Anthony Doerr: Taivaanrannan taa

 

 

Ehkäpä ihmiset tosiaan ennen muinoin kulkivat maata eläiminä, ja ehkäpä yläilmoissa, ihmisten ja jumalten valtakuntien välissä, leijui silloin lintujen kaupunki. Tai ehkäpä paimen oli mielipuoli, joka loi oman totuutensa niin kuin kaikki kaltaisensa, ja silloin tarina oli täyttä totta hänelle. Mutta kääntäkäämme nyt huomiomme hänen tarinassansa ja arvioikaamme hänen tervejärkisyyttään itse.

Yhdysvaltalaisen Anthony Doerrin Taivaanrannan taa kokosi yhteen joukon vanhaa antiikin tarinaa rakastavia lukijoita. Kirjan punaisena lankana kulki hauska tarina, joka kuljetti hölmöläistä maailmanympärimatkallaan. Tämä tarina tuli tutuksi tavalla tai toisella kirjan henkilöhahmoille 1400-luvulla, nykyajassa ja tulevaisuudessa. Menneisyyden henkilöt olivat Konstantinopolissa asuva Anna ja bulgarialainen Omeir, jotka kohtasivat toisensa sodan melskeissä 1400-luvulla.

Pyhän Theofanon nunnat kutsuvat Annaa Marakatiksi, koska hän kiipeilee aina heidän hedelmäpuissaan, ja Neljännen kukkulan pojat sanovat häntä Sääskeksi, koska hän ei jätä heitä rauhaan, ja pääompelija, leski Theodora, sanoo että häntä pitäisi nimittää Toivottomaksi, koska hän on ainoa Theodoran tuntema lapsi, joka voi oppia uuden piston ja unohtaa sen tyystin tunnissa.

Annan sisko Maria oli tarkka ja nopea ompelija, mutta Annasta ei tullut ompelijaa sitten millään vuosikausien harjoittelun jälkeenkään. Hänellä oli kuitenkin muita taitoja. Hän oppi lukemaan Antiikin kreikkaa. 1400-luvulla lukeminen oli hyvin harvinaista ja sitä pidettiin jopa harhaoppisuutena. Tyttöjen varsinkaan ei pitänyt kuvitella moisia taitoja itselleen.

Kätilö kavahtaa kauemmas. Äiti työntää sormen lapsen suuhun: kolo ylettyy kauas kitalakeen. Niin kuin pojan luoja olisi menettänyt malttinsa ja lopettanut työnsä hetkeä liian aikaisin. Äidin hiki muuttuu kylmäksi; ilon eteen nousee pelko.

Omeir syntyi kitalaki auki. Äiti pelkäsi, että hän menettää pojan, mutta Omeir eli pitkä elämän. Hänellä oli lempeä luonne ja eläimet rakastivat häntä. Vallassa olevan sulttaanin armeija tarvitsi Omeirin eläintenkäsittelijätaitoja ja suuriksi kasvaneita härkiä Konstantinopolin valloitukseen. 

Zeno asettuu varovasti eturivin tuoliin. Aina kun hän räpäyttää silmiään, luomien sisäpinnalla häilähtää jokin muisto: hänen isänsä pyllähtää lumihankeen, kirjastonhoitaja vetää kortistolaatikon auki, mies piirtää vankileirillä kreikkalaisia kirjaimia pölyyn.

Kirjan nykyisyydestä kertoi myös kaksi henkilöä: Zeno ja Seymour. Vuonna 2020 he kohtasivat toisensa asuinalueensa kirjastossa, Idahossa. Kirjasto oli heille tuttu entuudestaan, ja he tunnistivat toisensa pitkästä ikäerosta huolimatta. He molemmat olivat kärsineet elämänsä aikana eri asioista ja erilaisuuden taakka harteillaan.

Muurahainen. Argoksella. Mahdotonta. Kaikki aikuiset ovat yhtä mieltä. Älä sure, Sybil sanoo äidille. Lapsilta kestää vuosia ymmärtää toden ja mielikuvituksen ero. Osalta pitempään kuin muilta.

Konstance asui Argoksella, avaruusaluksessa, joka oli jo vuosikausia matkannut kohti planeettaa, jossa ihmiset voisivat elää. Maapallo oli tuhoutunut ilmaston lämpenemisen ja roskaamisen vuoksi. Avaruusalus oli hänen vanhempiensa mielestä turvallinen paikka asua, sillä siellä oli puhdasta vettä, tuoretta ruokaa, heillä ei ollut sairauksia ja mukana oli kaikki mitä tarvittiin.

"Ja tarina jonka nyt kerron on niin naurettava ja uskomaton, että te ette usko siitä sanaakaan, mutta silti" - hän napauttaa pojan nenänpäätä - "se on tosi."

Anthony Doerrin Taivaanrannan taa vei uskomattomalle seikkailulle, jossa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kohtasivat erityisen kiehtovalla tavalla sekä hyvässä että pahassa.

Anthony Doerr, Taivaanrannan taa *****

suom. Seppo Raudaskoski

Wsoy 2022

s. 550

Cloud Cuckoo Land 2021

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (Pulizer-voittaja)

Anthony Doerr: Davidin uni