Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus

Jos muistuttaa minua vähänkin, rakastaa mädäntymistä. On mukava ajatella, että maailma pysyy liikkeessä hajoamisen ja lahoamisen ansiosta.

Seitsemäs Alan Bradleyn Flavia de Luce - sarjan salapoliisiromaani Nokisen tomumajan arvoitus on taattua Bradleyn tyyliä alusta loppuun asti. Sarjan päähenkilö on omasta mielestä karkotettu liian kauas pois kotoaan tyttöjen sisäoppilaitokseen saadakseen oppia, jossa vain Flavia ja muut hänen kaltaisensa nerokkaat tytöt saavat kouluopetusta. Kas, tavallinen kouluopetus ei oikein sovi, kun heillä on omia erikoisosaamisia, joita voisi vielä kehittää. Mutta sarjan lukeneet tietävät, että 12-vuotias Flavia on se, joka voi opettaa muita. Hän on aivan ylivertainen kaikessa, joka koskee kemiaa ja murhamysteerejä. Niin nytkin, lupaan sen.

Kangaspaketin sisällä oli mustunut ja kuivaksi käpristynyt ihmisruumis, ja ennen kuin se oli edes pysähtynyt, ymmärsin että se oli ollut kuolleena jo jonkin aikaa. Itse asiassa varsin kauan.

No niinhän siinä pääsi jälleen käymään, että Flavia oli tuskin päässyt sisäoppilaitokseen, kun hän osui kuolleeseen ihmisruumiiseen. Näinhän on joka kirjassa tapahtunut. Suurin piirtein yksi ruumis per kirja, joten Flavialla on tähän mennessä kokemusta seitsemästä ruumiista noin vuoden ajalta, sillä hän on vanhentunut sarjan aikana vuodella. Näköjään kun on oikein kiinnostunut jostakin alasta, kuten Flavia, niin salaisuuksia ja mysteerejä saa sitten selvitellä tämän tästä. Kotipaikkakunnallahan Flavia toimii poliisien apuna rikosten ratkaisemisessa, mutta nyt uudessa maassa poliisit eivät ota oikein tosissaan Flavian tekemiä päätelmiä. Hankalaa. Hankalaa kun kehenkään ei voi luottaa ja kellekään ei voi oikein kertoa. Koulussa on omat säännöt ja kukaan ei oikein halua keskustella. Siinäpä pulmaa kerrakseen. Mutta Flavia ei aikaile ja laajentaa tuttavapiiriä ja ympäristötutkimuksia reipasta tahtia.

”Vielä äitisi aikoina – ne vasta olivat aikoja – meillä oli täysin varusteltu lääkekaappi ja lupa käyttää sitä. Nykyisin on vain laastaria, jodia ja kalanmaksaöljyä. Järkyttävää, mutta niin se vain on. Sota muutti maailmaa, eikä pahimpia vaikutuksia ole vielä nähtykään.”

Jotta lukijat eivät tietäisi kaikkea mahdollista tästä uudesta kirjasta ja uudesta murhatapauksesta, kerron vain sen verran, että ruumiilla oli nokinen tomumaja, kuten kirjan nimestä voi päätellä. Ruumis liittyy läheisesti sisäoppilaitokseen (jota Harrietkin oli käynyt), mutta ei ole oppilas eikä henkilökuntaa. Murhaaja ja muutkin kirjan mysteerit selvisivät ilman muuta Flavian ansiosta, mutta saiko hän siitä arvostusta ja kunniaa… Suosittelen, että luet sen kirjasta.

Seuraava sarjan kirja ilmestyy maaliskuussa 2018, joten Flavian tutkimukset jatkuvat. Kuulin että tv-sarjakin on tulossa. On siinä vauhdikas ja nopeaälyinen salapoliisimimmi, Flavia de Luce. Vapiskaa murhaajat, Flavia löytää teidät aivan varmasti.

Minua harmittaa kovasti, etten pystynyt tapauksen ratkaisemisessa käyttämään spektrofotometriä enkä elektronimikroskooppia. Loppujen lopuksi kaikki ratkesi vanhan ja arkisen Marshin testin avulla.

Alan Bradley, Nokisen tomumajan arvoitus *****

Suom. Maija Heikinheimo

Bazar 2017

s. 426

As Chimney Sweepers Come to Dust 2015

Salapoliisiromaani

Bradley Alan: Piiraan maku makea
Bradley Alan: Kuolema ei ole lasten leikkiä
Bradley Alan: Hopeisen hummerihaarukan tapaus
Bradley Alan: Filminauha kohtalon käsissä
Bradley Alan: Loppusoinnun kaiku kalmistossa 
Bradley Alan: Kuolleet linnut eivät laula 

Bradley Alan: Nokisen tomumajan arvoitus

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt

Kirjoitan Ruskeat Tytöt tietoisesti isoilla alkukirjaimilla kahdesta syystä, ensinnäkin siksi, että haluan sinun huomaavan ne. Ne ovat rakentamani majakat, joiden avulla navigoin luoksesi pimeässä yössä ja joiden toivon valaisevan myös sinun tietäsi, minne tahansa menetkin.

Suomalainen Koko Hubara on kirjoittanut kirjan Ruskeat Tytöt, koska toivoo lukijoiksi juuri sellaisia kuin hän itsekin on – ruskea tyttö. Tosin se ei ole koko totuus Koko Hubarasta, sillä hän on myös äiti ja hänen äitinsä suku, Koko ja Kokon tytär ovat syntyperäisiä suomalaisia. Koko peri isältään ruskean värinsä ja juutalaisuuden, mutta hän olisi halunnut periä valkoisen  äitinsä vaaleuden. Miksi? Miksi siitä pitää keskustella Suomessa, jossa olemme kaikki tasa-arvoisia suomalaisia. Näinhän ei ole, vaan suomalaisten joukossa on myös runsaasti rasisteja ja rasismia.

Koko Hubara on pienestä asti saanut kuulla rasistisia huutoja ja kokea ihmisten inhottavaa käytöstä. Tämä edesauttoi pakko-oireiden ja syömishäiriön syntymistä. Rakastavat vanhemmat ja hyvät ystävät sekä ihanat siskot sekä monikulttuurinen suku ovat olleet Kokon apuna matkalla ruskeaksi tytöksi, tytöksi, joka voi olla tukena vastaavaa kohtelua kokeneille ruskeille tytöille.

Kun käytän sanaa Ruskeat Suomen kontekstissa, tarkoitan myös esimerkiksi Mustia ihmisiä, venäläisiä, virolaisia, itäeurooppalaisia, romaneja ja saamelaisia – kaikkia sellaisia ryhmiä, joille ei ymmärtääkseni suoda tilaa olla valkoisia tai suomalaisia tai normi.

Koko Hubara on Ruskeat Tytöt – blogin perustaja, kirjoittaja ja kääntäjä. Ruskeat Tytöt – esseekokoelma on hänen esikoisteoksensa, jossa keskustellaan ruskeasta suomalaisuudesta. Osa kirjoituksista on jo otettu esille blogissa.

Kirjoitan tätä blogipostauskenttään, sydän murskana ja silmien takana itku, joka ei enää edes tule ulos. Minä haluan tietää, miksi minä olen painajainen. Mikä se painajainen on.

Ruskeat Tytöt on keskustelunavaus sille, minkälaista on elää Suomessa ruskeana tyttönä tai ruskeana poikana tai ylipäätään muuna kuin vaaleaihoisena suomalaisena. Kirja on myös paljon muuta, ja siinä tulee esille Kokon elämä kokonaisuutena, oman identiteettinsä löytäneenä ihmisenä. Kirjoittajalla on myös huumoria, joten kirja ei ole synkkää monologia, vaan koukuttavaa ja sujuvaa tekstiä itkuineen ja nauruineen.

Ruskean Tytön takaa löysin sydämellisen ja ajattelevan ihmisen, jolla on empatiakykyä heikko-osaisia ja vähemmistöön kuuluvia kohtaan. Suosittelen kirjaa jokaiselle lukijalle sukupuoleen ja ulkonäköön katsomatta. Koko Hubaran löytää myös blogistaan, jossa pohditaan ajankohtaisia asioita laajalla katsantokannalla. Blogista löytyy myös mm. kirja-arvosteluja, sillä hän on intohimoinen lukija. Ruskeiden Tyttöjen sivuilla on myös viitteitä eri teoksiin, ja teos, joka vaikutti häneen syvällisesti oli Toni Morrisonin Sinisimmät silmät.

Aina kun kävin kirkossa ja synagogassa, rukoilin salaa ja pelkästään, että saisin siniset silmät, sellaiset harmaat ja eleettömät kuin kauniilla äidilläni, ja että minulla ei olisi enää tarvetta silmälaseille niin kuin ei hänelläkään. Minulla oli säälittävä fantasia. Että näyttäisin äidiltäni. Koska kukaan ei koskaan uskonut, että hän on oikeasti äitini.

Koko Hubara, Ruskeat Tytöt *****

Like 2017

s. 236

tunne-esseitä

Osallistun kirjalla Marikan Naisen tie-lukuhaasteeseen.

Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio

Kuninkaalle,

Kaukaisuuden Maa.

Se, jota kauan olet etsinyt, on taipaleella. Hän matkaa halki päivän, yön, ja kädessään hänellä on tunnusmerkki, kultainen kultaomena.

Ruotsalainen Astrid Lindgren (1907-2002) kirjoitti hurmaavia lastenkirjoja, joista Mio, poikani Mio on varmasti hellyttävimmästä päästä. Kirjan päähenkilö oli 9-vuotias Juhani Ville Hämäläinen, joka poistui kotoaan, mutta josta ei saatu koskaan tietoja mihin poika katosi. Juhani Ville Hämäläinen oli oikeasti Kaukaisen Maan prinssi Mio, joka taikavoimien avulla löysi isänsä Kaukaisen Maan kuninkaan ja kotimaansa. Kirja on kuin unelmaa, kun poika, josta kukaan ei välitä, löytää paikkansa maailmassa, ystävyyttä ja isänrakkauden, sillä hän oli ollut aiemmin orpo ja epämieluisa kasvattilapsi.

- Olen etsinyt sinua yhdeksän pitkää vuotta, sanoo isäni kuningas. - Olen valvonut yöllä ja ajatellut: "Mio, poikani Mio." Kaipa minä siis tiedän, että se on nimesi.

Kaukaisessa Maassa Mio kaipasi kuitenkin ystäväänsä, ja kuinka ollakaan hän sai uuden ystävän Jum-Jumin, jonka kanssa Miolla oli kaikenlaisia seikkailuja hevosensa Miramisin selässä. Kaikki ihmiset Kaukaisessa Maassa olivat iloisia Mion tullessa maahan ja kaikki tiesivät mikä Mion tehtävä oli. Saduissa toisinaan hyvä ja paha kohtaavat ja Mion tehtävä oli kohdata Kaukaisen Maan pahin vihollinen yhdessä ystävänsä Jum-Jumin kanssa.

En tiedä, kuinka kauan me kiidimme pimeän halki. Ehkä se oli vain lyhyt tuokio, ehkä monta, monta tuntia. Vai oliko se ehkä tuhannen vuotta - siltä melkein tuntui.

Mio ja Jum-Jum kohtasivat retkillään ihmisiä, joiden lapset oli siepattu, ja ystävykset halusivat auttaa lapset takaisin koteihinsa. Matkalla he kohtasivat hirmuisia satuolentoja, joista osa halusi auttaa poikia ja osa halusi saada heidät vangittua pahimmalle hirviölle. Miten pojille kävi ja mitä olentoja he oikein kohtasivat, sen voit lukea kirjasta. Ja saiko paha palkkansa vai ei! Kirja on samalla reipas ja koskettava, voittoisa ja pelottava, mutta ystävyys kantaa tarinan kahta pientä poikaa seikkailujen läpi. Voi kun jokaisella lapsella olisi edes se yksi ystävä, jonka kanssa jakaa hyvät ja huonot hetket. 

Tästä lumoavasta kirjasta on tehty myös samanniminen elokuva vuonna 1987.

Unessa minä joskus kuljin pimeissä, kauheissa taloissa. Siellä oli mustia huoneita, jotka minut telkesivät, niin etten voinut hengittää, ja lattioita, jotka aukesivat mustiksi kuiluiksi juuri siinä mistä minun piti mennä, ja portaita, jotka luhistuivat, niin että putosin.

Astrid Lindgren, Mio, poikani Mio *****
kuvitus Ilon Wikland *****
suom. Kristiina Kivivuori *****
Wsoy 2015 tarkistettu suomennos
s. 192
Mio, min Mio 1954
ensim. suomenkiel. laitos 1955
satukirja

Lindgren Astrid: Peppi Pitkätossu
Lindgren Astrid: Vaahteramäen Eemeli 
Lindgren Astrid: Marikki, katso, lunta sataa!
Andersen Jens: Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä

Osallistun kirjalla Yöpöydän kirjat-blogin Ajattomia satuja ja tarinoita2-haasteeseen.

Kati Tervo: Iltalaulaja

Lintu pesisi Ellenin hiuksiin, jos hän nukahtaisi verkkokeinuun. Suortuvat olivat runsaat, ruohomaiset ja nutturalla. Kun hän heräsi, hän ei voisi liikahtaa viikkoihin. Ei ennen kuin munista kuoriutuisivat poikaset. Niitten pitäisi kasvaa ja oppia lentämään.

Kati Tervon Iltalaulaja kertoo taiteilija Ellen Thesleffin (1869-1954) kesästä kesähuvilallaan Casa Biancossa Muroleessa vuonna 1945. Hänen apulaisenaan huvilalla on maalaistalon tyttö Taimi. Taimi on seurannut pienestä asti huvilan tapahtumia kesäaikaan tarkkailupuustaan. Tietysti Ellen on huomannut pienen reippaan tytön puussa, mutta hänen mielestä on hyvä asia, että Taimi on kiinnostunut heistä ja katselee elämänmenoa uteliaasti ja puusta käsin. Ellen ja Taimi jakavat yhdessä myös kiinnostuksen taiteisiin. Taimi taiteilee myös, mutta sitä ei katsota hyvällä, varsinkin äiti pitää huvilassa vietettyä elämää kaiken pahan alkuna ja juurena. Pakanoita. Tyttö saa huonoja vaikutteita.

Miten isä oli tänne eksynyt? Oliko isä vakoilemassa häntä? Senkö tähden isä oli täällä, kun tytär oli ilmoittautunut haluavansa taiteilijaksi.

Iltalaulaja on viihteellinen ja raukea kertomus taiteilijan elämästä ränsistyneessä huvilassa, jossa ainoa seuralainen on Taimi, joka imee vaikutteita vanhasta Ellenistä. Taimi haluaa omia Ellenin vain itselleen ja  on vihainen kaikille, jotka yrittävät tulla heidän kahden väliin. Kirja on kaunis kuvaus taiteilijan kaipuusta menneeseen ja tiedosta, että on vanha ja halu tehdä tauluja on suurempi kuin mikään muu elämässä.

Ellen Thesleff (1869-1954) oli yksi  eturivin suomalaisista naisista, joka eli taidegraafikkona ja taidemaalarina Suomessa ja maailmalla. Hän oli saanut ensimmäiset oppinsa isältään, joka oli harrastajamaalari. Ellen kävi myös piirustuskouluja Suomessa, Pariisissa ja Firenzessä. Kirjan molemmat naiset kertovat omat elämänkuvionsa tasavertaisina. Kati Tervo on kirjoittanut Iltalaulajan omalla äänellään kauniiksi kertomukseksi, joka henkii kesäillan huumaavaa kukkaistuoksua ja loppukesän kuolleita lehtiä.

Äiti halusi uskoa, että Ellen laittoi Taimin pään pyörälle. Taimi itse tietää, ettei se niin ollut. Elämä sen sekoitti.

Kati Tervo, Iltalaulaja ****

Otava 2017

s. 201

Osallistun kirjalla Tuijatan Taiteilijaromaani-haasteeseen ja Marikan Naisen tie-lukuhaasteeseen.

Kate Morton: Talo järven rannalla

Alicen sormet tapailivat korvan tuntumasta alinomaa karkaamaan pyrkivää hiussuortuvaa ja kieputtivat sitä herkeämättä edestakaisin. Hänestä oli hauskaa katsella sillä lailla salaa. Se sai hänet tuntemaan itsensä voimakkaaksi toisin kuin silloin, kun he olivat yhdessä, kun hän vei miehelle limonadia puutarhaan tai onnistui livahtamaan talosta ja yllättämään miehen tämän tehdessä töitä tilan kaukaisimmilla rajoilla, kun mies kyseli hänen romaanistaan, perheestään ja elämästään ja kun hän itse kertoi tarinoita ja sai tämän nauramaan. Silloin hän joutui ponnistelemaan, ettei hukkuisi kiinteästi katsovien vihreiden, kultatäpläisten silmien syvyyksiin.

Australialaisen Kate Mortonin kirjassa Talo järven rannalla eletään vuotta 1933 sekä vuotta 2003. Alice Edevane on kuuluisa kirjailija nykyisyydessä, mutta vuonna 1933 hän oli 15-vuotias nuori tyttö ja rakastunut heidän kartanonsa puutarha-apulaiseen. Samana vuonna tapahtui ikävä tapahtuma, sillä Alicen pikkuveli katosi juhannusjuhlien aikana, eikä häntä löydetty mistään. Kirjan tapahtumissa vietetään noita aikoja mm. Alicen, hänen äitinsä ja isänsä seurassa. Voisi luulla, että rikkailla kartanonomistajilla ei olisi ongelmia, mutta Cornwallissa sijaitsevan kartanon seinien sisälle mahtui runsaasti julmiakin salaisuuksia. Alice oli taitava tutkimaan, urkkimaan ja saamaan selville juttuja, joista hänelle oli hyötyä tulevaisuudessa kirjoittaessaan kirjoja. 

Sadie juoksi aina yksin. Hän oli juossut yksin jo kauan ennen kuin Baileyn tapaus oli tuhonnut hänen elämänsä Lontoossa. Niin oli parasta. Jotkut juoksivat liikunnan vuoksi ja jotkut nautinnon vuoksi, mutta Sadie juoksi kuin kuolemaa pakoon.

Vuonna 2003 lontoolainen rikostutkija Sadie Sparrow oli laitettu pakkolomalle edellisen tutkimuksensa vuoksi. Sadie oli jättänyt Lontoon ja vietti aikaansa isoisänsä luona Cornwallissa, kun hän juoksulenkillä näki Edevanen kartanon. Kartano oli asumaton ja sen näköinen, että kartanosta oli lähdetty kiireellä. Sadie kiinnostui kartanosta ja sen vanhoista salaisuuksista. Pakkoloma alkoi tuntua vähemmän ikävältä ja päivät täyttyivät tutkimustyöstä.

Kate Morton on kirjoittanut kartanoromantiikkaan sekoitetun dekkarin. Historialliset tapahtumat aukeavat pikkuhiljaa lukijalle. Tekisi mieli lukea vain vanhoja historiallisia tapahtumia, mutta kirjailija on halunnut liittää siihen nykyaikaisen rikostutkijan ja hänen elämänsä. Onko mahdollista saada selville vanha rikos kaukaa menneisyydestä, kun asianosaista suurin osa on kuollut? Suosittelen kirjaa kaikille jotka pitävät kartanoromantiikasta ja haluavat siihen hiukan dekkariaineksiakin mukaan. 

Yhtä yksittäistä johtolankaa ei oikeastaan löytynyt, mutta monta pientä yksityiskohtaa niveltyi yhteen. Se oli kuin hetki, jona auringon valo siirtyy hiukkasen ja aikaisemmin näkymätön hämähäkinseitti alkaa hohtaa kuin kehrätty hopea.

Kate Morton, Talo järven rannalla ***
suom. Hilkka Pekkanen
Bazar 2017
s. 671
kartanoromantiikkaa
dekkari

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Kiuru näki aina samaa painajaista. Unessa hänen isoäitinsä oli yhä elossa, muttei lainkaan sellainen kuin Kiurun muistoissa. Hän ei ollut sydämellinen tai edes kohtelias, vaan vihainen siitä, että Kiuru oli varastanut hänen lintunsa. Hän huusi ja huusi – ja sitten hän hyökkäsi Kiurun kimppuun.

Elina Rouhiaisen uusimman kirjan Muistojenlukijan kannessa on lintuja. Linnuilla on kirjassa suuri merkitys, sillä ne kertovat kirjan päähenkilölle Kiurulle mitä muistoja ihmisillä on. 16-vuotiaan Kiurun äiti oli romani, mutta oli jättänyt sukunsa taakseen. Kiurua kiinnosti oma sukunsa ja sen kulttuuri. Hän oli läheinen isoäitinsä kanssa, vaikka isoäiti ei ollut tekemisissä tyttärensä, Kiurun äidin  kanssa. Ehkä seuraavissa kirjoissa aukeaa myös tämä salaisuus.

Muistojenlukija on nuortenkirja, joka on täynnä salaisuuksia, fantasiaa, mytologiaa, mystiikkaa, mutta joka kertoo nuorista, eri maiden nuorista, jotka ovat kokoontuneet Helsingin Vuosaareen. Osa heistä etsii oman piirin ihmisiä, mutta se voi olla vaarallista, sillä väki etsii heitä myös. Muistojenlukija on Väki-trilogian aloitusteos.

Kiuru ei pystynyt enää pidättelemään totuutta. ”Mä tiedän, mitä sä olet tehnyt. Mä näin sen sun muiston.” Hän nielaisi. ”Sä … sä tapoit jonkun. Niin sä sait sun voimat.”

Kiuru elää tässä päivässä. Hän on menossa syksyllä lukioon, mutta kesä kuluu uusien ystävien seurassa. Hän tottuu bilettämään, juomaan alkoholia ja kokee ensimmäiset ihastumiset. Kiuru on aina ollut hiljainen taustaseuraaja ja yksinviihtyjä. Nyt hänellä on ystäväporukka, jonka parissa kuluu kaikki päivät, illat ja yöt. Heillä kaikilla on jokin ominaisuus, joka erottaa heidät muista ihmisistä. Heillä on ominaisuuksia, joita yhdessä käytettynä voisi käyttää mihin vain. Siksi väki etsii heitä ja heitä on oltava viisi, että he muodostavat piirin. Heitä oli viisi, mutta yksi oli petturi ja aiheutti hankaluuksia. Maa alkoi polttaa neljän muun jalkojen alla. Oli tullut aika jatkaa etsimistä. Oli tullut aika unohtaa.

Elina Rouhiaisen Muistojenlukija jäi jännittävään kohtaan, joten toisen Väki-sarjan kirjan odottelu alkoi heti, kun sain kirjan takakannen laitettua kiinni. Mukava ja runsaasti juonikäännöksiä sisältävä kirja, jonka tapahtumat kiihtyivät loppua kohden. Kirjassa oli aihe, josta en pitänyt: huumeet, joita kasvatettiin, myytiin, käytettiin ja hankittiin rahat varastamalla aika estottomasti ilman syyllisyydentunteita. Siitä huolimatta suosittelen kirjaa nuorille lukijoille ja toivon tietysti, että kukaan nuorista ei käyttäisi huumeita eikä sortuisi niihin, ei edes bilekäyttäjiksi.

Kiuru oli jo tiennyt, että totuus oli vain harvoin ruusuinen. Nyt hän tiesi, että joskus se löyhkäsi.

Elina Rouhiainen, Muistojenlukija ***

Tammi 2017

s. 387

Nuortenkirja

Fantasia

Veera Salmi: Puluboin Ja Ponin komerokirja

18.10. on valtakunnallinen SATUPÄIVÄ ja myös Sadun nimipäivä, ja kuinka ollakaan siinä kaikessa hässäkkyydessä unohdin postata juuri tästä kirjasta, tästä hirmuisen tärkeästä kirjasta, tästä Veera Salmen Puluboi ja Poni-sarjan viidennestä kirjasta. Ehkäpä saan anteeksi, kun juuri satupäivänä luin tätä kirjaa ja sattumoisin eilen oli myös syntymäpäiväni. Olen siis satutäti, mutta ihan oikea, enkä satua. Saanko esitellä, taustalta kuuluu fanfaareja, Puluboin ja Ponin komerokirja.

Alvoisa Elkki. Minä kiljoitin tämän kiljan sinulle, koska uskon, että kaipaat ystävää. Tättädää! Kuuluisa Puluboi ilmoittautuu heti ystävä numelo ykköseksi. Hieno Puluboi on nimittäin ystävätieteellisen kolkeakoulun valaplesidentti, joten kaikenlaiset kamukiemulat on minulle alkipäivää. Alvaa mitä, Elkki-Poju. Tätä et usko, mutta tämä on NIIIIIIIIIIN totta: Joskus nimittäin kilja voi olla myös ystävä, eikö olekkin uskomatonta? Siis kilja, jossa on tällaista papelia. Aika outo ystävä, sinä Elkki ehkä ajattelet.

Puluboi on ihan oikea Hakaniemen toripulu, joka osaa puhua ja asuu rouvansa Kaija Kolakopsiksen kanssa saman kerrostalon katon  alla kuin missä Ponin eli Main perhe asuu. Ponin vanhemmat ovat lähteneet lemmenlomalle juuri ennen joulua ja Ponia ja hänen pikkusiskoaan Madelinea on tullut hoitamaan heidän Lempi-mumminsa. Lempi-mummilla on kaikenlaista aktiviteettia ja hän suunnittelee jouluaatoksi ihan erilaista joulua kuin perhe on aiemmin viettänyt. Ponilla on muitakin murheita, kun hänen paras ystävänsä samasta talosta muuttaa kauas pois. Puluboi yrittää olla ystävänsä tukena, mutta hänelläkin on oma pelottava ongelma, mikä liittyy jouluun.

PULUBOIN TONTTULAPOLTTI

Elikkä mitä ihmettä nämä tontut yössä oikein tekevät? Mitä he oikein kiikaloivat pienillä kiikaleillaan, miksi hiippailevat niin hiljaa? Mitä ihmeen asioita he oikein etsivät? Ehkä sinä, Elkki siellä muuttoautossa mietit, että ovatko tontut kenties likollisia?

Veera Salmi kirjoittaa hyvin lapsinäkökulmaisesti näitä satukirjojaan. Tekstin koko vaihtelee ja Puluboin tekstissä ei ole R-kirjainta, koska… kaikki sarjan ystävät tietävät miksi ei ole. Emmi Jormalainen on kuvittanut kaikki sarjan kirjat ja kuvitus on todella hauska, vaikka se on mustavalkoinen. Kirjoissa vaihtelevat Puluboin ja Ponin kappaleet. Välillä on Puluboin mainoksia, joille ei voi olla nauramatta. Kirja siis houkuttelee keskustelemaan eri asioista mitä kirjassa käsitellään. Ja tietysti satukirjat ovat aina opettavaisia ja niissä on onnellinen loppu, niin tässäkin Puluboin ja Ponin komerokirjassa.

Puluboi ja Poni ovat tulleet niin tykätyiksi ja kuuluisiksi, että he pääsevät elokuvan tähdiksi, ihan totta. Heidän kirjoista tehty elokuva tulee valkokankaalle ensi  vuonna eli 2018. Toivon oikein monen lapsen pääsevän katsomaan elokuvaa (ja kaikki satutätit ja satusedät ja isät ja äidit tietysti mukaan). Ja vielä enemmän toivon, että lapsille luetaan näitä ja muita satukirjoja ääneen ja vähän isommat lapset voivat lukea itse. Lukekaa satuja!

Veera Salmi, Puluboin ja Ponin komerokirja *****

Kuvitus Emmi Jormalainen *****

Otava 2017

s. 128

Lastenkirja

Salmi Veera: Puluboin ja Ponin kirja
Salmi Veera: Puluboin ja Ponin pöpelikkökirja
Salmi Veera: Puluboin ja Ponin loisketiiviskirja
Salmi Veera: Puluboin ja Ponin tsompikirja

Osallistun kirjalla Yöpöydän kirjat-blogin Ajattomia satuja ja tarinoita2-haasteeseen.