Turun värikkäät kirjamessut 2015

Turun kirjamessujen anti oli tänä vuonna todella rehevää ja runsasta jopa värikylläistä ja siitä pitivät huolen saamelaiset kirjailijat ja vierailijat. Oli todella hienoa nähdä kauniita saamelaisasuja, koruja, nutukkaita, huiveja ja laukkuja. Saamelaiskirjailijoita oli mukavasti paikalla ja jututin yhtä heistä eli Niilo Aikiota, jonka kirjan, Tanssi paholaiselle, ostin ja kirjailija halusi varustaa kirjan nimikirjoituksellaan. Kiitokset hänelle. Niilo Aikion kirja perustuu todelliseen 100-150 vuotta sitten elettyyn elämään Tenonlaaksossa. Ante Aikion Aigi-sarjan kaksi kirjaa, Jänkäjärven syöverit ja Lovi, kertovat lovinoita Aigista, joka matkaa saamelaisten mytologian maailmassa, kirjat ovat fantasiatarinoita. Saamelaisuus on lähellä sydäntäni ja läheisiä perheenjäseniäni. Tulen jatkossa bloggaamaan enemmän saamelaiskirjoista.

Keltainen kirjasto on vienyt sydämeni ja kiitokset siitä annan Opuscololle, joka houkutteli ja haastoi lukemaan Keltaisen kirjaston kirjoja. Opuscolo ei ole bloggaillut tänä vuonna, mutta jos luet tämän kirjoituksen, niin haluan lähettää Keltaiset syysterveiset sinulle. Toni Morrison on todella vahva naisnobelistikirjailija ja samoin Herta Müller. Odotan paljon molempien kirjoilta. Andrew O´Hagan on uusi tuttavuus, mutta en voinut vastustaa Maf-koiraa ja hänen ystäväänsä Marilyn Monroeta.

Messuilta lähti mukaani yksi tietokirjakin (halvalla 10e) eli Runousopin perusteet, joka on ollut hankintalistallani pitkään. Runousopin perusteiden avulla voin tulkita runoja ja proosaa. Kirja on kirjoitettu perustason oppikirjaksi yliopistollisen kirjallisuudenopetuksen, mutta myös opintoryhmien ja kirjallisuuden harrastajien tarpeeseen. Aina on varaa parantaa omaa osaamistaan. Olen tainnut viitata aina silloin tällöin Aristoteleen runousoppiin, joten kirjallisuudella on vanhat perusteet tuhansien vuosien taakse. Kaikkihan tietävät, että Aristoteles eli vuosina 384-322 eaa. Aristoteleen opettaja oli Platon ja näitä kahta filosofia pidetään länsimaiseen ajatteluun eniten vaikuttaneina filosofeina.

Olen oikein tyytyväinen kirjaostoksiini ja messujen anteihin. Monet tutunnäköiset kirjailijat kävelivät vastaan: Tommi Kinnunen, Aulikki Oksanen, Leena Lander, Heli Laaksonen, Matti Rönkä ym. Ruokamessupuolella sitten herkuteltiin sekä suolaista että makeaa ja kruunattiin messuilut uloslähtiessä kuumilla muikuilla, nam. Ai niin, vielä olisi lakritsia jäljellä.

Sofi Oksanen: Norma

Norma nousi autosta, repäisi skopolamiinilaastarit pois korviensa takaa ja kyynärtaipeista ja sytytti tupakan. Kohta hän heittäisi hautausmaalta haisevat vaatteensa takapihan roskalaatikkoon, leikkaisi pois päivän tuoman surun ja avaisi punaviinitonkan, jonka hän oli varannut keittiönkaappiin helpottamaan seuraavan aamun odotusta. Pitäisi vain avata portti ja astua porttikongiin. Se oli muodostunut viimeisten viikkojen aikana vaikeimmaksi askeleeksi.

Siinä se nyt on, Sofi Oksasen uusin teos, Norma. Kirjan kansikuva on todella hieno ja vastaa hyvin kirjan sisältöä, joka kertoo tarinan kolmikymppisestä Normasta, joka elää yksin ja vielä yksinäisemmäksi hän tuli, kun äiti kuoli yllättäen. Norman ja äidin asunnot sijaitsivat samassa talossa. Kirjan tarina on tummasävyinen ja jännittävä. Mukana on kansainvälistä rikollisuutta ja kotimaan liike-elämän kovan luokan johtajia, jotka keinoja kaihtamatta etsivät rikastumiskeinoja. Tällä kertaa peiteoperaatioina liikkuivat hiukset, mutta sen alta löytyi mm. ihmiskauppaa. Sofi Oksasen Norma joutui yllättäen äitinsä kuoltua velkojien eteen, äidin velkojen ja velkoja perivät juuri nämä kotoperäiset gangsterit, kirjan klaani.

- Äitisi ei ollut sekaisin, äitisi ei ollut Helena eikä äitisi ollut höperöitymässä kuten mummosi. Äitisi oli sekaantunut ikäviin ihmisiin. Siksi hän käveli raiteille. Itse. Vaikka hän varmasti kuvitteli suojelevansa sinua teollaan, hän vain jätti koko sopan sinun harteillesi.

Norma sijoittuu nykyaikaan, mutta siinä muistellaan vanhoja sukulaisia ja tapahtumia. Äiti oli koonnut tyttärelleen kuvia ja tarinoita vanhoista sukulaisista. Äidin haaveena oli, että he muuttaisivat ulkomaille ja tietysti taka-ajatuksena oli karistaa velkojat pois niskaan hengittämästä. Kirja oli niin mukaansatempaava juoneltaan, että luin sen yhdellä lukukerralla ja kello taisi olla aika paljon yöllä, kun lopetin lukemisen. Pidin kirjan juonesta paljon enemmän kuin edellisestä kirjasta Kun kyyhkyset katosivat. Puhdistus on Sofi Oksasen kirjoista se, josta pidän eniten.

Norma keskittyi päämäärään, siihen että näkisi seuraavan juhannuksen.

Norma jatkaa hienon kirjailijauran luoneen Sofi Oksasen vaikuttavien yhteiskunnallisten kirjojen sarjaa. Tarinan tihenevässä jännityksessä on jotain mystistä ja erikoista, joka sai hengityksen tihenemään ja lukemaan nopeasti Norman tarinan, Norman, jolla oli harvinainen lahja, joka oli pidettävä piilossa. Todella erikoinen lukukokemus, jonka jaan mielelläni muiden lukijoiden kanssa. ****

Sofi Oksanen, Norma
LIKE 2015
s. 304

Oksanen Sofia: Kun kyyhkyset katosivat

Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

Vuonna 1996 minun ja veljeni viime tapaamisesta oli kulunut kymmenen vuotta ja sisareni katoamisesta 17 vuotta. Tarinani keskikohta kertoo yksinomaan heidän poissaolostaan, vaikka sitä ei välttämättä tajuaisi, ellen mainitsisi sitä. Vuonna 1996 oli kokonaisia päiviä, joina en juuri ajatellut kumpaakaan heistä.

Karen Joy Fowlerin kuudes romaani Olimme ihan suunniltamme on saanut arvostetun Pen/Faulkner-palkinnon ja oli Man Booker-palkintoehdokkaana. Luin ylläolevan lainauksen jostakin kirja-arviosta, valitettavasti en muista mistä, ja halusin heti lukea tämän kirjan. Sisarusten poissaolo kosketti jotenkin minua ja halusin lukea koko tarinan. Tarinasta löysin pienen Rosemaryn, joka kasvoi ja kehittyi aikuiseksi kirjan juonikuvioissa. Tarinaa katseltiin Rosemaryn näkökulmasta ja se vaihteli välillä, kuten itsellänikin ajatuksissa on välillä lapsuus, nuoruus ja aikuisuus ja kaikenlaiset tapahtumat mitä sitten on tapahtunutkaan jo tähän ikään mennessä. Uskomatonta miten jokin ajatus johtaa seuraavaan ja sitten seuraavaan... No niin palataan kirjan kuvioihin ja Rosemaryn perheeseen.

Isä ja äiti halusivat välttämättä teeskennellä, että muodostimme tiiviin perheen, nautimme luottamuksellisista keskusteluista toistemme kanssa ja turvauduimme toisiimme hädän hetkellä. Kun ottaa huomioon, että molemmat sisarukseni olivat kadonneet, vanhempieni toiveikkuus oli ällistyttävä saavutus. Likipitäen ihailtava. Silti oma mielipiteeni on vankkumaton. Meidän perhe ei ollut ikinä ollut sellainen kuin he halusivat uskotella.

Rosemary on kokenut lapsuudessa kaksi tragediaa eli kahden sisaruksen katoamisen, eikä hän saanut minkäänlaista terapiaa tällaisiin kriiseihin Yhdysvalloissa, joka on terapian kultamaa. Vanhemmat olivat vieläpä yliopiston tutkijoita, joten heidän olisi pitänyt huolehtia tyttärestään. Ehkäpä se vanhempien välinpitämättömyys oli sitten sitä, että väärä lapsi jäi jäljelle. Se rasittava puhua pulputtava lapsi, joka lopulta ei puhunut mitään. Kriisi oli niin paha.

Sanat tulivat ilmoille kuiskauksena, ja toivoin jo ennen kuin suuni lakkasi liikkumasta, että olisin pitänyt sen kiinni. Pelkäsin vastausta niin kovasti, että jatkoin puhumista. "Aloita alusta", sanoin Lowellille, sillä halusin viivyttää mahdollisia huonoja uutisia niin kauan kuin suinkin. "Aloita siitä illasta, jolloin lähdit."

Olimme ihan suunniltamme kirjan kuvioissa syvennytään eläinkokeisiin. Perheen vanhemmat olivat tutkijoita ja he käyttivät psykologisissa tutkimuksissa eläimiä. Kirjan yksi teema on eläintutkimusten vastustaminen ja kirjassa käydään vuoropuhelua hyvistä ja huonoista puolista sekä vastustajien jopa terroristeiksi luokittelusta. Yhdysvalloissa vastustajien perheetkin saavat kärsiä, ja kirjassa poliisit olivat aika hanakoita ottamaan kiinni pienistäkin rikkeistä eläintutkimusten vastustajien perheenjäseniä. Kirjan tarinasta tuli mieleeni vuoden 2014 Finlandia-palkinnon voittanut Jussi Valtosen kirja He eivät tiedä mitä he tekevät. Jussi Valtosen siteeraus on painettu Olimme ihan suunniltamme teoksen kanteen. Molemmille kirjoille on yhteistä eläintutkimukset ja niiden vastustaminen. Tarina on hiukkasen surumielinen, vaikka päähenkilö on aika rempseän oloinen ja tosiaankin puheliasta sorttia. Kirjan lopussa en voinut mitään kyynelille. ****

Karen Joy Fowler, Olimme ihan suunniltamme
suom.  Sari Karhulahti
Tammi 2015
s. 362
We Are All Completely Beside Ourselves 2013

Katjan bloggaus
Marin bloggaus
Pirjoliisan bloggaus
Kristan bloggaus
Kaisa Reettan bloggaus
Bleuen bloggaus
Ullan bloggaus 

Petri Karra: Kotiinpaluu, Iloisten ihmisten huvila

Tämän tarinan voi aloittaa siitäkin, että Eevert ja Matleena tapasivat toisensa Mummotunnelissa. Sitäkin päivää oli syleillyt helle. Rakkaat lukijat, tarkentakaa katseenne nykypäivän Helsinkiin ja Aleksanterinkadun varrelle sijaitsevaan Mummotunneliin, joka kiehuu tuhannen ihmisparan kännistä ja kiimasta. Tarkentakaa tarinamme mieheen ja naiseen. Tarkentakaa heidän humalaisiin kasvoihinsa, mutta älkää kiinnittäkö mitään huomiota kummankaan humalaisiin pakkoliikkeisiin. Olkaa armollisia, pyydän. Tarkentakaa heidän sieluihinsa, niissä on kauneutta. Ja nyt he seisovat kiimatunnelissa toistensa humalaisesta hengityksestä ja katseista hengittäen.

Monelle voi olla tuttu Petri Karran Haarautuvan rakkauden talo, josta tehtiin myös hulvaton elokuva. Mika Kaurismäen elokuva Elämältä kaiken sain perustuu löysästi juuri tähän Karran uusimpaan Kotiinpaluu, Iloisten ihmisten huvila teokseen. Luettuani elokuvan sisällöstä huomasin, että yhteys teokseen on todella löyhä ja olisi voinut juonellisesti olla tiiviimpikin. Armi Toivanen olisi voinut näytellä tiukkaa uranaista Matleenaa, joka muutti tyttärineen avomiehensä Eevertin kanssa Helsingistä Vaasaan Eevertin isän luokse, joka oli kuolemaisillaan. Ylermi-isä eli kuin viimeistä päivää juopotellen, sikaria poltellen ja pitäen hauskaa, mutta sitä ennen hän halusi parantaa välinsä ainoan poikansa kanssa. 

Elämältä kaiken sain elokuvassa isää esittää Vesku Loiri, joka on todella onnistunut valinta tällaiseen roolisuoritukseen. Kirjan kansikuva esittää huumorintajuisesti kirjan sisältöä. Jos joku haluaa lukea ja nauraa tilannekomiikalle, niin tämä kirja ainakin hymyilyttää. Itse nauraa höröttelin useammassakin kohtaa kirjan juonikuvioissa.

Jotta kirja ei olisi pelkästään vain uusioperheen muutto Vaasaan saattohoitoa tarvitsevan isän seuraksi meren rannalle suureen pitsihuvilaan, niin juonikuvioista löytyy pikkurikollisia, jotka olivat kuulleet joltakin, joka oli kuullut joltakin, että isä-Ylermi ei tallettanut rahojaan pankkiin, vaan muutti ne kullaksi ja taloon oli piilotettuna kultaa. Kulta piti vain löytää huomaamatta ja mikäs sen kummempaa kuin perustaa remonttifirma, vanhassa talossa on aina jotain rempattavaa. Yhdellä pikkurikollisella oli mustasukkainen vaimo ja pian pitsihuvilassa pyöri pari kolme railakasta parisuhdetta, joista saisi varmasti aikaiseksi todella hauskan näytelmän. Kirja on siis tiivis ihmissuhdekomedia. Suosittelen lukijoille syysiltojen ratoksi Petri Karran kirjallisen hurttia huumoria.

Petri Karra, Kotiinpaluu, Iloisten ihmisten huvila ***
Gummerus 2015
s. 327

Anja Snellman: Antautuminen

Hän yrittää määritellä minut. Hän luokittelee minut. Hän käyttää sanoja, joita muut eivät ole vielä kuulleetkaan. Hän on tutkinut isänsä kirjoja. Autisti. Asperger. Syndrooma.

Anja Snellman on kirjoittanut herkän kirjan Antautuminen ja omistanut kirjan erityisherkille ihmisille. Kirjan alussa hän kiittelee Elaine N. Aronia, joka on kirjoittanut kirjan HSP eli Highly Sensitive Person. Ihminen, joka on aistiyliherkkä, kuuluu tähän ihmisryhmään. Itse kuulun siihen. Minun kuuloni on todella herkkä ja se aiheuttaa monesti kaikenlaisia lisäoireita. Anja Snellman kuvailee elämäänsä tämän aistiyliherkkyyden kautta. Hän oli 40-vuotias, kun hän ymmärsi mistä hänen herkkyytensä johtuu. 

Itse olen tiennyt aina, että kuuloni on yliherkkä ja siitä seuraa kaikenlaisia kellonpiilotustapahtumia, jos tikittävä kello on samassa huoneessa. Säpsähtelen ääniä. Joskus kuulen ääniä ja reagoin niihin, vaikka kukaan muu ei ole moksiskaan. Ymmärrän lapsia, jotka laittavat kätensä korviensa päälle hälinässä, minäkin haluaisin tehdä niin. Ymmärrän samoja lapsia, jotka reagoivat huutamalla tai reagoimalla jotenkin muuten hälinään, niin minäkin haluaisin tehdä. En ymmärrä yhteiskunnallisia päättäjiä, jotka lisäävät päiväkotiryhmien lapsimääriä ja luokkakokoja, sillä lapset ovat stressaantuneita ja hälinä vain kasvaa. Ymmärrän pientä Anua, joka istui pöydän alla leikkimässä hiljaisuudessa, ymmärrän aikuista Anjaa, joka samoilee luonnon rauhassa kaukana äänihälinästä, kiireestä, stressistä. 

Jos sain valita, niin sitten sellainen kirja jossa oli vähän surumielinen päähenkilö. Jos sai toivoa, niin sellainen elokuva jota katsoessa ei tarvinnut laittaa käsiä silmien ja korvien päälle. Jos piti ehdottaa, niin sellaista musiikkia jonka voimasta lattia ei hytkynyt ja sydän lyönyt ylimääräisiä lyöntejä. Ei voi. Ei pysty. Ei kykene.

Erityisherkkä voi eristäytyä muista ihmisistä, koska ihmisten hälinässä on vaikea olla. Helpompi on olla rauhassa meteliltä ja vuorovaikutukselta. Helpompi on eristäytyä, että kukaan ei ala pitää outona. Helpompi on eristäytyä, että ei loukkaantuisi muiden puheista, sillä erityisherkkä loukkaantuu herkästi. Se ei ole erityisherkän syy, eikä hän ole outo, vaan hän on herkkä. Anja Snellman on antanut kasvonsa erityisherkälle ihmiselle, hän on rohkea, vaikka hän on herkkä. Hän on uskaltanut tehdä hienon kirjailijauran, vaikka se on merkinnyt julkisuutta, johon erityisherkän on vaikea sopeutua.

 Pidin valtavan paljon tästä kirjasta ja sen rakenteesta sekä sisällöstä. Erityisherkän on helppo ymmärtää toista samanlaista. Itse löydän rauhan ja hiljaisuuden saaren rauhasta ja korvani lepäävät, kun kuulevat luontoääniä. Suosittelen kirjaa aistiyliherkille ihmisille. *****

Minä en osannut laskea päässä jos joku katsoi. Minä en voinut harjata hampaita tai kammata tukkaa jos joku seisoi ovensuussa. Vessan ovi piti aina lukita. Verhot tuli vetää eteen ennen kuin vaihtoi vaatteita. 

... allekirjoitan ylläolevat ja lisäksi kaikki vaatteisiin ommellut kokolaput ja pesuohjeet pitää leikata aina pois :)

Anja Snellman, Antautuminen

WSOY 2015

s. 325

Aron Elaine N.: Erityisherkkä ihminen

Snellman Anja: Pääoma

Marjatan bloggaus
Satun bloggaus

Osallistun kirjalla Les! Lue! -blogin elämäkertahaasteeseen.

Olli Jalonen: Poikakirja

Näin minä opin maailmasta, että tyttö ei saa vemputtaa pyllyä. Näin minä opin maailmasta, että tyttö saa vemputtaa pyllyä.

Olli Jalosen teoksessa Poikakirja eletään 1960-lukua. Perheen isä käy töissä ja perheen äiti on kotiäiti tuon ajan tyylin mukaan. Perheessä on viisi lasta, joista toiseksi nuorin on poika. Kirjan kertojana toimii perheen poika. Kirjaan on saatu mukavan realistinen ja lapsilähtöinen näkökulma perheen tapahtumiin ja pojan omaan kasvukertomukseen. Eletään sotien jälkeistä elämää, ja monessa perheessä on sukulaisia, jotka ovat olleet sotimassa ja sota on jättänyt jälkensä ihmisten mieliin. Yksi kirjan vaurioituneimmista mielistä on kertojapojan miesopettajalla, joka yrittää kasvattaa poikaluokan oppilaista miehiä.

Opettaja huutaa niin kuin se pahimmillaan suuttuessaan voi huutaa. Se huutaa mitä tuli sanottua ja että sinun äitisi huora on ja minäkin olen sitä kotilomalla nussinut. Ja kuuluu Kari-Pekan itkeminen ja opettajan huuto kun se käskee sitä olemaan ulisematta ja seisomaan kuin mies eikä makaronipussi.

Olli Jalosen Poikakirjassa on hienoa kaikki miljöökuvaukset, ihmiset, tapahtumat ja pojan ajatusmaailma. Poika on todella terävä lukuaineissa, mutta käsityö tuottaa vaikeuksia. Vapaa-aika täyttyy kirjoittamisesta ja erilaisten listojen ja kalentereiden tekemisestä. Myöskin opettaja on huomannut pojan erityislahjakkuuden ja kannustaa kielioppisääntöopinnoissa. Valitettavasti sääntöjen nimet ovat muuttuneet, eikä poika halua opetella uusia nimiä kuten verbi, adjektiivi, substantiivi...

Sota alkaa keskityksellä ylätalon saunakentän yli. Jokaista tykkiritsaa hoitamassa on kaksi isompaa poikaa ja sitten on meitä muita juoksuttamassa katkaistuja tiiliskiviä lähemmäs ja tähystämässä suuntia.

Poikakirjan seurassa oli kiintoisaa siirtyä 1960-luvulle. Olli Jalosella on kiinnostava tarinankerrontatapa, joka pitää otteessaan kiinni koko kirjan ajan. Myöskin se, että näkökulmana on kasvavan pojan kerronta, on hyvin oivallettu. Poika kasvaa ja kehittyy samalla, kun kirja etenee. Eteen tulevat myös kiinnostus tyttöihin ja salaiset kohtaamiset heidän kanssaan. Jalonen on onnistunut tuomaan esille lasten viattomuuden, mutta samalla uteliaisuuden jotakin uutta kohtaan, jota ei vielä olisi lupa tietää eikä tehdä, joten se tehdään salassa.

Näin minä opin sen että tytöissä ja naisissa on vettä enemmän ja naisissa monta desilitraa ylimääräistä verta niin että siitä on varaa joka kuukausi pois valuttaa.

Olli Jalonen voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1990 Isäksi ja tyttäreksi teoksellaan. Finlandia-ehdokkaana hän on ollut myös vuosina 1989, 2008 ja 2014. Jalonen on kirjoittanut 16 proosakirjaa, tietokirjoja, näytelmiä, kuunnelmia ja elokuvia, joten lukijoille löytyy valinnanvaraa hänen tuotannostaan. Itse ihastuin Poikakirjan historialliseen ajankuvaukseen ja lapsen näkökulmaan, mitä voi oppia elämästä. Nämä elämästä opitut viisaudet kirjan päähenkilö kirjoitti vihkoihinsa. Suosittelen kirjaa lämpimästi jopa koulujen lukulistoille, sillä kirja avaa hienosti yksityiskohtiensa kautta historiaan jäänyttä aikakautta.

Olli Jalonen, Poikakirja *****

Otava, Seven-pokkari 2011

s. 256

Ensimmäinen julkaisu Otava 2010

Pirkko Jurvelin: Lapseni kuin nukke

Elina oli unelmien täyttymys: terve, iso tyttövauva.

Kiinnostuin Leena Lumin postaamasta kirjasta Lapseni kuin nukke, joka on Pirkko Jurvelinin esikoiskirja. Minua viehättivät kirjan kansikuva, joka on todella kaunis, sekä kirjan nimi. Jotta kirja ei olisi liian imelä, aihe ei ole helpoimmasta päästä. Kirja kertoo anoreksiaan sairastuneesta Elinasta, mutta hänen sairauttaan tarkastellaan perheenjäsenten näkökulmasta. Elina itse ei saa kirjassa kertoa taudistaan, vaan eniten äänessä ovat äiti ja sisko. Kirjan lopussa veli ja siskontyttö kertovat omat näkökulmansa. Kirja sijoittuu Pohjois-Suomeen. Vanhemmat ovat opettajia ja varsinkin perheen tytöt ovat kunnianhimoisia opiskelijoita. Kirjassa edetään lasten syntymästä vanhempien kuolemaan, joten pieni kirja sisältää lyhykäisyydessään kymmenien vuosien perhetarinan.

Elina tarkasteli asioita ja tapahtumia omasta, persoonallisesta näkökulmastaan. Hän ikään kuin otti asian käteensä, pyöritteli ja ravisteli sitä, käänteli ja väänteli hakien siitä jotakin itselleen epäedullista tai vahingollista, mahdollisesti jotain häntä henkilökohtaisesti loukkaavaa.

Kirjan kuvioissa kerrotaan todella tarkkaan anoreksian kehittymisestä ja siihen liittyvistä oireista. Olen lukenut aiemmin Marianne Käckon kirjoittaman tyttärensä anoreksiasta kertovan kirjan Tapa minut äiti! , joka oli todella koskettava ja kiinnostavasti kerrottu ja antoi paljon todellista tietoa hoidoista, joita tytär sai. Lapseni kuin nukke kirjan Elina ei saanut hoitoa anoreksiaansa. Hän joi vain mustaa kahvia, mutta ympäröi itsensä ruoalla. 

Lähipiirissäni on eräs henkilö, joka on sairastunut anoreksiaan useamman kerran. Myöskin hän joi vain mustaa kahvia ja eristäytyi muista ihmisistä. Häneen ei saanut puhekontaktia. Pirkko Jurvelinin kirjan Elina eristäytyi, joutui työttömäksi ja varmasti masentui. Omaiset eivät oikein osanneet auttaa häntä, eikä hän itse hakenut apua. Aikuista ihmistä on vaikea auttaa vaikeuksissaan, varsinkin jos ne vaativat lääkärissäkäyntiä tai mielenterveyshoitoa. Ihmisen syömättömyys kostautuu monella tavalla mm. jaksamattomuudella. Anorektikko ei jaksa eikä pysty välttämättä suorittamaan opintoja loppuun tai jaksa tehdä töitä. Kotonakin voi näyttää epäsiistiltä. Toisaalta anorektikot voivat olla täydellisyydentavoittelijoita, joiden koti on tiptop, opiskelijana parhaimmistoa ja he urheilevat jatkuvasti. Olen aina ihmetellyt näitä ihmisiä, joista suurin osa on nuoria tyttöjä ja naisia jopa pikkulapsista löytyy anorektikkoja. Jos ei syö mitään, niin miten pystyy huippusuorituksiin?

Pirkko Jurvelinin kirja on suuritekstistä, joten kirjan lukeminen oli vaivatonta, selkokielistä. Kirja ei kerro tästä päivästä, vaan menneisyydestä. Kirjan sävy on toteavaa arkirealismia. Pinnalle nousevat perheen arvomaailma ja kenties häpeä siitä mitä muut ihmiset ajattelevat, yritetään pitää kulisseja pystyssä. Kirjan tärkein sanoma, Elinan sairaus, koskettaa koko perhettä. Kirjan jälkeen huokailin raskaasti. Tämä tarina koskettaa todella montaa perhettä jokaisena päivänä.

Ajattelen Elinaa joka päivä. Haluaisin muistaa hänet suloisena pikkusiskona, joka hurmasi ihmiset kauneudellaan ja reippaalla käytöksellään.

Pirkko Jurvelin, Lapseni kuin nukke
kansien graafinen suunnittelu Jari Ervasti
Kustannus Ves-Line 2015
s. 215

Leena Lumin postaus