Katja Kettu: Rose on poissa

 

 

Koetan kirjoittaa sinulle kauniisti, mutta minusta purkautuu alkuitkua ja kutsuhuuto: Tule takaisin. Kuvittelen kuinka kurvaisit sillä pärinäpyörälläsi tuohon pientareelle ja tomun hälvettyä saisin nähdä merkilliset, kaikennäkevät silmäsi. Veisit minut takaisin sinne minne kuulunkin, ja antaisin sinulle kaiken avaruuden ja tilan mitä tarvitset, kantaisin teidän kummankin taakat, sinun ja pentusi, teille alkaisin emoksi ja kallioksi, en hylkäisi vaan vartioisin ja hellyydellä hoivaisin.

Katja Ketun vimmainen kirja Rose on poissa on samalla rakkauskertomus ja kertomus kahden eri kertojan näkökulmasta 45 vuotta sitten sattuneisiin tapahtumiin. Kertojina toimivat Rose ja hänen tyttärensä Lempi. Rose on kirjoittanut kirjeitä tyttärelleen Lempille ennen kuin hän katosi, ja Lempi kirjoittaa kirjeitä miehelle, jota rakastaa. Olen aina tykännyt kirjemuotoon kirjoitetuista kirjoista, mutta tällä kertaa kirjeillä oli hiukan liikaa pituutta.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltojen Minnesotaan Fond du Lacin reservaattiin, josta Lempin suomalaiset isovanhemmat hankkivat tilan intiaaneilta. Heidän ainoa poikansa Ettu meni naimisiin Rosen kanssa, joka oli Suden klaania ja Muuttujien sukua, ojibwa-intiaani ja anishinaaben. Minunkin sukua on muuttanut Minnesotaan ja Michiganiin, joten luin mielenkiinnolla varsinkin suomalaisuuteen liittyvistä teemoista. Yleensä suomalaiset kuvataan hyvinä työntekijöinä, mutta Lempin isoisä ei pysynyt päivää kauemmin työpaikoilla, mutta lakkoilla hän osasi ja innostaa muita lakkoilemaan.

Lempi oli asunut 45 vuotta poissa reservaatista, mutta sitten hän sai puhelun, jossa kehotettiin Lempiä tulemaan kotiin, sillä hänen isänsä oli huonona. Lempi pakkasi kimpsunsa ja lähti matkaan. Saavuttuaan kotiinsa, isä ei tuntenut häntä, eikä intiaanisukukaan ollut innoissaan hänen näkemisestä. Karu kotiinpaluu. Ainoa, joka oli kiinnostunut hänen kotiinpaluustaan oli eräs mies, johon Lempi oli kiintynyt jo nuorena, mutta mies oli naimisissa.

Näihin tunnelmiin Katja Kettu on luonut omalla kielellään tarinan, jossa vuorottelevat äidin ja tyttären kirjeet. Kieli on runsasta ja rehevää, joka tuli jo tunnetuksi kirjasta Kätilö. Muistan aloittaneeni Kätilön lukemisen siten, että luin sitä alkuun kolme sivua kerrallaan, sillä tekstin ymmärtäminen vei runsaasti voimia. Luin kuitenkin koko kirjan ja ihastuin sen tarinaan.  

 

Rose on poissa alkaa myös verevällä kielellä heti ensimmäiseltä sivulta. Niin verevällä ja  voimakkaasti, että laitoin kirjan syrjään odottamaan parempaa lukuhetkeä. Kirjan lopulta luettuani totesin, että juuri tällaisella kielellä pääsen hyvin syventymään alkuasukasheimon elämään 1970-luvulla ja tänä päivänä. Katja Ketun kirjoittama  kieli on omalaatuinen sekoitus maagisuutta ja mystiikkaa, joka kiehtoo ja oudoksuttaa yhtä aikaa, vetää ja työntää luokseen, pidänkö vai en siitä mitä luen.

Rose on poissa valittiin Finlandia-ehdokkaaksi ja olen iloinen siitä. Pidin itse kuitenkin  enemmän Kätilöstä ja Yöperhosesta.

Siitä saakka, kun kohtasimme ensimmäisten verieni ja sinun unennäkösi aikaan, siitä keväästä, on kiima ja tulva ollut sisälläni jäätyneenä, ja nyt sinä sen ryskien sulatit. Pahinta on, kun en vieläkään tiedä, olenko hylätty vai huolittu, otettu vai jätetty.

Katja Kettu, Rose on poissa ****

Wsoy 2018

s. 272

Minnesota, Yhdysvallat

Alkuasukasintiaanit

Intiaanireservaatti

 

 

Katja Kettu: Kätilö 

Katja Kettu: Yöperhonen

Lars Kepler: Lazarus

Vanha mies keikuttaa tynnyriä muutaman kerran, kunnes se kaatuu kumoon, ja vierittää sen sitten isoon kuoppaan. Tömähdys saa Lars-Erikin menettämään tajuntansa. Hän herää rapinaan, kuin sataisi rankasti. Hetken kuluttua hän tajuaa, että mies on laskenut tynnyrin kuopan pohjalle ja ryhtynyt luomaan sitä umpeen. Rapina kuuluu yhä kauempaa ja lakkaa sitten kokonaan. Tynnyrissä ilma on kosteaa ja haisee muovilta, eikä happea ole tarpeeksi.

Ruotsalaisen kirjailijapariskunnan uusin Lars Keplerin nimellä julkaistu psykologinen trilleri Lazarus on vihlovan terävä trilleriluokassaan, ja kirja koukuttaa heti ensimmäiseltä sivulta mustaakin mustempiin juonenkäänteisiin mukaan. Ennen kuin huomaatkaan olet syvällä pahuuden maailmassa, josta on vaikea nousta ylös. Tuota pahuutta kylvää reiteillään Joona Linnan vanha tuttava vuosien takaa ja hänen kylmäävän kaamea apurinsa, jolla on yliluonnollinen kyky tunnistaa henkilö, joka kuolee huoneessa ensimmäisenä.

Paljon pahuutta on ehtinyt tapahtua Joona Linnan maailmassa, sillä Lazarus on sarjan seitsemäs kirja. Kaikkihan alkoi Hypnotisoija trilleristä, josta on myös tehty elokuva. Joona Linna on suomalaistaustainen, hän on huikea ratkaisemaan sarjamurhaajien rikoksia ja hänellä on taito nähdä heidän ajatusmaailmassaan selkeyttä ja kuvioita, joita muut eivät näe. Toinen kirjan päähenkilöistä on Joonan työkaveri Saga, jonka perhe joutuu kirjassa sarjamurhaajahirviön kynsiin, valitettavasti. Joona Linna pakeni paikalta heti, kun huomasi yhteydet erääseen vanhaan rikolliseen, mutta muilla oli hankaluuksia nähdä yhteyksiä, eivätkä he luottaneet Joonan teorioihin. Joona antoi lähtiessään ohjeita, joita työkaverit eivät noudattaneet pitkään aikaan. Olisi kannattanut!

Minne Joona Linna itse sitten pakeni ja miksi, sen voit lukea kirjasta, mutta eihän hän kauaa siellä ollut, sen voin kertoa. Kirjassa tulee rumia ruumiita ja paljon, joten Lazarus ei sovi herkemmille lukijoille ollenkaan. En lukisi kirjaa yksin ollessani enkä myöhään illalla, sillä ainakin itselläni uni katosi ja yritin ahmia kirjan sivuja, jotta tietäisin miten kaikki päättyy. Oli pakko saada tietää. Tieto siitä miten kaikki päättyy lupaa sitten uutta koukuttavaa Joona Linna trilleriä.

Lazaruksen pääpaholainen harrastaa ihmisten hautaamista elävänä maahan, joka kuulostaa todella kammottavalta, enkä itse haluaisi kokea sellaista ikimaailmassa. Kirjan sivuilla sellaisesta pystyy lukemaan. Luettuani kirjaa muutaman sivun verran, minun oli pakko hehkuttaa Lazarusta ystävälleni, joka pitää myös jännityskirjoista. Lazarus on sairaan hyvä ja on uskomatonta, miten tämmöistä tekstiä joku kykenee luomaan. Jos Ahndorilin pariskunta olisi lähelläni, kysyisin mitä tällaisen teoksen tekeminen vaatii, sillä kirjoja ei luoda hetkessä, vaan se vaatii pitkän luomistyön, heidän tapauksessaan tiiviin yhteistyön. Vaatiiko kirjailijatyö aitoihin rikoksiin perehtymistä ja uuvuttaako se koskaan? Rohkea valinta ruveta kirjailijoiksi on tuonut pariskunnalle mainetta ja kansainvälistä menestystä. Jos uskallat, hyppää mukaan ottamaan kiinni sarjamurhaaja, joka ei pidä tappamisesta, vaan…

  

Hänen ruumiinsa on yhä lamaantunut, hän yrittää paniikinomaisesti kääntää päätään ja huomaa tynnyrin kyljessä valopilkun. Lars-Erik tuijottaa valopilkkua ja tajuaa, että hiukan kuunvaloa pääsee tihkumaan sisään kannen läpi kulkevasta ilmanvaihtoputkesta. Kipu vihloo vääntyneessä olkapäässä ja murtuneessa solisluussa. Hänen sormensa ovat jääkylmät, veri ei pääse kiertämään.

Lars-Erik tajuaa, että hänet on haudattu elävältä.

Lars Kepler, Lazarus *****

Suom. Kari Koski ja Maija Kauhanen

Tammi 2018

s. 552

Ruotsinkielinen alkuteos Lazarus ilmestyi 2018

Kepler Lars: Paganini ja paholainen

Kepler Lars: Tulitodistaja
Kepler Lars: Nukkumatti
Kepler Lars: Vainooja
Kepler Lars: Kaniininmetsästäjä  

Ilmar Taska: Pobeda 1946

Yksi ensimmäisistä Pobedoista oli uskottu hänelle, palkinnoksi esimerkillisestä toiminnasta. Hän oli muita viisaampi ja taitavampi. Myös ovelampi ja miellyttävämpi. Hän miellytti sekä omia että vihollisia. Hän ei ollut enää erottuvin mies eikä sellainen, joka ei sopinut yhteiskuntaan ja joka pitäisi tehdä päätä lyhemmäksi. Nyt hän saattoi leikata toisten päitä.

Virolaisen Ilmar Taskan esikoisromaani Pobeda 1946 kertoo toisen maailmansodan jälkeisestä Tallinnasta, jossa pienen perheen isä ei uskalla liikkua makuuhuoneesta mihinkään. Äiti käy töissä ja huolehtii kaikesta, myös pienestä pojastaan, josta kehkeytyy kirjan nokkela päähenkilö, joka seikkailee tietämättään sinne tänne junalla, linja-autolla ja tietysti sillä Pobedalla.

Pikkuinen poika, jota oli kielletty puhumasta ventovieraitten kanssa, ei voinut vastustaa, kun häntä pyydettiin uutuuttaan kiiltävän Pobedan kyytiin. Sillä aikaa, kun poika oli ajelulla, pojan isä vietiin kotoaan, eikä hänestä kuulunut sen jälkeen mitään. Kiltti Pobeda-setä kuului valtion turvallisuuspalveluun, ja hänen tehtävänsä oli löytää valtion viholliset, siis Neuvostoliiton viholliset. Viro oli muuttunut osaksi Neuvostoliittoa, virolaiset hävitettiin maasta Neuvostoliiton vankileireille tai tapettiin kuulustelumetodeilla ja venäläiset asutettiin Viroon.

Popeda 1946 kertoo kaunistelematta sodanjälkeisistä tapahtumista, jolloin suuri naapurivaltio rikkoi kaikkia mahdollisia kansainvälisiä sopimuksia miehittämällä ja ottamalla naapurimaan osaksi omaa imperiumiaan diktaattoripresidentti Stalinin ollessa vallassa. Kaikki virolaisuuteen kuuluva oli kiellettyä. Mutta sitä virolaisten sisimpään kuuluvaa isänmaan rakkautta ei kukaan vieraan vallan agitaattori pystynyt tuhoamaan. Siksipä kohteeksi otettiin lapset.

Myös pojan äiti katosi, joten väliaikaisen huoltajuuden sai äidin sisko, joka oli kuuluisa oopperalaulaja. Täti oli rakastunut englantilaiseen radiotoimittajaan, joka halusi tädin muuttavan Lontooseen. Rakkaus vai huoltajuus, kumpi valita, kun molempia ei ollut mahdollista saada.

Virolainen Ilmar Taska syntyi Neuvostoliitossa Kirovin alueella, minne heidän perheensä karkotettiin Stalinin aikana. Suomi ei tunnustanut koskaan Viron liittymistä Neuvostoliittoon, joten Suomen ei tarvinnut tunnustaa Viron uutta itsenäisyyttä vuonna 1991, sillä edellinen tunnustus vuodelta 1918 oli voimassa. Pobeda 1946 valottaa miehityksen aikoja kiinnostavalla, mutta kipeällä tavalla. Sitä virolaisten tuskaa ja pelkoa noina vuosina en pysty itse kuvittelemaan, mutta Ilmar Taska on luonut elokuvamaisen kertomuksen, jota seuraamalla pääsen pelko-kauhutunnelmaan, jota ihmiset ovat pakostakin tunteneet noina vieraan vallan vuosina.

Nuo vieraat hampaat olivat koskettaneet hänen huuliaan ja ihoaan. Tuo mies kykeni täyttämään hänet täysin.

Ilmar Taska, Pobeda 1946 ****

Suom. Jouko Vanhanen

Wsoy 2017

s. 315

Vironkielinen alkuteos Pobeda 1946 ilmestyi 2016

Mikael Niemi: Karhun keitto

Pidin hautajaispuheen ja puhuin siitä yksinvaltaisesta tuomarista, jonka me kaikki eräänä päivänä kohtaamme. Hän punnitsee tekomme, kun seisomme hänen edessään läpikuultavina kuin lasi, niin että kaikki sameat kohtamme paljastuvat. Sitten ammensin arkulle kolme kauhallista multaa ja lähetin miehen helvettiin, minne hän kuuluikin.

Ruotsalaisesta Mikael Niemestä on tullut yksi lempikirjailijoistani ja luettuani Karhun keitto teoksen ihailuni vain kasvaa. Ihastuin suunnattomasti hänen historialliseen murhamysteeriinsä, jonka kertojina toimivat rovasti Lars Levi Laestadius ja hänen oppipoikansa Jussi. Koska rovasti on tunnettu lestadiolaisuuden alullepanija, hänestä löytyy faktatietoa, joka nousee tekstistä esille. Muistan jopa kouluaikaisia uskonnon kirjoja, joissa oli joitakin tietoja kyseisestä merkkihenkilöstä, joka oli aikanaan sekä suuresti ihailtu että  ankarasti vihattu. Koska tykkään historiasta, niin historialliset henkilöt jäävät hyvin muistiin, niin myös Laestadius.

Tornionjokilaaksossa, Köngäksen kylällä, oli tapahtunut nuoren piian katoaminen, jota nimismies Brahe piti tappajakarhun tekosina. Puusta löytyi karhun kynsien jälkiä, joten muulle selitykselle ei lotkautettu korvaakaan. Jahti voisi alkaa ja viina voisi virrata jahdin kunniaksi. Sillä aikaa rovasti toimi salapoliisina ja tutki katoamista tarkemmin Jussi apurinaan. Rovasti oli opettanut Jussin lukemaan ja kirjoittamaan, joten kaikki kirjoitettiin ylös. Tutkimukset johtivat eri suuntiin kuin viinaanmenevän nimismiehen tutkimukset.

Jussi toimi nuoresta iästään huolimatta rikostutkimuksen mainiona salapoliisin apulaisena, ja kuten rovasti oli tuuminut, rikos ei jäänyt ainoaksi tapaukseksi, vaan sille tuli jatkoa, sillä rikollinen oli päässyt nuorten naisten makuun. Seuraava uhri jäi vähäksi aikaa henkiin ja ehti kertoa rovastille, että päällekävijä oli…

Karhun keitossa eletään vuotta 1852. Köngäksen kylä oli jäänyt jälkeen muutoksen tuulista, joita rovasti voi vain muistella opiskeluajoiltaan. Nyt kylälle saapui suuren maailman taiteilija, joka halusi maalata rovastista taulun. Taiteilijalla oli myös mukana erikoinen laite, jonka avulla hän vangitsi rovastista kuvan lasilevylle. Tällainen lasikuva löytyi Pajalan vanhan pappilan korjaustöiden aikana vuonna 2016.

Vuoden 1852 ihmiset olivat hyvin taikauskoisia ja esim. saamelaista Jussia pidettiin noidanpenikkana. Jussia pidettiin syyllisenä vaikka mihin, mutta rovasti ei uskonut syytöksiin, sillä hän tiesi kuka oli syyllinen ja syyllinen halusi hiljentää rovastin hinnalla millä hyvänsä. Karhun keitto on erittäin mielenkiintoinen historiallinen tarina, jossa kuvataan lestadiolaisuuden alkuaikoja trillerimäisestä näkökulmasta katsottuna. Rovasti Lars Levi Leastadius kuvataan oppineena, avarakatseisena ja inhimillisenä luonnontutkijana ja oikeudenmukaisena hengenmiehenä, joka taisteli viinaa ja synnintekijöitä vastaan. Tämä historiallinen murhamysteeri sisältää myös hippusia onnesta ja rakkaudesta.

Hiivimme hiljaa pimeään yöhön. Kun olin sulkenut pappilan oven takanani, tunsin Marian hivuttautuvan lempeästi lähemmäksi. Seisoimme pakkasessa hiljaa, hän jota kyläläiset nimittivät huoraksi ja minä, murhaaja.

Mikael Niemi, Karhun keitto *****

Suom. Jaana Nikula

Like 2018

s. 408

Koka björn 2017

Mikael Niemi: Veden viemää 
 

Samuel Bjørk: Poika pimeästä

Hän painoi epätoivoisesti jarrua, sydän hakkasi kurkussa, kädet puristivat rattia rystyset valkoisina, maailma melkein hajosi hänen silmiensä edessä ennen kuin auto lopulta pysähtyi.

Vanha mies haukkoi henkeä.

Mitä tämä oli?

Tiellä hänen edessään seisoi pieni poika.

Liikahtamatta.

Huulet sinisinä.

Kauriinsarvet päässä.

Norjalaisen Samuel Bjørkin Poika pimeästä jatkaa huippujännittävien psykologisten trillereiden sarjaa, joiden päähenkilönä toimivat rikostutkijat Holger Munch ja Mia Krüger. Toinen absolutisti ja toinen on ollut kuusi kuukautta selvin päin. Kaksi erikoista, kompleksista henkilöhahmoa ja heidän lisäksi murhia tutkivaan ryhmään kuuluvat Curry, Ylva, Gabriel ja Anette. Tähän dekkariin on murhatutkimusten lisäksi ujutettu pahan poliisin kiikkiin saattaminen - voisikohan se paha poliisi olla Holger Munchin ryhmässä? Ainakin sisäinen tutkinta on sitä mieltä, että kyseinen poliisi on niin kauan syyllinen, kunnes todistetaan syyttömäksi.

Tunturijärveltä löydetään nuori balettitanssijan pukuun pukeutunut nainen murhattuna. Tästä lähtee kinkkinen murhatutkimus, joka muuttuu matkan varrella sarjamurhaksi. Murhaaja tuntuu tietävän poliisien tutkimuksista aika paljon, liekö sisäpiirin tietoa, vai mistä onkaan kysymys? Aivan kuin murhaaja ohjaisi poliiseja, mutta miten se on mahdollista?

Ensimmäiseen sarjan dekkariin Minä matkustan yksin liittyi uskonnollinen lahko, hoitokoti ja pienet tytöt. Toinen dekkari Yölintu jatkoi siitä mihin ensimmäinen jäi, ja siinäkin oli uskonnollinen lahko, hoitokoti, mutta pikkutyttöjen tilalla olivat nuoret tytöt. Nuoret tytöt toivoivat turvallisuutta ja rakkautta, joka heidän elämästään oli puuttunut. Poika pimeästä on myös eräänlaisen kaltoin kohtelun uhri. Elämä on ollut turvatonta, eikä siinä ole ollut rakkautta. Rakkaudenkaipuu on lopulta muuttunut joksikin muuksi, mutta siitä tarkemmin voit lukea dekkarin sivuilta.

Kylmäävää kyytiä jälleen. Dekkarin alussa ja lopussa Mia on lähdössä kauas pois. Saapa nähdä pääseekö hän matkalle, jonne haaveilee, vai löytyykö hänen erikoistaidoille jälleen kysyntää, niin että matkat siirtyvät ja jäävät unholaan. Tällä hetkellä ulkona on sen verran kylmäävät ja pimeät ilmat, että itsekin haaveilen aurinkoisimmista rannoista ja maisemista. Poika pimeästä on koukuttava ja puhutteleva trilleri. Traumaattinen lapsuus vaikuttaa koko elämän ajan, ehkä siinä on tämän kirjan tärkein sanoma.

Älä hätäänny Mia.

Hän on ottanut sinut vangiksi mutta ei tappanut.

Sen täytyy merkitä jotain.

Samuel Bjørk, Poika pimeästä ****

Suom. Päivi Kivelä

Otava 2018

s. 363

Gutten som elsket rådyr 2018

Bjørk Samuel: Minä matkustan yksin
Bjørk Samuel: Yölintu  

Jojo Moyes: Elä rohkeasti

Siitä vaan, pystyt kyllä tähän, sanoin itselleni. Tämä on sinun ensimmäinen Sano kyllä – hetkesi. Sinä hölkkäät New Yorkissa! Tämä on täysin uusi sinä! Muutaman upean askeleen verran melkein uskoin sen.

Englantilainen lempparikirjailijani Jojo Moyes on kirjoittanut Louisa Clarkista trilogian. Ensimmäinen kirja on iki-ihana Kerro minulle jotakin hyvää, toinen teos on nimeltään Jos olisit tässä ja tämä kolmas kirja on nimeltään Elä rohkeasti. Kevyttä ja viihdyttävää, mutta ei haittaa, sillä Jojo Moyes osaa kirjoittaa suoraan tunteisiin. Kirjan parissa saa itkeä ja nauraa, siis tuuletella tunteitaan, jos vaikka löytyy mykkyräisiä solmukohtia jostakin sydämen sopukasta. Itkut on itkettävä, eikös juu!

Louisa on kolmikymppinen huumorintajuinen nuori nainen, joka rakastui ensimmäisessä kirjassa työnantajaansa, mutta mies kuoli myöhemmin. Toivuttuaan Willin kuolemasta, Louisa tapasi Samin, joka jäi kotipaikkakunnalle, kun Lou päätti muuttaa joksikin aikaa New Yorkiin. New Yorkiin hänet houkutteli aiemmista kirjoista tutuksi tullut Nathan, joka työskenteli miljonäärin fysioterapeuttina. Miljonäärin nuori vaimo tarvitsi assistenttia itselleen, ja Lou valittiin tuohon tehtävään. Miljonäärin rouvan päivät alkoivat aikaisin juoksulenkillä, jonne Louisankin odotettiin osallistuvan, sillä New Yorkissa juoksivat kaikki. Muutenkin päivät olivat kiireisiä ja loppuivat iltapuolella. Miljonääreille ei sanota ei.

Kaukosuhteelle saattaa käydä niin kuin Samin ja Louisan suhteelle kävi (lue kirjasta). Mutta ei aikaakaan ja uusi ihailija alkoi kiihkeän pommituksen ja treffikutsuja sateli. Sydän leijaili kuitenkin Samin luona. Tämmöistä ihanaa juttua kirjan sivuilla ja toki siellä kerrotaan, kuinka upea elämä miljonääritaloudessa loppui kuin seinään. Yks kaks yllättäen olet työtön ja asunnoton ja kuinkas sitten suu pannaan. Onneksi Louisa on tottunut elämään vähillä rahoilla ja vaikka hän oli työtön, hän ei ollut toimeton, eikä ilman ystäviä. Will Traynor kulkee Louisan mukana myös New Yorkin kaduilla, että sellaista tässä kirjassa. Mukaansatempaava tarina. Louisa Clark on rempseäotteinen ja värikäs persoona, jonka seurassa ei tule aika pitkäksi. Ja tietysti ne keltamustaraitasukkahousut kruunaavat tämänkin reissun. Tähtiä ja tähdenlentoja kirjan lukijoille.

Ajattelin sitä, mitä Will oli oikeasti käskenyt minun tehdä – että minun ei pitäisi toteuttaa jonkun toisen käsitystä täydestä elämästä vaan elää todeksi omaa unelmaani. Ongelma oli, etten ollut tainnut koskaan todella selvittää, mikä se unelma oli.

Jojo Moyes, Elä rohkeasti ****

Suom. Heli Naski

Gummerus 2018

s. 500

Still Me 2018

Jojo Moyes: Jos olisit tässä
Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää
Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä 

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

Jojo Moyes: Ne jotka ymmärtävät kauneutta

Laia Jufresa: Umami

Ehkä minun täytyy jättää opinnot sikseen, hän ajattelee. Ja hän ajattelee Chihuahuaa, miestä jonka kansssa hän makaa silloin tällöin mutta joka on nyt ollut kateissa viikkokaudet, aina siitä asti kun he viimeksi olivat sängyssä ja mies veti vaatteita päälleen ja sanoi kattoa katselevalle Marinalle: "Minä en millään jaksa", niin kuin heidän suhteensa olisi laukku jossa mies kantaa häntä ja raukan sormet olisivat hiertymillä laiheliinin painosta.

Meksikolaisen kirjailijan Laia Jufresan värikylläinen Umami kertoo Mexico Cityn miljoonakaupungissa sijaitsevasta viiden talon suljetusta pihapiiristä Kellotapulipihasta ja talojen asukkaista. Talot omistaa leskimies Alfonso Semitiel ja hän asuu Umami-talossa pikkuistensa kanssa. 

 

Talot oli nimetty makujen mukaan ja Karvaan talossa asui parikymppinen Marina, jolla oli syömis- ja mielenterveysongelmia. Suolainen talossa asui Ana perheensä kanssa ja hänen ystävänsä Pina asui Hapan nimisessä talossa. Makea talossa oli jossakin vaiheessa Anan vanhempien musiikkikoulu, myöhemmin siihen tuli uudet vuokralaiset. 

 

Pihapiirissä kuuluivat lasten äänet, musiikki ja Marina maalaamassa tauluja. Vuokralaiset vaihtuvat, elämässä sattui kaikenlaista, syntymisiä, sairauksia ja kuolemaa. Puolisot vaihtuivat ja lapset kasvoivat. Ainoa pysyvä seikka oli pihapiirin keskellä oleva kello, joka oli hautautunut maanjäristyksen aikana maan sisään siten, että vain kahva oli näkösällä.

Kun Marina muutti Kellotapulipihalle, hänestä tuli meidän lastenvahtimme. Hän vahti meitä sillä aikaa kun äiti suri Luzia. Marina istutti meidät olohuoneeseen piirtämään. Sieltä meillä oli suora näköyhteys pihakäytävällä vaeltaviin naisiin. Silloin pihakäytävä oli Marinan mukaan mielisappuran värinen, ja väri sopi naisille hyvin, he olivat jonottavia mielipuolia, aina levottomia, juuri jostain ruuhkasta selvinneitä tai hetkeksi kahden tehtävän välimaastoon seisahtaneita.

Ihastuin täysillä tähän meksikolaisen elämän nykytilaa kuvaavaan teokseen. Kirjassa tuli esille mm. miljoonakaupungin saasteet, savusumu ja lyijyn laskeutuminen maaperään, jota Ana yritti vastustaa rakentamalla omalle patiolle puutarhan. Puutarhaan hän sai hyviä ohjeita Alfonsolta, joka oli antropologi, ja tehnyt ikänsä tutkimustyötä historiallisten kasvien parissa. Kirja kuvasi perheiden elämää muutaman vuoden ajalta. Kirjassa kuljettiin eteenpäin ja taaksepäin useammalla tasolla, ja herääviin kysymyksiin sai vastaukset matkatessa kirjan parissa eteenpäin.

Kirjassa elettiin Yhdysvaltojen naapurissa, ja kirjailija oli saanut hyvin napattua ajatuksia naapurina elämisestä, sillä Anan äiti oli kotoisin Yhdysvalloista, ja perhe kävi mummin luona kyläilemässä. Maastamuuttoa oli siis toisinkin päin, ts. maastamuutto on kuvattu yleensä siten, että meksikolaiset muuttavat Yhdysvaltoihin. Tämäkin puoli näytetään kirjan sivuilla. 

 

Umamista nousi runsaasti erilaisia teemoja, joista voisi keskustella enemmänkin esim. surusta tai äideistä ja tyttäristä, vanhemmuudesta ja sen puuttumisesta ym. Yksi teema mistä pidin kovasti oli puutarhainnostus, johon Ana purki omaa suruaan, ja jonka avulla hän toivoi uutta alkua perheelleen korkeiden talojen ja miljoonien autojen keskellä. 

 

Kirjassa oli upeaa leikittelyä sanojen kanssa, ja tarina oli hellyttävä ja kauniin kerroksellinen arkikuvaus erilaisista asukkaista, jotka hyväksyivät toisensa sellaisina kuin olivat ja tukivat toisiaan päivittäin.

”Umami on viides makunystyjemme erottama maku, kaikki tietävät makean, suolaisen, karvaan ja happaman, mutta näiden neljän lisäksi on umami, jota länsimaissa ei ole tunnettu vielä kovinkaan pitkään, ehkä vasta sata vuotta, sana on japania ja tarkoittaa herkullista.”

Laia Jufresa, Umami *****

Suom. Laura Vesanto

Fabriikki kustannus 2018

s. 266

Umami 2015

Meksiko