Mhairi McFarlane: En minä vaan sinä

Delia seisoi liikahtamatta, ja puhelin painoi hänen kämmentään. Yhtäkkiä missään ei ollut järkeä. Hän tavasi ristiriitaista viestiä rivi kerrallaan samalla, kun hänen vatsansa teki voltteja.

"En tiedä mitä tehdä" lävisti hänen sydämensä.

Sitten olivat vielä suukot viestin lopussa. Paul ei ollut digitaalinen suukottelija. Delia oli onnekas, jos sai edes pienen x:n. Ja hän oli sentään Paulin lähin perheenjäsen.

Pelottavinta oli kuitenkin viestin intiimi sävy. Siitä kuultava ääni ei ollut Paulin, tai ei ainakaan sen Paulin, jonka Delia tunsi.

Nykyisin tekstiviestit ovat yllättäneet monia ihmisiä eri tavoin. Skotlantilaisen kirjailijan Mhairi McFarlanen En minä vaan sinä teoksen päähenkilö, punatukkainen Delia, sai vahingossa avomieheltään tekstiviestin, joka oli tarkoitettu miehen tyttöystävälle. Delialle siis selvisi samana iltana, kun hän vietti kymmenvuotisseurustelupäivää, se, että hänen miehensä petti häntä. Delia muutti vanhempiensa luokse asumaan ja miettimään mitä tehdä. Samoihin aikoihin myös työpaikan ilmapiiri kiristyi, joten Delia sanoi itsensä irti sieltä. Onneksi Lontoossa asuva ystävätär pyysi Delian luokseen asumaan ja oli aivan varma, että työpaikkakin löytyy heti.

Delia avasi suunsa ajatellessaan, että hänen päässään oli ehkä syntymässä syvällinen ajatus.

"Miten jatkan tästä? En voi käydä treffeillä. Ajattele nyt, stringit ovat palanneet, taivaan tähden. Näytän ne jalassa ihan isältäni."

Toivoisin, että jokaisella olisi samanlainen hyvä ystävä vastaavassa tilanteessa, kun kokee yhtä kamalan kriisin kuin Delia. Delialla ei ollut lapsia, joten hänen oli helppo lähteä kotiseudulta ja jättää kaiken taakseen sekä aloittaa alusta. Tosin ikää oli yli kolmenkymmenen, joten ei se niin helppoa ole sen uuden miesystävän löytäminen. Tosin Delia oli kahden vaiheilla palatakko takaisin petturimiehen luo vai jäädäkkö itsenäisen naisihmisen elämään Lontooseen. Ystäviäkin alkoi kertyä, mutta työpaikan pomo oli omituinen. Ex-miesystävä halusi hänet takaisin ja palaaminen olisi ollut helppoa.

"Uskomatonta, että olen sinkku! Olen ollut poissa markkinoilta niin kauan", Delia huokaisi ja otti mukavan asennon kiduksiaan myöten täynnä dim sumia. "Niistä ihmisistä, joiden kanssa makasin ennen Paulia, on niin kauan, ettei heitä lasketa."

En minä vaan sinä on Marian Keyesiä lainatakseni "Todella, todella nokkela ja hauska. Todellinen aarre." Tämä lainaus lukee kirjan kansikuvassa. Olen samaa mieltä. Tästä kirjasta tulee mieleeni Jojo Moyesin kirjat, mutta kirjailijoiden tyylilajit ovat erilaiset. Siinä kun Moyes saa minut itkemään ja nauramaan, niin Mhairi McFarlane sai minut hyvälle tuulelle. Tällainen kirja palauttaa lukujumiin vaipuneet aivosolut takaisin entistä pirtsakampina.

Mhairi McFarlane, En minä vaan sinä ****
suom. Hanna Arvonen
HarperCollinsNordic 2015
s. 415
It´s Not Me It´s You 2014

Kristan bloggaus
Lukuneuvojan bloggaus
Pauliinan bloggaus
Nooran bloggaus

Paula Hawkins: Nainen junassa

Brittiläisen Paula Hawkinsin esikoisteos Nainen junassa ampaisi heti myyntilistojen kärkeen sekä Yhdysvalloissa että Englannissa. Kirja on myyty 34 maahan ja siitä on tulossa elokuva. Rachel, Megan ja Anna ovat kirjan kertojaääniä. Jokaisella naisella on omat salaisuutensa, omat pelkonsa, omat ongelmansa ja jokainen heistä haluaa elämältään enemmän kuin mitä on saanut. Anna ja Megan ovat naimisissa ja kotona, Rachel on eronnut. Heitä jokaista yhdistää saman junaradan varrella asuminen.

Rachel kulkee joka päivä junalla saman reitin edestakaisin, hän on tehnyt sen jo vuosia ja tuntee radan jokaisen talon, pihan, ihmiset. Juna pysähtyy joka kerta samassa kohdin ja silloin Rachel näkee talon, jonka pihalla hän usein näkee rakastuneen näköisen pariskunnan. Hän on kuvitellut parille nimet ja mitä he tekevät työkseen. Jonkun ajan päästä hän näkee kyseisen naisen jonkun muun miehen kanssa ja pian hän näkee pihalla vain aviomiehen kurjan olemuksen. Junasta on mahdoton nähdä kaikkea, mutta Rachelilla on hyvä mielikuvitus. Pian hän näkee lehtien sivuilla kuvia kyseisestä naisesta, hän on kadonnut.

Megan on kokenut nuoruudesta lähtien kaikenlaista. Hänen elämänsä on sekaisin, vaikka ulospäin siinä ei ole mitään vikaa. Megan ei vain saa rakastavasta miehestä huolimatta elämäänsä kuntoon, vaan sekoilee kakenlaisiin juttuihin. Lopulta hänen miehensä saa Meganin kulkemaan terapiassa ja jotain apua hän sieltä saa.

Anna on paljon kotona vauvansa kanssa. Mies tekee pitkää päivää töissä ja kulkee kavereidensa kanssa harrastamassa. Anna pelkää kuollakseen, sillä heidän perhettä häiriköi eräs miehen entiseen elämään kuulunut ihminen. Anna ei uskalla mennä ulos, sillä henkilö on aina jossakin lähettyvillä. Lopulta hän saa tarpeeksensa ja tekee häirintäilmoituksen miehensä estelyistä huolimatta. Sitäpaitsi Anna on halunnut aina pois radan varrelta. Hän ei halua kuunnella junan pitämää meteliä. Saman kadun varrelta katosi myös nainen, joten talosta on pakko päästä pois.

Näitä kolmea naista yhdisti junaradan varrella asumisen lisäksi muitakin yhteisiä tekijöitä. Kirjassa oli mielenkiintoisia elementtejä, jokaisen naisen elämään kuului tämä sama junarata, sama juna ja liikkuminen tällä junalla. Juniin liittyvät ihmisvilinät junissa ja asemilla, joten elämä voi olla aika levotonta junan läheisyydessä. Näitä naisia yhdisti ihmisvilinästä huolimatta yksinäisyys, mutta heidän tapansa yrittää täyttää yksinäisyytensä oli erilainen. Kirjan loppua kohden jännitys tiivistyi, kuten hyvissä trillereissä on tapana. Kokonaisuutena trilleri oli hyvä ja kolmen naisen kertomana tarina soljui eteenpäin välillä hyvinkin agressiivisena, hyökkäävänä ja puolustavana sekä antautuvana kertomuksena. Tarina oli siinä mielessä hyvä, että rikoksella ja väkivallalla ei mässäilty, enemmänkin se pelko oli henkilöiden korvien välissä. Minulle oli melko piankin selvää, kuka kirjan rikollinen oli, sillä henkilömäärä pidettiin todella pienenä. Ei ollut juuri vaihtoehtoja. Lisäksi kirjassa väläyteltiin muistinpätkiä, mitä ehkä oli tapahtunut, joten eipä siinä paljoa tarvinnut miettiä. Itse arvostan brittiläistä poliisityötä ja rikosten tutkimusta kovastikkin, mutta tässä kirjassa se jäi kyllä aika heikoksi esitykseksi. Tämä olisi pitänyt olla minua kiinnostava psykologinen trilleri, mutta jotakin uupui.

Paula Hawkins, Nainen junassa ***
suom. Oona Timonen
Otava 2015
The Girl on the Train 2015

Osallistun kirjalla Marikan Seitsämännen taiteen tarinat-lukuhaasteeseen, kirjasta on tekeillä elokuva.

Kristan bloggaus
Katjan bloggaus
Kaisa Reettan bloggaus
Annikan bloggaus

Sarah Winman: Merenneidon vuosi

Ja kun hänen silmäluomensa sulkeutuivat, uni levitti siipensä hänen mielessään, ja tuosta unesta tallentuisi vihdoinkin kaksi kuvaa hänen mielensä portille: kuva hemppolinnusta, joka lentää haparoiden, mutta vapaana Thamesin yli sydän laulua tulvillaan. Kuva nuoresta miehestä tuijottamassa taivaanrantaan, joka ei lupaa mitään.

Ja sumukello valitti.

Englantilaisen näyttelijän ja kirjailijan Sarah Winmanin esikoisromaani oli nimeltään Kani nimeltä Jumala. Hänen sadunomainen toinen kirjansa on nimeltään Merenneidon vuosi. On vuosi 1947 ja Cornwallin rannalla asuva yhdeksänkymppinen Marwellous Way odottaa jotakin tapahtuva, joku on tulossa hänen luokseen. Marwellous tietää, sillä hänellä on sellainen kyky. Se joku on nuori lontoolaismies, Drake, jonka sydän on raskas toisen maailmansodan tapahtumista ja menetetystä rakkaudesta. Nähdessään ensimmäisen kerran Marwellouksen Drake luuli näkevänsä merenneidon, sillä vanhus ui niin kauniisti. Drake pelkäsi vettä.

Drake avasi silmänsä. Hän ei ollut varma, oliko aurinko laskemassa vai nousemassa, linnut lauloivat riehakkaasti. Naaman päällä oli lehtiä ja iholla tuntui kosteuden ja hyönteisten kihinää. Sieraimiin tunkeutui oksennuksen ja ulosteen haju. Vartalo ei liikkunut ja hengitys oli pinnallista. Hän ei tiennyt miksi itki, varmaankin siksi, että oli yhä hengissä. 

Marwellous hoiti Draken psyykkisiä vammoja ja Drake löysi rauhan joenpoukamasta ja meren horisontista. Marwellous kertoi pikkuhiljaa pitkää elämäntarinaansa ja lopulta Drake pystyi avautumaan ja kertomaan elämänsä synkistä hetkistä, jotka tuntuivat kehossa kipuina. Merenneidon vuosi on sadunomainen kirja, ja Marwellous uskoi äitinsä olleen merenneito. Kirjassa on paljon taianomaisia hetkiä, mutta myös niitä vaikeita kohtauksia, joita tarvitaan tasapainottamaan elämänkulkua. Kirjan tarinassa luonto ja meri ovat koko ajan läsnä eri vuodenaikoina. Meri antaa ja meri ottaa. Tämän kirjan lukijat saavat oranssinvärisen meritähden.

Hän luuli olevansa valmis, mutta tuo pieni ele sai itkun nousemaan kurkkuun: loppuaan lähenevä elämä. Hän veti äkkiä verhot takaisin auki lievittääkseen odottamatonta pakokauhuaan. Miten kaunista olikaan nähdä taas maanpäällisen elämän tutut ääriviivat!

Sarah Winman, Merenneidon vuosi ***
suom. Aleksi Milonoff
Tammi 2016
s. 312
The Year of Marwellous Ways 2015

Villiksen bloggaus

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Jääkukat peittävät lasin, ne ovat rumia, tekevät pilaa kesäniitystä, kuoleman kukkaset. Kuura levittäytyy kuin rikkaruoho ikkunanpuitteista hirsien saumoja pitkin seinälle. Pahin on ovi, sen raoista lumi työntyy sisään ja kehystää oviaukon kuin kalma, joka aikoo asettua torppaan asumaan.

Aki Ollikaisen esikoiskirjan nimi on Nälkävuosi. Kirjassa kerrotaan lokakuun 1867 ja huhtikuun 1868 välisestä ajasta Suomen suuriruhtinaskunnassa, katovuosien jälkeen, kun ihmiset kuolivat nälkään ja tauteihin. Taudit iskivät helposti nälän uuvuttamiin ihmisiin. Suomessa kuoli noin 150 000 ihmistä vuosina 1865-1868. Vuosi 1868 oli pahin. Pohjois-Suomen ja Itä-Suomen ihmiset kulkivat Etelä-Suomeen, osa Venäjälle. Nälän heikentämät ihmiset kulkivat jonoissa teitä pitkin ja osa kuoli matkalla. Ollikaisen kirja kertoo raadollisella tavalla pienen perheen kohtalosta katotalvena. Kirjaan on otettu mukaan varakkaampia ihmisiä, jotta lukija voi verrata hyvinvoivien ihmisten ja kuolemaisillaan olevan kansan kohtaloita toisiinsa.

Kuuluu hiljainen sihahdus, kun päreen palava pää saavuttaa veden kiulussa. Vaimea valo jaksaa piirtää Juhanin varjon seinähirsiin, kun hän kohottautuu makuusijaltaan, nostaa Marjan mekkoa, laskee kätensä tämän polvelle ja työntää jalat erilleen.

Pienen torppariperheen isä Juhani jäi kuolinvuoteelleen, kun äiti-Marja päätti lähteä lastensa kanssa Pietariin. Toinen lapsista oli vielä kannettava lapsi. Pakkastalvessa eteneminen ilman rahaa oli vaikeaa, mutta isännät armahtivat häntä hänen lastensa vuoksi. Taloissa, joissa he yöpyivät, annettiin matkalaisille vesivelliä ja pelättiin heidän tuovan tauteja tullessaan.

Työtä ihmisille pitää järjestää. Jos heidän laariinsa aletaan viljaa vastikkeetta kaatamaan, sille ei pohjaa näy. Meidän päällimmäinen velvollisuutemme on työn järjestäminen niille, joilla ei ole tointa.

Ylläoleva lainaus on Nälkävuosi teoksen senaattorin apulaiskamreerin suusta. Tämä voisi olla tämän päivän hallituksen puhetta yhtä hyvin, mutta en sen kummemmin halua sohaista muurahaiskekoa politiikkaan sekoilemalla. Nälkävuosien aikana hallitus antoi kauppiaille tehtäväksi hankkia viljaa jaettavaksi ihmisille, mutta sitähän ne eivät tehneet.

- Mitään viljaa ei ehditty hankkia. Ja yhtä hyvin sinä voisit kehottaa pappia antamaan ihokkaansa lähimmäiselleen kuin pyytää kauppiasta ruokkimaan köyhiä, Teo sanoo.

Ylläoleva kirjan lainaus käy jälleen toteen, kun kauppiaat laittavat lukkoja roska-astioihin nykypäivänä, jotta ihmiset eivät voi hakea ylijäänyttä ruokaa roskista. En voi ymmärtää sitä miksi vanhenevaa ruokaa ei voi jakaa tarvitseville, vaan se ruoka pitää viedä kaatopaikoille. Onhan tietysti suuret määrät hienoja kauppiaita olemassa, jotka antavat järjestöille ruokaa, sillä Suomessa on tarve jakaa ruokaa ja se lisääntyy koko ajan, sillä työttömyys kasvaa ja maahanmuuttajien määrä kasvaa. Köyhien osuus lisääntyy tänä päivänä, sillä nyt ei leikata pieniä määriä tuesta pois, vaan nyt armoton karsintakone leikkaa suurella teholla.

- Niin. Olenko minä sitten ollut susien vai lampaiden ympäröimä, en tiedä. Todellisia vaihtoehtoja sille taloudenpidolle ei ollut. Ei kukaan pystynyt ennustamaan tällaista tuhoa. Jos nyt olisin samassa tilanteessa kuin vuosi sitten, en tekisi mitään toisin, senaattori sanoo.

Aki Ollikaisen Nälkävuosi, englanniksi White Hunger, on valittu ensimmäisenä suomalaisena kirjana Man Booker International Prize - ehdokkaaksi tänä vuonna. Ehdokkaita on 13 ja niistä valitaan 14.5.16 kuusi ehdokasta, josta valitaan voittaja. Nälkävuosi oli julkaisuvuonna Finlandiapalkintoehdokas. Blogistania valitsi kirjan vuoden parhaimmaksi suomalaiseksi kirjaksi 2012. Nälkävuodesta on myös valmisteilla elokuva.

Suosittelen tätä historiallista teosta kaikille lukijoille, kirja on klassikko. 

Aki Ollikainen, Nälkävuosi ****

Siltala 2012 viides painos

s. 140

Ollikainen Aki: Musta satu

Osallistun kirjalla Marikan Seitsämännen taiteen tarinat-lukuhaasteeseen.

Kirjasta on postattu ahkerasti täällä bloggerissa mm. Sara,  Elina, Booksy, Jonna, Laura, Katja, Omppu, Kaisa Reetta ja Katri.

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

Koska kukaan talonväestä ei syystä tai toisesta sopinut lahjojentuojaksi, jäljelle jäi vain joulupukki. Hän tulisi taas vajaan viikon päästä käymään, ja saadakseni kysymykseen lopullisen ratkaisun olin jo aikaa sitten päättänyt napata hänet. Tieteen avulla.

Kanadalaisen Alan Bradleyn riemastuttavan Flavia de Luce-sarjan neljäs osa on Filminauha kohtalon käsissä. Filminauha jo kertoo lukijoille, että kirjan kuvioihin kuuluu elokuvia. Flavian isällä on jatkuvasti taloudellisia ongelmia, koska hän ei käy töissä, vaan viettää englantilaiselle yläluokkaiselle herrasmiehelle sopivia vapaapäiviä. Kartano, jossa he asuvat kuului kadonneelle Flavian äidille, joten jostakin syystä sitä ei voi myydä, jota ihmettelen, mutta jollakin keinoin isä löytää rahaa, jotta he pystyvät ylläpitämään yläluokkaista elämää ja maksamaan palkat parille palvelijalle, rouva Mulletille ja Doggerille. Tässä kirjassa isä on vuokrannut osan kartanosta filmiväelle, jotka tulivat joulun ajaksi tekemään elokuvaa ja asuivat kartanossa.

Loistavista näyttelijänlahjoistaan huolimatta hän ei onnistunut peittämään pienoista yökkäysrefleksiä, jonka huomasin hänen kurkussaan.

"Minä arvasin että pitäisitte siitä!" rouva Mullet kiekaisi.

"Valitettavasti minun täytyy olla tyly ja pidätellä itseäni", Phyllis Wyvern sanoi, työnsi lautasen reippaalla eleellä kauemmas ja nousi seisomaan. "Minusta tulee oikea porsas aina kun on tarjolla kakkua, ja siinä ei mene kuin päivä kun laardikakku siirtyy huulilta lanteille. Uskon että ymmärrätte."

Englantilaisessa pikkukylässä asuva Flavia on oikea ihmelapsi, sillä hän hallitsee kokonaista laboratoriota, joka kuului hänen edesmenneelle sukulaiselleen. Tämä Tar-eno oli myös kirjannut ylös kaikenlaisia kemiallisia kokeita, joita Flavia kokeili uhkarohkeasti. Nyt hän aikoi saada kiinni joulupukin ja sitä varten hän keitti ihmeliimaa, jota sitten levitti katolle ja piippujen ympärille. Joulupukkihan kulkee Englannissa piipun kautta. Mutta niinhän siinä kävi, että Flavian liimaan tarttui kiinni eräs henkilö, mutta siitä tarkemmin sitten kirjan sivuilla, ei spoilata lukijoilta kaikkea.

Pitäisikö minun päättelemällä löytää se salattu rakkaus, jota siskoni tunsivat minua kohtaan? En keksinyt mitään muuta syytä heidän julmuudelleen. Mitä pahaa olin heille tehnyt? No, olinhan minä antanut heille myrkkyä, mutta vain vähän - ja aina kostotarkoituksessa. En ollut koskaan, tai melkein koskaan, aloittanut riitaa. Olin aina ollut viaton...

Kirjan parhaimpia kohtia ovat tietysti sisarelliset riitelyt ja pienet sovinnonyritykset. Flavian perheessä ei kukaan harrastanut hellyyttä ja halailua, mutta sitäkin enemmän piikittelyä ja ilkeilyä. Flavia oli onnensa kukkuloilla, kun hän ystävystyi maailmankuulun näyttelijän kanssa ja näyttelijä oli jopa kuullut hänestä. Flavia oli mainittu lehdessä, kun hän oli auttanut poliisia ratkaisemaan murhan. No mitäpä Flavia ei osaisi, kun pieni pää on täynnä uteliaisuutta, nokkeluutta, rohkeutta ja päättelykykyä. Niistä koitui tässä kirjassa myös ongelmia, mutta sarja jatkuu ja Flavia voi hyvin.

Alan Bradley, Filminauha kohtalon käsissä *****
suom. Maija Heikinheimo
Bazar 2016
s. 314
I Am Half-Sick of Shadows

Bradley Alan: Piiraan maku makea
Bradley Alan: Kuolema ei ole lasten leikkiä
Bradley Alan: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Ullan,  Juhan ja Kirsin bloggaukset Flavia De Lucen seikkailuista elokuvaväen keskellä.
Osallistun kirjalla Marikan Seitsemännen taiteen tarinat haasteeseen, sillä kirjassa katsotaan elokuvia ja aiotaan filmata elokuva, jopa kirjan nimessä on filminauha.

Jens Andersen: Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä

Voi, minä niin haluaisin, että saisit olla iloinen eikä poskillasi olisi niin paljon kyyneleitä. Mutta on hyvä, että pystyt tuntemaan jotain ja murehtimaan muita ja ajattelemaan surullisia ajatuksia, ja juuri sen takia tunnenkin olevani sinun sukulaissielusi. Vaikeimpia aikoja ihmisen elämässä ovat, luullakseni, varhaisnuoruus ja vanhuus. Muistan oman nuoruuteni hirvittävän alakuloisena ja vaikeana.

Ylläoleva lainaus on Astrid Lindgrenin kirjeestä 13-vuotiaalle Saralle 70-luvulla. Tanskalainen Jens Andersen  aloitti elämäkertakirjan Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä Astridin kirjeenvaihdosta. Astrid Anna Emilia Lindgren os. Ericsson (1907-2002) oli intohimoinen kirjeiden kirjoittaja ja kirjeet olivat pitkiä, niin myös Saran saamat kirjeet. Sara haki apua kirjailijalta oman elämänsä murheisiin, niin kuin monet tuhannet muutkin ihmiset. Kirjailija sai elinaikana noin 75 000 kirjettä. Niitä säilytetään Ruotsin kuninkaallisen kirjaston Astrid Lindgren-arkistossa Tukholmassa. Tässä kirjassa on käytetty ennen julkaisemattomia kirjeitä ja lukuisia päiväkirjaotteita.

Kirjeitä alkoi tulla heti, kun Peppi-trilogia julkaistiin 1940-luvulla. Peppi vastusti selkeästi väkivaltaa ja julkaistiin toisen maailmansodan aikana. 1980-luvulla kirjailija palkkasi päätoimisen sihteerin hoitamaan ihailijapostiaan. Jens Andersenin mielestä 70-luvulta alkaneeseen hyökyaaltomaiseen kirjetulvaan oli syynä Veljeni, Leijonanmielen ilmestyminen 1973, Pomperipossan jupakka 1976, kun kirjailija kapinoi veropolitiikkaa vastaan ja saksalaisten kirjakauppiaiden rauhanpalkinto 1978.

Kirjallisuuden vihaa tihkuvissa lapsuudenkuvauksissa oikein vilisee näitä kotityranneja, jotka ovat pelotelleet lapsensa tottelemaan ja alistumaan ja enemmän tai vähemmän tuhonneet heidän elämänsä. Onneksi ei pelkästään sitä tyyppiä. Onneksi on aina ollut vanhempia, jotka ovat kasvattaneet lapsensa rakkaudella ilman väkivaltaa. Mutta vasta tällä vuosisadalla vanhemmat ovat yleisemmin alkaneet kohdella lapsia vertaisinaan ja antaneet heidän persoonallisuutensa kehittyä vapaasti demokraattisessa perheessä ilman alistamista ja ilman väkivaltaa. Eikö silloin ole syytä huoleen, kun yhtäkkiä aletaan vaatia paluuta vanhaan, autoritääriseen järjestelmään?

Ylläoleva lainaus on Astridin puheesta Frankfurtissa, kun rauhanpalkinto annettiin hänelle juhlavassa seremoniassa. Järjestäjät halusivat nähdä hänen kiitospuheensa etukäteen ja kieltäytyivät siitä ja kehottivat häntä sanomaan vain lyhyesti "kurz und gut". Lindgren vastasi, että paikalle tulee silloin joku henkilö suurlähetystöstä vastaanottamaan palkinnon ja kiittää niin lyhyesti kuin he toivovat. Kirjailija sai pitää puheensa Frankfurtissa ja vastustaa väkivaltaa.

Astrid Lindgren sai lukuisia palkintoja kirjoistaan. Hänen ensimmäinen julkaistu kirjansa oli Britt-Marie lätter sitt hjärta (Riitta-Maija keventää sydäntään)1944, joka voitti kirjapaino Rabén & Sjögrenin lastenkirjakilpailun toisen palkinnon. Jo ennen sitä kirjailija oli lähettänyt Peppi Pitkätossu-käsikirjoituksen Bonniersille ja saanut kieltävän päätöksen. Vuonna 1945 Peppi Pitkätossu voitti Rabén & Sjögrenin lastenkirjakilpailun ja aloitti maailmanvalloituksen. Samalla konkurssikypsä kustantamo pääsi jaloilleen ja sai vielä kirjailijasta uuden kustannustoimittajan kustantamolle. Bonniers yritti vuosikausia saada kirjailijan oman kustantamonsa leipiin, mutta Lindgren pysyi uskollisena omalle kustantamolleen ja jäi eläkkeelle sieltä.

Astrid Lindgren eli pitkän elämän ja toimi eläessään minun mielestä monen hyvän asian puolesta. Ensiksikin hän kirjoitti hyviä lastenkirjoja, jotka eivät moralisoineet tai määräilleet lapsia, joten kirjat eivät ole pelkästään klassikoita, vaan ne ovat moderneja klassikoita. Kirjojen sanoma ei vanhene. Kirjoissa ja lehtinovelleissa käsitellään köyhyyttä, isättömyyttä, äidittömyyttä, lasten ja vanhempien suhteita, sisarussuhteita, luontoa, eläimiä, väkivallattomuutta ja auttamista. Kirjoista löytyy myös vaikeita ja kipeitä asioita kuten kuolemaa ja vanhempien eroa.

Toiseksi kirjailija oli hyvin tietoinen yhteiskunnan epäkohdista, joita vastaan hän kamppaili mm. lehtikirjoituksilla. Kolmanneksi hän harrasti hyväntekeväisyyttä ja tyttärensä mukaan äiti lahjoitti ainakin miljoona euroa hyväntekeväisyyteen avustusjärjestöille ja ihmisille, jotka pyysivät häneltä rahaa. Se on iso raha kirjailijalta, vaikka olisikin maailmankuulu.

Jens Andersen on kirjoittanut hyvin kattavan elämäkerran kirjailija Astrid Lindgrenistä. Kirja sisältää runsaasti mustavalkokuvia koko elämän ajalta. Koulukuvasta voi bongata lettipäisen Astridin, joka jo silloin erottui muista sillä, että hän oli ainoa joka oli pystyssä ja heilutti kättä. Astridin kotikylä oli Vimmerby Itä-Smoolannissa ja alkuun hän kirjoitti kirjojensa puhekielen Smoolannin murteella. Astrid oli kylän ensimmäinen tyttö, joka leikkasi hiuksensa polkkatukaksi vuonna 1924. Muutakin juorunaihetta Astrid järjesti, mutta siitä voi jokainen kiinnostunut lukea tästä kirjasta. Peppi Pitkätossu on aina ollut yksi lempikirjoistani ja hän on sellainen voimahahmo, jota olen seurannut omassa elämässäni. Kiitokset Astrid Lindgrenille niistä lukuisista kirjoista, joita hän on kirjoittanut lapsille ja lapsenmielisille. Tähtien loistoa sinne pilvenreunalle.

Jens Andersen, Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä *****
suom. Kari Koski
WSOY 2015
s. 418
Denna dagen, ett liv. En biografi över Astrid Lindgren

Ullan bloggaus
Maijan bloggaus
Raijan bloggaus

Sarita Skagnes: Vain tytär (Naistenpäiväpostaus)

Hyvää naistenpäivää!

Halusin postata naistenpäivänä hieman vakavammasta aiheesta, joten kirja, jonka valitsin on Sarita Skagnesin omaelämäkerta Vain tytär. Sarita Skagnes on käyttänyt aikuiselämänsä tyttöjen ja naisten oikeuksien puolustamiseen, varsinkin oikeuteen päättää omasta elämästä. Kirjan tuotot menevät hyväntekeväisyyteen, Suomessa Plan Suomi-järjestölle, joka auttaa puutteenalaisia lapsia ja antaa heille voimia tulla itsenäisiksi, arvokkaiksi ihmisiksi.

"Naiset kamppailevat isojen ja pienten asioiden parissa, mutta monien on taisteltava säilyäkseen hengissä siitä hetkestä lähtien, kun he syntyvät tähän maailmaan. Joidenkin on taisteltava olemassaolostaan jo äitinsä vatsassa, jossa monet kuolevat, koska vanhemmat haluavat pojan eivätkä tyttöä. Minä olen yksi näistä naisista, ja siksi päätin kirjoittaa oman tarinani. Ja myös siksi, että minulla oli voimaa päästä irti kurjuudestani."

Sarita Skagnesin kirjan osa yksi on nimeltään Elämäni helvetissä. Sarita Skagnes syntyi intialaisen perheen kolmantena tyttönä, vaikka ennustusten mukaan hänen olisi pitänyt olla poika. Isä yritti tappaa hänet, terveen tyttövauvan, mutta isovanhemmat veivät vauvan kylän kätilön luokse turvaan. Nähtyään ensimmäisen kerran tyttärensä kahdeksan viikon ikäisenä, isä peitti vauvan nenän ja suun, kunnes vauva lakkasi hengittämästä ja isä luuli hänen kuolleen. Onneksi vauva oli alkanut jälleen hengittää ja isoäiti oli hänen turvana. Sen jälkeen vauva olisi kuollut aliravitsemukseen, koska häntä ei ruokittu, mutta onneksi naapuruston ystävälliset naiset hoitivat ja ruokkivat kolme ensimmäistä vuotta tuota epätoivottua vauvaa, jota ei merkitty edes syntyneiden listaan. Häntä ei siis ollut olemassa. Hänet voitiin tappaa milloin tahansa.

Olin arvoton.

Kolmivuotiaana Sarita passitettiin tädin palvelijaksi. Jos hän ei selviytynyt kotitöistä, täti pieksi hänet. Täti ei ollut ainoa pahoinpitelijä, vaan siihen osallistuivat myös perheen pojat ja lopulta se muuttui raiskauksiksi.

Yhdentoista vanhana Sarita muutti isovanhempien luokse asumaan ja toimimaan heidän palvelijana. Kerran vuodessa oikea isä saapui Norjasta, jonne muu perhe oli muuttanut asumaan monta vuotta aiemmin. Nuo ajat olivat kauhun aikoja, sillä isä hakkasi koko ajan tyttöä ja lopulta hän raiskasi tytön. Hänen mielestään tytär oli huora. Isovanhemmat pakottivat isän viemään tyttären mukanaan Norjaan, koska oli häpäissyt suvun. Perhe sai Norjaan ilmaisen kotipalvelijan, jota sai haukkua ja hakata mielinmäärin, lisäksi isä sai uuden uhrin kotigalleriaansa. Kaikki muut hän oli pelotellut ja alistanut mielivaltaansa.

Intiassa olin arvoton, valkoihoisten maassa olin rättipää ja mutakuono.

Tämä kirja on hyvin tärkeä kirja naisten asemasta tällä maapallolla. Jokaiselle olisi hyväksi lukea Sarita Skagnesin tarina omasta helvetistä, jonka hän joutui kokemaan, koska syntyi tyttönä. Hänen hyväksi koitui hänen halu päästä irti kurjuudesta ja ainoa keino oli opiskella. Opiskelun ohella hän hoiti ison perheen kotityöt ja kulki töissä. Isä vei palkkarahat. Lopulta hän tutustui aikuisena  norjalaiseen mieheen ja ystäviin, jotka lupasivat auttaa häntä pääsemään irti perhehelvetistä. Lähdöstä seurasi kaikkea pahaa, mutta sen voi lukea kirjasta. Haluan toivottaa Sarita Skagnesille voimia omassa arvokkaassa työssään avustusjärjestöissä, joiden avulla autetaan tyttöjen ja naisten asemaa.

Maailma on paha paikka, mutta me voimme kaikki olla mukana auttamassa. Älä ummista silmiä ja korvia. Sarita Skagnes lopetti hiljaisuuden ja tuli rohkeasti esille tappouhkauksista ja -yrityksistä huolimatta. Tähtikimallusta arvokkaalle työllesi Sarita. *****

Vaikka tarinani on surullinen, olen täynnä rakkautta.

Sarita Skagnes, Vain tytär
suom. Henry Tanner
Tammi 2010
s. 235
alkuperäisteos Bare en datter 2007

Intian väestöstä puuttuu systemaattisen sukupuolisyrjinnän vuoksi 50 miljoonaa tyttöä tai naista.
Joka viidennen tytön syntymä jää rekisteröimättä.
Noin joka viides punjabilaistyttö on jäänyt syntymättä tai on surmattu vauvana.
Yli puolet tytöistä kuolee ennen 15-vuotispäiväänsä Intiassa aliravitsemukseen, sairauksiin ja kaltoinkohteluun.
Puolet intialaistytöistä aloittaa peruskoulun, mutta 60% lopettaa kesken 6-16-vuotiaana.
45% intialaistytöistä on joutunut ruumiillisen kurituksen kohteiksi koulussa. Tytöt eivät ilmoita väkivallasta mihinkään, joten kotiväkivaltaa ei tiedetä.
Intiassa joka vuosi noin puoli miljoonaa uutta lasta joutuu seksityöhön. Tytöt ovat alttiimpia raiskauksille, ihmiskaupalle ja seksuaaaliselle hyväksikäytölle.
Joka kahdeksas intialaistyttö menee naimisiin alle 15-vuotiaana. Joka yhdestoista 15-19-vuotias intialaistyttö on äiti.
Intiassa tapetaan keskimäärin 19 naista päivässä avioliitto-ongelmien vuoksi. Surmaaja on aviomies, miehen perheenjäsen tai naisen oma sukulainen.
Kaksi kolmesta pahoinpidellystä ja hyväksikäytetystä naisesta yrittää itsemurhaa. 

Lue lisää tilastotietoja Sarita Skagnesin Vain tytär teoksesta.