Jacob ja Wilhelm Grimm: Lumikki ja neljä muuta Grimmin satua

Vanhan kirjan päivänä sopii hyvin lukea Grimmin veljesten satuja, joista on lähtenyt maailmalle leviämään tuhansia erilaisia versioita näistä saduista. Lumikki ja neljä muuta Grimmin satua sisältää Lumikin ohella sadut Susi ja seitsemän pientä kiliä, Bremenin soittoniekat, Saapasjalkakissan ja Peukaloisen.

Lumikki on kertomus kauniista prinsessasta,  jota uusi kuningatar vihasi tämän kauneuden tähden. Lumikki pääsi pakoon seitsemän kääpiön luokse, mutta ilkeä kuningatar löysi tiensä sinne ja yritti tappaa Lumikin monta kertaa ja lopulta onnistui vai onnistuiko. Sadussa on onneksi onnellinen loppu kaikille muille paitsi kuningattarelle, joka koki kamalan lopun.

Susi ja seitsemän pientä kiliä  kertoo päivästä, jolloin vuohiemo lähti ruokaa hakemaan ja varoitteli pieniä kilejään sudesta. Sudella oli katalat keinot käytössä, jotta pääsi sisälle kilien kotiin. Vuohiäiti kuitenkin pelasti lapsensa, mutta sudelle kävi huonosti. Paha sai palkkansa jälleen.

Bremenin soittoniekoissa aasi, koira, kissa ja kukko halusivat kaikki pakoon, sillä ne olisi muuten tapettu, koska olivat liian vanhoja. Niinpä ne suuntasivat kohti Bremeniä ajatuksena, että  parempi Bremenissä kuin padassa. Illalla he tulivat erään talon luokse, jonka ikkunoista he näkivät, että pöytä notkui herkuista ja viinistä ja jokin rosvojoukko oli pöydän äärellä mässäilemässä. Eläimet päättivät ajaa rosvot tiehensä. Kuinkas sitten kävikään, no eläimet asuivat talossa onnellisina elämänsä loppuun asti.

Tämä reipas Saapasjalkakissa on varmasti kaikkien tuntema ja rakastama veijari. Sadusta on uskoakseni tehty monta eri versiota. Tämä kissa tuli perinnöksi perheen nuorimmalle pojalle, joka oli ensin pahoillaan, koska ei mitään muuta saanut. Kissa osasi kuitenkin puhua ja pyysi poikaa teettämään hänelle saappaat. Sen jälkeen kissa lähti kuningasta tapaamaan kävellen kuin mies. Kissa oli päättänyt tehdä pojasta rikkaan miehen, mutta sitä ennen tarvittiin runsaasti rahaa ja piti voittaa mahtava noita. Kuka muistaa miten noidalle kävi? No ainakin kissasta tuli kuninkaan korkein neuvonantaja.

Olipa kerran köyhä talonpoika, joka toivoi vaimonsa kanssa lasta. Kävi sitten onnellisesti, että vaimo alkoi odottaa lasta, mutta lapsi oli vain peukalon pään kokoinen. Vanhemmat rakastivat poikaansa kovasti ja antoivat nimeksi Peukaloinen. Poika ei kasvanut yhtään, mutta hänestä tuli älykäs ja nokkela poika. Peukaloinen kävi välillä seikkailemassa maailmalla, tapasi rosvoja ja varkaita, joutui eläinten vatsoihin, mutta tälläkin sadulla on onnellinen loppu.

Saksalaiset veljekset Jakob (1785-1863) ja Wilhelm (1786-1859) Grimm keräsivät kansansatuja ja muokkasivat niistä satukokoelmia, jotka oli tarkoitettu aikuisille. Sadut olivat alunperin karkeita, julmia ja väkivaltaisia, mutta veljekset karsivat niistä pahimpia julmuuksia. Ensimmäinen Grimmin sadut julkaistiin 1812 ja lopullinen versio, joka oli seitsemäs painos, julkaistiin 1857.

Lumikki ja neljä muuta Grimmin satua on julkaistu vuonna 1987. Saduissa lapset juovat viiniä, tehdään rikoksia, yritetään tehdä murhia ja tapetaan. Sadut ovat aika julmia ja ovatkin muuttuneet tästä 30 vuotta vanhasta kirjasta paljon lempeämmiksi saduiksi nykyajan kirjoissa. Alkuperäiset sadut ovat olleet vielä pelottavampia kansantarinoita. Kieli ja kirjallisuus muuttuvat ja se näkyy hyvin myös lastensaduissa. Näiden satujen takaa löytyy moraaliopetuksia, niistä löytyy pelottelua ja kasvatusta, jossa käytetään apuna neuvokkuutta, nokkeluutta, rohkeutta ja pelottomuutta. Kirja voi aiheuttaa painajaisia herkille lapsille, joten en suosittele alle kouluikäisille.

Jakob ja Wilhelm Grimm, Lumikki ja neljä muuta Grimmin satua

kuvitus Svend Otto Sörenson

suom. Anja-Liisa Vartiainen

Wsoy 1987

s. 122

Schneewittchen

Der Wolf und die sieben junge geisslein

Die Bremer Stadtmusikanten

Der gestiefelte Kater

Däumedick

Osallistun kirjalla Yöpöydän kirjat-blogin Ajattomia satuja ja tarinoita2-haasteeseen.

Lukuiloa Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä!

Stig Hansén: Birgitta Ulfsson - Mikä ettei?

Birgitta Ulfsson 1.7.1928 – 8.10.2017

Ei sen näin pitänyt mennä, kun lainasin Stig Hansénin kirjoittaman elämäkertakirjan Birgitta Ulfssonista. En olisi halunnut lukea kirjaa liikuttuneena kuultuani suru-uutisen eilen uutisista. Olen tuntenut sinut aina, koko ikäni, Birgitta, ihana karismaattinen näyttelijä. En ole koskaan nähnyt sinua teatterilavalla, mutta televisiossa ja radiossa kylläkin. Pakko sanoa, että olit  ihana Muumimamma. Äänesi oli ihana, aivan loistava ja kehon kieli uskomattoman sensuelli. Ilmankos sinä olit miesten ja kirjan mukaan naistenkin mieleen, niin näyttämöllä kuin elävässä elämässäkin. Ja karismasi loisti tähtiloistetta loppuun asti teatterissa ja näytelmissä. Eilisestä asti tähtesi on loistanut taivaalla.

Sanoit jossain välissä, että pidit jokaista vuoden kerrallaan.

Niin, niitä jotka sitten kelpuutin. Ei minulla ollut monta yhtaikaa, siinä olin kunniallinen, mutta flirttasin kaikkien kanssa. Hitto soi ja piru vie. Minä olin pirunmoinen tanssija. Oi luoja. Oli valtavan hauskaa olla suosittu, ja suosittu minä olin – kunnes piti kirjoittaa ylioppilaaksi, ja opettajat päättivät että tuota me ei päästetä läpi, hän pilaa koulun maineen. Joten ne antoivat minulle ala-arvoisen neljässä aineessa (matikassakin!).

Birgitta Ulfsson ja Stig Hansén kävivät kirjassa Birgitta Ulfsson - Mikä ettei? vuoropuhelua kaikissa paikoissa missä Birgitta työskenteli, vietti aikaa ja lomaili. Tarkoitus oli kirjata näyttelijän työtä Göteborgin kaupunginteatterin kotisivuja varten. Kerran sitten Hansén kysyi, että voisiko keskusteluista tulla kirja ja lopulta Birgitta päätti että mikä ettei.

Elämäkertatiedusteluja oli tullut useammasta kustantamosta kymmenien vuosien ajan, mutta näyttelijä ei ollut halunnut avata yksityiselämäänsä ulkopuolisille. Aika paljonhan hänen yksityiselämänsä on ollut julkisuudessa jo senkin vuoksi, että hän oli pitkään naimisissa näyttelijä Lasse Pöystin kanssa, josta on jo ilmestynyt elämäkerta. Toisen kerran Birgitta meni naimisiin vuonna 2007 ruotsalaisen näyttelijän Iwar Wiklanderin kanssa.

Ja hän pitää Lassesta ja Lasse pitää hänestä, kaikki on mennyt meidän puoleltamme tuskattomasti. Lasse sanoi:” Jos se olisi ollut joku toinen mies, olisin tappanut hänet.”

Nuoren Birgitan ilmoittaessa vanhemmille, että hänestä tulee näyttelijä, isä oli tuumannut, että ensin olisi hyvä hankkia toinen ammatti. Kirjassa käydään läpi lapsuutta ja nuoruutta jutustelun lomassa. Hansénin ja Ulfssonin keskustelua on mukava seurata. Välillä jutellaan eri näytelmistä, kirjoista, vanhasta kihlatusta, ystävistä, teattereista, teatterijohtajista, perheestä ja yleensä elämästä. Vanhenevaa näyttelijää kiinnosti myös kuolema ja hän tunnusti olevansa sinut tulevan kuoleman kanssa, joka läheni päivä päivältä. Hänellä oli syöpä, mutta se ei hidastanut hänen aktiivisuuttaan, päinvastoin. Hän  saattoi katsoa kaksikin teatteriesitystä päivässä. Lääkärikin oli kirjoittanut papereihinsa, että ällistyttävän elinvoimainen vanhus!

Birgitta Ulfssonin elämä on ollut elämää parrasvaloissa Suomessa ja Ruotsissa. Hän on näytellyt suomeksi ja ruotsiksi. Sydäntäni lämmitti, että hänen sielunmaisemansa ja sydämensä viides kammio sijaitsi suomalaisessa saaressa meren ja luonnon keskellä, jossa hän vietti kolme kuukautta joka kesä. Saarelle piti mennä veneellä, yksinkertaista elämää saaristossa, jota mekin vietämme joka kesä. Valloittava ja sydämellinen Birgitta Ulfsson eli uskomattoman koukuttavan elämän, josta ei puuttunut juonenkäänteitä. Tähti joka ei sammu koskaan.

Olen näyttelijä, vilkas ja vähän intellektuelli.

Stig Hansén, Birgitta Ulfsson - Mikä ettei? *****

Kuvat Birgitta Ulfssonin yksityisarkisto

Suom. Liisa Ryömä

Teos & Förlaget 2017

s. 194

Birgitta Ulfsson – med och mot min vilja 2017

Osallistun kirjalla Tuijatan Taiteilijaromaani-haasteeseen ja Marikan Naisen tie-lukuhaasteeseen.

Turun kirjamessut

Vuoden 2017 kirjamessut olivat 6-8.17 viikonloppuna. Päätin päättäväisenä ihmisenä, että en mene messuille perjantaina, koska tiesin, että sinne on kutsuttu 4000 koululaista. No huis hais sinnehän minä menin kuitenkin sekaan, enkä meinannut päästä sisälle enkä liikkumaan mihinkään. Koululaisia oli yksinkertaisesti liikaa ja heille oli annettu päivän tehtäväksi etsiä alueelta vastauksia tehtävää varten. No mitä syntyy, kun 4000 koululaista etsii kiireisesti lyhyessä ajassa vastauksia isolta alueelta, täysi sekasorto ja hulina ja kova meteli. Opettajat oli hukassa ja oppilaat olivat hukassa ja kuuluttaja kuulutti koko ajan hukassa olevia. Minulla olisi tähän hyvä käytännön vinkki, perjantai olisi vain koululaisia varten, sillä ruokamessuväki kritisoi jo nyt ja kieltäytyi antamasta maistiaisia koululaisille. Ehkä joku muu messu olisi parempi kirjamessujen kaveriksi esim. antiikkimessut tai käsityömessut tai digitaalimessut tai mediamessut tai yksinkertaisesti koululaisille/lapsille ja nuorille/opiskelijoille suunnatut messut.

Perjantaina yritin siis luovia ja katsella ympärille minkälaisen yleiskatsauksen sain paikasta, sillä kuuntelemisesta ei yksinkertaisesti tullut mitään eikä valokuvaamisesta siinä ihmispaljoudessa. Anni Kytömäkeä kuuntelin vähän aikaa, olen lukenut hänen molemmat kirjansa Kultarinnan ja Kivitaskun. Hänen jälkeensä oli Koko Hubara, Ruskeiden tyttöjen kirjoittaja ja bloggaaja. Siri Kolu oli ihana oppilaiden kanssa, joita oli pitkin ja poikin ja päällekkäin kuuntelemassa. Sirin Taika Taksinen on virkistävä noitakirja-sarja. Roope Lipastikin oli puhumassa, en kuullut mitään. Roopelta olen lukenut Viikinkisolmun ja Rajanaapurin. Siispä syvennyin etsimään luettavaa ja uuden nobelistin kirjat kiinnostivat, mutta niitä ei ollut edes vanhojen kirjojen myyjillä, vaikka viime vuonna olisin voinut ostaa useammankin kirjan.

Lauantaina sitten uusin uteliain mielin messuille, ja kaveriksi sain mieheni. Satuimme tulemaan juuri, kun Tuomas Kyrö aloitti jutustelun uusimmasta kirjasta Mielensäpahoittajan Suomi, jonka jo aiemmin ostin miehelleni. Olemme Mielensäpahoittaja-faneja ja oli kiva kuunnella miten Mielensäpahoittaja-hahmo syntyi, ja miten kirjoja on ilmestynyt jo 8. Seuraavastakin kirjasta saimme kuunnella meheviä kohtia.

Tuomas Kyrön jälkeen jatkoi Mauri Kunnas, joka on yksi lempparikirjailijani. Huikea määrä kirjoja pienten ja isojen iloksi. Minä kuulun tuohon pienten sarjaan kokoni puolesta. Mauri Kunnaksen uusin kirja on nimeltänsä Koiramäen Suomen historia. Olen joskus ajatellut bloggaavani kaikki Mauri Kunnaksen kirjat, mutta niitä on jo melkein 90 ja taiteilija/kirjailija on selvästi vielä aikeissa jatkaa tuotantoaan. Uskon, että 100 kirjaa paukkuu komiasti läpi. Sitä kirjailija harmitteli, että oheistyötä kirjojen tekemisen rinnalle on tullut ihan liikaa, ei jää aikaa tehdä kirjoja, joka kirjailijan mielestä on hänelle lepoa.

Mauri Kunnaksen jälkeen lavalle nousi Fingerpori-sarjakuvien luoja Pertti Jaarla. Luen aina lehdistä kaikki Fingerpori-stripit, ja hauskinta on jos niitä  joutuu miettimään, että mikäs juttu tuokin on. Fingerpori-ajattelu on löytänyt paikan jostakin aivojeni ja sydämeni väliltä, vitsiosastolta, ja todellakin elävästä elämästä löytyy suurin osa Fingerpori-maailmasta. Jaarla saakin paljon aiheita faneiltaan.  Haastattelussa Jaarlalta syntyi juttua, ja toimittaja sai pyöritellä melkein koko ajan peukkujaan. Fingerpori on  siis jo 10 vuotta vanha.

Tämänvuotiset kirjamessut päättyvät sunnuntaina, mutta kaksi päivää oli ihan sopivat minulle. Viisi kirjaa rikkaampana ei ole paha juttu, kun kaikista neljästä kirjasta oli hyvät alennukset ja yhden sai ilmaiseksi (Paljasjalkainen kuningatar). Joka päivä olisi saanut yhden kirjan ilmaiseksi, mutta olin jo lukenut perjantaipäivän John Greenin kirjan. Messut on nyt taputeltu pakettiin. Kahdet edellisvuotiset olivat minusta visuaalisesti ja rakenteellisesti paremmat. Hyvä idea oli se, että sisälle pääsi ilmaiseksi, kun pukeutui Cosplay-hahmoksi. Hassua oli laukkujen tarkistus, kun ruokamessuilla oli veitsi ja puukko poikineen, eli halutessa väkivallan tekijät olisivat saaneet aseensa ihan paikan päältä. Ensi vuonna tavataan jälleen Turun kirjamessuilla.

Arvatkaapa mikä noista kirjoista on lempparikirjani?

Messuterveisin

Mai

Patricia Cornwell: Kaaos

 

 

 

 

Kasvihuoneilmiö. Ilmastonmuutos. Jumalan rangaistus. Paholainen ahertaa pajassaan. Merkurius kulkee takaperin. El Nino. Lopun aika.

Massachusettsissa on todellinen helleaalto käynnissä, + 38 astetta oli liikaa kenelle tahansa, niin myös Patricia Cornwellin dekkarissa Kaaos rikostekniselle patologille Kay Scarpettalle. Lisäksi hänen siskonsa on päättänyt tulla vieraisille juuri nyt, kuumimpaan aikaan. Sisko, joka ei juuri vieraile, ja jonka kanssa Scarpetta ei tule toimeen. Nyt näyttäisi siltä, että sisko on löytänyt jälleen uuden miehen pitkään miesjonoonsa ja se mies oli Scarpettan lähipiiriä. Eihän nyt Dorothya muuten saisi liikkeelle, ei edes oma tyttö tai tytönpoika. 

 

Kuuma päivä ja sisko tulossa, ukkosta ja salamoita ilmassa, myös vainoajat olivat liikkeellä ja netti kuhisi omituisia viestejä Scarpetalle, viestejä, joiden tiedot tiesi vain lähipiiri. Sitten alkoi tapahtua, ja kesken illallisen molemmat Scarpetta ja Benton (lempihahmoni) saivat omituiset puhelut.

Pysähdyn eteisen soikionmuotoisen antiikkipeilin eteen, kuljetan sormeni velttojen hiusteni lävitse. Tuijotan naarmuisesta lasista pitkää ja komeaa miestä, joka seisoo takanani kalpeanharmaissa vaatteissa, häilyy lähelläni kuin henkeäsalpaava haamu.

Patricia Cornwellin Kaaos on 24. osa Kay Scarpetta-sarjasta. Olen lukenut ne kaikki. Taitaa olla pisin sarja, jonka olen lukenut. Kay Scarpetta -sarjamurhaajatrillereistä on tullut uskomaton menestystarina. Kirjoja on julkaistu 50 maassa ja Kay Scarpetta-hahmo on palkittu Scherlock Awardilla parhaana yhdysvaltalaisen kirjailijan luomana salapoliisina. 

Kay Scarpetta on joutunut monenlaiseen kiipeliin rikollisten kanssa ja aika monesti hän on kirjan loppupuolella herännyt sairaalasta rikollisten ruhjomana. Kirjan parasta antia on tietysti itse päähenkilö ja hänen lähipiirinsä, joka on muuttunut vuosien varrella. Benton ei ole aina ollut kuvioissa mukana. Ja Scarpetan siskontytön Lucyn rakastajat ovat myös muuttuneet. Yksi heistä on tuonut ikäviä yllätyksiä perhepiirille ja muille ihmisille vuosikausia ja tällä kertaa hän on jälleen kuvioissa mukana ilkeänä ja kostonhimoisena sekä väkivaltaisena kuin aina ennenkin. Kirjan lopussa hänen pahin kosto tulee julkiseksi.

Patricia Cornwell kritisoi jokaisessa trillerissään jostakin asiasta. Tämän kuumuudesta hohkavan kirjan juonikuvioissa pohditaan ilmastonmuutosta, lisäksi pohditaan kaiken muuttumista julkiseksi, kun jokainen asia kuvataan ja lähetetään bittiavaruuteen ihmisten nähtäväksi. Joillekin asioille olisi parempi, jos ne tutkittaisiin ennen niiden julkistamista. Lisäksi julkisuuden henkilöiden ihmisoikeudet tallataan olemattomiksi julkisuuden julmassa pyörityksessä usein keksityillä tarinoilla, niin tässäkin trillerissä.

Kiitos mutta ei kiitos, hän sanoi minulle. Minua vakoillaan jo aivan tarpeeksi.

Patricia Cornwell, Kaaos *****
suom. Karri Rimpeläinen
Otava 2017
s. 377
24. Kay Scarpetta-teos
Trilleri

 

Cornwell Patricia: Punainen usva 
Cornwell Patricia: Paljaat luut
Cornwell Patricia: Tomuksi ja tuhkaksi
Cornwell Patricia: Samaa verta
Cornwell Patricia: Riistetty
Cornwell Patricia: Kaaos 

Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki

 

Avasin kirjan ja etsin sivun, jolle muukalainen oli jättänyt omakätisen merkintänsä:

Fermin Romero de Torresille, joka palasi kuolleiden joukosta ja jolla on avain tulevaisuuteen.

13

Vihdoinkin olen lukenut espanjalaisen Carlos Ruiz Zafónin Unohdettujen kirjojen hautausmaa-sarjan kirjan Taivasten vanki. Kirjan olen hankkinut jo aikaa sitten, mutta se on pölyttynyt aikansa kirjahyllyssä lukemattomana, kuten Semperen ja pojan kirjakaupan kirjat Barcelonassa vuonna 1957-58, joka oli toinen aikataso missä kirjassa eletään. Toinen luku liittyi toisen maailmansodan aikaan eli 1940-luvun alkuun. 

 

Hyvä juttu, että pyyhin kirjan pölyt taivaan tuuliin, sillä sanon suoraan, että nautin kirjan joka lauseesta, joka tarinankäänteestä niin menneen kauhuissa kuin 50-luvun hiukan salapoliisimaisessa tarinassa. Salapoliisihommia harrasti 50-luvun päähenkilö Daniel, joka oli kirjakauppias Semperen poika ja töissä isänsä liikkeessä. Liikkeellä meni huonosti ja konkurssi koputteli oven takana. Oven takana kävi koputtelemassa myös ikävä asiakas.

Kirjakauppiaana toimivalla ei ole mainittavasti tosielämän mahdollisuuksia oppia sitä jaloa taitoa, kuinka paljastumatta seurata epäilyttävää henkilöä.

40-luvun tarinassa Fermin Romero de Torres oli joutunut pahamaineiseen vankilaan, josta ei monikaan selvinnyt hengissä ulos, mutta Fermin aikoi kokeilla sitä. Muuten edessä olisi ollut kidutusten katkeamaton virta ja lopulta kaput, joukkohauta. Vankilaa johti kirjailija Mauricio Valls, kieroilijoiden mestari, joka halusi kuuluisaksi kirjailijaksi hinnalla millä hyvänsä. Niinpä hän oli lukinnut vankilaansa kuuluisan kirjailijan David Martín. Valls halusi maineeseen Martín avulla, joten Martín ei joutunut joukkohautoihin, mutta hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia päästä uloskaan. Mutta Martín halusi auttaa Ferminin ulos vankilasta ihan Vallsin kiusaksi.

Fermin ei ensinkään vastannut surkuteltavaan kaskuuni armeliaalla hymyllä vaan tarrautui mihin hyvänsä aloittaakseen taas kerran palopuheensa alakulon ja kuvotuksen puolesta.

-Tulevaisuudessa kaikki romaanit ovat mustanpuhuvia, sillä jos tämän verenhimoisen vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla on jokin päällimmäinen aromi, se on kyllä petollisuus ja rikos jos kaunistellen sanotaan, hän totesi.

Fermin oli Taivasten vangissa töissä Semperen kirjakaupassa ja oli perheen hyvä ystävä. Fermin oli selvästi vaikeuksissa, mutta niitä vaikeuksia ilmestyi myös Danielille. Menneisyyden kauhut ulottivat lonkeroitaan nykyisyyteen asti. Daniel halusi selvittää sekä menneisyyden että nykyisyyden salaisuudet, mutta miten kävi. Ainakin kirjassa juhlittiin rakkautta ja häitä, ja unohdettiin juhlinnan ajaksi kaikki vaikeudet. Jos kirjan tarinaan voi ihastua, niin olen nyt ihastunut. Tähtien kimmellystä Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, jossa sain käydä kirjan sivuilla, ja aion mennä vierailulle toistekin.

 

Carlos Ruiz Zafón, Taivasten vanki *****

Kirjan kansikuva Barcelona Via Laietana 1949 *****

Suom. Antero Tiittula *****

Otava 2012

s. 332

El prisionero del cielo 2011

Francon diktatuuriaika

Espanja

Barcelona 

 

Unohdettujen kirjojen hautausmaa-kirjasarja: 

Tuulen varjo

Enkelipeli

Taivasten vanki

Henkien labyrintti

Maria Jotuni: Kun on tunteet

Maria Jotuni (1880-1943) on yksi huikeimmista 1900-luvun alun kirjailijoista, joka kirjoitti sekä novelleja että romaaneja. Hänen ehkä tunnetuin teoksensa on Huojuva talo, josta on tehty myös elokuva. Kun on tunteet on novellikirja, joka koostuu kymmenestä novellista. Kirja on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1913, ennen Suomen itsenäisyyttä, mutta kirjasta ei ole havaittavissa politiikkaan tai yhteiskunnalliseen kuohuntaan liittyviä kertomuksia, paitsi yksi Veripäivät. Senkin voi ymmärtää miten haluaa, mutta minulle se oli Suomen itsenäisyyteen viittaava lyhyt novelli.  Novelliin liittyy ase, petturi ja pakeneminen.

”Veljeni on se petturi, hän on ilmiantanut meidät, pettänyt asiamme, isänmaamme. Poliisit vainoavat meitä, kohta ovat kintereillämme.”

”Veljesi se on. Tiesin sen.”

”Veliraukkani, säälin, ah, kuinka säälin, omaa heimoani ja vertani. Anna minulle aseesi.”

”Ei, armahani!”

Kirjan muut novellit kertovat lähinnä arkisista ihmisistä, maalaisista, työtätekevistä ihmisistä, yksinkertaiseen elämään tottuneista maalaisihmisistä, joita mietityttävät suhteet, tunteet ja avioliitto. Kirjan viimeisin novelli on nimeltään Naapurukset. Siinä kaksi veljestä asuu naapureina, mutta pikkuhiljaa välit ovat kärjistyneet niin pahaksi, että raja-aitojakin on kaksi vierekkäin. Asioita ei ole pyydetty anteeksi, vaan tilanteet ovat mutkistuneet ja pahentuneet vuosi vuodelta.

”Kuulkaapas vierasmieskin tämän juttusia. Minäkö anteeksi pekkalanmäkeläisiltä – mitä! Eiköön tuota rapsua tuollaisesta valheesta saisi – mitä?”

Novellien teksti on vanhahtavaa ja mieleen tulee vanhat mustavalkoelokuvat, joissa on selkeästi luokkayhteiskunnan tuntua. Kun on tunteet teoksessakin nousee esille eri yhteiskuntaluokat maaseudulla mm. talolliset, torpparit, palvelijat ja sitten elätit ja syytinkiläiset sekä naiset, jotka juoksemalla ihmisten asioilla saivat jokapäiväisen ruokansa, kahvinsa ja nukkumapaikkansa. Jotuni kertoo jouhevasti, osoittamatta syyllisiä tilanteeseen, miten naisen on oltava miehen alamainen ja palvelija. Novellissa Kansantapa kerrotaan kotikehvellyksestä eli miten vaimo saa miehen tietämättä rahaa itselleen, kun mies on niin pihi, ettei anna.

Hilda Husso novelli on puhelinkeskustelu, jossa äänessä on vain Hilda, joka on saanut Lundqvistille pojan avioliiton ulkopuolella.

Kaksoiskasvettuma kertoo perheväkivallasta. Kun on tunteet, kirjan nimikkonovelli kertoo Viiasta, joka oli mennyt naimisiin Matin kanssa, vaikka rakasti Anttia. Novellin lopussa Antti tulee katsomaan Viiaa ja lukijalle selviää, vieläkö niitä tunteita on jäljellä.

Maria Jotunin novellit kertovat tavallisten ihmisten elämästä, johon naisilla ei juuri ollut päätäntävaltaa. Vuonna 1906 suomalaiset naiset saivat äänestysoikeuden kolmantena maana maapallolla, ja 1907 valittiin ensimmäiset naisparlamentaarikot eduskuntaan ensimmäisenä maailmassa. Kirjan novelleista voi kuitenkin lukea kritiikkiä naisen asemasta miehen rinnalla, tasa-arvo ei oikein kohtaa kahta eri sukupuolta.

Nainenhan se sen eripuraisuuden maailmaan tuotti, se oli tietty.

Maria Jotuni, Kun on tunteet ****

Otava 1993

Kuva Elisa kirjalta lainattu, kiitos.

s. 124

ensimmäinen painos 1913

novellikirja

Osallistun kirjalla Nipvetin Novellihaasteeseen 2 . 10 novellia.

Peukutan Maria Jotunin rohkeutta olla kriittinen kirjailija aikana, jolloin naisten tasa-arvo oli vielä lapsenkengissä Suomessa. Epäkohtien esilletuominen parisuhteissa ja avioliitossa ja sen ulkopuolella oli kirjailijalle suorastaan uhkarohkeaa, jonka jokainen tietää, joka on lukenut teoksen Huojuva talo.

Tässä lukemani pienen, jo kärsineen klassikkokirjan kuva.

Emelie Schepp: Valkoiset jäljet

Hän pysähtyi niille sijoilleen, otti muutaman nopean askeleen sivummalle ja yritti piiloutua lähimmän rakennuksen pilarin taakse. Hänen sydämensä alkoi pamppailla, ja hän väitti itselleen, että hänen oli pakko erehtyä. Huppupäinen mies ei voinut olla hänen kuvittelemansa henkilö... Hän käänsi päätään ja tutki taas miehen profiilia. Väristys kulki pitkin hänen selkäpiitään.

Emelie Schepp aloitti esikoisdekkarilla Ikuisesti merkitty uuden dekkarisarjan, jonka päähenkilö on syyttäjä Jana Berzelius. Ensimmäisessä teoksessa Janan menneisyys tuli tutuksi, mutta sitä käydään läpi myös tässä uudemmassa dekkarissa Valkoiset jäljet, samalla selvitetään huumekuriirin kuolemaa ja kadonneita henkilöitä. Tukholman huumemarkkinoilta katosi edellisessä kirjassa iso tekijä, joten huumemarkkinoille on tulossa kenties uusia tekijöitä tai vanhat tekijät ovat järjestäytyneet uudella tavalla.

Syyttäjä Jana Berzelius on kasvanut adoptiolapsena ja se kokemus yhdistettynä aiemmin lapsena kokemaan elämään on vaikuttanut häneen ihmisenä. Menneisyys ei kuitenkaan jätä häntä rauhaan ja sille on tehtävä jotain, ennen kuin Janan menestys syyttäjänä saa suurempia kolhuja. Emelie Schepp on luonut päähenkilöstään mysteerihenkilön, voimakkaan ja vahvan naisen, joka ei näytä tunteitaan. Pientä vipinää on kuitenkin ilmassa.

Hän ei enää tuntenut jalkojaan. Seuraavalla askeleella hänen jalkansa vinksahti vinoon, ja hän kaatui mahalleen jokeen. Vesi virtasi hänen ylitseen, niin hyisenä että hän ajatteli sydämensä pysähtyvän. Ja silloin hän kuuli sen taas, oksan katkeavan.

Valkoiset jäljet ottaa lukijan tiukkaan syliotteeseen heti ensisivuilta lähtien. Kirjaa ei millään raskisi jättää kesken, sillä se koukuttaa lukemaan, ahnehtimaan sivuja, sillä halu tietää Janan elämästä ja samalla hänen rikollismaailmaan liittyvästä työstä ovat melkein piinallisen kiinnostavaa luettavaa. Jana on piinkova tutkija, joka huomaa menneisyytensä johdosta paljon sellaista mitä poliisit huomaavat myöhemmin. Janan on oltava muita edellä monesta syystä, eikä hän kaihda keinoja selvitäkseen itse hankalista tilanteista. Ja niitä hankalia tilanteita on paljon tässäkin kirjassa. 

Ensimmäisestä kirjasta tutuiksi tulleista rikostutkijoista Mia on retkahtanut epämääräisistä syistä tyyppiin, johon ei kannattaisi olla repsahtanut. Tämä haittaa myös poliisityötä. Mian pari Henrik on tunnollinen perheenisä, joka yrittää sovittaa perhe-elämän ja poliisityön toisiinsa, kiirettä pitää. Heidän tiiminsä esimies on tukalassa tilanteessa, sillä Keskusrikospoliisin tutkija sekaantuu heidän työhönsä ja vähän siviilielämäänkin. Tämäkin koukku johtaa johonkin, mutta mihin? Ei hätää, sillä Emelie Scheppillä on juonenkoukut tiukasti ohjaksissa. Jännitystä on siis luvassa.

Emelie Schepp aloitti kirjailijanuransa kustantamalla teoksensa itse omakustanteina. Niistä ajoista on vain muistot jäljellä, sillä nyt Jana Berzelius-sarjasta suunnitellaan jo elokuvia ja kirjojen kustantajana toimii kansainvälinen kustannustoimisto. 

Samassa talosta kuului laukaus. Pamauksen kaiku kimposi kadun varrella olevista taloista toiseen.

Emelie Schepp, Valkoiset jäljet ****
suom. Meri Ala-Tauriala
Harper CollinsNordic 2017
s. 394
Vita spår 2015

Emelie Schepp: Ikuisesti merkitty