Usein iltaisin ennen nukahtamista ajattelin nuorta vartijaa. Hyödynsin sitä vähää minkä olin kyennyt arvaamaan: jossain toisessa elämässä hän olisi tullut viereeni istumaan, pyytänyt minua tanssimaan ja sanonut nimensä, minulla olisi ollut nimi jonka olisin sanonut hänelle, me olisimme jutelleet, ja jos olisimme pitäneet toisistamme, olisimme kuljeksineet käsi kädessä.
Belgialaisen Jacqueline Harpmanin (1929-2012) dystopiateos En ole koskaan tuntenut miehiä kertoi maan alla bunkkerissa vankina kasvaneesta tytöstä, joka ei muistanut vanhemmista eikä entisestä elämästään mitään. Heitä oli bunkkerin häkissä vankina 39 naista ja tyttö, jolla ei ollut nimeä. Heitä vartioi kuusi miestä, jotka eivät puhuneet mitään. Jos vangit tekivät jotain, joka oli kiellettyä vartijoiden mielestä, suuri ruoska lävähti lähelle.
En osaa tietenkään sanoa, minkä ikäinen olin.
Bunkkerin vangeille oli paljon sääntöjä: ei saanut koskettaa toisia, ei riidellä, ei laulaa, nukkumaan piti mennä, kun valot sammuivat, eikä kanssakäymistä saanut olla. Vangit tekivät itse ruoat niistä vähistä tarvikkeista mitä saivat, ja kasvisten keitinvesi oli samalla iltakeitto. Vaikka liikuntaa oli vähän, vangit olivat laihoja ja aliravittuja. Vaatteet olivat riekaleita, kuukautissuojia ei ollut.
"Totuus on, että kenelläkään ei tunnu olevan johdonmukaisia muistoja, joiden perusteella voisimme hahmottaa mitä silloin tapahtui. Emme tiedä edes, oliko silloin sota", Dorothée sanoi.
Jacqueline Harpmanin dystopiateos En ole koskaan tuntenut miehiä toi mieleeni Margaret Atwoodin teokset Orjattaresi ja Testamentit, joissa molemmissa naiset olivat miesten alistamia. Harpman on itse kokenut juutalaisten vainon ja ollut perheensä kanssa juutakaisvainoja paossa. Ei ihme, että mielikuvitus luo näin kammottavia kuvauksia ihmisten vangitsemiseesta ja alistamisesta. Alitajuinen pelko seurana voi kehitellä mitä vain.
"He ovat lähteneet".
Vankeus loppui siihen, että vartijat häipyivät kuullessaan hälytyssireenin äänen, ja jättivät avaimet häkin lukkoon, ilmeisesti vahingossa. Vangit käyttivät tilaisuuden hyväkseen ja häipyivät bunkkerista. Kirjan tarinasta voit lukea lisää naisten ja varsinkin nimettömän tytön elämästä.
Jacqueline Harpmanin En ole koskaan tuntenut miehiä voitti vuoden 2025 Blogistania Globalian. Laitoin heti kirjan kirjaston varauslistalle ja sain sen vasta nyt luettavakseni. Kirja on kiinnostavan erityinen. Sen maailma on dystopiakirjallisuudelle sopivan kammottava. Naiset pääsivät vuosien vankeuden jälkeen bunkkerista maan pinnalle, eikä heitä painanut enää pelko, eikä nälkiintyminen, eikä ruoskimisen pelko. He pystyivät koskettamaan toisiaan ja puhumaan vapaammin, tekemään työtä. Alueella oli kuitenkin muuta kammottavaa, mitä he saivat selville.
Jacqueline Harpmanin dystopiateos En ole koskaan tuntenut miehiä oli surumielisen kaihoisa tarina, mutta samalla se oli selviytymistarina niissä olosuhteissa, mitkä kirjailija oli luonut.
Jacqueline Harpman, En ole koskaan tuntenut miehiä *****
Suom. Nana Sironen *****
Hertta Kustannus 2025
s. 221
Moi qui n´ai pas connu les hommes 1995
Dystopia
Blogistanian Globalia-voitto 2025
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti