keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Simon Lelic: Katkeamispiste





Koulu- ja työpaikkasurmat ovat ajankohtainen ja hyvin uutisoitu aihe maailmalla, sillä niitä vaikuttaa tapahtuvan melkein viikoittain. Suomi on saanut omat järkyttävät koulusurmansa ja tappamisesta on näyttänyt tulleen ratkaisukeino kaikenlaisiin ongelmiin. Yksi tunnetuimmista koulusurmakirjoista on amerikkalaisen Lionel Shriverin Poikani Kevin. Englantilaisella Simon Lelicillä oli esikoisromaanissaan hiukan erikoisempi tapa lähestyä aihetta kirjassaan Katkeamispiste (Rupture 2010, suom. 2011 pokkari 2013 Like). Shriver jätti surmien tekijän henkiin ja kärsimään rikoksensa, mutta Lelicin Szajkowski tappoi myös itsensä. Samuel Szajkowski oli historian opettaja Pohjois-Lontoossa, joka joutui ilmeisesti koko elämänsä kärsimään kiusaamisesta ja se jatkui myös uudessa koulussa sekä opettajien että oppilaiden taholta.

Rikoskomisario Lucia May sai tehtäväkseen koota tutkinnan paperityöt, kuulustelut ja tapahtumajärjestyksen, mutta hän yllättyi tarinasta, ja kyseenalaisti koko murhenäytelmän. Koulussa oli pitkään jatkunut kiusaamisen kulttuuri, jota rehtori yritti piilotella, koska siten koulun maine ei kärsinyt ja rahoittajat jakoivat rahansa koulun menoihin. Lucia May löysi yllättäviä yhteyksiä pomonsa, rehtorin ja kouluviraston päällikön yhteistyöstä, joten hänet sanottiin irti koulusurmista. Pomon mielestä vain ja ainoastaan historian opettaja oli syyllinen tapahtumiin ja piste.

Koulu- ja työpaikkasurmia ei voi mitenkään ymmärtää, mutta ne ovat median välityksellä jokaisen nähtävillä. Omiin ongelmiin ei haeta helposti apua, eivätkä yhteiskunnat juuri helpota avun helppoa saatavuutta. Katkeamispisteen henkilöt olisivat voineet auttaa Szajkowskia, esim. opettajat olisivat voineet tutustua häneen ja kysellä miten he voisivat auttaa uutta opettajaa. Myös rehtorilla oli kirjassa suuri vastuu henkilöstön hyvinvoinnista ja jaksamisesta, mutta hän ohitti sen sujuvasti. Kirjan häirikköoppilaiden käsittelyyn olisi pitänyt puuttua, ettei kirjassa kerrottuja ikäviä juttuja olisi päässyt tapahtumaan. Jokaiseen tapahtumaan löytyy syy ja taustatekijät, mutta niistä yleensä vaietaan, jonka Lelic nosti kirjassa selkeästi esille.

Minusta tuntuu, että koulujen ja työpaikkojen hyvinvoinnista puhuminen menee tänä päivänä kuuroille korville ja ainoa mikä mm. Suomen kouluissa on tärkeää, ovat isot luokkakoot, opettajien lomautukset, erityisoppilaiden opetuksen yhdistäminen tavallisiin luokkiin ja kilpailu koulujen paremmuudesta. Yksilöt unohdetaan ja esim. kouluterveydenhoitajien, psykologien ja kuraattorien palveluista säästetään. Koulu- ja työpaikkakiusaaminen on laajentunut nettiin ja kännyköihin, kaikki vaikuttaa olevan luvallista.

Simon Lelicin kirja on surullista luettavaa. Lucia May tekee omat ratkaisunsa työstään rikoskomisariona, sillä hän ei voi vaikuttaa yhteiskunnan hyvävelijärjestelmään. Tosi tiivistunnelmainen ja erikoinen tarina, joka toi esille sen, että kiusaajat jäävät ja jatkavat kiusaamistaan, mutta kiusatut joutuvat lähtemään. Ei ole oikein. ****

4 kommenttia:

  1. Hyvä arvio. Luin jostain analyysiä, että näitä myös kopioidaan, se pistää pohtimaan voisiko se estää ainakin osan kopioijista?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pääsin tuulettamaan koulujen tilanteesta, joka nyt on tapetilla tuon opettajan erottamisen vuoksi. Oppilaat kuvaavat kännyköillään kaiken. Olen itse ollut monessa koulussa töissä ja jokaisessa sama ongelma, miten häirikön saa lopettamaan. Sama juttu jatkuu työpaikoilla, työpaikkakiusaajat eivät lopeta, vaan kiusattu poistuu.
      Kirjan analysointi meni omaksi koulujen ja työpaikkojen hyvinvoinnin analysoimiseksi, mikä kylläkin liittyi kirjaan, sillä uskon Lelicin nostaneen juuri noita teemoja kirjassaan esille eli syitä, joista oli seuraukset...

      Poista
  2. Tässä kirjassa kiteytyy Suomalaisenkin yhteiskunnan Akilleen kantapää: Järjestelmät ovat jo niin ryvettyneitä, että niiden perkaaminen tuntuu ylitsepääsemättömältä urakalta. On helpompaa antaa asioiden vaan olla eikä ole näkevinäänkään mitä ympärillä tapahtuu. Kun kukaan ei nosta näitä kipeitä asioita esille, tekevät kiusatuksi tulleet omat ratkaisunsa. Osa käyttää joukkosurmaamista viimeisenä hätähuutona: "Eikö ketään oikeasti kiinnosta, mitä täällä tapahtuu!!!" ja osa pakenee kiusaajiaan, ja pakenee, ja pakenee... lopun ikäänsä.

    Ja kenellä on vastuu tästä kehityksestä: Meillä kaikilla. Kuinka monta kertaa olet ummistanut silmäsi koulussa kun jotakuta on kiusattu, jos menet heikomman puolelle, saat mamelon ja vellihousun maineen ja pahimmassa tapauksessa pääset itse kiusattujen jaloon kastiin.

    Tämä viimeisin opettajan erottamisjupakka oli taas malliesimerkki tapauksesta, jossa yksittäistä tapausta käytettiin mielestäni henkilökohtaisen koston välineenä. Itse pääasiaan, koulun huonoon ilmapiiriin ei kenelläkään näytä olevan voimia puuttua (ettei astuisi kenenkään varpaille). Tuntuu kuin vanhemmilta ja opettajilta/rehtoreilta olis ipäässyt unohtumaan se vanha kansanviisaus, että lapsi KAIPAA rakkautta ja rajoja:: tässä järjestyksessä. Kumpikaan ei toimi yksistään, mutta yhdessä ne muodostavat luottamuksellisen ilmapiirin, jossa lasten on turvallista aikuistua. Kukin katsokoon omaan peiliinsä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Puhut asiaa. Koulujen hyvinvointi kuuluu kaikille, ei kukaan saa ummistaa silmiään kiusaamisilmiöltä, kohdistuu se opettajaan tai oppilaaseen tai ylipäänsä kanssakulkijaan.
      Nyt on taas säästökampanjat käynnissä ja opettajien ja muun henkilökunnan lomautukset, eikä sijaisia palkata, joten opettajalla voi olla 60 alaikäistä valvottavaa, opettamisesta ei voi puhua enää mitään.

      Poista