Margaret Atwood: Testamentit

Olimmepa minkä muotoisia ja näköisiä hyvänsä, olimme ansoja ja viettelyksiä kokonaan itsestämme riippumatta. Olimme viattomia ja syyttömiä olentoja, jotka luonnostamme saimme miehet humaltumaan himosta niin että he horjahtivat ja menettivät tasapainonsa ja suistuivat laidan yli.

Kanadalainen Margaret Atwood on kirjoittanut yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen jatkokirjan Testamentit jo klassikoksi julistetulle Orjattaresi kirjalle, josta on tehty suosittu tv-sarja. Orjattaresi kirjassa tutustuin Gilead nimiseen valtioon Yhdysvalloissa, valtioon, joka kävi jatkuvaa sotaa ympärillä olevia muita valtioita vastaan. Gilead oli uskonnollisen lahkon nimissä. Erittäin julman lahkon, joka vei ihmisarvon kaikilta naisilta. Nainen ei ollut minkään arvoinen miehiin verrattuna. Orjattaresissa tutustuimme naiseen, joka toimi sijaissynnyttäjänä, jota kutsuttiin orjattareksi. Orjatar oli yksi mahdollinen ammatti Gileadin naisille, martat tekivät kotitöitä, mutta pääasiassa naiset oli tarkoitettu kotiin aviovaimoiksi. Miehet sotivat, vartioivat ja tekivät päätöksiä. He olivat perheen sisällä ja ulkopuolella päättäjiä jokaisesta asiasta.

Nyttemmin kadonneessa entisessä maassani oli kaikki mennyt alamäkeä vuosikaudet. Tulvia, tulipaloja, rajumyrskyjä, hurrikaaneja, kuivuuskausia, vesipulaa, maanjäristyksiä. Liian paljon yhtä ja liian vähän toista. Kunnallistekniikka oli romahtamaisillaan – miksi kukaan ei ollut purkanut atomireaktoreja ennen kuin oli liian myöhäistä? Talouskriisi, työttömyys, syntyvyyden lasku.

Testamentit jatkaa viidentoista vuoden päästä siitä mihin Orjattaresi päättyi. Kirjoissa on samoja henkilöitä esim. komentaja Judd, Lydia-täti ja Vitale-täti. Tädit pyörittävät naisten mitäänsanomatonta elämää, naisillehan juuri mikään ei ole sallittua. Tädit valitsevat nuorille tytöille aviomiehet ja hankkivat orjattaret synnyttäjiksi sekä pitävät huolen sukulinjoista, jotta suvut eivät mene sekaisin. Rukoileminen ja Jumalan ylistäminen ovat Gileadin tärkein tehtävä. Lydia-täti on keksinyt helmitytöt lähetystyöntekijöiksi Kanadaan. Helmitytöt tarkkailivat salakuljetusta ja vakoojia, mutta värväsivät samalla nuoria tyttöjä mukaan Gileadiin.

Ja orjattaret olivat ilman muuta kaksin verroin lutkia, Shunammite sanoi, sillä heillä ei ollut aviomiestä ollenkaan. Orjattarille ei kuitenkaan saanut olla epäkohtelias eikä heitä saanut sanoa lutkiksi, Vidala-täti sanoi pyyhkiessään nenäänsä, sillä orjattaret palvelivat yhteisöä sovituksen kautta, ja siitä meidän kaikkien piti olla heille kiitollisia.

Gilead oli tullut tiensä päähän. Liian paljon pahaa oli tapahtunut sen muurien sisällä. Oli tullut muutoksen aika, mutta mikä laittoi lopullisen muutoksen käyntiin? Oliko se sisäinen halu muuttua ja päästä eroon vaarallisista johtohahmoista vai oliko se jokin ulkoinen taho, joka halusi lopettaa Gileadin toiminnan? Tässä kirjassa naiset nousivat kirjan sankareiksi. Kirjassa on kolme eri-ikäistä päähenkilöä, jotka kertovat oman tarinansa ja miten Gileadin romahdus saatiin aikaiseksi.

Toivon oikein kovasti, ettei tuollaiset hyytävän julmat skenaariot ole edessämme, sillä se tarkoittaisi sitä, että kirjat katoaisivat, lukutaito ja kirjoitustaito olisivat vain miesten ja erittäin harvojen naisten oikeuksia. Kulttuurit, tieteet ja taiteet katoaisivat. Ympärillämme olisi tyhjiö, joka ympättäisiin täyteen vääristynyttä lahkouskontoa ja vallanhimoisia johtohahmoja, jotka tekisivät mitä tahtoisivat. Margaret Atwood on kirjoittanut julmuutta hipovan, mutta toiveikkaan dystopiatarinan Testamentit, joka sai vuoden 2019 Booker-kirjapalkinnon. Muureja rakennetaan jo.

Margaret Atwood, Testamentit *****

Suom. Hilkka Pekkanen

Otavan Kirjasto 2019

s. 485

The Testaments 2019

Margaret Atwood: Orjattaresi