Veijo Meri: Manillaköysi

Manillaköysi (1957) on akateemikko Veijo Meren (1928-2015) esikoisteos. Tämän sotakirjan 60-vuotisjulkaisupäivä on siis ensi vuonna, jos joku etsii täysiä kymmenvuotispäiviä viettäviä kirjoja, sillä ensi vuonna Suomi täyttää 100 vuotta, jos kaikki käy hyvin. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että koko maapallon kirjat ovat mennet sekaisin, on pitkäkestoisia sotia, suuria ilmastonmuutoksia, pakolaistulvia, sairaudet jylläävät ja maapallon varallisuus keskittyy yhä enenevissä määrin vain noin 60 ihmiselle ja suurin osa väestöstä on köyhiä. Kuinka tässä näin on päässyt käymään? Lisäksi kuhina Suomen itäisellä rajalla pelottaa ihmisiä, myös muita pelonaiheita on ilmennyt. Jopa Suomen presidentti on ilmaissut huolenaiheensa nykyisestä tilanteesta.

Keppilän Joose löysi köyden keskeltä huoltotietä. Kai se oli pudonnut huolimattoman ajomiehen kuormasta. Se oli ainoa käyttökelpoinen ja yleisesti pätevä esine minkä hän oli löytänyt koko sotaretken aikana. Se oli käyttämätön, ehjäsyinen, aivan puhdas ja uusi eikä mitään paperinarua, valmiiksi päätetty molemmista päistä. Joose ilostui.

Keppilän Joose on tarinan päähenkilö, jo iäkkäämpi perheenisä Luumäeltä, mutta Joosekin on kutsuttu sotapalveluun itärajalle. Joose sai käyttää kaiken mielikuvituksensa, että hän sai pidettyä löytämänsä manillaköyden salassa korsussa. Sotatilanteiden aikana hän oli huolissaan vain siitä, että joku varastaa sen häneltä, Joose kun oli päättänyt viedä köyden vaimolleen pyykkinaruksi seuraavalla lomalla, johon ei ollut pitkä aika. Loman lähestyessä tuli uusi huoli siitä, että armeijan tavaroita ei saanut viedä pois, se oli varastamista ja siitä oli mahdollista joutua sotaoikeuteen. Sotapoliisit tutkivat junamatkalla kaikki reput ja taskut, mihin siis manillaköyden voisi piilottaa?

Veijo Meri on sisällyttänyt kirjan kertomuksen sivulle muutaman novellin, joita junamatkan sotilaat kertovat toinen toisilleen.  Kertomus ammutuista sioista ja everstistä kertoi sioista, jotka pääsivät herkuttelemaan kuolleilla sotilailla. Kertomus siitä, kuinka tietämättömiä sotamiehiä petetään kertoi lääkäristä, joka löi sotamiesten kanssa vetoa siitä mahtuuko paljas luuranko leipälaukkuun. Kertomus pystyyn kaatuneesta vihollisestaa ja ahneesta sotamiehestä kertoi tarinan sotamiehestä, joka halusi kuolleen upseerin huopasaappaat itselleen. Kirjasta löytyy myös novellit Hullusta vääpelistä ja Kertomus siitä, miten ensimmäinen pommi putosi Suomeen. Junamatka sujui rattoisasti tarinoita kuunnellessa. Joosen tilanne kyllä paheni matkan aikana, sillä köysi kiristi ja aiheutti pyörtymiskohtauksia. Meren taattuun tyyliin tapahtumat kerrottiin mustan huumorin avulla. Junamatkalla sattui ja tapahtui kaikenlaista ja sotapoliisit tarkastivat junan joka asemalla, köyttä ei löydetty. Joose pääsi joten kuten hengissä kotiin, mutta miten köydelle kävi? Saiko Elviira itselleen uuden pyykkinarun? Osallistun tällä lähes 60-vuotiaalla kirjalla Tuijata. Kulttuuripohdintoja-blogin Klassikkohaasteeseen 2.

Kesti jonkin aikaa, ennen kuin Viira näki, ettei se ollut köyttä kummempi. Se muutti kaiken  päinvastaiseksi.

Manillaköysi on neljäs Veijo Meren kirja, jonka olen lukenut. Sota-kirjat eivät ole minun lempigenreäni, mutta jostakin syystä olen viime aikoina lukenut niitä aika monta. Se ehkä johtuu siitä, että moni kirja sisältää sekä menneisyyttä, että nykyisyyttä ja kirjoissa voidaan muistella sota-aikoja. Suomen käymistä sodista on suhteellisen vähän aikaa ja vielä on ihmisiä elossa, jotka ovat kokeneet ne kauheudet. Kaupungilla kävellessä katseet hakeutuvat vanhojen kivitalojen seiniin, joissa on näkyvissä sodanaikaiset pommitusten jäljet. Suosittelen Veijo Meren kirjoja lukijoille, jotka ihmettelevät tämän päivän sota-alueilta pakenevia ihmisiä. Kirjasta on tehty myös samanniminen televisioelokuva vuonna 1976 ja kirja on käännetty 17 kielelle. ***

Veijo Meri, Manillaköysi

Seven-pokkari, Otavan kirjapaino Oy 2004 2. painos

Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran 1957

s. 170

Meri Veijo: Tukikohta
Meri Veijo: Suku
Meri Veijo: Kersantin poika

Sallan bloggaus
Anna J:n bloggaus
Booksyn bloggaus
Jorin bloggaus
Hannan bloggaus
Tiinan bloggaus

Markku Pääskynen: Sielut

Ei mitään. Etsiä ja etsiä eikä ensimmäistäkään jälkeä mutta niin monta kysymystä. Ei yhtäkään vastausta mutta niin monta arvausta.

Markku Pääskysen kahdeksas romaani Sielut alkaa ensimmäiseltä sivulta vähitellen esiintulevalla tekstillä ja päättyy viimeisellä sivulla katoavaan tekstiin. Muutakin kokeilevaa tekstinkäsittelyä kirjasta löytyy, mutta sen voi lukija etsiä kirjasta ja arvata vähän tuosta ensimmäisestä lainauksesta. Kirjan tarina on psykologinen ja siihen liittyy myös ulkopuolinen tarina, joka lähestyy loppuhuipennusta samaan aikaan kuin päätarinan loppuhuipennus tapahtuu. Ulkopuolinen tarina on faktaa ja tapahtunut oikeasti. Faktatarina kulkee kirjan päivän aikana tapahtuvan tarinan mukana jännitysnäytelmänä, jota koko Suomi seurasi. Maijan tarinaa seurasi vain äiti, isä, opettaja, luokkakaverit, poliisi ja kaksi koulupoikaa sekä lähialueen asukkaat, hyvin pieni piiri. Maija katosi koulumatkalla.

Aino ja Kristian. Nyt oli mennyt monta tuntia eikä tytöstä ollut kuulunut mitään. Ei yhtäkään havaintoa, ei yhtäkään elonmerkkiä.

Jokaisen äidin ja isän pahin painajainen oli tapahtunut, heidän lapsensa oli kadonnut, eikä kukaan tiennyt mitään. Äiti odotti kotona puhelimen vieressä, sillä kirjan tapahtumat sijoittuivat lankapuhelinten aikakauteen. Isä juoksi ja etsi lähistöltä, soitti ovikelloja ja kyseli tytöstä. Molemmat isovanhemmat ajoivat tuntien matkat päästäkseen mukaan etsintäpartioon. Molemmat vanhemmat kävivät ajatuksissaan läpi sekä yhteiselämää, että onnellisia hetkiä mitä heillä oli ollut. Heitä ei lohduttanut se, että he molemmat olivat karkailleet lapsena. He hakivat lohtua toinen toisestaan, rakkaus oli vahva, heidän oli oltava vahvoja, vaikka välillä teepannu lensi päin seinää. Kriisihetkellä voivat monenlaiset tuntemukset rakkaudesta vihaan nousta pintaan.

Uhkaava metsä ei ollut. Se ei vain ollut ihmisen paikka vaan tulkitsemattomien unien synnyinseutu, painajaisten lähde ja vainoharhaisten ajatusten koti joten kuka kumma siellä tahtoisi käydä?

Kirjan parhaimmat henkilöt ovat koulupojat Taito ja Ilari, jotka ovat parhaimpia kaveruksia. Maijan he tiesivät ulkonäöltä. Taito jopa tiesi missä Maija asuu. Koulupäivän jälkeen he leikkivät kaikenlaisia leikkejä, mutta päättivät lopulta etsiä Maijaa. Maijan etsintä oli heille jonkinlainen leikki, johon liittyi pikkupoikien näkökulmasta monta pelottavaa asiaa. Ehkä kirjan sanoma on sanattomat pelot, pelot siitä mitä voisi tapahtua. Sielut oli vuoden 2015 Finlandiaehdokas. Pääskysen kirja Vihan päivä oli Finlandiaehdokas vuonna 2006.

He molemmat ajattelivat Maijaa, kertasivat mielessään aamun tapahtumia. Sitten he alkoivat puhua, alkoivat etsiä vihjeitä ja merkkejä jotka johdattaisivat Maijan jäljille, he yrittivät varoa syyttelyjen ja hätäisten päätelmien kehää johon olisi niin helppo suistua. ***

Markku Pääskynen, Sielut

Tammi 2015

s. 254

Marian, Annelin, Villiksen, Jonnan, Kaisa Reettan, Hennan, Nannan ja Sirrin bloggaukset kirjasta.

Viiden kirjan haaste

Sain Marikalta Oksan hyllyn blogista haasteen, jossa oli valmiit kysymykset, joten eikun vastaamaan. Tulppaanikuva on viime keväältä ja tulppaanit kukkivat terassin vieressä ensimmäisenä, sitten kukkivat esikot ja lopuksi suuret kuunliljat peittivät koko reunustan, kuvassa ne ovat vasta kymmensenttisiä. Viime keväänä ja alkukesänä oli viileää, joten tulppaanit kukkivat viikkokausia. Joka kevät on samanlainen yllätys odotettavissa, että mitähän sieltä maasta nousee, sillä ostan alesipuleita yhtä innokkaasti kuin kirjoja ja sitten yllätyn iloisesti, kun löydän uuden kirjan kaapin kätköistä, jota en ole vielä lukenut. Mutta seuraavaksi vastauksia:

1. Kirja, jota parhaillaan luen:

on Hannu Väisäsen Toiset kengät. Aloitin lukupuuhat jo vähän aikaa sitten, mutta olen lukaissut jo useamman kirjan ohittaen Väisäsen teoksen. Tätähän ei minulle yleensä tapahdu. Kun aloitan kirjan, niin muutaman sivun jälkeen heitän lukemisen, jos ei kiinnosta ja yleensä en lue kirjoja rinnakkain. Toiset kengät kiinnostaa jo sen vuoksi, että sen miljöö on entinen kotikaupunkini Oulu. Tässä on vain kaikenlaista klassikkohaastetta ja syntymäpäivälahjakirjaa, joka pitäisi lähettää ja laina-aikojen umpeutumisia, joten Toiset kengät saa nyt edetä etanavauhdilla muiden rinnalla.

2. Kirja, josta pidin lapsena:

Voi voi kun niitä oli todella paljon! Ensimmäinen mielikuva kirjasta, jota olin lukemassa, oli Satuaapinen. Satuaapisen ja rakkaimman kirjani Tiitiäisen satupuun kuvittaja oli Maija Karma, joka on kuvittanut myös tykkäämäni Onneli ja Anneli kirjat. Herää epäilys, että olenko sittenkin ihastunut kirjojen kuvituksiin, koska rakkaimmat kirjat ovat saman kuvittajan käsialaa. Tähtisadetta Maijalle sinne pilvenreunalle, rakastan kuvituksiasi edelleen :)

3. Kirja, joka jäi kesken:

Voi vitsi, että niitä on iso läjä. Viimeisin, joka jäi kesken oli Saara Turusen Rakkaudenhirviö. Olen käynyt katsomassa Turusen näytelmän Puputyttö ja aiheeltaan kirja oli samanlainen, lapsuudenkoti ahdistaa jostakin syystä. Puputyttö oli hyvä, mutta ahdistava näytelmä. Kirja tuli päälle heti ensimmäisiltä sivuilta ja en pystynyt ottamaan vastaan niin vaikeaa ahdistusta. Muistissani on lähiajalta Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset ja Minna Lindgrenin Kuolema Ehtoolehdossa, jotka jäivät myös kesken ja monta muuta.

4. Kirja, joka teki vaikutuksen:

oli Emmi Itärannan Teemestarin kirja. Oma lainaus kirjasta vuodelta 2012, kirja oli mielestäni vuoden paras kirja:

 Teemestarin kirja sisältää kaksi toisistaan poikkeavaa sisältöä, joista toinen on aikojen alusta muuttumattomana säilynyt traditio teemestarin tehtävistä ja toinen on uhkakuvat tulevaisuuden ekokatastrofista, joka kirjassa on jo jatkunut pitkään. Uhkakuvat ovat toivottomia, mutta hieman toivon pilkahduksia uhkiin tuovat Norian ja ystävänsä löytämät tutkijoiden tallentamat tiedot tutkimusmatkoiltaan, jotka lukijat voivat lukea kirjasta. Itärannan Teemestarin kirja on todella vaikuttava teos tulevaisuuden Suomesta, mutta toivon, että tulevaisuus on jotain muuta, kuin mitä se kirjan mielikuvituksellisessa pelottavuudessaan on, siitä huolimatta suosittelen kirjaa kaikille lukijoille. *****

5. Kirja, johon palaan uudestaan:

Ne kirjat ovat lastenkirjoja, joita luen aina uudestaan ja uudestaan lapsille. Minusta Veera Salmen Puluboi ja Poni-sarjan kirjat ovat  mahdottoman hauskoja ja kirjat, jotka naurattavat ovat ihania. Veera Salmelle tähtisadetta ja toivomus, että sarja jatkuu vielä näiden neljän kirjan jälkeenkin. Puluboi ja Poni, Puluboin ja Ponin loisketiiviskirja, Puluboin ja Ponin pöpelikkökirja ja Puluboin ja Ponin tsompikirja.

Kiitos Marika haastavista kysymyksistä, joihin oli ilo vastata :)

Haastan Takkutukan , Ullan  ja Marin vastaamaan näihin samoihin kysymyksiin :)

Muuten näin ensimmäiset pajunkissat tänään!

Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talo

Onneli on minun paras ystäväni. Ja minä olen Onnelin paras ystävä. Me olemme melkein yhtä vanhoja ja asumme samassa kaupungissa ja käymme samaa koulua. Ja tietenkin olemme samalla luokalla myös. Koulussa me toisiimme tutustuimmekin. Heti ensimmäisenä koulupäivänä. Ja siitä lähtien me olemme olleet parhaat ystävät. Siitä on nyt jo kokonainen vuosi.

Marjatta Kurenniemen (1918-2004) Onneli ja Anneli kuuluivat lapsuuteni ensimmäisiin kirjoihin, joita luin, kirjoja on kuusi. Ja sarjan kirjoja olen lukenut kymmenille lapsille ja aina ne kiinnostavat kuuntelijoita. Kirja herättää ihania muistoja alkuperäisen kuvituksen avulla, jonka teki graafikko Maija Karma (1914-1999). Nyt kun kirjoista on tehty elokuvia, kuuntelijat ovat todella innokkaita seuraamaan tyttöjen elämää. Onnelin ja Annelin talon tyttöjen maailmaan on helppo samaistua, sillä tytöt ovat 7v. vanhoja ja edessä on ensimmäinen kesäloma koulusta. Kumpikin tyttö tuntee itsensä ulkopuoliseksi, sillä kummankaan vanhemmat eivät huomaa tyttöjen olemassaoloa. Onnelin perheessä on niin paljon lapsia, että kukaan ei huomaa, jos yksi puuttuu paikalta ja Annelin vanhemmat olivat eronneet ja isä luuli, että Anneli oli äidin luona ja äiti luuli, että Anneli oli isän luona. Onneksi kirjan sadunomaiseen maailmaan kuului, että tytöistä piti huolen rouva Ruusupuu, joka myi tytöille sopivan talon, jossa he viettivät koko kesäloman. 

Talomme sijaitsi Ruusukujalla korttelin keskimmäisenä. Kumpaisellakin puolella oli talo, mutta koska pihaamme ympäröi korkea aita, emme tienneet naapureistamme mitään. Joskus mietimme, minkälaisia he mahtoivat olla.

Onnelin ja Annelin talon toisella puolella asuivat siskokset Tingelstiina ja Tangelstiina ja Onneli ja Anneli ystävystyivät nopeasti näiden ystävällisten ja erikoisten siskosten kanssa ja vierailivat toistensa luona. Siskokset kasvattivat yllätyksellisiä juttuja, mutta niistä voi lukea tarkemmin kirjoista. Siskosten pihalla nimittäin astuttiin todelliseen fantasiamaailmaan. Onnelin ja Annelin talon toisella puolen sitävastoin asui vihainen nainen, joka vihasi pikkutyttöjä, joten kaikenlaisia naapureita sitä on olemassa myös kirjojen sivuilla. Kirjaa ei kannata jättää lukematta sen vuoksi, eikä myöskään siksi, että kirjassa on epämääräinen varas ja poliisilla on pyssy, vaan kaikki selviää lopuksi ja kirjassa on onnellinen loppu, kuten lastenkirjoissa pitääkin olla.

Sillä jo ajat sitten olimme huomanneet, että Ruusukuja ei ollut mikään tavallinen katu ja Ruusukujan talot eivät olleet mitään tavallisia taloja. Eivätkä naapurimme olleet mitään tavallisia naapureita. Mutta me kaksi, Onneli ja minä, olimme ihan tavallisia pikku tyttöjä. Vähän onnellisempia vain. *****

Marjatta Kurenniemi, Onnelin ja Annelin talo
kuvitus Maija Karman oikeudenomistajat ja WSOY 2013
Marjatta Kurenniemen oikeudenomistajat ja WSOY 2013
s. 95 + elokuvaliite kuvineen s. 14
ensimmäinen julkaisuvuosi 1966

Osallistun kirjalla Marikan Seitsämännen taiteen tarinat-lukuhaasteeseen. Kirjassa on elokuvakannet, elokuvaliite ja kirjasta on tehty elokuva.

Sallan bloggaus
Kirsin bloggaus

Mikaela Strömberg: Sophie

Tytöt ovat uskomattoman viattomia. Juoksevat ja kiljuvat niin että ovat kuumissaan ja hikisiä, ontuminen ja neuvot eivät heitä liikuta. Kuin varsat! He ovat kuin lämminverivarsoja Mihailovskajan palatsin luona, pitkäsäärisiä ja joukossa vähäjärkisiä. Sopii kysyä, millaisia opettajattaria sellaisista pyryharakoista tulee. He käyvät viimeistä luokkaa ennen kasvatusopillista erityisvuotta, eikä päässä ole enempää järkeä. Noistako opettajattaria, sairaanhoitajattaria ja lapsenpäästäjiä?

Mikaela Strömbergin Runeberg-ehdokkaana oleva Sophie tuli vihdoinkin lukuvuoroon, sillä olen odottanut tätä historiallista tositapahtumiin perustuvaa Sophie teosta jo pitkään kirjastosta. Lisäkiinnostusta herätti tietysti ehdokkuus, mutta kyllä se on tuo historia mikä kiinnostaa. Kirjan taustalta löytyy Sophie von Behsen, joka eli vuosina 1828-1886. 1840-luvulla ei ollut kovin yleistä, että tytöt käyvät koulua, mutta saksalaisen papin Carl von Behsen lapsille se oli mahdollista, myös tytöille. Perhe asui Pietarissa ja pian koulunsa lopettava Sophie oli siirtymässä tsaariperheen lasten seuraneidiksi. Kaikki oli mahdollista, kun oli saksalainen, sillä tsaaritar oli kotoisin Saksasta. Tämä huumorintajulla ja pikavauhdilla elämäkerran kertova teos on luultavasti sellainen, että luen sen joskus uudestaan, sillä nyt minua häiritsi se, että kirja ei ollut syvällinen. Siinä oli runsaasti aiheita, joihin olisin halunnut syventyä tarkemmin mm. Sophien ja erään nuoren miehen suhteeseen, jota tänä päivänä pidettäisiin pedofiliana, mutta kirjassa tämä oli sangen ihana tapahtuma, josta Sophie sai kärsiä. Ehkäpä toisella lukukerralla nautin enemmän tästä hupaisasta kerrontatyylistä.

Se oli väärä hälytys. Mutta sitähän ei voinut tietää etukäteen. Ja Carl, joka oli yleensäkin nopealiikkeinen ihminen, oli tajunnut että jotakin oli tehtävä, etteivät kaikki heidän ympärillään suhtautuisi samalla tavalla kuin hän itse. Pietari oli pullollaan sovinnaistapoja, sääntöjä ja koodeja, eikä hän voinut käyttäytyä kuin niskoitteleva nulikka. Hän ei ollut mikään Don Quijote, ne ajat olivat menneet kauan sitten.

Sophie tyytyi lauhkeasti menemään naimisiin isän valitseman sulhasen kanssa. No, sulhanen oli jo vanhempi ja kokeneempi, eikä hänelle tuottanut ongelmia mennä naimisiin kokeneen tyttösen kanssa. Vihkiäiset suoritettiin morsiamen 16-vuotispäivänä ja yhdeksän kuukauden kuluttua syntyi ensimmäinen lapsi ja muutaman vuoden välein lisää. Tosin aviomies oli mustasukkainen ja epäili joka kerta isyyttään. Aviomies oli myös aikamoinen hulivili ja seikkailija, joten suku päätti laittaa hänen rauhoittumaan Suomeen. Koita kestää Sophie, hiukan suvun päämiehet surivat Sophien kohtaloa, mutta eivät paljon. Pietarin loistosta Suomen kaamokseen, mutta Sophie ei valittanut.

Siitä mitä muuta Suomessa tapahtui voit lukea kirjasta, vieläkin hengästyttää. Sophie taisi näyttää kaapin paikan miehelleen, mutta lue lähemmin kirjasta. ***

Mikaela Strömberg, Sophie
suom. Helene Bützow
Schildts & Söderströms
s. 234

Kirjan ovat lukeneet myös Ulla, Tuijata,  Marika, Nanna, Pirjoliisa ja Kirjavuorenpeikko.

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Jokaisella tikulla oli tehtävä.
Vesalan Raimon mopedi.
Kenkun talo.
Lyseonpaska.

Raahelaisen Pauliina Vanhatalon uusin proosateos Pitkä valotusaika on Runeberg-ehdokkaana, enkä ihmettele yhtään, sillä kirja on suorastaan loistava. Luettuani nyt neljä kahdeksasta ehdokkaasta, olen valmis antamaan tälle nuoren miehen kehityskertomukselle tuon palkinnon todella ansiokkaasta tarinasta ja herkästä tekstistä, joka koukutti minut lukemaan kirjan yhdellä kertaa kannesta kanteen. En voinut lopettaa, ennen kuin tiesin kirjan lopun. Kirjan alussa eletään 60-luvun Oulussa ja kirjan päähenkilö Aarni on noin 16-vuotias nuorukainen ja valmis räjäyttämään ja polttamaan henkilöitä ja kouluja ja yleensä jotakin, mitä hän vihasi sydämensä pohjasta. Jos haluat tietää, mistä se viha kumpusi, niin lue ihmeessä tämä kirja. Vaikka kirjan alku kuvaa 60-lukua, niin myös silloin masennuttiin, kannettiin kaunaa ja toisinaan se kaikki paha mitä oli joutunut kokemaan, kostautui pahan aiheuttajille. Aarnia lohdutti tulitikut taskussa.

Rasia oli melkein tyhjä, ja Aarni hidasteli viimeisiä tikkuja polttaessaan. Talvi oli tulossa. Kaikki olisi hankalampaa, jos lumi ehtisi kerääntyä hangiksi asti. Kaupunki ei välttämättä edes syttyisi palamaan. 

Aarnia oli koko hänen ikänsä kohdeltu kaltoin, mutta hän pääsi harjoittelijaksi tätinsä valokuvausliikkeeseen ja sai siellä arvostusta. Pian hänen vastuulleen lankesi enemmän töitä ja vapaa-ajat kuluivat valokuvia ottaessa, taidot kehittyivät, mutta Aarni janosi enemmän, muiden arvostusta, kuvia lehdissä, valokuvanäyttelyitä ja kuuluisuutta, mutta aina tuli jotakin esteitä, jotka estivät tämän kaiken.  Aarni vähätteli itse itseään, sillä hän oli tottunut siihen jo kotona.

Edellisviikolla Aarni oli kuullut vahingossa, kuinka äiti oli selittänyt naapurille, että Aarni oli ollut hänelle yksi seitsemäntoista vuoden päänsärky.

Aarnin elämässä tapahtui myös hyviä asioita mm. perhe, mutta hän ei oikein uskaltanut olla niistäkään kiitollinen ja onnellinen. Kirja loppuu, kun Aarni on vanha. Pitkä valotusaika kertoo herkällä tavalla Aarnin lahjakkuudesta, mutta myös niistä ikävistä tuntemuksista, joita riitti koko elämän ajaksi. Mitä Aarni menetti saadakseen vapauden olla se mitä oli aina halunnut olla? Pauliina Vanhatalo kirjoitti Aarnin tarinan niin uskomattoman hienosti, että minusta tuntui kuin olisin katsellut maailmaa Aarnin silmin ja tuntenut hänen ulkopuolisuuden tunteensa itsessäni. Suosittelen kirjaa lämpimästi. 

 

Pauliina Vanhatalo, Pitkä valotusaika *****

Tammi 2015

s. 223

Oulu

1960-luku

Matti Rönkä: Eino

Nyt kesä oli tulossa, ja minä näkisin sen, ilman taikauskoa ja temppuja. Oraan nousun, nurmen kasvun, lehmien pääsyn laitumelle. Niistä olisi pitänyt iloita etukäteen, odottaa, toivoa.

Enkä minä osannut.

Eino on vanha mies, niin vanha, että harva samanikäinen on enää elossa. Vaimo on kuollut ja Eino asustaa yksin perimäänsä Vanhaapaikkaa. Talo oli ollut siinä jo ennen Einoa ja jäisi vielä jälkeen Einon lähdettyäkin, sillä siihen muuttaisi ainoa pojanpoika Joonas asumaan. Eino joutui muistihäiriöidensä vuoksi terveyskeskuksen vuodeosastolle ja siellä oli aikaa muistella ja tarinoida uteliaalle pojanpojalle, joka löysi kaikenlaista Einon elämään kuuluvaa salaisuutta penkoessaan talon kaappeja. Tämä Matti Röngän yhdeksäs romaani Eino on proosateos, aiemmat kirjat kuuluivat Tappajan näköinen mies-dekkarisarjaan, joissa pääosassa oli Viktor Kärppä ja josta on tehty tv-sarja. Tv-sarjan olen nähnyt, joten halusin aloittaa Röngän tuotannon tästä Eino teoksesta. Ukkini oli nimeltään Eino, joten lämpimät muistot omasta ukista pyörivät mielessäni, kun luin kirjaa. Myös omalla ukillani oli omat salaisuutensa, joista kuulimme vasta hänen kuolemansa jälkeen. Mummillani oli kestämistä ukin salaisuuksien kanssa, joista tuli siis avioparin yhteisiä. Tuohon aikaan ei erottu kovin vähästä.

"Teillä ei ole sotainvaliditeettiprosenttia - mutta tuo on ampumavamman arpi. Minä olen ollut Eritreassa pakolaisleirin lääkärinä. Siellä oli uusia ja vanhoja luodinreikiä miehissä. Teistähän on ammuttu läpi. Jos veikata pitää, niin posautettu isokaliiberisella aseella. Useampi osuma." 

Ukki veti paitaa alemmas. 

"On posautettu mutta ei sodassa. Eikä ole minun vaivani nyt. Yläpää minulla heittää."

Kirjan tarinat ovat vanhan ja uuden ajan vuoropuhelua. Välillä Einon muisti hiukan heittää, eikä hän muista varsinkaan uudempia asioita. Hän on kuitenkin järjestänyt kaikki asiansa kuntoon. Ei tullut Einosta maanviljelijää, vaan veri veti liikenteen puoleen ja hänestä tuli liikemies. Ensimmäisen autonsa rahat hän sai melkein enkelin kädestä, kuten ylläolevasta lainauksesta näkyy. Sodan jälkeen nuoren miehen teki mieli seikkailla, mutta seikkailu venyi pitemmäksi ajaksi. Siitä ei nuori vaimo kotona pitänyt ja Eino sai loppuiäkseen sydänsuruja, siitä mikä taakse jäi ja siitä, että pahoitti Kertun mielen. Eino on miehinen kirja ja kuulin mielessäni Matti Röngän äänen, kun luin kirjaa. Sota jätti arpia sieluun ja mieleen ja ne arvet olivat isoja kiviä repussa, jota piti kantaa koko elämän ajan.

Usein herään yöllä, hourin että rintaani revitään auki. Siinä on rintamakavereita ja ruskeapuseroinen makealta haiseva neuvostokapteeni ja lottia ja tyttöjä tansseista ja Kerttukin jossain kauempana.

Sydäntäkö te etsitte kun rintaa kaivelette? minä aina kysyn.

On minulla sydän. Vasemmalla puolella. Sitä yritän niille aina vakuuttaa.

Matti Rönkä, Eino ****
Gummerus 2015
s. 235