Sari Luhtanen: Isadella - Sydän kylmänä

- Miksi sinusta on tullut tuollainen? Susie nyyhki, vaikka ei oikeasti itkenyt. 
- Vastustat minua ihan joka asiassa, olet vastahankaan ja suorastaan ilkeä. Saan vielä hävetäkin, kun koulusta soitellaan. Olit pienenä minun oma tyttöni, niin ihana ja kultainen.

- Minusta sinä olit pienenäkin saatanallisen ärsyttävä, Vane sanoi siirtämättä katsettaan hiustensa latvoista. Kaksihaaraisia täytyi olla todella paljon. - Sinusta lähti aina ääntä, et osannut olla hetkeäkään hiljaa.

- Minusta sinä olit ihan samanlainen kuin muutkin pikkulapset, joita olen nähnyt, kuului kommentti eteisestä. Kersti oli tullut kotiin.

Sari Luhtasen nuortenkirjan Isadellalla on kolme äitiä, niinpä hän saa aina kolme eri mielipidettä tekoihinsa. Äidit ovat muutenkin hyvin mielenkiintoisia, sillä he ovat vampyyrejä. Isadella - Sydän kylmänä teos kertoo siitä, miltä jatkuva muuttaminen eri paikkakunnille tuntuu nuoresta, jonka pitää yrittää sulautua muiden nuorten joukkoon, jopa ystävystyä. Isadella oli valmis elämään ilman ystäviä, eikä hänen mieleensäkään tullut, että hänellä voisi olla jopa poikaystävä, sillä äidit vaihtoivat heti asuinpaikkaa, kun tuli ongelmia, sillä he eivät halunneet herättää minkäänlaista huomiota.

Teenpä nyt  vain selväksi, etten tosiaan ollut mikään nunna. Mutta olisinko tulevaisuudessa vampyyrinunna? Ei kiitos.

Isadella oli siis ollut muutaman kuukauden uudessa koulussa ja saanut yllättäen sekä tyttöystävän että poikaystävän. Sitten juorut levisivät koulussa ja Isadella joutui jälleen rehtorin puhutteluun. Äidit olivat sitä mieltä, että nyt oli viisainta vaihtaa paikkakuntaa, mutta Isadella päätti pitää oman päänsä. Muuttivatko äidit ja pysyikö Isadella paikkakunnalla? Kirjan tapahtumat ovat railakkaita ja yliluonnollisuus antaa pikantin säväyksen Isadellan elämään, sillä hänen hartain unelmansa oli muuttua vampyyriksi, mutta se olisi voinut tapahtua heti. Muuttumista oli tuskallista odottaa paskamaisessa koulussa.

Saat käydä koulukuraattorilla. Sovitaan näin alkajaisiksi kymmenen kertaa ja katsotaan tilannetta sen jälkeen. Ensimmäinen kerta on nyt heti, koska tilanne on akuutti. Ja tietysti tästä lähtee ilmoitus vanhemmillesi.

Kirjailija, käsikirjoittaja ja suomentaja Sari Luhtanen on tuttu Maisa ja Kaarina sarjakuvien takaa, joita hän on tehnyt yhdessä kuvittaja Tiina Pajun kanssa lähes 30 vuotta, ja josta he pokkasivat Puupäähatun tänä vuonna. Luhtanen on suomentanut runsaasti tv-sarjoja. Nymfit tv-sarjasta hän on kirjoittanut pari kirjaa yhdessä Miikko Oinosen kanssa.

Isadella - Sydän kylmänä on hauska ja piristävä kertomus tytöstä, joka tuntee olevansa erilainen, mutta onko asia niin kuin hän ajattelee.

Sari Luhtanen, Isadella – Sydän kylmänä

Otava 2019

s. 187

Nuortenkirja

Milja Kaunisto: Tulenpunainen kabaree

”Moniseur”, lausahdin hitaasti varoittavalla äänensävyllä, ”rauhoittukaa. Tiedättekö te, missä olette?” Mies lakkasi huitomasta ja hieraisi silmiään. Hän maiskutteli hetken.

”Ainakaan tämä ei ole Marbeufin ravintolasali, sillä suussani ei maistu etanatuulihatulta eikä Grand Marnier – kohokkaalta, vaan pikemminkin siltä kuin joku olisi oksentanut sinne köyhänkeittiössä ryystämäänsä ohravelliä.”

Milja Kauniston uusimmassa historiallisessa romaanissa Tulenpunainen kabaree kuljetaan Pariisin kaduilla 1900-luvun alussa. Tutuksi tulevat kadut ja kabareet, ilotalot ja tanssitytöt. Kirjan päähenkilönä toimi nuori vartijakokelas Albert S. Grosjean, josta kehittyi kirjan aikana hyvin nokkela ratkomaan rikoksia, sillä rikoksia Pariisi oli pullollaan. Grosjeanin haaveena oli päästä polkupyöräpoliisiksi, mutta hänen taustallaan ei juuri pröystäilty, äiti oli hävinnyt vankilasta vankina ollessaan, eikä isästä ollut tietoakaan. Tähänastisen elämänsä hän oli viettänyt naisvankilassa vankien kasvattamana. Sitten eräänä päivänä Grosjeanin vahdittavaksi tuotiin ilkialaston humalainen mies.

Tämä oli kitkerä, terävä lemu. Siinä oli jotakin muuta kuin pelkkää puuta. Nostin käteni pystyyn vaientaakseni intoa puhisevan Villen ja katsoin ylös yötaivaalle. Kipinät tanssivat pohjoistuulessa ja katosivat yläilmoihin. Vedin keuhkoni täyteen ilmaa, otin askeleen taaksepäin ja huusin niin voimakkaasti kuin rintakehästäni irtosi:

”Élysée Montmartre on tulessa!”

Grosjeanin vahdittavaksi oli tullut suomalainen kuvanveistäjä Ville Vallgren, joka osallistui muiden suomalaisten taiteilijoiden kanssa Pariisin Maailmannäyttelyyn. Ville sai houkuteltua nuoren vartijakokelaan syömään kanssaan. Ville ystävystyi nuoren Grosjeanin kanssa ja kirjan sivuilla heillä oli kaikenlaisia hullunkurisia seikkailuja. Vartijakokelas ei tykännyt kaikista seikkailuista, eikä hän ollut tottunut seikkailemaan kabareissa eikä muissa iloluontoisissa paikoissa. Ville oli kuin kotonaan joka paikassa. Puhui ranskaa ja nautti viinistä, ruoasta, naisista ja tanssista. Villen elostelu ei näyttänyt myöskään vaimosta mukavalta.

Tulenpunaisessa kabareessa Pariisiin kabareet olivat uhattuina, sillä joku sytytti niitä palamaan. Oliko mahdollista, että Pariisissa ei tulevaisuudessa soi can can, eikä tanssityttöjen sääret nouse taivaisiin? Poliisilaitos oli korruptoitunut, eikä sitä juuri kiinnostanut tulipalojen motiivit, mutta nuori vartijakokelas laittoi maineensa ja kunniansa vaakalaudalle tutkiessaan tulipaloja ja niiden syitä. Milja Kauniston Tulenpunainen kabaree loistaa, säihkyy ja soi historiaa, mysteerejä ja ystävyyttä.  Kirja on värikäs viihdepaketti historiallisten romaanien ystäville.

Milja Kaunisto, Tulenpunainen kabaree

Gummerus 2019

s. 274

Purppuragiljotiini-trilogia

Milja Kaunisto: Luxus

Milja Kaunisto: Corpus

Milja Kaunisto: Status 

Olavi Maununpoika-trilogia 
Milja Kaunisto: Synnintekijä
Milja Kaunisto: Kalmantanssi
Milja Kaunisto: Piispansormus 

Kimmo Ohtonen: Ikimaa - Kuiskaajien kilta

Hän oli ensimmäinen uudelleensyntynyt tietäjähenki. Mutta pian se olisi ohitse. Hänen pitäisi jakaa tämä ilo, tämä vallantunne muiden tietäjänaisten henkien kanssa.

Kun aika koittaa, Minerva mietti, ja yksitoista tietäjänaista saa omat kuiskaajien kehonsa, tulee minun olla vahva ja opastaa heitä tukahduttamaan niiden entisten omistajien mielet. Kuiskaajien ajatuksista ei saa jäädä jäljelle pihaustakaan. Minun tehtäväni on hallita maailmaa unien tällä ja tuolla puolen.

Kimmo Ohtosen huippujännittävä Ikimaa seikkailu on saanut uuden fantasiakirjan Kuiskaajien kilta. Kirjassa karannut kolmikko kuiskaajia, Jätti, Oliver ja Kalla, pakenivat Aarniolan julmaa hallitsijaa kuningas Viktoria, sillä kuningas oli määrännyt, että kenelläkään ei saanut olla voimaeläintä ja kuiskaaminen oli kielletty. Asukkaat olivat jakaantuneet eri heimoihin mm. kotkasukuun, kontiosukuun ja hukkasukuun. 11v. Oliver kuului kontiosukuun ja Kalla hukkasukuun. Heillä oli vielä kuiskaajien taidot tallella ts. he pystyivät juttelemaan ajatuksen voimalla eläinten kanssa.

Oliver halusi kirjassa myös selvittää minne hänen äitinsä oli kadonnut. Hän kuuli äitinsä äänen ja lukijalle selvisi missä hänen äitinsä oli, mutta Oliver pysyi vielä pimennossa. Kolmikkoa seurasi Kuningas Viktorin vartijoiden lisäksi kotkat ja metsän peikot päällikkönsä käskyttäminä. Yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä ja tiedossa on taistelukohtauksia.

Kimmo Ohtonen on Ikimaan kirjoissaan parhaimmillaan, kun hän kuvailee eläinten ja ihmisten välistä ystävyyttä sekä luonnon monimuotoisuutta. Yliluonnollisuus ja ylimaallisuus ovat tämän tarinan vahvoja valtteja, sillä yliluonnollisesta on tullut luonnollista ja ylimaallisesta maallista. Lapset, nuoret ja eläimet nousevat kirjassa vastustamaan hallitsijan tyhmiä päätöksiä, jotka rajoittavat ihmisten ja eläinten välistä yhteiseloa ja rauhaa.

Kirjassa on myös vahva tietäjähenki Minerva, joka haluaa hallitsijaksi hinnalla millä hyvänsä. Miten Minervan suunnitelmille käy tässä tarinassa kannattaa ottaa selvää? Saadakseen valtaa, hän tarvitsee Oliverilta ja Kallalta kipeästi jotakin, mutta mitä? Odottaako varhaisnuoria Minervan kalterit vai Viktorin kalterit? Kimmo Ohtosen päähenkilöt ovat huippunokkelia ja kokeneita luontokulkijoita, mutta riittääkö se, jotta he pärjäävät kirjan villeissä kuvioissa? Jännittäviä lukuhetkiä varhaisnuorille.

Ruoska puristi häntä yhä tiukemmin, mutta Kalla ei antanut periksi, vaan rimpuili vastaan kaikilla voimillaan. Hän jännitti vatsalihaksensa ja riuhtaisi itsensä kyljelleen. Ruoskan ote lipesi hetkeksi, ja Kalla tunsi maan jalkojensa alla.

Kimmo Ohtonen, Ikimaa – Kuiskaajien kilta

Otava 2019

s. 346
Varhaisnuoret

Katriina Leino: Noitasiskot

Alkukesän aamuaurinko oli paahtanut peltikaton hellan keittolevyksi. Sydän tykytti jännityksestä ja valvotusta yöstä. Tänään oli se päivä, jolloin kerrottaisiin näyttelijäkurssille valittujen nimet. Tulosten julistamiseen oli vielä hetki aikaa, mutta jokainen minuutti tuntui matelevan tuskallisen hitaasti.

Katariina Leinon nuortenkirja Noitasiskot uppoutuu kiehtovasti teatterimaailmaan. Kirjailija on ammentanut lisäväriä tarinaansa noidista ja yliluonnollisista asioista. Kirjan päähenkilö Janica näkee väreinä ihmisten aurat. Hän näkee myös, miten aurojen värit muuttuvat tunnetilojen mukaan. Kiehtova ominaisuus. Olisi kiva nähdä ihmisistä mille värille heidän auransa näyttää. Maailma olisi paljon värikkäämpi paikka elää, varsinkin sitten, kun lehdet ovat tippuneet maahan ja kaikkialla näyttää kuolleelta, kun ihmiset kulkisivat väriläiskinä marraskuun hämärässä.

Kirjailija on kirjoittanut yli 30 näytelmää, musikaalia ja dramatisointia, joten teatterimaailma on hänelle tuttua. Janica on kirjoittanut keväällä ylioppilaaksi ja pyrkinyt teatterikouluun ja lisäksi päässyt tiukkojen pääsykokeiden jälkeen haluamaansa opinahjoon. Janica tutustuu koulussa läheisesti herkkään, mutta erittäin lahjakkaaseen Miljaan, ja heistä tulee sydänystävät. Milja valitaan itseoikeutetusti syksyn parhaimmaksi oppilaaksi.

Sitten tulee se aika, kun koulussa valitaan kevätnäytelmän roolit. Kumpikin tytöistä haluaa päärooliin, mutta miten roolinjaossa käy, se sinun pitää lukea kirjasta. Kumpikaan tytöistä ei selviä kolhuitta nuoruuden ja menneisyyden aallokoissa, jotka helposti hukuttavat alleen sen, joka sitä haluaa. Nuoruus ei ole missään nimessä helppoa aikaa. Katariina Leino kuvaa nuoruutta taianomaisesti luomallaan yliluonnollisella ilmapiirillä, jossa taistelevat hyvät ja pahat tunteet.

Peili oli kuin veden pinta, jonka takaa heijastui kokematon neito, paljaampi kuin hän. Neidon poskipäät hehkuivat, ja vihreät silmät olivat suuret kuin saaliiksi jääneellä kauriilla. Hän oli joutunut tulikokeeseen ja oli aivan yksin.

Katariina Leino, Noitasiskot

Aviador 2019

s. 198

Nuortenkirja

Eppu Nuotio ja Marjo Nygård: Maailman viimeiset noidat

Viimeiset vuosisadat von Kraussit ovat yrittäneet elää niin tavallista elämää kuin vain voivat. He taikovat kyllä, mutta vain keveitä, harmittomia, lempeitä taikoja, joiden tarkoituksena ei ole säikäyttää ketään. Vain Sabine Kraussille ja hänen jälkeläisilleen tavallinen elämä oli kauhistus.

Lokakuu on taikakuu, taikuuksien kuu, noitien kuu ja kaikenlaisten yliluonnollisten juttujen kuu. Eppu Nuotion Maailman viimeiset noidat satukirjassa päästään kurkistamaan noitien mielikuvitukselliseen elämään. Marjo Nygård on kuvittanut kirjan hurmaavilla noitakuvilla, joita olisin toivonut olevan jokaisella sivulla.

Hilde avaa kaappikellon, ja siinä Velma seisoo, harmaat hiukset viistävät lattiaa, koukkunokka on yhtä terävä kuin ennenkin, silmät mustat hiilenpalat. Hilde nielaisee, ja Velman ääni vapisee, kun hän sanoo kolmesataa vuotta sitten sovitut taikasanat: ”Viscum album.”

Von Kraussin suvun jäsenten oli kokoonnuttava pohtimaan, mitä he voisivat tehdä Sabinelle ja hänen lapsilleen. Vanhat taikavoimat oli elvytettävä ja puhallettava yhteen hiileen. Pystyisivätkö noidat toimimaan yhteistyössä? Sabine ja hänen lapsensa olivat yllättäneet toimillaan kaikki muut noidat. Miten Sabine voisi tietää, mitä he aikovat tehdä? Oliko heidän joukossaan noita, joka toimisi Sabinen kätyrinä?

Hilden ajatukset keskeytyvät, kun ulko-ovelta kuuluu raskas kolkutus. Joku hakkaa nyrkillään satoja vuosia vanhaa tammiovea. Pam! Pam! Pam!

Väri pakenee Velman kasvoilta, ja Vernerin harteilla istuva lintu nousee ilmaan. Luudat lentävät salista, ylös kierreportaita, suoraan yläkerran aulassa olevaan kaappiin.

Noitia odotti taistelu, jossa kohtasivat hyvät ja pahat noidat. Sabine oli valmistellut yllätyshyökkäystään kauan. Miten muut noidat pystyivät vastustamaan Sabinen ja hänen lastensa yllätyshyökkäystä vastaan? Hassuja sanoja täynnä oleva Eppu Nuotion kirjoittama satuseikkailu Maailman viimeiset noidat valloittaa kaikki noitakirjojen ystävät.

Eppu Nuotio, Maailman viimeiset noidat

Kuvitus Marjo Nygård

Bazar 2019

s. 100

Satukirja

5-11v.

Kirsti Kuronen: Merikki

Alussa oli Meri

No joo,

en tietenkään muista siitä mitään,

kertovat että rääyin yltä päältä veressä

samalla tavalla kuin jokainen

tänne putkahtava, lämpimästä kylmään

repäisty

halusinko edes

syntyä

Kirsti Kuronen on kirjoittanut hienon säeromaanin nimeltään Merikki. Merikki kertoo yläkouluikäisestä Meristä, jonka ystävyys Ruusun kanssa on kestänyt lapsuudesta saakka. He ovat olleet sydänystäviä, mutta jotakin tuli väliin, sillä Ruusu ei halua olla enää Merin sydänystävä. Kesälomasta tuli ikävä ja pitkä ilman Ruusua, eikä Ruusu halunnut enää olla koulun alussakaan pelkästään hänen kanssa. Merille tuli kasvun paikka ystävyyden kadottua elämästä.

Minä olen Meri,

sinä olet Ruusu,

me ollaan me

nyt vähän rikki

me ollaan rikki

me              rikki

merikkimerikki

merikkimerikki

Kirsti Kuronen on kirjoittanut lasten- ja nuortenromaaneja, kolme runokokoelmaa ja yhden aikuistenkirjan. Paha puuska (2015) ja Pönttö (2017) ovat aikaisemmat säeromaanit nuorille. Lisäksi hän on kirjoittanut nuorille runotarinan nimeltään Humina (2016).

Ihastuin vuonna 2018 Sarah Crossanin Yksi teokseen, joka oli nuorille suunnattu runotarina. Merikki kertoo lähes samanikäisestä tytöstä kuin Crossanin siamilaiset kaksoset. Ikäeroa on kuitenkin sen verran, että Crossanin kaksoset kokeilevat juttuja, joista Merikissä puhutaan, mutta päähenkilö ei halua niitä vielä kokeilla. Meri vaikuttaa olevan aika kunnollinen tyttö, joka saa kuulla siitä, että ei osaa olla rento. Ruusulla on kaikenlaisia syitä, miksi ei halua enää olla Merin kaveri.  Tuollainen syyttely voi kuulostaa ikävältä ja haavoittaa tunteita.

Jos ystävyys lakkaa, se koskettaa kovasti. Olin Merin ikäinen, kun ystäväni ei halunnut olla enää kaverini. Se oli niin paha juttu, että vieläkin muistelen tuota haavoittavaa aikaa. Onneksi tapahtuman jälkeen ystävystyin erään tytön kanssa ja se sydänystävyys on pysynyt näihin päiviin asti.

Kirsti Kurosen Merikki koskettaa varmasti monia yläkoulu- ja lukioikäisiä nuoria. Hieno tarina ystävyydestä.

Kirsti Kuronen, Merikki

Karisto 2019

s. 99

Nuorten säeromaani

Heather Morris: Auschwitzin tatuoija

Lale painaa neulan tytön vasempaan käsivarteen ja tekee numeron 3 niin varovasti kuin osaa. Verta tihkuu, mutta neula ei ole painunut tarpeeksi syvälle, joten hänen on piikitettävä numero uudestaan. Tyttö ei värähdäkään kivusta, jota Lale tietää tuottavansa. Heitä on varoitettu – älkää sanoko mitään. Lale pyyhkäisee veren pois ja hieroo haavaan vihreää mustetta.

Uusiseelantilainen kirjailija Heather Morris kirjoitti holokaustista selvinneen Lale Sokolovin tarinan aluksi elokuvakäsikirjoitukseksi, mutta kirjoitus laajeni lopulta myös romaaniksi nimeltään Auschwitzin tatuoija. Yksi syy miksi hän juuri selvisi yli kaksi vuotta pahamaineisella keskitysleirillä, oli työ tatuoijana. Auschwitziin ja Birkenauhun saapui jatkuvasti kymmeniä tuhansia vankeja, joiden käsivarteen tatuoitiin numerosarja. Nämä numerosarjat taltioitiin, joten niiden perusteella tiedettiin mitä kenellekin ihmiselle oli tehty kyseisillä keskitysleireillä. Lale Sokolov ei tatuoinut lapsia, joten en tiedä miten lasten kohtelu on kirjattu virallisesti.

Kun hän on valmis, hän pitelee tytön käsivartta hetkisen kauemmin kuin on tarpeen ja katsoo tätä taas silmiin. Hän pakottaa esiin pienen hymyn. Tyttö vastaa vielä pienemmällä hymyllä. Hänen silmänsä kuitenkin tanssivat Lalen edessä. Katsoessaan niihin hänestä tuntuu, että hänen sydämensä samalla pysähtyy ja alkaa lyödä ensimmäisen kerran, jyskyttäen, ja uhkaa melkein purskahtaa ulos rinnasta.

Auschwitzin tatuoija on selviytymiskirja, mutta samalla se on rakkauskirja. Lale ja Gina rakastuivat tulisesti toisiinsa ensimmäisestä katseesta. Se miten he selvisivät noista kamalista vuosista kannattaa lukea tästä kirjasta, sillä he selvisivät ja jatkoivat elämäänsä holokaustin jälkeen avioparina ja muuttivat lopulta asumaan Australiaan.

Mietin aika pitkään sitä, että pystynkö vielä lukemaan yhden kirjan Auschwitzista, sillä tuohon paikkaan kuuluu niin paljon ihmiskunnan kauheimpia raakuuksia ja hirmutekoja mitä vain ihminen voi tehdä toiselle ihmiselle. Tämän kirjan tarinat ovat sitä paitsi totta. Lale ja Gina Sokolov viettivät nuoruutensa keskitysleirin hirvittävissä olosuhteissa, selvisivät vaarallisista kulkutaudeista ja jatkuvasta nälkiintymisestä. He selvisivät vartijoiden ampumista luodeista vankeja kohtaan, ja välttivät Mengelen hirmutyöt. He joutuivat nöyrtymään, alistumaan, selviytymään jatkuvista lyönneistä, elämään pelossa ja pelottelun alla, he joutuivat syömään hometta ja elämään aliravittuina selvitäkseen elossa. He selvisivät. Jokainen meistä lukijoista on nähnyt keskitysleirikauhut elävistä luurangonlaihoista ihmisistä, kuvista ja dokumenteista, jotka on otettu Auschwitzista, silti tänäkin päivänä on ihmisiä ja ihmisryhmiä, jotka sanovat, että holokausti on propagandaa, sitä ei ole tapahtunut.

Hän kuulee yhä uudestaan äänen, kun ovet lyödään kiinni ja salvataan, lyödään kiinni ja salvataan.

Lale Sokolov eli pitkän elämän. Ginan kuoleman jälkeen hän oli halukas kertomaan kokemuksistaan Auschwitzissa, sillä hän halusi, että holokaustia ei unohdeta. Lale Sokolov joutui keskitysleirille siksi, että oli juutalainen, mutta siellä oli paljon muitakin ihmisiä mm. mustalaisia, joiden kanssa hän jakoi jonkin aikaa parakin ja ystävystyi heidän kanssaan. Leo Sokolov näki paljon pahaa. Hän näki miten natsit surmasivat ihmisiä yksittäin ja ryhmissä. Pahuus oli hirvittävää ja sanoinkuvaamattoman kauheaa. Natsien tarkoitus oli mm. hävittää kaikki juutalaiset, joten he olivat erittäin suunnitelmallisia etnisissä puhdistuksissaan.

Kärsin suunnattomasti, kun luen todellisuudessa tapahtuneista hirmuteoista ja raakuuksista ihmisiä kohtaan, mutta tiedän, että oma kärsimykseni on pientä verrattuna niiden ihmisten kärsimyksiin, jotka ovat kokeneet sen kaiken itse. Joku selviää raakuuksista. Auschwitzin tatuoija oli yksi selviytyjistä. Ei unohdeta holokaustia.

Heather Morris, Auschwitzin tatuoija

Suom. Pekka Tuomisto

Aula & Co 2019

s. 270 + Lisätietoja + Jälkisanat + Tekijän kiitokset +Kartta 1942-45 + Kartta keskitysleiristä +  Lalen ja Ginan valokuvia

The Tattooist of Auschwitz 2018

Elämäkerta

Kirjoja keskitysleireiltä:

Lang Hans-Joachim: Parakki 10 – Naiset Auschwitzin koe-eläiminä

Leyson Leon: Poika joka pelastui - Schindlerin listan kuopus

Weiss Helga: Helgan päiväkirja – Nuorena tyttönä keskitysleirillä