Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää

Koko alkutalven odotin englantilaisen Rosamund Luptonin uusinta teosta Mitä jäljelle jää. Lupton kirjoitti aiemmin jännittävän Sisaren, jonka luin viime vuonna. Haluan valottaa lukijoille hieman Sisaren tarinaa, joka kertoi siskoksista, joista toinen joutui henkirikoksen uhriksi ja hengissä oleva sisko yritti löytää siskonsa hengissä, mutta ei ehtinyt, ennen kuin sisko kuoli. Sisar oli todella tiivistunnelmainen hyvä jännäri. Mitä jäljelle jää ei yllä samalle tasolle, valitettavasti. Kirjan päähenkilöt olivat haamuja tai henkiä, jotka kommunikoivat normaalisti keskenään, tunsivat kipua ja kulkivat ulkona muiden ihmisten mukana, ja heitä seurattiin kirjassa lähes viisisataa sivua, jota olisin tiivistänyt reilulla kädellä. Heti kirjan alussa oli tiedossa mitä kirjan lopussa tapahtuu, vaikka sitä kierreltiin ja kaarreltiin loputtomasti.

Kirjan alussa tahallaan sytytetty tulipalo tuhosi Lontoolaisen hienostokoulun ja tulipalossa vammautuivat pahoin äiti Grace ja tytär Jenny. Sairaalassa nämä päähenkilöt irtautuivat ruumiistaan ja toimivat sitten kirjan päähenkilöinä, haamuina. Vastaavanlainen haamukirja oli Lisa Seekin Pionin rakkaus, josta en pitänyt juuri sen vuoksi, että haamu oli pääosassa. Olisin toivonut Luptonin ottavan erilaisen näkökannan jännityskirjaansa, jossa pääsyyllinen oli helposti pääteltävissä, sillä kirjan tapahtumat pyörivät muutaman henkilön sisällä. Kirja meni pitkälti poliisin työtehtävien seuraamiseksi ja päähenkilöiden, varsinkin kirjan kertojan Gracen, vanhojen aikojen muistelemiseen. Äiti ja tytär yrittivät toimia myös tapahtumien ja syyllisen etsijänä ts. haamuetsivinä.

Kirjassa häiritsi se, että jos äiti ja tytär olivat haamuja, niin miksi muut sairaalan tajuttomat potilaat eivät olleet. Pionin rakkaus - kirjassa tarina oli täynnä kuolleita sieluja matkalla tuonelaan, mutta Mitä jäljelle jää kirjan haamuja olivat vain Grace ja Jenny, jotka olivat samanlaisia ihmisiä myös haamuina kuin ennen tulipaloa: ajattelivat, rakastivat, riitelivät, kiukuttelivat ja ulkonäkö oli sama kuin ennen paloa. Tietysti äidin ja tyttären välisen suhteen salaisuudet paljastuivat, sillä ilmeisesti haamumaailmassa ei tarvitse enää salailla. Kirjan sanoma oli äidin rakkaus lapsiinsa ja mitä äidit ovat valmiita tekemään lastensa puolesta, kirjan äidit olivat valmiita ihan mihin tahansa lastensa vuoksi, jopa valehtelemaan ja salailemaan. Side äidin ja lasten välillä voi myös vääristyä hyvin varhaisessa vaiheessa, kuten Felicia Feldt on kirjoittanut Näkymätön tytär – kirjassaan.

Se pani minut oikomishoitoon, koska ne oli niin vinot, mutta ne oli myös keltaiset. Se liittyi jotenkin antibiootteihin, joita olin saanut lapsena. Äiti yritti ihan kaikkea, pani minut valkaisemaan niitä kotona joka ilta, vaikka lääkäri sanoi ettei sellaisiin tahroihin auttaisi. Sitten kävi se klassinen, tiedättehän, vaaleat hiukset muuttui hiirenruskeiksi, kulmakarvat kasvoi ja kasvot suureni mutta silmät ei. Minusta tuli ruma. Tuhkimotarina väärin päin, voi varmaan sanoa. En ollut enää sellainen tytär, jonka se halusi. ***

Mitä jäljelle jää, Gummerus, 2013

Afterwards 2011

s. 473