhat ongelmat, jotta hän olisi vapaa menneisyyden painolastista.

Tsukurun naisystävä oli toimelias nainen ja hankki Tsukurun ystävien nykyiset osoitteet selville. Eräs heistä asui Suomessa asti, joten kirjassa on lyhyt jakso päähenkilön matkasta Suomeen. Hiukan ihmettelen sitä, että Suomi kuvataan tarinassa maahisten maana, joka toistetaan useampaan kertaan. Jos pääsisin juttelemaan Murakamin kanssa, kysyisin häneltä noista maahisista ja onko hän käynyt Suomessa.

Jos Sara valitsee ja hyväksyy minut, niin kosin häntä saman tien. Annan hänelle kaiken mitä minulla on annettavana, mitä se sitten onkin. Ennen kuin harhaannun synkkään metsään ja joudun häijyjen maahisten sieppaamaksi.

Värittömän miehen vaellusvuodet on värittömän, yksinelävän, keski-ikää lähestyvän miehen elämäntarina kaikessa haaleudessaan ja yksinkertaisuudessaan. Nuoruusiän kriisi alussa oli kirjan huippukohta, jota kirjan juonikuvioissa ei ylitetty missään. Ystävyyssuhde nuorempaan miespuoliseen opiskelukaveriin kuvattiin hienosti, samoin seksuaalisväritteiset unet. Ystävän kummallinen katoaminen ei juuri päähenkilöä haitannut, sillä hän oli tottunut siihen, että hänet jätetään. Nykyinen naisystävä juoksutti miestä mielensä mukaan, joka häiritsi hieman, mutta hänen ansiosta selvisi nuoruusiän tragedia päähenkilölle. Puhumattomuus, salailu ja valheet nousivat kirjan keskeisiksi teemoiksi, jotka voivat aiheuttaa vaikeita henkilökohtaisia ongelmia ja näkyä ihmisen käyttäytymisessä ja vuorovaikutuksessa ihmisen loppuelämän ajan. Kirja haaleni loppua kohden ja loppu ei tuonut mitään uutta tullessaan.

Haruki Murakami, Värittömän miehen vaellusvuodet ***
suom. Raisa Porrasmaa
Tammi 2014
s. 330
Shikisai o motanai Tazaki Tsukuro to, kare no junrei no toshi 2013


torstai 1. tammikuuta 2015

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni

 
 
 
 

Lähirannan läheikössä vuosia asustaneen ruskosuohaukan ilmaannuttua kiertämään pienenevää kehää pihan yläpuolelle harakka kävi vaiteliaaksi ja livahti metsään pitkä repaleinen pyrstö jalkojensa välissä. Muutkin siivekkäät katosivat.

Valkoinen Toyota vei vaimoni on Skiftesvikin omaelämäkerrallinen teos. Teoksessa kuljetaan nykypäivässä ja jopa ajassa ennen kirjailijan syntymää, kun hänen äitinsä odotti 40-luvulla lasta norjalaiselle merimiehelle, eikä kätilö aikonut tulla avustamaan synnytyksessä, koska pari ei ollut naimisissa keskenään. Myöhemmin pari vihittiin ja perhe asui Pohjois-Norjassa. 
 
Kirjan kuvioissa kirjailijan perhesuhteet tulivat tutuiksi ja paluumuutto takaisin kotiseudulle, joka on nykyisinkin kirjailijan peruskallio, satama, josta lähdetään, mutta jonne myös palataan. Nuorin poika Kim ei palannut, vaan hukkui veneretkellään kaverinsa kanssa. Lapsen kuolema on vaikea asia ja se oli yksi asia, jota kirjailija eli muistoissaan. Isällä oli ikävä poikaansa.

Kim oli vakava.
- Tähdet ovat taivaan reikiä ja kun minä kasvan suureksi, minä panen ne tukkoon, ettei vesi sada rei´istä enää meidän niskaan. Eikä kenenkään niskaan, jotka ovat maapallon päällä.
- Miten sinä osaat panna ne tukkoon?
Kim nauroi suullaan ja kirkkailla silmillään, koko pikkumiehen silmillään, koko pikkumiehen kasvoilla.
- Kyllä minä osaan. Minusta tulee taivaankorjaaja.

Nykypäivän tilanne kirjassa oli vaimon vaikea sairaus, sillä vaimo oli lähtenyt kotisatamasta ja paluu jäi kirjassa avoimeksi. Kirjailija ei voinut olla vaimonsa tukena, koska joutui itse eri sairaalaan. Yksi kirjan teema oli vanheneminen ja vanhenemisen tuomat ongelmat. Kirjan loppu oli koskettava ja niin liikuttava. Joni Skiftesvik on kirjoittanut elämänsä polut auki muistellen tapahtumia välillä humoristisesti ja välillä liikuttavasti. Valkoinen Toyota vei vaimoni teos oli todellinen helmi. 
 
Joni Skiftesvikin Valkoinen Toyota vei vaimoni on vuoden 2015 Runeberg-palkintoehdokas. Pohjoissuomalainen kirjailija Skiftesvik on ahkera kirjoittaja lähes 30 teoksellaan, kuunnelmillaan, käsikirjoituksillaan ym. kirjallisella tuotannollaan. Kirjallisista ansioista hän on saanut runsaasti palkintoja ja on ollut mm. kolme kertaa Finlandia-palkintoehdokkaana. Lisäksi hänen tuotantoaan on käännetty 12 kielelle. Itselleni Skiftesvikin tuotannon tekee läheiseksi hänen murteensa, sillä olen kotoisin Oulun läheltä niin kuin hänkin. 
 
Murresanat ja murteella käydyt keskustelut olivat Valkoinen Toyota vei vaimoni teoksessa vahvasti läsnä, lisäksi meri ja hienot luontokuvaukset pysäyttivät nauttimaan niistä ja kuvittelemaan mielessä mm. lintujen käyttäytymistä. Linnut olivat ennusmerkkejä tulevasta vanhan perimän mukaan. 
 
 

Joni Skiftesvik, Valkoinen Toyota vei vaimoni *****
WSOY 2014
s. 246
Omaelämäkerta