Alan Bradley: On hieno paikka haudan povi

Dogger tiesi, että halusin ehdottomasti nähdä St-Mildred´s-in-the-Marshin kirkon, jonka kuuluisa myrkyttäjäpappi, kaniikki Whitbread, oli vain pari vuotta aiemmin hankkiutunut eroon useasta naispuolisesta seurakuntalaisestaan terästämällä heidän ehtoollisviiniään syanidilla.

Rakkaudesta se tietenkin johtui. Olen huomannut, että myrkky ja lemmenroihu ovat keskenään yhtä hyvää pataa kuin Ohukainen ja Paksukainen.

Tällä kertaa Flavialla oli ennakkoasenteita yllä olevasta myrkytystapauksesta ja sen motiivista, mutta tarkemmin voit lukea Alan Bradleyn dekkarista On hieno paikka haudan povi, joka on Flavia de Luce-sarjan yhdeksäs kirja. Flavia on lomailemassa perheen autonkuljettajan/talonmiehen ja kahden siskonsa kanssa Volesthorpen kylässä. Flavialla on taito kompastua murhattuihin ihmisiin ja tällä kertaa hän sai veneajelulla kuolleen nuoren miehen sormiotteeseensa. On se vaan näppäräsorminen tyttö. Tosin Flavia luuli napanneensa sormiotteeseen isomman puoleisen kalan.

Vaikka kylä on pikkuinen, niin murhia on alkanut tapahtua kummallisen usein. Ajatella nyt tuo muutaman vuoden takainen kolmen naisen murha kirkonpenkissä kesken kirkonmenojen. Mutta Flaviapa päätti ratkaista kaikki murhat yhdellä kerralla. Pientä askaretta lomareissun aikana. Flavia on nuoresta iästä huolimatta ratkaissut tai ollut poliisien apuna ratkaisemassa useampia murhatapauksia. Kylmäpäinen tutkijasielu, eikä kiveäkään jää kääntämättä, kun Flavia on asialla. 12 vuoden iästä huolimatta Flavia on jo saanut mainetta sanomalehdissä terävänä salapoliisina.

Tuntui, että viimeisen kahden vuoden aikana kylän kaikki asukkaat olivat ostaneet syanidia syystä tai toisesta. Kukaan heistä ei ilmeisesti ollut herättänyt vähääkään huomiota, paitsi kaniikki Whitbread, jonka väsytystaistelu vähäpätöistä ampiaista vastaan oli johtanut siihen, että hän sai köyden kaulaansa.

Alan Bradley on iskenyt kynällään kultasuoneen keksiessään hurmaavan myrkynkeittäjänsä Flavia de Lucen ratkomaan murhatapauksia 50-luvun Englannin maaseudulla. Miljöökuvaukset kuulostavat siltä miltä ne ovat varmaan olleetkin 50-luvulla. Kaikilla on puutetta kaikesta, sillä eletään sodan jälkeistä aikaa. Kirjojen parasta antia on niiden huumori, joka keventää murhatutkimuksia Agatha Christien henkeen sopiviksi. Siemaillaan välillä kupponen teetä ja käytetään niitä hoksottimia, jotka on syntymässä lahjaksi saatu, tosin Flavian hoksottimet ovat superlaatua. Supermimmi hoitaa hommat jälleen kerran.

Alan Bradley, On hieno paikka haudan povi ****

Suom. Maija Heikinheimo

Bazar 2018

s. 393

The Grave´s a Fine and Private Place 2018

Bradley Alan: Piiraan maku makea
Bradley Alan: Kuolema ei ole lasten leikkiä 
Bradley Alan: Hopeisen hummerihaarukan tapaus
Bradley Alan: Filminauha kohtalon käsissä
Bradley Alan: Loppusoinnun kaiku kalmistossa 
Bradley Alan: Kuolleet linnut eivät laula
Bradley Alan: Nokisen tomumajan arvoitus
Bradley Alan: Kolmasti naukui kirjava kissa

Veera Salmi: Puluboi = agentti NollaBullaNolla ja kamukiemulat

Agentti NollaBullaNolla tulee apuusi aina silloin kun apua kipeimmin talvitset. Jos talvitset tutkimuksentekijää, mysteelinlatkaisijaa, pylväitä, pylpylöitä tai bullamallia, soita talunhohtoiseen puhelimeen, joka on Pulufon T3000!

Yllä olevasta puhelinnumerosta saat halutessasi kiinni hurmaavan Puluboin, joka on Veera Salmen luoma iki-ihana kirjahahmo. Puluboi seikkailee tällä kertaa yksin, kun aiemmissa kirjoissa hänen seuranaan oli Poni nimeltään Mai. Kaunis nimi, Mai. No Mai seikkailee siis aiemmissa kirjoissa. Emmi Jormalainen on kuvittanut Veera Salmen Puluboi-kirjat ja tällä kertaa tekstiä on vähemmän ja kuvitusta enemmän. Ai niin kirjassa on myös Iki-vauva, ihan oikein Iki-vauva. Kirjan nimi on siis Puluboi = Agentti NollaBullaNolla ja kamukiemulat. Kamukiemulat kirjoitetaan L-kirjaimella, sillä Pulut eivät sano R-kirjainta, koska se on heidän kielessä kirosana. Aivan oikein kirosana.

Nyt sinulla on muhkea hetki! Sinulla on nyt uskomattoman huikea huippuhetki. Sinulla on elämän kevät! Tämä teos on nimittäin hyvin öveli, ja luettuasi tämän, tiedät maailmasta paaaaaljon enemmän. Kuten sanottu minä, Puluboi, olen muuttunut agentti-tutkija-putkijaksi talunhohtoisissa tunnelmissa  ja tietysti siksi, että sinun viisautesi lisääntyisi. Tämän kiljan luettuasi viisautesi lisääntyy noin 99,9 plosenttisesti, joten pane valmuuden vuoksi joku nalu pään ympälille, ettei se vaan poksahda.

Ai että minä rakastan Puluboita ja minä rakastan lukea ääneen hänestä kertovia kirjoja sellaisille, jotka tykkäävät Puluboista. Varsinkin alle 100-vuotiaille ja luulenpa, että Puluboin kavereita löytyy myös yli 100-vuotiaista lukijoista.

Jos sinulla on siis kavereiden suhteen ongelmia, niin  kirjasta löytyy ohjeita miten toimia kummallisissa ja oudoissa tilanteissa ja ainahan Puluboille voi myös soittaa. Puluboi haluaa edistää rauhaa ja ystävyyttä eli Puluboin kielellä lauhaa ja ystävyyttä.

Veera Salmi, Puluboi = Agentti NollaBullaNolla ja kamukiemulat *****

Kuvitus Emmi Jormalainen

Otava 2018

s. 120

Salmi Veera: Puluboin ja Ponin kirja
Salmi Veera: Puluboin ja Ponin pöpelikkökirja
Salmi Veera: Puluboin ja Ponin loisketiiviskirja
Salmi Veera: Puluboin ja Ponin tsompikirja
Salmi Veera: Puluboin ja Ponin komerokirja  

Elly Griffiths: Käärmeen kirous

Ruumis makaa jalat koukussa kyljellään. Miltei sikiöasennossa. Ruth koskettaa kättä. Se on vielä lämmin. Tuntuuko pulssia? Ei, mutta Ruthin omat kädet ovat yhtäkkiä hiestä liukkaat, eikä hän edes oikein tiedä, mitä on etsimässä. Miksi hän ei käynyt ensiapukurssia? Ruth tajuaa pidättävänsä henkeä ja pakottautuu hengittämään ulos, sisään ja ulos, nenän ja suun kautta. Hän ei voi auttaa ketään, jos pökertyy itse lattialle. Hän kääntää ruumiin varovasti ja järkyttyy näkemästään niin rajusti, että on taas lakata hengittämästä.

Arkeologi Ruth Galloway on jälleen elementissään Elly Griffithsin uusimmassa dekkarisuomennoksessa Käärmeen kirous. Tämä dekkari oli tälle vuodelle neljäs Griffithsin sarjan dekkari, jonka olen lukenut ja vieläkin tykkään Ruthista. Keväällä sitten ilmestyy seuraava suomennos eli Korppikuningas. Tykkään kirjan nimistä, joista heti käy ilmi, että kyseessä on dekkari.

Ruthilla on vuoden vanha tyttö ja hänen syntymäpäiviä vietetään marraskuun ensimmäisenä päivänä, joten kirja sopii hyvin luettavaksi tähän aikaan, kun juhlitaan sekä Halloweenia että pyhimyksiä. Ruth pääsee osallistumaan työnsä vuoksi kaikenlaisiin kissanristiäisiin, ja nyt olisi tiedossa keskiaikaisen piispan arkun avaamispippalot Smith-museossa, mutta juuri ennen pippaloita museosta löytyy ruumis. Ja viikon sisällä löytyy toinenkin ruumis ja Ruthin ihastuksesta tulee melkein ruumis.

Kaikenlaista yliluonnollista löytyy siis ilmasta tässä tarinassa. En niin kamalan hyvin ole ihastunut yliluonnollisiin juttuihin, mutta niillekin annetaan jonkinlainen järkeen käypä selostus tässä kirjassa. Hyvä niin, vaikka huonompi niille, jotka joutuivat niiden uhriksi. Tykkään tosi paljon Ruthista, joka ei onneksi joudu kovin vakaviin tilanteisiin kirjan juonikuvioissa, vaan tällä kertaa pyöritykseen joutuu Nelsonia tuuraava Judy. Joitakin juonikuvioita en ymmärtänyt esim. Janet Meadowsia ja hänen osuutta juonenkulkuun. Enkä tykkää yhtään käärmeistä, joita tässä dekkarissa oli ihan riittämiin.

Ruth säikähtää. Hän ei ole seurustellut niin pitkään aikaan, ettei muista, miten pariskunnilla on tapana käyttäytyä. Pitelevätkö he todella toisiaan kädestä tällä tavalla? Tuntuu aika oudolta, mutta melkein mitä tahansa voi kokeilla yhden kerran.

Elly Griffiths, Käärmeen kirous ***

Suom. Anna Lönnroth

Tammi 2018

s. 329

A Room Full of Bones 2012

Griffiths Elly: Risteyskohdat  
Griffiths Elly: Januksen kivi  
Griffiths Elly: Jyrkänteen reunalla 

Edward St Aubyn: Toivoa sopii, Patrick Melrosen tarina IV-V

Kaikki oli kuin ennenkin. Sellaista oli depressio: hän oli jumissa, takertui vanhentuneeseen versioon itsestään. Leikkiessään päivisin lasten kanssa hän oli melkein sitä miltä näytti, lastensa kanssa leikkivä isä, mutta iltaisin hän poti joko tuskallista nostalgiaa tai kärvisteli itseinhon kourissa. Nuoruus oli kirmannut matkoihinsa Airmax Nike-lenkkareillaan jättäen jälkeensä pölypilven ja väärennetyn antiikkikokoelman.

Brittiläinen Edward St Aubyn Toivoa sopii sisältää hänen omaelämäkerralliset teoksensa Äidin maitoa ja Loppujen lopuksi. Teokset kuuluvat Patrick Melrosen tarinaan, joista kolme ensimmäistä ilmestyi suomennettuna teoksessa Loistava menneisyys. Kirjailija nostaa esille brittiläisen yläluokan salaisuudet ja etuoikeudet, joista olemme katselleet vain median sivuilla. Teoksista nousee selkeästi esille huumori, joka muuttuu välillä ironiaksi ja sarkasmiksi ja toisinaan jopa itseään vastaan.

Patrick Melrose on aikuistunut ja päässyt väkivaltaisesta pedofiili-isästään eroon. Lapsuuden traumat eivät jätä häntä rauhaan aikuisuudessakaan, vaan hän on kroonisesti masentunut, alkoholisoitunut ja lääkeriippuvainen. Yöt ovat unettomia ja vähäiset unet pelkkiä painajaisia. Siinä sitten pitäisi elää lapsiperheen arkea jatkuvassa väsymystilassa. Upporikkaan äidin poika ja pojanpojat eivät elä ylellisyydessä, sillä äiti on luovuttanut omaisuutensa vähä vähältä pois ja sekin ottaa päähenkilöä päähän ja lisää yläluokalle annettuja raipaniskuja. Ihmiskuvaukset ovat viiltäviä ja tunteettomia, vihaa ja mustamaalausta täynnä.

Patrick Melrose on todella vihainen äidilleen siitä, että tämä jätti pienen poikansa sadistisen isän huomaan. No niin olisin minäkin vihainen. Ei lasta saa kohdella siten. Äiti oli myös väkivaltaisen miehensä uhri, mutta yleensä aikuiset laittavat oman lapsensa etusijalle ja suojelevat häntä kaikelta pahalta. Patrick Melrose oli molempien vanhempiensa uhri. Isän väkivallan ja äidin välinpitämättömyyden uhri.

Tämmöistä on ihan järkyttävää lukea, kun tietää, että se on kirjailijan omaelämäkerrallista tekstiä. Ihmiset ovat pahuutta täynnä ja nostan hattua kirjailijalle, että hän on pystynyt tuomaan esille oman perheensä kurjaakin kurjemman menneisyyden ja oman osansa siinä. Viidennessä kirjassa Patrick Melrose näkee jo valoa tunnelin päässä, mutta hän on kulkenut pitkän matkan nähdäkseen sen.

Ajatus omaehtoisesta elämästä oli tuntunut aina ylellisyydeltä. Kaikkea määritti se, mitä oli tapahtunut aikaisemmin; jopa hänen fanaattista haluaan saada nauttia edes marginaalista vapautta määritti varhaisvuosien äärimmäinen vapauden puuttuminen. Kenties hänen ulottuvillaan oli ainoastaan jonkinlainen vapauden äpäräversio: syyn ja seurauksen väistämättömän vuorottelun hyväksyminen toi sentään vapauden harhakuvitelmissa.

Brittiläisen yläluokan elämän kuvaaminen onnettomaksi ja ilottomaksi sekä tunne-elämältään säälimättömäksi ja kylmäksi on varmasti sekoittanut kyseiseen luokkaan kuuluvia ihmisiä. Täytyy sanoa, että ei pitäisi yleistää ja joukossa on myös hyviä ihmisiä. Näin ulkopuolisena ihailen Patrickin äidin lahjoituksia hyväntekeväisyyteen, sillä hän piti varmasti omaisuuttaan taakkana, josta johtui kaikenlaista pahaa. Onnenonkijat olivat kärkkymässä koko ajan rahaa johonkin ja luultavasti hän joutui  heidän uhriksi ainakin päähenkilön mukaan. Monitasoinen tarina kaikin puolin. Yläluokkaisuus ei tuo onnea mukanaan.

Edward St Aubyn, Toivoa sopii, Patrick Melrosen tarina IV-V

Suom. Markku Päkkilä

Otavan kirjasto 2018

s. 433

Mother´s Milk 2005

At Last 2011

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys

Noora Vallinkoski: Perno Mega City

Äiti ei ollutkaan kyennyt siihen, mitä oli lapsena itselleen vannonut: Sitten kun minulla on lapsia, minä rakastan heitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Rakastan, rakastan, rakastan.

Noora Vallinkosken esikoisteos Perno Mega City kuvaa 80-90-luvun lähiöelämää Turun Pernossa. Kirjan äänenä toimii 80-luvulla syntynyt Hanna. Hannan äiti käy välillä Kupittaalla hoidattamassa mielenterveyttään. Hannan ja perheen muiden lasten elämä kasvaa äidin särkyvän mielen reunamilla. Päivien hyvyys pitää hakea jostakin muualta kuin omasta kotoa. Onneksi Hannan isällä on jalat maassa ja perhe-elämä jatkuu entisenlaisena äidin palatessa sairaalasta kotiin. Isä myös rakastaa äitiä ja osoittaa sen.

Äidin sairauden taustalla voi olla jo lapsuudessa koettuja hylkäämisen kokemuksia, sillä vaikka hän oli kotoisin ns. hyvästä perheestä, asiat eivät olleet hyvin. Äiti ei kykene rakastamaan omia lapsiaan, vaan heistä on tullut hänelle taakka, josta hän uupuu välillä. Uupuminen voi tulla myös muista asioista. Elämän lopettamisen ajatukset kulkevat hänen mielessä valitettavasti.

Hannan ääni perheen tarinan kertojana on riipaiseva, kun hänellä on jatkuva äidin ikävä. Onneksi isä antaa turvaa ja lohduttaa ja hänellä on selkeät kasvatukselliset rajat ja säännöt. Perheen kahdella vanhemmalla pojalla on eri isä, joka pysyttelee poissa heidän elämästään, joka lisää perheen sisäistä traumatisoitumista. Pojilla ei ole isää eikä äitiä huolehtimassa, joten heidän on pakko huolehtia itse itsestään. Toinen pakenee opiskeluun, toinen jonnekin muualle. Perheen nuorin tyttö löytää lämpimän ja huolehtivan perheen naapurista.

Noora Vallinkoski on itse 80-luvulla syntynyt Turussa, lähiötyöläisperheen tyttönä ja kertoo kirjassaan hyvin elävästi elämästään kerrostalossa.  Kirjan äiti on  hyvin dominoiva hahmo ja perheenjäsenet selvästi pelkäävät häntä ja hänen sairauttaan. Tänä päivänä perhe saisi toivottavasti perheterapiaa ja lasten asioista huolehdittaisiin paremmin kuin 80-luvulla. Mielenterveys on hyvin traumatisoivaa ja jokainen perheenjäsen kokee ja selviää äidin sairaudesta eri tavalla. Sairaus koskee jokaista perheenjäsentä ja Noora Vallinkoski onnistuu teoksessa avaamaan juuri niitä syvimpiä sairauden polkuja auki myötäelämisen taidolla. Elämänmakuista työläiselämää Pernon lähiöstä.

Noora Vallinkoski, Perno Mega City *****

Atena 2018

s. 359

Lähiöromaani

Mariette Lindstein: Ehdoton valta

Kaksikymmentäkaksivuotias nainen on ilmoitettu kadonneeksi ViaTerra-yhteisöstä Länsi-Dimöltä Bohuslänin edustalta. Kaksi vuotta ViaTerrassa työskennellyt, Lundista kotoisin oleva Sofia Bauman ei saapunut työpaikalleen tiistaina. Tällä hetkellä ei ole tietoa, onko hän mantereella, sillä häntä ei ole nähty saarelle kulkevalla lautalla.

Ruotsalaisen Mariette Lindsteinin psykologinen esikoistrilleri Ehdoton valta kertoo nuoresta vastavalmistuneesta Sofiasta, joka hurmaantui komeasta ja karismaattisesta ViaTerra-liikkeen johtajasta Oswald Franzista ja joutui sitä myöten eräänlaisen New Age-kultin jäseneksi. Alkujaan häntä viehätti historiallinen luonnon keskellä sijaitseva saarikartano, jossa viihtyi myös julkkisvieraita, mutta pian hän huomasi joutuneensa piikkilanka-aitauksen sisälle, jota vartioi johtajan vahtikoirat, eikä ulospääsystä ollut tietoakaan saatikka yhteydenpidosta omaisiin ja ystäviin, sillä kännykät, tietokoneet ym. laitteet takavarikoitiin. Päivä päivältä kultin menot raaistuivat ja sen jäseniä rangaistiin kurjilla tavoilla. Sofia kuvitteli Oswaldin tulleen hulluksi. Sofialla oli Oswaldin sihteerinä mahdollisuus tonkia tietoja ja kerätä todisteita kultin yhä pahenevasta tilanteesta, mutta kenellekään ei voinut luottaa tietoja, sillä hänet petettiin jo yhden kerran.

Hetken kaikki oli aivan kuin alussa. Silloin kun Sofia oli vasta tullut saarelle. Kun oli ollut aikaa katsella merelle, hengittää raitista ilmaa ja tuntea kuuluvansa johonkin suurempaan ja tärkeämpään kuin tavallisen tallaajan elämä mantereella.

Kaikki muuttuisi taas hyväksi, Sofia ajatteli.

Kun narsistityyppi saa rahaa ja valtaa ja häntä seuraavia ihmisiä, todellisuus voi olla katastrofi, kuten kirjan tarinasta käy ilmi. Voit lukea tarinan sadistisesta limanuljaskasta, joka tekee mitä vain saa päähänsä kuvitellen, että raivoamalla ja rankaisemalla jäsenet pysyvät jäseninä, samalla kun karkaaminen ja kultista eroon pääseminen on tehty mahdottomaksi. Nöyryyttäminen, pilkkaaminen, pelottelu, rankaiseminen, lyöminen, uhkailu, haukkuminen, ilkkuminen, kaikkea vastaavaa löytyy kirjan sivuilta ja vielä enemmän.

Lopulta Sofia pakenee henkensä edestä, mutta takaa-ajajat ovat perässä. Kirjan kirjoittanut Mariette Lindstein kuului itse yli kaksikymmentä vuotta skientologialiikkeen johtopaikalle, mutta dramaattisen pakenemisen jälkeen hän pääsi eroon kultista. Teos ei kerro hänestä eikä kyseisestä kultista, mutta se on toiminut inspiraation lähteenä tälle kylmäävän jännittävälle tarinalle. Kirjailijan mielestä kulttiin on helppo mennä mukaan, mutta siitä on melkein mahdotonta päästä pois.

Tervetuloa ViaTerran asuntolaan vai haluatko kenties petipaikan ladon oljilta. Makuupaikkoja löytyy myös pihan teltoista säällä kuin säällä. Tämä vuoden esikoisdekkariksi Ruotsissa valittu psykologinen trilleri hyydyttää lukijan, ja sydän hakkaa rinnassa viimeiseen sivuun asti, ja et voi sittenkään huokaista helpotuksesta.

Mariette Lindstein, Ehdoton valta *****

Suom. Christine Thorel

Atena 2018

s. 492

Sekten på Dimön

Lucia Berlin: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia

Tytöt makaavat vatsallaan pyyhkeillä, joissa lukee Grand Hotel Pucon. Hiekka on hienoa ja mustaa, järven vesi on vihreää. Syvemmän, täyteläisen vihreitä ovat männyt, jotka kasvavat järven rannoilla. Villarican tulivuori kohoaa valkohuippuisena korkealle järven, metsän, hotellin ja Pucónin kylän yläpuolelle. Savukiehkurat nousevat tulivuoren kraatterista ja haipuvat taivaan kirkkaaseen sineen. Rannalla sinisiä pukukoppeja. Gerdan punainen polkkatukka, keltainen rantapallo, metsikössä ratsastavien huasojen punaiset vyöt.

Silloin tällöin Gerdan tai Clairen ruskettuneet sääret kohoavat raukeina ilmaan, kun he ravistelevat iholta hiekkaa tai hätistävät kärpäsen. Joskus heidän nuoret vartalonsa tärisevät teinityttömäisen hervottomasta hihityksestä.

Lucia Berlinin (1936-2004) toinen osa Siivoojan käsikirja-novellikirjoista on nimeltään Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia. Kirja alkaa nimikkonovellista, jossa on kaksi nuorta tyttöä, jotka ovat toisen tytön isän seurassa lomailemassa hotellissa. Tytöt ovat siinä iässä, että nuorten miesten seura kiinnostaa heitä. Sopivasti hotellille ilmestyykin pari nuorta miestä ja iltojen ohjelma on sitä myöten selvä. Tietysti se kaikki pitää salata Gerdan isältä.

Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia sisältää 18 novellia. Kirjailija on ammentanut autofiktiivistä tekstiä novelleihinsa, sillä hänen elämässään riitti tapahtumia rikkaudesta köyhyyteen, useampi aviomies ja neljä poikaa, joiden yksinhuoltajana hän yritti sinnitellä välillä siivoojana. Jostakin piti saada rahaa ruokaan, laskuihin ja niin viinaan, sillä kirjailija oli alkoholisti. Alkoholi näkyy kirjan novelleissa humalahakuisuutena ja alkoholin läträämisenä joka tilanteessa. Yksi kirjailijan aviomiehistä oli päihderiippuvainen ja muitakin liikakäyttäjiä suvusta löytyi. Kirjailija ei ujostellut kirjoittaa riippuvuuksista eikä omista ongelmistaan, vaan hän höysti tarinoita mustalla huumorilla. Hänen poikansa on sanonutkin, että Lucia on kirjoittanut suvun tapahtumat niin moneen kertaan, että kukaan ei tiedä mikä on totta ja mikä tarua. Tietynlaista toistoa näistä novelleista on havaittavissa teemojensa ja henkilöhahmojensa mukaan.

Novelleista nousee kirjailijan suhde siskoonsa voimakkaasti esille. Sisko mainitaan useammassa novellissa, samoin siskon sairastama syöpä. Tarinoissa mainitaan usein heidän välirikkonsa, joka kirjan sivuilla oli jätetty taaksepäin, ja lopulta kirjailija toimi kuolemansairaan siskonsa hoitajana. Kirjan ensimmäisestä novellista Tanssia ruusuilla toi mieleeni sisaruuden, joka hipoi läheistä ystävyyttä. Mikä sitten sai aikaan välirikon, sitä ei mainittu. Kenties se oli kirjailijan alkoholinkäyttö ja vaihtuvat miehet. Kenties se oli huoli Lucian lapsista, jotka joutuivat muiden hoidettaviksi, kun äiti sekoili humalassa, halusi juhlia, eikä hoitaa lapsiaan. Tarinoista voi lukea jopa itseinhoa, kun kaikki kirjoitetaan auki. Opettajana ollessaan kirjailija seurusteli alaikäisen pojan kanssa ja tämäkin tarina on luettavissa. Emmehän voi tietää mikä on totta ja mikä tarua. Jostakin syystä novellit eivät mene tunteisiin asti, tällä kertaa. Ensimmäinen Siivoojan käsikirja upposi ihan eri tavalla tunteisiin. Ravisteli niitä. Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia lähinnä tärisytti tunteita, inhorealistisella tavalla. Kirjan kansikuvassa nukkuu kaunis nainen, josta tulee mieleen humalassa nukkuva kirjailija.

Lucia Berlin, Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia *****

Suom. Kristiina Drews

Aula & Co 2018

s. 285

Berlin Lucia: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia