lauantai 15. marraskuuta 2014

Finlandia-palkintoehdokkaat 2014

 


Vuoden 2014 Finlandia-palkintoehdokkaat ovat:
1. Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
2. Anni Kytömäki: Kultarinta
3. Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä
4. Sirpa Kähkönen: Graniittimies
6. Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää 

Onneksi olkoon tämän vuoden palkintoehdokkaille. Olen lukenut kuudesta kirjasta viisi, joita klikkaamalla pääset lukemaan bloggaukseni kirjoista. Olen lukenut Kähkösen, Kinnusen, Kytömäen, Valtosen ja Jaatisen kirjat. Heistä valintani kohdistui Kinnusen kirjaan.

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on kertomus talosta, jonka Maria rakensi omille salaisuuksilleen ja jota Maria sekä Lahja ja Onni lapsineen asuivat, kunnes saksalaiset polttivat talon toisen maailmansodan aikana. Onni rakensi tilalle suuremman talon, sillä salaisuuksia oli jo niin paljon, että ne vaativat aina vain enemmän tilaa, kunnes taloon muutti Kaarina, joka inhosi puhumattomuutta, hiljaisuutta, salaisuuksia ja ilkeyksiä.

Anni Kytömäen Kultarinta on vahva historiallinen perhetarina, joka sijoittuu 1900-luvun alusta vuoteen 1937. Kirjan kertojina toimivat Erik, joka kirjan alussa oli pieni poika, toinen kertoja oli   hänen tyttärensä Malla. Kirjan sivuilla sivutaan Suomen itsenäistymistä ja punaisten ja valkoisten sotaa. Kirjassa on suurenmoiset luontokuvaukset. Anni Kytömäki on ammatiltaan luontokartoittaja ja tottunut kulkemaan luonnossa, josta hän on ammentanut valtavasti uskomattomia luontotarinoita Kultarintaan. Lukijat yllättyvät varmasti, kun kuulevat mikä kultarinta on kirjassa, sillä sehän on tunnetusti linnun nimi, mutta kirjassa se ei ole lintu.

Heidi Jaatisen Kaksi viatonta päivää kirjan kansikuva on kaunis kukkaseppele, mutta kun katselee sitä tarkemmin, löytää kuvasta pari pullon kuvaa. Juominen ja sen seuraukset ovat tämän kirjan yksi teema. Mitä alkoholin juomisesta voi seurata lapsille on vahvasti esillä tässä kirjassa. Heidi Jaatinen on pureutunut kirjassaan sukupolvelta toiselle siirtyviin sosiaalisiin ongelmiin. Myös äitiys ja äidittömyys puhuttelivat ainakin minua. Miten epäonnistumisen kierre alkaa ja jatkuu huolimatta ulkopuolisista auttajista. Onko lastensuojelu pelkkä kulissi kaltoinkohdelluille lapsille? Kirjan tarina on fiktiota. Heidi Jaatinen antaa kirjan lopussa kiitoksensa monelle nuorelle ja lasten- ja nuortenkoti Himaharjulle.

Sirpa Kähkösen Graniittimies on yksi kuudesta ehdokkaasta. Graniittimiehen miljöökuvaukset ovat Pietarista, jonka nimi muuttui matkan varrella. Kirjan päähenkilöt olivat Ilja ja Klara, jotka lähtivät Suomesta paremman elämän toivossa naapurimaahan. Lähtivät kertomatta vanhemmille. Luulivat leveämmän leivän odottavan riskejä työihmisiä. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo eivät toteutuneet kotimaassa, mutta jostakin syystä he luulivat sen toteutuvan Leninin hallitsemassa maassa. Nuoruus ja optimismi, nuoruus ja kapinointi. Sirpa Kähkönen on kirjoittanut vetävän ja vaiherikkaan kirjan nuorista ja uhkarohkeista aatteen ihmisistä, jotka odottivat tulevaisuudelta paljon, mutta joutuivat tyytymään pieniin onnenmurusiin. Suosittelen historiallisten kirjojen ystäville.

 Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät teos on vuoden 2014 Finlandia-palkintovoittajakirja. Kirja on nyt viides kuudesta ehdokkaasta, jonka olen lukenut. "He eivät tiedä mitä tekevät" on kahden kulttuurin leikkauspiste, kahden kulttuurin synnyttämä jännitysnäytelmä, jonka ensimmäiset näytökset näyteltiin Suomessa ja viimeiset Yhdysvalloissa. Pieni Suomi ja suuri Yhdysvallat, David ja Goljat, luterilaisuus ja juutalaisuus, eläintutkimukset ja niitä vastustavat aktivistit, isä ja poika ja suuri tuntemattomuus. Tämä oli vastakohtaisuuksien kirja.


VUODEN PARAS ESIKOISKIRJA

Tänä vuonna olen lukenut huikeita kotimaisia kirjoja. HS valitsi tämän vuoden  parhaimmaksi esikoiskirjaksi Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia kirjan.

 Kissani Jugoslavia toi esille kaksi tarinaa, jotka olivat kahden erilaisen kulttuurin sekoituksia. Kirja esitteli albanialaisuutta ja maahanmuuttajien elämää Suomessa. Se ei syyttänyt eikä osoittanut sormella ketään, mutta antoi runsaasti ajattelemisen aihetta varsinkin suomalaisten suhteesta pakolaisiin ja maahanmuuttajiin. Sodan loputtua Kosovossa ihmisten mielestä pakolaisten piti muuttaa takaisin maahansa, mutta lapset olivat suomalaisia, puhuivat suomea ja heillä oli elämä ja ystävät Suomessa. Pojan tarina kosketti todella paljon, sillä siinä näkyi särkynyt mieli, joka haki paikkaansa elämässä. Kissani Jugoslavia on erittäin voimakas ja koskettava esikoisteos.
Onnittelut kirjallisuuspalkinnon voittajalle. Klikkaamalla kirjan nimeä pääset lukemaan bloggaukseni kirjasta :)

6 kommenttia:

  1. Mikä lienee, mutta ei tänä vuonna oikein sytytä tämä Finlandia-kilpailu. Valtosen kirjaa olin jo ostamassa (kiinnostavien teemojen vuoksi), mutta aloin epäillä, oniko sittenkään ollut tarpeellista kirjoittaa yli 500 sivun opusta. Laajuus on harvoin tason tae, tosin tietysti sitäkin tapahtuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse olin innoissani, kun olin lukenut jo kolme kirjaa. Yleensä ehdokkaina on kirjoja, joista tuskin olen kuullutkaan.
      Varaan kirjoja netin kautta kirjastosta ja harvoin katson kuinka monta sivua kirjassa on. Sitten saan jonkun järkäleen kuten Tikli on ja mieli tekis sanoa, että palautetaan. Luin kuitenkin sen. Tosin se olisi tarvinut kovasti tiivistämistä.
      Kultarinta taitaa olla ehdokkaista laajin. Taisin mainita bloggauksessani, että se olisi vaatinut reipasta tiivistämistä.

      Poista
    2. Ihmettelen kovasti tätä joka paikassa esiintyvää vaatimusta tiivistää romaaneista "löysät pois". Jäljelle jää taidokkaasti tehty, mutta tylsästi tarkkaa, usein ennustettava formaattia noudattava runko. Toivon romaanin rönsyilevän kuin elämän. Nykykirjoissa fontit ja rivivälit tuppaavat tuottamaan sivuja, vaikka tekstiä ei paljon olisikaan. Esimerkiksi Rikos ja rangaistus on lyhyehkö Dostojevskiksi, mutta tyypillisen nykykirjan asettelulla se olisi varmaan 800 sivua. Noista Finlandia-ehdokkaista olen lukenut ainoastaan Valtosen ja olisin kaivannut lisää sivuja varsinkin keskivaiheille syventämään henkilöitä ja joitakin teemoja sekä liudentamaan tarinakeskeisyyttä. (Voin silti lämpimästi suositella kirjaa. Se on enemmän älyllinen kuin taiteellinen, mutta poikkeaa virkistävästi suomalaisesta valtavirrasta. Yhteiskunnallinen taide on yleensä turhan naiivia ja asiantuntematonta, mutta Valtonen ymmärtää, mistä kertoo.)

      Poista
    3. Kiitos mielenkiintoisesta postauksestasi. Meitä lukijoita on paljon ja tykkäämme erilaisista kirjoista. Toiset tykkäävät rönsyilystä ja toiset ei. Sinä olisit halunnut Valtosen kirjaan lisää sivuja syventämään tarinaa, mutta pidit kuitenkin siitä myös sellaisenaan ja suosittelet lukijoille. Minä suosittelen kaikkia noita kolmea kirjaa, jotka olen lukenut ja pidin niistä tosi paljon. Tosin Neljäntienristeyksestä eniten ja lisäksi pidin valtavasti tuosta Kissani Jugoslavia teoksesta, jonka olisin itse nostanut Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Tänä vuonna on ilmestynyt todella hyviä kirjoja, joista on varmasti ollut vaikea valita ehdokkaita.

      Poista
  2. Olen lukenut tänä vuonna kotimaisia kirjoja enemmän kuin yleensä. Tunsin itseni varsin ulkopuoliseksi ehdokkaiden suhteen. Kultarinta oli ainoa, josta pidin. Mutta voi luin minä todella hienoja kotimaisia muitakin, kuten Kohinan, Hulluruoholan ja Ilottomien ihmisten kylän, mutta en näemmä kulje valtavirran mukana. Niin hullulta kuin kuulostaakin, niin en fanita luontokuvauksia, kärsin niistä yleensä. Tartuin Kultarintaan huojentuneena, sillä arvasin asioiden olevan oikein. Ihastuin siihen. Ja Kultarintaankin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yleensä en ole lukenut Finlandia-ehdokkaiden kirjoja etukäteen. Toivon aina joululahjaksi voittajan kirjan. Nyt olen ihme kyllä lukenut kolme.
      Kultarinnassahan on tosi paljon luontokuvauksia, joista pidin. Tosin olisin tiivistänyt Erikin luontoseikkailuja ja metsätarkkailuja.

      Poista