Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö

Huomenkellotyttö on oululaisen Sarianna Vaaran esikoisteos. Kirja kertoo Annasta ja hänen äidistään, kirjailija Elena Alanteesta. Annan äiti oli skitsofreenikko, lääkkeiden väärinkäyttäjä ja itsetuhoinen. Kirja ottaa vahvasti kantaa mielenterveyspotilaiden omaisten jaksamiseen. Kirjan pieni Anna joutui huolehtimaan äitinsä lääkkeistä. Hän tiesi mitä on itsemurha latinaksi, sillä äiti yritti itsemurhaa monta kertaa. Vierailut Oulun piirimielisairaalassa, Piirillä, tulivat tutuiksi ja sairaalassa Anna nukkui äitinsä vieressä. Anna ei saanut kasvaa normaalissa perheessä, vaan hän kasvoi perheessä, jossa skitsofrenia oli voimakkain perheenjäsen. Huomenkellotyttö pohjautuu Sarianna Vaaran omiin kokemuksiin. Hänen äitinsä oli kirjailija Maria Vaara. Maria Vaaran kirjat käsittelivät omakohtaisesti koettua skitsofreniaa.

Verta valui pitkin äidin hiuksia otsalle ja siitä poskea pitkin leualle. Äidin silmät olivat puoliksi kiinni, luomet olivat raskaat, näin ripset vasten vaaleata ihoa. ”Kulta Anna. Kulta. Anna. Kun minä… Älä nyt pel… Alä pelästy, Huomenkelloni…”

Anna jaksoi toivoa aina sitä, että äidin hyvät jaksot eivät loppuisi, mutta aina tuli paha jakso. Anna oppi seuraamaan äidin äänensävyjä, peltiääntä ja kaikkein pahinta teräsääntä. Kirjan sairaalareissut olivat yksinäisen tytön jutustelua. Äidistä ei ollut huolehtimaan Annasta. Anna oppi varhain huolehtimaan itse itsestään, aivan liian varhain. Jos äiti ei ollut sairaalassa, hän oli haastatteluissa ja kustannustoimittajan luona Helsingissä tai sitten miesystävän luona. Jossakin vaiheessa kuvioihin tuli mukaan naisystävä.

Voi helvetti, äiti ei ota lääkkeitään.

Se oli Paha Asia.

Mietin miltä äiti oli viime aikoina näyttänyt. Nujerretulta, pelokkaalta ja pieneltä. Punainen kone ei laulanut. Hirvitti ajatella sitä, se oli paljon pelottavampi ajatus kuin tokkurat ja paksut kielet, paljon pelottavampi kuin syvä uni josta äitiä oli joskus vaikea saada hereille.

Kirja oli toisaalta herkkä, mutta toisaalta taas vahva kertomus mielenterveyspotilaan omaisesta ja hänen omista voimavaroistaan sairaan ihmisen tukena. Annan oli uskallettava hakea tukea myös muilta ihmisiltä niin äidille kuin itselleenkin. Onneksi lähipiiristä löytyi auttavia aikuisia ihmisiä hädän hetkellä. Joskus aikuiset voivat olla julmia lapsia kohtaan. Julmuutta löytyi myös mielisairaalan hoitajasta, jonka mielestä hullun tyttärestä ei voi tulla muuta kuin hullu. Annasta kasvoi kuitenkin muista huolehtiva aikuinen ihminen. Kukaan ei voi valita sitä, että pysyykö terveenä vai sairastuuko eikä kukaan voi kertoa meille sitä etukäteen. Huomenkellotyttö on raskaasta aiheestaan huolimatta raikas kirja, selviytymiskirja. Uskon, että kirjan kirjoittamisella oli myös terapeuttinen vaikutus kirjoittajalle suhteessa sairaaseen äitiin. Suosittelen kirjaa sosiaali- ja terveysalan opiskelijoille.

Tämä on äidin viimeinen kuolema. Se viimeinen ja todellinen.

Sarianna Vaara, Huomenkellotyttö ****

LIKE 2013

s. 253

Kirsi Kunnas: Tapahtui Tiitiäisen maassa

Lupasin esitellä satukirjaviikolla lastenkirjailijoita, joista tällä kertaa on vuorossa yksi suomalaisten rakastetuimmista lastenkirjailijoista, joka on Kirsi Kunnas. Olen valinnut tähän plokkaukseeni Kirsi Kunnaksen kokoomateoksen Tapahtui Tiitiäisen maassa, joka sisältää aiemmin julkaistuja runoja ja satuja yhdeksästä eri kirjasta 50 vuoden ajalta. 

Kun aloin kerätä aineistoa tätä kokoomateosta varten ja availla Tiitiäiskokoelmiani, lähtivät runot ja sadut hälisevänä joukkona karkuteille ja alkoivat etsiä toisiaan.(Kirsi Kunnas)

Kirsi Kunnas on arvostettu ja palkittu lastenkirjailija ja hänen tuotantoonsa kuuluu kymmeniä runo-, loru- ja kuvakirjoja lapsille. Lisäksi hän on kääntänyt mm. Liisan seikkailut ihmemaassa ja Liisan seikkailut peilimaailmassa yhdessä Eeva-Liisa Mannerin kanssa, Tove Janssonin Kuka lohduttaisi Nyytiä ja Astrid Lindgrenin Saariston lapset merirosvoina.

Sadan lapsen talo

Siinäpä talossa vasta

on vilskettä, melskettä, molsketta,

jossa juoksee sata lasta.

Yksi kun yskän saa

ja köhisee,

heti kaikki yskimässä

röhisee

että koko talo töhisee.

Siinäpä talossa vasta

on suhinaa, tuhinaa, puhinaa

jossa nukkuu sata lasta.

Yksi kun unen saa

ja nyssyttää,

toiset toisiansa heti

hyssyttää

että

koko talo tyssyttää.

Sadan lapsen talo ei ole niitä tunnetuimpia Kirsi Kunnaksen runoja, mutta minua se kiehtoo siksi, että työskentelen paikassa, jossa on paljon lapsia ja runo soveltuu työpaikkaani mainiosti. Kunnaksen runoissa ja loruissa viehättävät sanat, joita ei oikeassa elämässä juuri kuule: nyssyttää, tyssyttää, töhisee. Kirjailija on iloinen sanataituri, joka ei epäile laittaa hassuja sanoja runoihin ja loruihin, joten niihin ei kyllästy koskaan, eivätkä ne vanhene, vaan pysyvät ajassa mukana, ihme ja kumma.

Tapahtui Tiitiäisen maassa sisältää yli 200 runoa, lorua ja satua, joista löytyy vaihtoehtoja iltasatujen aikaan. Kirjan kuvitus on hassu ja iloisen värikäs, lasten mielikuvitusta ihastuttava. Kirja sisältää satuaiheita, luontoaiheita, eläinaiheita, ihmisaiheita, ja aiheita arkipäivään liittyvistä asioista kuten rukkasesta, kalossista ja sateenvarjosta. Kirsi Kunnas liittää arkisiin ja jokapäiväisiin asioihin ripauksen taikuutta, hassuttelua ja mielikuvitusta ja saa aikaiseksi iloisia hymyjä ja hyvää tuulta. Toivotan lukijoille syksyn kunniaksi Kirsi Kunnaksen sanoin tiptippoja ja pläpsammakoita.

Kirsi Kunnas, Tapahtui Tiitiäisen maassa *****

Kuvitus Christel Rönns

WSOY 2004

s. 176

Pirkko-Liisa Surojeg (toim.): Suomen lasten Hölmöläissadut

Satuviikon kunniaksi halusin esitellä hurmaavan hauskan Pirkko-Liisa Surojeginin toimittaman ja kuvittaman Suomen lasten Hölmöläissadut-kirjan. Koska kirja kertoo hölmöläisistä, olen itsekin hölmöillyt tietoisesti ja ottanut kuvan kirjasta vaakatasossa, kekseliästä vai kuinka? Hölmöläisethän tekevät asiat aivan hassusti, ilman päätä ja häntää. Kirjaa lukiessa saa nauraa hörötellä ääneen ja miettiä, että miksihän ne ovat niin hölmöjä, että tekevät kaiken hullusti, ilman järjen hiventäkään. Oikeastaan hölmöläissatuja lukiessa tulee hyvälle mielelle, sillä sattuuhan sitä jokaiselle hassuja juttuja, aivan kuin hölmöläisille, sillä me ihmiset taidamme olla taipuvaisia hölmöihin ja jopa tyhmiin tekoihin.

Kirjan vahvuus on mielikuvitukselliset piirrokset, jotka auttavat lukijaa, joko lasta tai aikuista hahmottamaan hölmöläisten toimintaa. Ne tekevät oikeasti hassuja asioita. Kirjassa kerrotaan tarinat siihen aikaan, kun ihmiset asuivat maalla, viljelivät maata ja heillä oli karjaa. Kirja ei ole ensimmäinen hölmöläisistä kertova kirja, vaan olen itsekin tutustunut hölmöläisiin jo pikkutyttönä, kun opettaja luki meille ääneen hölmöläisten tarinoita. Ne kirjat taisivat olla Eero Salolan kertomuskokelmat Hölmölän kylä I ja Hölmölän kylä II. Hölmöläisten tarinoita kerrotaan myös muualla maailmassa, sillä hölmöys on yleismaailmallinen ilmiö. Tässä kirjassa on noin viisikymmentä kertomusta Hölmölän kylän touhuista.

Hölmöläiset ovat siis hölmöjä, mutta heistä löytyy myös hyväntahtoisuutta, ahkeruutta ja lämpöä muita kohtaan. Tietysti hölmöläiset ovat uteliaita ja kokeilevat uudenlaisia menetelmiä tehdä töitä, joka ei aina onnistu hyvin. He ovat siis Pelle Pelottomia tai Duudsoneiden esi-isiä. Keksijöitten sukua selvästi. Eivätkä he pelkää tehdä asioita tavallisuudesta poikkeavalla tavalla.

Ensimmäisessä sadussa hölmöläiset lähtivät puunkaatoon, koska väki oli kauan suunnitellut talon rakentamista. Ensimmäisen reen ajajalta putosi kirves tiepuoleen, joten kaikki perässäajajat päättelivät, että heidänkin on siis heitettävä kirveet tien viereen. Metsässä he huomasivat, että se oli huono ajatus, mutta onhan niitä muitakin keinoja kaataa puita. Yksi hölmöläisistä kiipesi puun latvaan ja sen perästä kaikki kiipesivät roikkumaan edelliseen hölmöläiseen kiinni. Heidän mielestä se oli hyvä keksintö. Tosin ensimmäinen mies halusi sylkäistä käsiinsä jossakin vaiheessa, joten miesjoukko tipahti puusta alas. Tästä viisastuneena päätettiin hakea yksi kirves kerrallaan puunkaatoon, ettei vastatuuli tylsistyttäisi terää. Näin saatiin kirveet metsään, mutta hölmöläisten seuraava päähänpisto oli karsia puut ennen kaatamista. Kun puut oli karsittu ja ukot istuivat puunlatvassa, yksi hölmöläisistä alkoi kaataa puita. Kaadettuaan puut, hän irrotti yksi kerrallaan pihkaantuneet miehet puiden latvoista. Aika hölmöä puuhaa, mutta niin ihana lukea heidän touhuistaan.

Kirjassa on Pirkko-Liisa Surojeginin sekä värillisiä että mustavalkoisia piirroksia, jotka ovat oikein yksityiskohtaisia ja kauniita. Tarinoista varmaan tutuin on Peitteen jatkaminen. Tarinassa akka leikkaa peitteen toisesta päästä suuren kaistaleen peittoa ja ompelee sen toiseen päähän kiinni. Laittaessaan peittoa takaisin sänkyyn, akka huomasi, että peitto ei ole vieläkään tarpeeksi pitkä, joten hän teki uudestaan saman homman. Tätä vertausta on käytetty yleensä, kun on huomattu mm. kansan yhteisten verorahojen jakamista budjetissa. Rahaa on saman verran, mutta sitä leikkaamalla, saadaan annettua jollekin muulle rahaa ja tietysti se, jolta on leikattu jää ilman ja työ on yhtä tyhjän kanssa. Hölmöläisiltä saamme monenlaista opetusta arkielämään, kun vain osaamme lukea tarinoiden opetukset.

Suomen lasten Hölmöläissadut *****

Kuvittanut ja toimittanut Pirkko-Liisa Surojegin

Suuri suomalainen kirjakerho Oy

Otava 2001

s. 139

Patricia Cornwell: Paljaat luut

Patricia Cornwellin Kay Scarpetta-sarja ei kyllästytä minua, vaikka Paljaat luut on jo 20. sarjan romaani. Kuolinsyyntutkija Kay Scarpetta on kirjojen päähenkilö. Lisäksi kirjoissa esiintyvät hänen miehensä Benton, siskontytär Lucy ja rikostutkija Marino. Scarpetta on todella etevä ja hänellähän on sekä lääkärin että juristin koulutus. Scarpetta joutuu aina välillä oikeuteen todistajaksi ja tämänkertaisessa oikeudenkäynnissä hänen koulutustaan jahkaillaan ja kerrotaan se juurta jaksaen. Asiantuntijuutta siis löytyy, mutta myös tervettä maalaisjärkeä, joka kuitenkin välillä katoaa, varsinkin upeiden miesten seurassa. Kirjailija on luonut päähenkilöstään tuntevan naishenkilön, joka miettii vaihtoehtoja myös sille, että pettää miestään, mitä seurauksia siitä olisi. Ainahan sitä voi ajatella. Kirjasta voi todeta sen, että Scarpetan ajatusmaailma on yksi päähenkilöistä.

Paljaat luut alkoi siitä, että merestä löytyi kuollut nainen. Vähän aikaisemmin Scarpetta sai videonpätkän, joka oli arkeologiselta kaivauspaikalta. Videolla näytettiin myös irtileikattua korvaa. Pian Scarpetta huomasi erään todella rikkaan naisen katoamisen liittyvän näihin kahteen juttuun, mutta miten sovittaa palapelin osaset yhteen. Kuka leikki Scarpetan kanssa ja miksi? Merestä löytyneen naisen taustalta löytyi muutakin Scarpettaan liittyvää, sillä hänen rikostarkastajansa Marino oli twiittaillut kuolleen naisen kanssa, mikä oli mahdotonta, sillä nainen oli ollut kuolleena sinä aikana. Scarpetta pelkäsi sarjamurhaajan seuraavia kieroja kuvioita. Tässä vaiheessa FBI oli liittynyt tutkimustiimiin Bentonin johdolla. Bentonin alaisena oleva naistutkija oli rakastunut Bentoniin, joten Scarpetta sai tuntea mustasukkaisuutta ja epäilys kaihersi mieltä.

Cornwellin jännityskirjojen vahvuus on tunnelataukset ja jännitteet eri henkilöiden välillä. Scarpetta saa tässäkin kirjassa silmilleen aiempien kirjojen tapahtumia, kuten sen, että seurusteli Bentonin kanssa, kun tämä oli vielä naimisissa. Myös Marinon kanssa tapahtuneet kuviot eivät unohdu keneltäkään ja myös niitä käsitellään ilkeällä tavalla kirjan sivulla. Scarpetta on kuuluisa, joten haikalat seuraavat perässä joka paikkaan. Media on kiinnostunut hänen tekemisistään ja hänen siskontyttärensä Lucy seuraa välineillään tarkasti Scarpetan liikkeitä. Onneksi seuraa, sillä ilman Lucya, Scarpetalle olisi käynyt jälleen huonosti.

Cornwell kritisoi jokaisessa kirjassa jotakin tiettyä asiaa. Edellisessä kirjassa Punainen usva, hän kritisoi ruiskeilla annettua kuolemantuomiota. Paljaissa luissa kritiikkiä tulee vesistöjen saastuttamisesta esim. muovipusseilla, joita kalat ja merieläimet sitten syövät. Olen iloinen siitä, että Cornwell tuo esille näitä tärkeitä huomioitaan ympäristöstä ja rikoksiin liittyvistä asioista. Kirjailijan kritiikistä huolimatta lukijoille on luvassa todellista jännitystä Paljaiden luiden seurassa, suosittelen.

Merirosvot ovat siepanneet minut.

Olen veneessä, jossa on metallirunko. Se liikkuu nopeasti raskaassa merenkäynnissä. Veneessä on kylmää ja ahdasta, olen tokkurassa ja minulla on kipuja. Haluaisin nukkua.

Älä nuku.

Voin pahoin, olen merisairas, minua huimaa. Mahani muljahtaa, kuin haluaisi kiivetä kurkusta ulos, ja mietin sainko iskun päähäni. Saivatko he sillä tavoin minut tänne ja heittivät ruumaan. Makaan selälläni, ympärilleni on kiedottu kalaverkko, ja minua kuvottaa, oksettaa. Mahassani ei ole mitään, enkä halua alkaa kakoa ja yökkiä hillittömästi. He eivät saa tietää, että olen tajuissani. Keskityn vuorotellen eri ruumiinosiini, koska en tiedä, olenko loukkaantunut. En tunne kipua, ainoastaan pään jomotuksen.

Patricia Cornwell, Paljaat luut ****

suom. Ilkka Rekiaro

Otava 2013

The Bone Bed 2012

s. 380

Lars Kepler: Nukkumatti

Kolmetoista vuotta sitten hänet saatiin kiinni itse teosta Lill-Jansskogenissa, kun hän pakotti viisikymppistä naista takaisin maahan haudattuun arkkuun. Naista oli pidetty arkussa lähes kaksi vuotta, mutta hän oli edelleen elossa. Hän oli järkyttävän loukkaantunut, hän oli aliravittu, lihakset olivat surkastuneet, paleltumat ja makuuhaavat olivat hirveät, ja hänellä oli vakavia aivovammoja.

Lars Keplerin neljäs Joona Linna-dekkari, Nukkumatti, oli jännittävääkin jännittävämpi lukukokemus. Kirja oli luettava kannesta kanteen, kun sen aloitti, vaikka kirjassa on yli viisisataa sivua. Jokainen muistaa telkkarin nukkumatin, joka heitti lapsille unihiekkaa silmiin, Keplerin kirjassa on vastaavanlainen nukkumatti, joka pitää ihmiset maan alla nukutettuina jopa vuosikausia. Ensimmäinen Joona Linna – dekkari oli Hypnotisoija (2010), josta on tehty myös elokuva. Toinen dekkari oli nimeltään Paganini ja paholainen (2011) ja kolmas Tulitodistaja (2012). Itse olen jäänyt Keplerin kirjoihin koukkuun, joten olen nyt lukenut kaikki neljä. Huomasin vasta nyt, että kirjailijanimen takana on ruotsalainen kirjailijapariskunta Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril. Lisäksi sain selville, että toisesta kirjasta on tekeillä elokuva.

Edellisissä kirjoissa kerrottiin välillä suomalaistaustaisen komisarion, Joona Linnan pidättämästä sarjamurhaajasta, Jurek Walterista. Jurek Walter oli luvannut Joonalle tappaa Joonan perheen, joten yli kymmenen vuotta aiemmin Joona oli lavastanut perheensä autokolarin ja perhe oleskeli uusilla nimillä paikassa, josta Joona ei tiennyt mitään. Jurek Walter oli keksinyt vihdoinkin keinon, miten päästä pois vankimielisairaalasta. Vankilan ulkopuolella odotti hänen uskollinen apurinsa, joka oli jatkanut tiettyjen ihmisten sieppaamista. Mutta miksi ihmeessä nukkumatti päästi yhden vangeista vapaaksi? Siitä alkoi tämänkertainen väkivaltainen tapahtumaketju, joka päättyi siihen, että…

Vapaaksi päästetty nuori mies, Mikael, oli ollut sarjamurhaajan vankina yli kymmenen vuotta. Jurek Walter oli apureineen vanginnut kymmenvuotiaan Mikaelin ja kahdeksanvuotiaan Felician ja pitäneet heitä maan alla koko ajan. Nyt poliiseilla oli kiire etsiä Felicia, sillä Mikael sanoi hänen olevan elossa. Eräs poliiseista soluttautui vankimielisairaalaan potilaaksi päästäkseen puheisiin Jurekin kanssa, ja muut kävivät läpi kaikki vihjeet, Joona matkusti jopa Venäjälle etsimään tietoa sarjamurhaajista, koska vihjeet liittyivät vahvasti sinne.

Nukkumatti oli mielestäni paras ja vahvin Keplerin Joona Linna-sarjasta, huolimatta suomennetusta nimestä. Mielestäni alkuperäinen nimi Hiekkamies olisi ollut parempi. Toivottavasti sarja jatkuu ja saan lukea lisää Joona Linnan poliisityöstä, sillä kirja jäi todella jännittävään tilanteeseen.

Lars Kepler, Nukkumatti *****

Tammi 2013

suom. Anu Koivunen

Sandmannen 2012

s. 529