Pertti Lassila: Armain aika

Mitä muistot ovat, ei niistä ole juuri mihinkään, ja silti ne tahtoo pitää tallessa. Muisto on ryppyinen paperi, johon tavara oli kääritty, mutta tavara on hävinnyt kuin lapsena saatu syntymäpäivälahja. Sitä ei ole olemassa.

Pertti Lassilan Armain aika pienoisromaanissa elettiin sotien jälkeistä aikaa. Kirjassa oli kesäaika vastakohtana sota-ajoille, joita kirjassa muisteltiin. Perheen isoisä oli hyvin menestynyt työelämässä, ja menestys jatkui edelleen 75-vuotiaana. Maallista mammonaa oli kertynyt mukavasti, mutta avioliitto oli pettymys. Avioero ei tullut heidän piireissä kysymykseen. Nyt vaimo oli kuollut ja haudattu. Mutta sillä ei enää ollut mitään merkitystä isoisälle, hän oli omasta mielestään vanha.

Tänään ihminen elää, huomenna on vainaja, ja vainajaa ei ole, se on pelkkä sana sille ihmiselle, jota ei ole olemassa. Kun ihmisestä tulee vainaja, hän menettää  oikeutensa, yksilöllisyytensä, omaisuutensa, mielipiteensä, tietonsa, tunteensa, muistinsa eikä ole kukaan, ja silti maailma pysyy ennallaan.

Toinen kirjan henkilö oli Eila, perheen tyttö, joka menetti sodille kaksi miestä, poikaystävänsä ja aviomiehensä. Eila ei voinut pitkään surra, sillä hän odotti lasta ja hänen täytyi jaksaa poikansa vuoksi. Poika, Kimmo, oli kirjan kolmas henkilö. Hän menetti sodalle isänsä, jota ei ehtinyt tuntemaan. Isoisä, äiti ja poika elivät samassa asunnossa ja olivat viettämässä kesälomaa huvilalla.

En tiedä mitä hänelle tapahtui, minkälainen tilanne oli ollut. En tahtonut tietää siitä mitään. Inhosin sotaa, vihasin sotilassanoja, joita ihmiset ja sanomalehdet papukaijoina toistelivat, inhosin sotaväkeä, sitä hulluutta, sitä tappamista ja silpomista.

Pertti Lassilan Armain aika teos kutoo kesäisen kuvan, jossa elämä nähdään sodan jälkeisillä silmillä. Sota-aika verrattuna nykyaikaan. Eletty elämä ja nykyaika. Muistot ja nykyaika. Nykyaika ja tulevaisuus. Tulevaisuus on Eilassa ja Kimmossa. Eila on edelleen nuori ja elämä voi tuoda kaikenlaista uutta, jopa uuden miehen ja lapsia. Kimmo elää vielä lapsen elämää uteliain silmin. Armain aika kuvaa sukupolvien mahdollisuuksia tässä ja nyt hetkessä, jossa kuolema on vielä vahvasti läsnä, mutta auringon paistaessa elämällä on mahdollisuus yllättää.

Pertti Lassila, Armain aika ***
Teos 2015
s. 148


Armain aika teos on vuoden 2015 Finlandia-ehdokas.
Muut ehdokkaat:
Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
Kari Hotakainen: Henkireikä
Panu Rajala: Intoilija
Markku Pääskynen: Sielut
Laura Lindstedt: Oneiron
Kuolema-teema on vahvasti läsnä näissä ehdokaskirjoissa. 

Katjan bloggaus
Jennin bloggaus 

Kirjallinen retki Pohjoismaissa haastekoonti

Annamin Kirjallinen retki Pohjoismaissa haaste on lähestymässä loppuaan, joten on tullut aika koota lukemani kirjat eri Pohjoismaista yhteen. Suomi ei kuulunut tähän haasteeseen. Haaste oli niin kiva, että olisin viihtynyt sen matkassa pitempäänkin.

Ruotsi:
Ahrnstedt Simona: Skandaalinkäryä 
Boström Knausgård Linda: Helioskatastrofi
Börjlind Cilla ja Rolf: Nousuvesi
Börjlind Cilla ja Rolf: Kolmas ääni
Jungstedt Mari: Joka yksin kulkee 
Kallentoft Mons: Vesienkelit
Kepler Lars: Vainooja
Kvant Christel ja Palmstierna Inger: Kukoistava kotipuutarha
Lihammer Anna: Kun pimeys peittää maan
Lindgren Astrid: Marikki, katso, lunta sataa!
Läckberg Camilla: Leijonankesyttäjä
Läckberg Camilla: Mantelintuoksua lumimyrskyssä
Marklund Liza: Rautaveri
Ohlsson Kristina: Daavidintähdet 
Olsson Linda: Kun mustarastas laulaa


Islanti:
Indri∂ason Arnaldur: Talvikaupunki

Tanska:
Bengtsson Jonas T.: Submarino  
Kaaberbøl Lene ja Agnete Friis: Satakielen kuolema

Norja:
Knausgård Karl Ove: Taisteluni - Ensimmäinen kirja
Nesbø Jo: Verta lumella I 
Petterson Per: Kirottu ajan katoava virta
Wassmo Herbjør: Lasi maitoa, kiitos

Olen lukenut jokaisesta maasta kirjan, joten olen  Pohjoismaiden reissaaja. Sen lisäksi olen lukenut Ruotsista ja Norjasta neljä kirjaa, joten olen kyseisten maiden kirjallisuuden tuntija. Minusta ei tullut Pohjoismaiden tuntijaa, koska Islanti jäi yhden kirjan varaan. En nyt ole ihan tyytyväinen näihin listoihin, sillä olisi pitänyt panostaa enemmän muuhun kirjallisuuteen kuin melkein pelkästään dekkareihin. Lapsille tulee luettua aika paljon kirjoja Pohjoismaista mm. tänään luin Viirusta ja Pesosesta, mutta se postaaminen aina jää vähemmälle lastenkirjoista. Voin kyllä tunnustaa, että niitä tulee luettua päivittäin työelämässä. Tällainen lista tällä kertaa.

Taavi Vartia: Varastettu vaimo

- Älä milloinkaan laske katsettasi sen edessä.

- Minkä edessä?

- Kateuden tai himon. Tai vihan. Ymmärrätkö?

- Yritän.

- Jos lasket katseesi, sinun uskotaan antautuvan. Viha uskoo pelon voittaneen, kateus arvelee sinun nöyrtyneen, ja himo päättelee sinun olevan suostuvainen.

Taavi Vartian Varastettu vaimo teoksen päähenkilö Cristina oli vauraan villakuninkaan tytär keskiajan Sardiniassa. Isä, Rufino Salvar, uskoi tekevänsä hyvät naimakaupat kauniilla tyttärellään, mutta kohtalo oli määrännyt toisin. Entisestä ystävästä oli tullut kostonjanoinen vihamies, joka janosi Rufino Salvarin verta ja samalla hän halusi Salvarin tyttären orjakseen. Vihamies oli pelätty viikinkipäällikkö Norjasta. Nuori Cristina vietiin saareltaan hääpäivänä. Ensimmäisen osan vuosiluku oli 1069.

Sinut lukitaan maakuoppaan, jossa olet lumen sulamiseen asti. Maakuoppaan tuodaan kahdesti päivässä kuumennettuja kiviä lämmikkeeksi, ja yhdesti päivässä keittoa. Jos kuolet ennen lumen lähtöä, ruumiisi viedään metsään eikä sitä kuopata. Jos surmaat itsesi, sinut paloitellaan ja syötetään sioille. Kun vapaudut maakuopasta, sinä olet orja. Olet Halvardinkylän yhteistä omaisuutta, mutta jotta sinun käytöstäsi ei tule eripuraa, sinulle nimitetään isäntä, joka huolehtii siitä, että käyttösi on tasapuolista.

Cristina selvisi pitkästä vankeusajasta ja sopeutui viikinkikylän elämänmenoon ahkerana työntekijänä. Miehet katselivat kaunista Cristiinaa, mutta hänellä oli suojelijansa. Cristina sai kuitenkin myös vihamiehiä ja - naisia, joten elämä yllätti monella tapaa viikinkikylässä. Hän oli nuori ja olisi halunnut oman miehen ja lapsia, mutta orjan oli tyydyttävä siihen mitä sai. Kaipuu kotisaarelle oli kuitenkin koko ajan mukana ja mielessään hän suunnitteli pakomatkaa koko ajan.

Lopulta mahdollisuus paeta tuli kuin tarjottimella. Voit lukea tästä jännittävästä kirjasta miten Cristinan pakomatkan kävi. Olen historiallisten kirjojen ystävä, joten kirja oli kuin minulle tehty. Luin kirjaa yömyöhään, enkä malttanut millään lopettaa. Olisin toivonut kirjalle jatkokirjan ja hieman toisenlaisen lopun, mutta tähän on nyt tyytyminen.

Jos jotain olisin muuttanut, niin en pitänyt kirjan kansikuvasta. Kirjassa elettiin viikinkiyhteisössä, joten se olisi pitänyt näkyä jossakin muodossa. Varastetun vaimon kansikuva muistuttaa lähinnä surullista arabinaista. Cristina ei laskenut päätään alas, vaan katsoi kaikkia suoraan silmiin äitinsä kehoituksesta. Kirjan naiskuva oli voimakas selviytyjä. Viikinkiajan kuvaukset olivat mielenkiintoisia ja olenkin tutustunut Norjassa viikinkimuseoon, joten kirja loi elävän kuvan raakalaismaisista viikinkimiehistä, jotka kotona muuttuivat... enpäs sanokaan millaisiksi, lue kirjasta.

En saa kadottaa teitä enää! Minä tarvitsen teitä! Me lähdemme yhdessä!

Taavi Vartia, Varastettu vaimo ****
Paasilinna 2015
s. 383

Liza Marklund: Rautaveri

Ne olivat vain sanoja. Ne eivät voineet vahingoittaa häntä. Jos ulinan sulki pois, oli mahdollista puhua, silloin ujellus ei merkinnyt mitään. Kun antoi minän tulla ympäröivää pimeyttä tiiviimmäksi, silloin jaksoi hengittää.

Liza Marklundin Annika Bengtzon-dekkarisarjan yhdestoista kirja Rautaveri on samalla sarjan viimeinen kirja. Sarja on julkaistu 33 kielellä ja kirjoja on myyty yli 17 miljoonaa kappaletta. Yksin Suomessa kirjoja on myyty yli miljoona kappaletta. Miksi kirjat ovat niin suosittuja? Mikä on myyvän ja luetun kirjan resepti? Kirjojen päähenkilö Kvällspressenin toimittaja Annika Bengtson sen tekee, hänelle itselle tapahtuu todella jännittäviä ja kauheita asioita, siinä samalla kun hän yrittää ratkoa rikoksia ja saada rikollisia vastuuseen omista teoistaan. Annika itse on tuomittu nuoruudessa poikaystävänsä taposta. Poikaystävän eristi, kontrolloi ja manipuloi Annikaa siinä samalla, kun hän hakkasi Annikaa. Tästäkin kerrottiin kirjasarjan alussa.

Josefin tuli liian lähelle, minusta tuli hän, hänestä tuli minä. Menin töihin klubille jolla hän oli työskennellyt, puin hänen bikininsä päälleni, käytin hänen bikinihousujaan.

Kvällspressenin lukijat olivat saaneet äänestää, mistä vanhoista rikoksista he halusivat lukea lisää ja lukijat halusivat lukea yhdeksäntoistavuotiaan Josefin Liljebergin elämästä, joka oli löydetty hautausmaalta alasti ja kuristettuna. Rikosjuttu oli Annikan ensimmäinen juttu. Annika paneutui tutkimukseen niin syvälle, että meni jopa klubille töihin saadakseen tietoja. Hän oli varma, että poikaystävä oli kuristanut Josefinin, mutta kaverit antoivat hänelle alibin. Tämä oli yksi jutuista mitä kirjassa ratkottiin.

- Entäs uhri?

Nina antoi katseensa kääntyä taas Ivar Berglundiin. Mies tarkkaili häntä, puntaroi hänen varmuuttaan.

- Ihmisen ripustaminen sillä tavalla polvitaipeiden varaan on klassinen kidutuskeino, siitä käytetään nimeä La Barra tai papukaijan orsi. Jalkojen verenkierto estyy, tuskat ovat hirvittävät. Jos uhri jää henkiin, vammoista seuraa usein kuolio ja amputointi. Ja uhrin siveleminen hunajalla ja vieminen muurahaispesään on vakiintunut menetelmä Afrikassa, etenkin Angolassa.

Toinen kirjan rikossarjan ratkominen oli oikeudenkäynti Ivar Berglundia vastaan. Liza Marklundin kirjat jatkuvat edellisestä, joten kirjasarja on parasta aloittaa alusta, eikä keskeltä, sillä kirjoissa muistellaan edellisiä tapahtumia. Sekä Josefinin murha että Ivar Berglundin tekemät rikokset ovat tuttuja aiemmista kirjoista. Uusin tapahtuma Rautaveressä oli Annikan siskon katoaminen. Annika itse kärsi paniikkihäiriöistä ja kulki terapeutilla. Jokaisella on oma katkeamispisteensä ja Annika oli joutunut kohtaamaan liian paljon väkivaltaa, jota ei aikaisemmin oltu käsitelty ja purettu auki. Liza Marklund on tehnyt päähenkilöstään hyvin inhimillisen omine heikkouksineen ja vahvuuksineen. Joskus on vain annettava periksi ja ymmärrettävä, että liika on liikaa. Marklund jätti kirjansa tapahtumat jälleen auki, joten kirjasarjaa on helppo jatkaa, mutta kirjailijan mielestä Rautaveri on sarjan viimeinen dekkari.

Hän oli lukenut teoriaa ja opetellut ampumaan kartanon hirviradalla pyssynpiippu Koukun päällä, oikean käden etusormi kylmällä liipaisimella.

Keväällä.

Liza Marklund, Rautaveri ***
suom. Sirkka-Liisa Sjöblom
Otava 2015
s. 331
Järnblod 2015

Marklund Liza: Uhatut; Turvapaikka ; Panttivanki 
Marklund Liza: Ajojahti
Annika Bengtson-sarjan kirjat: Uutispommi, Studio sex, Paratiisi, Prime time, Punainen susi, Nobelin testamentti, Elinkautinen, Paikka auringossa, Panttivanki, Ajojahti ja Rautaveri 

Hennan bloggaus

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

Niin erilaisia me olimme. Ja nyt maailmamme olivat kietoutuneet toisiinsa lapsessa, joka jo potki kylkiluideni alla, eivätkä veremme ja lihamme enää koskaan maan päällä eroaisi toisistaan.

Päivi Alasalmi on pohjoisen tyttöjä, syntyisin Haukiputaalla, mutta asuu nykyisin Etelä-Suomessa. Hänen romaaninsa Vainola oli Finlandia-ehdokas vuonna 1996. Ahkeran kirjailijan tuotantoon kuuluu romaaneja, novellikirjoja, lastenkirjoja, tietokirja, näytelmä ja romaanisovitus suositusta tv-sarjasta Taivaan tulet, punainen kukko (toinen osa) yhdessä Kari Väänäsen kanssa. Päivi Alasalmelle sopii kirjoittaa pohjoisesta, sillä hän on tottunut pohjoisen murteisiin. Joenjoen laulu on hänen yhdeksäs romaaninsa, joka on saanut jatkokirjan nimeltään Pajulinnun huuto (2015).

Katselin kauas, niin kauas kuin tunturiylänköä riitti. Silloin näin, että  Čalmeláddun pintaa hämärsi jokin. Taivas ei heijastunut siitä samanvärisenä kuin muista ylänköä pilkuttavista pienistä lammista. Valkoiset pilvet eivät jatkaneet taivallustaan Silmälammen peilissä kuin valkeat vasat, vaan sen pinnan peitti verinen seitti kuin sille olisi heitetty punainen vaate.

Joenjoen laulu sisältää kolme kertomusta Lapista, joista ensimmäinen 105 sivun tarina sijoittui vuoden 1519 Inariin. Toinen 80 sivun kertomus kertoi Lars Levi Laestadiuksen arkielämästä Pajalassa vuonna 1852. Ja viimeisin 102 sivua pitkä teksti kertoi vuoden 2013 Inarista ja pääosassa oli nuori Sami Sakari Uddas, huumeidenkäyttäjä ja pikkurikollinen, joka palasi Tampereelta takaisin Inariin. Kertomuksia yhdistää tietysti Lappi ja saamelaisuus, mutta myöskin nimi Uddas, joka jatkui näissä kolmessa kertomuksessa jossakin muodossa.

Silloin koskin häntä ensimmäisen kerran, hellästi jo silloin. Katsoin ihmeissäni kädelläni lepäävää tukkua kellertäviä hiuksia, jotka eivät olleet vaaleanruskeita, kuten Namalakilla ja Piera-Antella, vaan aivan vaaleita. Hiusten väristä tiesin, että hän oli Pirkan miehiä. Mutta en ymmärtänyt vieläkään sitä, kuka hänen kimppuunsa oli käynyt.

Ensimmäisen kertomuksen päähenkilö oli nuori Soruia tyttö, joka löysi metsälammilta henkihieveriin hakatun pirkkalalaisen. Pirkkalalaisiksi kutsuttiin tuohon aikaan pohjoisen Perämeren jokilaaksoissa asuvia kauppiaita, jotka kävivät saalistusretkillä Lapissa ja veivät mennessään saamelaisten pyydystämät turkikset ja ruoat sekä käsityöt. Soruia rakastui vaaleahiuksiseen mieheen, hoiti hänet kuntoon ja lähti miehen matkaan kevään tullen.

Mietin millä ilveellä minä saisin Sammol Uddasin heräämään ja katsomaan tosiasioita syvälle silmiin. Ellei hän tulisi elävään uskoon, vaan pysyisi pakanana, ei Jeesus voisi päästää häntä ja hänen perhettään taivaaseen. Ja sääli oli antaa niin hyvän ja kelpo miehen mennä herttaisine vaimoineen ja sirkeine lapsineen synkkään kadotukseen.

Toisen kertomuksen tarinassa saamelaisten uskonto oli pakanuutta, ja Lars Levi Laestadius pyrki kääntämään saamelaisia kristinuskon kannattajiksi. Samalla hän pyrki vierottamaan saamelaisia viinan kirouksesta. Tarina oli kertomus, jossa yhdistyvät kaksi uskontoa ja jokainenhan tietää, miten saamelaisten uskonnolle kävi, se hävisi ja samalla hävisi suuri osa saamelaisten kulttuuria.

Inga oli tyrehdyttänyt verenvuotoni valkealla huivillaan. Nyt se oli läpikotaisin verestä punainen. Kun puristin huivia, tunsin Ingan riskun sen sisällä. Painoin sitä tiukasti rintaani vasten, ettei se joutuisi kadoksiin, ja siinä, siinä kämmenelläni ja sydämelläni sykki kaikki, mitä minulla oli.

Kolmas kertomus kertoi nykyajasta ja siinä tuli esille kaikki mitä saamelaiset ovat menettäneet suomalaisten ansiosta, maat, uskonnon, kulttuurin ja kielen. Saamelaiset ovat Euroopan Unionin ainoa alkuperäiskansa, mutta Suomi luistaa edelleen velvollisuuksistaan. ILO:n konventio 169 alkuperäiskansojen omistusoikeuksista ikivanhoihin maihinsa ja vesistöihinsä on edelleen Suomelta ratifioimatta YK:n yleiskokouksessa. Suomen kouluissa on käytössä pakkoruotsin opetus jostakin kumman syystä, jota minä en ymmärrä. Silti suomalaiset ovat yrittäneet vuosikymmenten pakkotoimilla hävittää saamelaisten omat kielet, jotka ovat heidän alkuperäiset kielensä: inarinsaame, pohjoissaame ja kolttasaame. Joenjoen laulu kertoi miten meillä Suomessa on kohdeltu alkuperäiskansaa. Päivi Alasalmelle kiitos historiallisesta saamelaiselämän tarinoinnista.

Päivi Alasalmi, Joenjoen laulu *****
Gummerus 2013
s. 305

Novellikirja

Historia, Keskiaika, 1800-luku, Nykyaika

Saamelaiset

Alasalmen Pajulinnun huuto jatkaa Soruian tarinaa.

Pariisi ajatuksissa

http://lyricstranslate.com/en/hiljainen-kaupunki-lyrics.html#ixzz3rTowFssV

Hiljainen kaupunki

On kaupunki aivan hiljainen
Unen rauha peittää sen
Myös valon viimeisen ikkunan
Näit äsken sammuvan

Kai kaupungin onni ehyt on
Uni tyyni, murheeton?
Ja rauhattominkin mieli kai
Unessa rauhan sai?

Moni unesta aamuun aukeavaan
Ei tahtoisi noustakaan
Käy yli voimien toisten työ
Ja ilon lamaan lyö

Moni tuhoa pelkää mielessään
Moni eksyy yksinään
On turha huutaa, on mykkä suu
Ja toivo luhistuu

Vaan yössä kaupungin kulkevan
Näet taakkojen kantajan
Kuka on hän?
Sen kyllä tietää saat
Jos matkan kanssaan jaat

Kuka on hän?
Sen kyllä tietää saat
Jos matkan kanssaan jaat

Laulaja: Johanna Kurkela
Sanoittaja: Pekka Kivekäs

Hiljainen kaupunki-laulun sanat kuvaavat mielestäni kauniisti ajatuksiani Pariisissa tapahtuneista järkyttävistä väkivallanteoista, joita tapahtuu joka puolella maailmaa koko ajan, nyt keskellä Eurooppaa. Rauhaa ja rakkautta.

Kari Hotakainen: Henkireikä

Kaikilla meistä on omat tehtävämme. Poliisin tehtävä on rikosten ennalta estäminen, selvittäminen ja epäiltyjen syyteharkintaan saattaminen. Kuun tehtävä on loimottaa ja valaista tie verstaalle, jossa teräaseita säilytetään. Auringon tehtävä on nousta ja valaista säteillään teon jäljet. Siviilin tehtävä on ottaa vastuu teoistaan ja huolehtia pienemmistä. Ja siinä välissä pitää suunsa kiinni asioista, joista on syytä pitää suu kiinni. Tämän pitäisi olla aivan selvää ja yksinkertaista kaikille. Eikö niin?

Kari Hotakaisen Finlandiaehdokaskirja, Henkireikä, on tavallaan jännityskirja, sillä siinä rikospoliisi miettii ja pohtii rikoksiin liittyviä asioita. Eräs hänen kuorokaveri avautuu omista epämääräisistä pikkurikoksista, mutta rikospoliisin mielestä syyttäjä ei edes ottaisi asiaa hoitaakseen, joten turha hänen on miettiä asiaa sen enempää. Kuorokaveri on kuitenkin sinnikäs, mutta lopulta rikospoliisi pyytää kaveria avautumaan jollekin muulle henkilölle, tarkoittaen ammattiauttajaa.

Sillä hetkellä minä tajusin, että olin mennyt puhumaan aivan väärälle ihmiselle. Mutta miten voi tietää tarkasti, keneltä saa ymmärrystä tämänkaltaiseen asiaan?

Kuorokaverin omatunto ei antanut rauhaa, vaan hänen oli puhuttava asiasta jollekin, ja mitäpä se raavas mies ammattiauttajalla tekee, kun parturikampaaja ajaa saman asian. Samalla tuli hiuksetkin parturoitua. Parturikampaaja ei vain ymmärtänyt asiaa ja päätti kiristää rikospoliisin kuorokaveria. Parturikampaaja sattui myöskin olemaan rikospoliisin kuorokaveri. Parturikampaajan mies oli halvaantunut ja hän halusi eroon miehestään. Nyt oli löytynyt sopiva rikostoveri murhapuuhiin.

Rikospoliisin kuorokaveri oli liemessä ja hän pyysi jälleen apua rikospoliisilta, mutta rikospoliisi ei ottanut asiaa kovin vakavasti, eihän mitään ollut tapahtunut. Hotakaisen mustan huumorin sävyttämän Henkireiän kansi on ihonvärinen ja sen etukannessa sojottaa grilliveitsi ja takakannessa veitsi on tökätty johonkin, hiukan näkyy punaista verta. Lukija voi ottaa selvää mihin se tökättiin ja mitä loppujen lopuksi tapahtui, vai tapahtuiko mitään. Rikospoliisit voivat työssään joutua kohtaamaan kaikenlaista veitsellä tökkäilyä. Hotakainen on osannut kirjoittaa ajatuksen kautta mitä arkielämän kuvioissa tapahtuu ja poliisithan niitä sitten joutuvat selvittämään ja syyttäjät syyttämään, tuomarit sitten tuomion antamaan ja se rikollinen saa sitten tuomionsa. Kirja suhtautuu ilkikurisesti rikolliseksi ryhtymiseen, ei siinä taideta paljon ajatella ja viinallakin on yleensä osuutta asioihin. Ainakin tämän kirjan mukaan.

Olen nyt lukenut kaksi vuoden 2015 Finlandiaehdokaskirjaa eli Kari Hotakaisen Henkireiän ja Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat. Näistä pidän parempana Ahavan kirjaa erikoisen tarinansa vuoksi. Kaikki kunnia myöskin Hotakaisen sujuvalle kynänkäytölle ja pohdinnoille. Ihmettelen edelleen, onko loppuvuodesta julkaistut kirjat jätetty kokonaan ehdokasvalinnoista pois, sillä olisin itse valinnut Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupungin Ja Katja Ketun Yöperhosen Finlandiapalkintoehdokkaiksi.

Kari Hotakainen, Henkireikä ***

Siltala 2015

s. 200

Ahava Selja: Taivaalta tippuvat asiat

Kristan bloggaus
Suketuksen bloggaus
Bleuen bloggaus
Mari A:n bloggaus
Opus ekan bloggaus