Ken Kesey: Yksi lensi yli käenpesän (klassikkohaaste 7)

…yksi lensi itään, yksi lensi länteen, yksi lensi yli käenpesän… (lastenloru)

Yhdysvaltalaisen Ken Keseyn  (1935-2001) esikoisteoksesta Yksi lensi yli käenpesän tuli maailmanluokan kirjallisuustapaus sen ilmestymisen jälkeen. Keseyn psykologiaa opiskeleva kaveri kehotti häntä pestautumaan psykiatriselle osastolle apuhoitajaksi. Työ sairaalassa oli inspiroivaa ja sen tuloksena ilmestyi vuonna 1962 sensaatiokirja mielisairaalasta. Kirja, josta puhutaan tänäkin päivänä ja sitä esitetään yhä näytelmäversioina. Milos Forman ohjasi kirjasta upean Oscareita saaneen elokuvan vuonna 1975, jonka yksi pääosan esittäjistä oli loistava Jack Nicholsson.

Sinut kiinnitetään hihnoilla pöytään joka ironista kyllä on ristin muotoinen – sähkökipinät korvaavat orjantappuran piikit. Sinun kumpaankin ohimoosi kiinnitetään johdot. Tsap! Viiden pennin edestä sähköä aivojen läpi ja sinä saat yhtä aikaa hoidon ja rangaistuksen vihamielisestä hällä-väliä-käytöksestäsi – sitä paitsi sinut järjestetään pois muiden tieltä kuudeksi tunniksi tai kolmeksi vuorokaudeksi aina kestokykysi mukaan.

Kirjan näkökulma on Päällikkö Bromdenin, joka on ollut osastolla parikymmentä vuotta. Iso Hoitaja on ollut pitempään. Osasto on Ison Hoitajan valtakuntaa, hän päättää säännöistä ja hoidoista. On osastolla oma lääkärikin, mutta hän kulkee Ison Hoitajan talutushihnassa, niin kuin mustat apuhoitajatkin.

Osaston ilmapiiri muuttuu, kun osastolle saapastelee uusi rääväsuinen potilas McMurphy, joka nauraa ja rehvastelee ja muuttaa säännöt omannäköisiksi. McMurphy tuli työsiirtolasta, mutta työsiirtolan töiden muuttuminen jokapäiväiseksi kortinlyönniksi psykiatrisella osastolla ei käynyt helpoimman kautta. No, jos ei helpoimman, niin sitten vaikeimman kautta. Murphya ei niin vain nujerrettu sairaalamaailmassa. Haaste oli heitetty molemmilta puolilta. Vastakkain asettuivat Iso Hoitaja ja McMurphy. Iso Hoitaja halusi sopeuttaa McMurphyn kunnolliseksi kansalaiseksi ja hänellä oli Oikeuden suoma lupa hoidoille kuin hoidoille. McMurphy oli syntynyt tappelijaksi, vastaanhangoittelijaksi, käytöshäiritsijäksi ja lakien ja sääntöjen vastustajaksi. Hoitajalla oli kymmenien vuosien valtakausi takana ja hän ei aikonut luopua siitä hyvällä eikä pahalla. Kongi kumahtaa ja taistelu alkakoon.

Yksi lensi yli käenpesän kuvaa 60-luvun mielisairaalamaailmaa. Potilaille annettu hoito nousee kirjassa hyvin esille mm. terapiaistunnot, lääkitykset, eristykset, sitomiset, sähköshokkihoidot ja lobotomia. Potilaat pääsevät myös sairaalan ulkopuolelle kalareissulle, sillä tohtori katsoi sen olevan yksi terapiamuodoista. Tohtori lähti itsekin mielellään mukaan. Kalareissu oli McMurphyn junailema reissu. McMurphylla oli vilkas mielikuvitus ja hän keksi mielellään uudistuksia osastolle. Kun yksi uudistus oli voimassaan, niin toinen oli jo puskemassa itseään läpi Ison Hoitajan asettamien puskutraktoreiden ohitse. Psykiatrisella osastolla vallitsi siis taistele tai sinut nitistetään mentaliteetti. Suurin osa potilaista oli nitistetty. Valitettavasti McMurphy ei osannut lopettaa ajoissa.

Yksi lensi yli käenpesän on klassikkokirja, joka ei painu unholaan. Kirja on aika rankkaa luettavaa, sillä suurin osa tapahtumista koetaan psykiatrisella osastolla ja tapahtumia värittää Päällikkö Bromdenin harhaluuloisuus. Potilaat ovat mieleltään sairaita ja heillä on lääkitykset päällä. Välillä Päällikkö kokee olevansa sumun keskellä. Ken Kesey käy kirjallaan mielenterveyshoitoa ja yleensä valtaapitäviä vastaan. Ihmiset sopeutuvat yleensä instituutioiden edessä ja ajattelevat, että heitä ei kuunnella, ei sitten, olen hiljaa. McMurphy pakottaa isolla äänellään ja juonikkuudellaan potilaat ajattelemaan itseään ja sitä mitä he itse haluavat, ainakin hän itse ajattelee itseään koko ajan. Klassikkokirja psykiatriselta kauhuosastolta olkaa hyvä. 

Seitsemännen klassikkohaasteen vetäjänä toimi Unelmien aika-blogin Katriina.  Kiitos haasteesta :)

Ken Kesey, Yksi lensi yli käenpesän *****

Suom. Risto Lehmusoksa

Wsoy1974

s. 389

One Flew Over The Cuckoo´s Nest 1962

Klassikohaasteeseen lukemani kirjat:
1  Émile Zola: Nana
2  Veijo Meri: Manillaköysi
3  Maria Jotuni: Huojuva talo
4  Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa 

5  Aila Meriluoto: Peter-Peter

6  Annikki Kariniemi: Erään avioliiton anatomia 

7  Ken Kesey: Yksi lensi yli käenpesän 

 

Zadie Smith: Swing Time

Mutta sykähdyttävät keltaiset rusetit päässään, kahisevassa röyhelöhameessaan ja kaistaleen lapsekasta pähkinänruskeaa vatsaa paljastavassa napapaidassaan Tracey oli häpeämättömästi äitinsä toiveiden täyttymys ja avatar, hänen ainoa ilonsa, ja kun puristuimme heitä vasten kirkkoon tungeksivien äitien ja tyttärien pullonkaulassa, minä katsoin kiinnostuneena, miten Traceyn äiti työnsi tyttöä edellään – ja meidän edellämme -, käytti omaa vartaloaan esteenä, huitoi olkavarren ihrat hyllyen meitä taemmas, kunnes pääsi Isabel -neidin tanssitunnille valtava ylpeys ja huoli kasvoilta paistaen, valmiina luovuttamaan kallisarvoisen lastinsa tilapäisesti muiden hoiviin.

Englantilaisen Zadie Smithin teos Swing Time sijoittui Lontooseen. Kirjan kertoi noin kolmikymppinen ruskeaihoinen nainen, jonka nimeä ei kerrota tarinassa. Vaikka nimeä ei kerrota, niin hämmästyin kirjan lopussa, että se ei vaivannut minua ollenkaan lukiessa, paitsi nyt haluaisin tietää sen, sillä olisi helpompi kirjoittaa henkilöstä, jonka nimeä voi käyttää tekstissä. Kertoja aloitti tarinan siitä, kun hän lapsuudessa tutustui Traceyyn, joka oli samanvärinen ja samanikäinen kuin hän. He ilmoittautuivat kirkon tiloissa järjestettyyn tanssikoulutukseen – balettia, steppiä jne. Traceystä tuli hänen ystävänsä. Ystävyys jatkui läpi kouluiän, mutta tuttavuus ja tietoisuus toisesta pysyi kirjan loppuun asti.

Kirjan tarinassa kahden samanikäisen tytön elämänkohtalot aseteltiin vastakkain ja kertoja vertaili niitä koko ajan. Samaa teki Tracey. Lapsuuden ja nuoruuden tärkein kuvio oli tanssi, jota toinen heistä osasi, mutta toiselle se oli vaikeampaa. Toinen heistä opiskeli jopa tanssin ammattilaiseksi. Toiselle heistä avautui toisenlainen maailma kuuluisan pop-laulajan avustajana. Vaikka kirjassa mainittiin toisaalla Madonna, niin kuuluisan laulajan ulkonäkö ja kuviot muistuttivat jopa afrikkalaisen vauvan adoptiota myöten Madonnaa. Laulaja oli kirjassa nimeltään Aimee.

Kirjan kertojan maailma muistutti kovasti kirjailijan itsensä maailmaa. Myös kirjailijan äiti oli jamaikalainen ja isä englantilainen. Zadie Smith on harrastanut tanssimista ja laulamista. Vanhemmat ovat eronneet, kuten kirjan päähenkilön vanhemmat. Kirjailija opiskeli yliopistossa kirjallisuutta, ja voitti kolmannella kirjallaan Orange Prize for fiction-palkinnon vuonna 2006. Kirjan päähenkilö opiskeli myös yliopistossa.

Ihomme ruskea vivahde oli juuri sama – ikään kuin meidät molemmat olisi leikattu yhdestä kullanruskeasta kangaspalasta -, ja pisamamme olivat keskittyneet samoihin paikkoihin, ja olimme myös yhtä pitkiä.

Kirjan kertomus oli kertomus kahdesta ruskeaihoisesta tytöstä ja heidän matkasta aikuisuuteen, joka ei ollut helpoimmasta päästä kummallekaan. Kirja puuttui hienovaraisesti yhteiskunnallisiin asioihin, kuten englantilaiseen luokkayhteiskuntaan, joka määritti kuka kukin olikaan. Pääosassa oli kertojan matka, mutta juuret pysyttelivät matkassa mukana. Lapsuus ja nuoruus muovasivat myös aikuisuutta, mutta myös sattumilla ja lapsia ohjaavilla aikuisilla oli omat keinonsa kasvatuksen ja kehityksen ohjaajina. 

 

Tarinan kertojalla ja Traceylla oli erilaiset lähtökohdat, vaikka asuivat naapuritaloissa, kävivät samaa koulua ja olivat ystäviä keskenään. Kirjan tarina oli lämminhenkinen ja rehevän runsas. Tarinassa kuljettiin Lontoosta New Yorkiin ja Länsi-Afrikkaan ja musiikki kulki aina mukana. Swing Time oli tanssin, musiikin ja huippukirjallisuuden aarrearkku.

”Kulta, mikä hätänä?” isä kysyi pöydän yli, kun pitelin sitä koomista, traagista, järjetöntä, sydäntäsärkevää, iljettävää kirjettä vapisten kädessäni. Sanoin, että ei mikään, vein Traceyn kirjeen takapihalle, kaivoin sytkärin esiin ja tuikkasin sen tuleen.

Zadie Smith, Swing Time *****

Suom. Irmeli Ruuska

Wsoy 2017

s. 462

englanninkielinen alkuteos Swing Time 2016

Agnès Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

Raotin toista luomeani ja kumarruin lähemmäksi. Katsoin toisella silmälläni, kun olin vetänyt sormen pois nimen edestä. Sattuma oli valinnut pienistä pienimmän kylän, teksti oli tuskin luettavissa. ”Mulranny”. Minä pakenisin Mulrannyyn.

Ranskalaisen esikoiskirjailijan Agnés Martin-Lugandin teos Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia on kepeää kesäluettavaa. Näillä helleilmoilla ei kovin raskasta luettavaa jaksakaan lukea. Kirja on julkaistu aluksi omakustanteena, mutta päätyi lopulta kustantajalle ja on nyt julkaistu 20 maassa. Hollywood osti kirjan elokuvaoikeudet.

Kirjan päähenkilö on kolmikymppinen Diane, joka suree suremistaan läheistensä kuolemaa. Kirjan alkupuolella kerrotaan Dianen kotioloista Pariisissa, jossa hänellä on kirjakahvila nimeltään Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia. Kahvilaa hoitaa hänen ystävänsä Félix, sillä Diane ei pysty masennukseltaan lähtemään kotoa mihinkään. Tässä vaiheessa itkeä tirskutan varmaan yhtä paljon kuin Diane, sillä surevat ihmiset saavat minut kyyneliin.

Naapurini oli valokuvaaja. Nyt päiväni olivat viikon ajan rytmittyneet hänen aikataulunsa mukaisesti. Hän poistui kotoa eri aikoihin, aina kamera kädessään. Edward liikkui koko Mulrannyn lahden alueella. Hän saattoi olla tuntikausia liikkumatta eikä näyttänyt piittaavan ajoittain piiskaavasta sateesta tai tuulesta.

Diane pakenee siis Irlannin kaukaisille nummille pieneen kyläpahaseen saadakseen surra rauhassa. Hän luulee saavansa olla yksin, mutta naapurimökissä on asukas ja koira ja yhteenottoja siunaantuu, sillä molemmat ovat aika kiukkuisia ja menneisyyden kahlitsemia. Tekisi mieli kertoa lähemminkin kirjan tapahtumista, mutta jätetään lukijoille jotakin jännitystä kirjan tiimoilta. Sen verran voin paljastaa, että kirjalle on jatkoa tiedossa, sillä minusta kirjan loppu oli aika yllätyksellinen. Tarina loppui hiukan kesken, joten jatkoa tarvitaan Diane kulta ja toivon, että jatkokirjassa et polta niin paljon, vaan hallitset jo hermosi.

Kiihkeitä tunteita Irlannista.

Jalkani kantoivat minut nipin napin rantaan asti. Asetuin makuulle särkälle ja tuijotin myrskyävää merta; sade piiskasi kasvojani, tuuli ja hiekka sivalsivat niitä. Halusin nukahtaa ikiajoiksi välittämättä missä olin.

Agnés Martin-Lugand, Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

Suom.

Bazar 2018

s. 218

Les gens heureux lisent et boivent du café 2015

Rakkausromaani

Kirja ilmestyy kauppoihin 16.8.2018

Vera Vala: Suden hetki

Ariannasta pahinta oli epätietoisuus. Vaikka hän kuinka yritti, hän ei saanut mieleensä kuin sumuisia muistikuvia, jotka unissa vääntyivät pahimpaan mahdolliseen muotoon. Välillä hän oli vankina viidakossa, välillä hän oli räjähtävässä veneessä. Usein hänellä oli seuralaisenaan kasvoton mies, josta hän muisti herättyään vain nimen. El Lobo.

Vera Valan jännittävä Arianna de Bellis-kirjasarja on saanut kuudennen osansa. Suden hetki sijoittuu kuumaakin kuumemmille Seychelleille. Saarilla on uhka päällä, sillä keuhkorutto on leviämässä sinne. Madagaskarilla oli kokeiltu ihmisille uutta rokotetta keuhkoruttoon, ja kokeilua oli ikävä kyllä levitetty vähän laajemminkin. Ariannen pieni tyttö sai tartunnan, mutta antibiootit olivat loppuneet kaikista apteekeista.

Rokotekampanja oli suuren suuri operaatio, ja sen tavoitteena oli tuhota erään ihmisen maine. Siinä sivussa operaation toimijoilla ei ollut mitään sitä vastaan, että tuhannet ihmiset olivat vaarassa kuolla. Motiiveista voit lukea tarkemmin kirjan sivuilta. Tapahtumat saivat alkunsa kymmeniä vuosia sitten, ja  ne sisälsivät useita murhia ja niiden yrityksiä. Salaliitolla oli kuitenkin seuraajia, eikä keneenkään voinut luottaa.

Ariannaa rakastaa useampi mies, mutta heistä kukaan ei ole rehellinen hänelle. Jokainen tuntee toisensa ja jokaisella on suuria salaisuuksia takanaan. Ariannaa on selvästi kohdeltu väärin. Suden hetkessä Ariannalle selviää monta salaisuutta hänen ja miestensä menneisyydestä. Niitä eivät kerro hänen elämänsä rakkaudet, vaan hänen vihollisensa. On tullut aika tietää ja aika elää tietojen kanssa.

Suden hetki on kansainvälinen jännityskirja. Suden hetkessä liikutaan kansainvälisten konfliktien vanavedessä, turvajärjestöt etunenässä. Muukalaislegioonat löytyvät mieshenkilöiden taustoilta. Vanha roomalainen uskonto ja sen järjestö pitää liike-elämää, rahanpesua ja verokikkailua hallinnassaan. Järjestön päämiestä tai -naista kutsutaan Paholaisrauskuksi. Kuka henkilö on selviää kirjan loppupuolelta. On tullut aika vaihtaa Paholaisrauskun henkilöä, sillä nykyinen haluaa vapaalle. Kuka tittelin saa haltuunsa? Ainakin kaksi veljestä olisi valmiina pyörittämään kansainvälistä järjestöä, joka toimii kaikilla mahdollisilla sektoreilla ympäri maapallon. Toinen veljeksistä toimii järjestön strategisena johtajana ja toinen operatiivisena johtajana eli tekee likaiset työt. Ja niitä likaisia töitä on riittänyt.

Ariannan ja Bartolomeon liitto nitisee kuivuudesta, eikä satumaiset Seychellien saaret luo lisää romantiikkaa parin kuivuneeseen yhteiselämään. Miten suhteelle käy kirjan jännitystä tihkuvissa juonenkuvissa? Veroparatiisi luo kuvankauniit puitteet kihisevän kuumille tapahtumille, joissa rikolliset eivät kaihda ajatusta pienen lapsen kaappauksestakaan. Suden hetki on kuumaa luettavaa jännityksen ystäville.

Vera Vala, Suden hetki

Gummerus 2018

s. 456

Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla

Kaivanto on vielä varsin kapea, ja Ruthilla on vaikeuksia likistää itsensä sisään. Hän haluaisi tutkia kontekstia tarkemmin, mutta nousuvesi lähestyy jo. Korkeimmillaan se on kuudelta, ja nyt kun kivet on raivattu pois, vesi todennäköisesti pääsee tänne asti. On aika nostaa luut maasta.

Kolmas Elly Griffithsin dekkari on nimeltään Jyrkänteen reunalla. Sarjassa on ilmestynyt jo yli kymmenen dekkaria. Kirjasarjan päähenkilö on ihana arkeologi Ruth Galloway. Jyrkänteen reunalla dekkarissa löytyneet luut sijoittuvat toisen maailmansodan aikoihin. Luut tulivat esille, kun vuorovesi mursi rannikkoa vuosi vuodelta yhä enemmän, eikä rannikkokunnat tehneet asian parantamiseksi mitään. Kirjailija tuo sulavasti yhteiskunnallisia asioita viihteellisen tarinan mukana. Tämän lisäksi tarinassa sujahdetaan myös Jugoslavian hajoamisen jälkeisessä Bosniassa.

Luut löytyivät erään europarlamentaarikon talon lähettyviltä. Kyseisen henkilön suku joutui siis tarkastelun kohteeksi. Löytyneet luut aiheuttivat sydämentykytyksiä pitkin rannikkoa, sillä kukapa nyt haluaisi poliisia kyselemään omista ja suvun ja lähipiirin teoista. Nelson käy kiinni tutkimukseen terrierin tarmokkuudella. Ilokseen hän saa viipyä Ruthin seurassa tutkimusten aikana ja niiden lomassa ilman, että kukaan ihmettelee mitään. No tietysti kaikki ihmettelevät, sillä Ruth on palannut äitiyslomalta töihin. Kuka lapsen isä on? Nelson?

Tarina, joka minulla on kerrottavanani, on valitettava. Jälkipolvista se saattaa vaikuttaa käsittämättömältä. Voin vain pyytää teitä muistamaan seuraavat kolme asiaa: oli sota, meitä pelotti ja meitä johti varsin erikoislaatuinen mies.

Ruth on neljänkymmenen, kun hänestä on tullut äiti. Töihin paluu ei suju kuin Strömsössä. Ruth on luonteeltaan työhön omistautunut, mutta nyt pitäisi ottaa myös vauva huomioon. Miten sujuu vauva-arki ja miten työ yliopistolla plus poliisin auttaminen tutkinnassa? Ulkopuolisten on helppoa sanoa, miten kaikki pitäisi järjestää, mutta Ruth on ihana Ruth. Omaperäinen ja omaehtoinen. Älykäs ja rehellinen. Tuo rehellisyys painaa hieman Ruthin repussa, sillä vauvan isyyttä ei ole julkaistu kenellekään. Siksipä salailu alkaa painaa päivä päivältä yhä enemmän. Ja mitähän tekisi kun tunteet vauvan isää kohtaan vain kasvavat?

Uusia luita on siis tiedossa jatkossakin. Ruth joutuu jatkossakin rikollisten tielle tavalla tai toisella. Arkeologisia jännitysnäytelmiä suoraan Norfolkista.

Elly Griffiths, Jyrkänteen reunalla *****

Suom. Anna Lönnroth

Tammi 2018

s. 346

The House at Sea´s End 2011

Griffiths Elly: Risteyskohdat  
Griffiths Elly: Januksen kivi   

Merete Mazzarella: Alma: Edelläkävijän tarina

Yhteen aikaan pidin kaikkia ihmisiä kiinnostavina. En pidä enää. Ja totta puhuen olen aina pitänyt itseäni nuoremmista. Varsinkin miehistä. Ruokasalissa kuulun nykyään vanhusten pöytään, ja siellä on kahdenlaisia ihmisiä: niitä jotka valittavat ja niitä jotka pyytelevät anteeksi olemassaoloaan. Inhoan yhtä paljon kumpiakin. Kuulolaitteet suhisevat, keppejä ja kainalosauvoja rämähtelee lattiaan. Eikä heistä tiedä, kuka on höperö tai kuuro ja kenen kanssa pystyy puhumaan.

Merete Mazzarellan kirjan Alma: Edelläkävijän tarinan päähenkilö on 78-vuotias Alma Söderhjelm, joka asui Saltsjöbadenin sanatoriossa 1940-luvun loppupuolella. Alma muistelee menneitä, mennyttä elämäänsä, rakkauksiaan, ystäviään, opiskeluaan, töitään, kirjailijan uraansa ja kirjojaan, ylipäätään Alma muistelee omaa värikästä elämäänsä, josta suorasanaisella Almalla on mielenkiintoista kerrottavaa.

Alma syntyi vuonna 1870 Viipurissa suurperheeseen. Isä oli aatelinen, hyvin koulutettu ja hyvässä virassa. Perheen tytöillä oli samanlaiset oikeudet opiskella kuin perheen pojilla, vaikka tuohon aikaan tyttöjen lukio- ja yliopisto-opiskelua ei ollut oikeastaan olemassakaan, sillä heidän piti hakea erivapaus sukupuolestaan, että pystyivät kirjoittamaan ylioppilaaksi. Alma oli Viipurin ensimmäinen tyttö, joka kirjoitti ylioppilaaksi. Alma on siis ollut edelläkävijä monella tasolla. Kurkkaus historiaan ja Alman elämään on siis todella mielenkiintoista luettavaa.

Merete Mazzarellan kirjoittama tarina luo elävästi kuvan tästä päättäväisestä ja eteenpäin pyrkivästä kirjailijasta, pakinoitsijasta ja kriitikosta, joka halusi vanhuksena, että häntä puhutellaan professoriksi, sillä hän pääsi unelmatyöhönsä Åbo Akademiin professoriksi, ensimmäisenä naisena Suomessa. Sitä ennen hän oli Pohjoismaiden ensimmäinen naisdosentti. Tutkijan, opettajan ja tieteentekijän työ oli vaikeaa miesvaltaisella alalla. Yleensä ala kuin ala vaati Alman aikana suosittelijoita ja rahaa, sillä esimerkiksi yliopistolla oli niin vähän rahaa, että palkkoja ei aina maksettu, joten tutkijat tekivät töitä ilmaiseksi ja saivat rahoituksen muualta. Tämä kuulostaa samalta nykypäivän yliopistoissa, joissa pitää hankkia rahoittajat ulkopuolelta.

Väitöskirjatyön jälkeen Alma huomasi elävänsä hyvin pienillä tuloilla, joten hän päätti kirjoittaa romaanin. Romaanin aihepiiri löytyi omasta sekä tuttaviensa elämästä ja koski rakkautta ja sen hankaluuksia. Alma rakasti kirjoittamista ja hänen tuotannostaan muodostui erittäin laaja. Alma Söderhjelm ei mennyt koskaan naimisiin, mutta eli erittäin rikkaan elämän, johon kuului myös rakkauksia ja joista hän sai aineistoa kirjoihinsa. Alma Söderhjelm kirjoitti mm. viisiosaisen elämäkerran omasta elämästään. Merete Mazzarellan elämäkertateos Alma Söderhjelmistä kertoo lukijoille miten vaikeaa oli ponnistella naisena miesten maailmassa, jossa lakia ja säädöksiä myöten vastustettiin naisten pyrkimyksiä elää omannäköistä elämää yliopistomaailmassa historiallisena aikakautena, kun Suomi oli Venäjän autonominen suuriruhtinaskunta ja tsaari henkilökohtaisesti vastusti naisprofessoreita.

Kun katson ulos, näen kieppuvia syksyn lehtiä. Entisaikaan kieppuvat syksyn lehdet herättivät minussa suloista melankoliaa, melankoliaa matkusteltavaksi, pohdittavaksi, mieluiten jonkun miehen kanssa, mieluiten aamuyöstä. Melankoliaa joka oli kauneudentajuni, koko herkkyyteni mittapuu.

Merete Mazzarella, Alma: Edelläkävijän tarina ****

Suom. Raija Rintamäki

Tammi 2018

s. 267

Ruotsinkielinen alkuteos Alma 2018

Elämäkerta

Margaret Atwood: Orjattaresi

Yritän olla ajattelematta liikoja. Ajatukset on parasta säännöstellä, kaiken muun tapaan. On paljon asioita joita ei kestä ajatella. Ajattelu voi heikentää mahdollisuuksia, ja minä aion säilyä hengissä.

Kanadalaisen kirjailijan Margaret Atwoodin Orjattaresi on pakahduttava dystopia lähitulevaisuuden Yhdysvalloista, jossa vanhatestamentilliset fundamentalistit johtavat maata ja käyvät sotia vallatakseen lisää alueita ja saadakseen opetuksensa leviämään kaikkialle. Kirjan päähenkilö on uudelleenkoulutuksensa jälkeen erään korkealla hierarkiassa olevan komentajan orjatar. Pesti on kaksivuotinen, ja sinä aikana orjattaren pitäisi alkaa odottamaan lasta komentajalle. Syntyvyys on heikentynyt kautta koko mantereen, joten orjattaria halutaan synnyttäjiksi ja turvaamaan ihmisten tulevaisuuden ja uskonnon leviämisen. Muut uskonnot tuhotaan Yhdysvalloista. Se tapahtuu tuhoamalla sellaiset, jotka eivät käänny oikeaan uskontoon.

Tämä on Gileadin sydän, minne sota ei pääse tunkeutumaan muuten kuin televisiossa. Rajoista emme ole aivan varmoja, ne siirtyvät aina hyökkäysten ja vastahyökkäysten mukaan; mutta tämä on joka tapauksessa keskus, missä mikään ei liiku. Gileadin tasavalta ei tunne rajoja, sanoi Lydia-täti. Gilead on meissä itsessämme.

Päähenkilö elää hyvin rajoittunutta elämää komentajan taloudessa. Lukeminen ja kirjoittaminen on kiellettyä naisilta. Televisio-ohjelmia näytetään vain ennen seremonia-illan hartautta, kun komentaja lukee raamattua. Seremonia tarkoittaa ns. hedelmöittämisriittiä, joka on aika uskomaton. Jos orjatar tulee raskaaksi ja synnyttää, talon emäntä on tiukasti mukana synnytyksen viimeisissä vaiheissa, jotta hän voi muistella synnyttämistä omana tapahtumana. Talon emäntä on mukana myös hedelmöittämistapahtumassa, joten hän voi muistella hedelmöittämistapahtumaa omana tapahtumana. Orjatarta ei siis ole olemassa missään muotoa. Hänellä ei ole edes nimeä. Aikaisempien nimien käyttö on kiellettyä

On hän joka tapauksessa edistystä edelliseen verrattuna, joka haisi kuin kirkon vaatehuone sateella; kuin oma suu hammaslääkärin alkaessa ronkkia sitä; kuin sierain. Komentaja lemahtaa sen sijaan koipalloilta, vai onko tuo haju peräisin jostain itsekidutuksellisesta partavedestä?

Gilead on miesten paratiisi, jossa miehisyys on voimissaan ja naisten oikeudet on poljettu maahan näkymättömiin. Nainen ei voi käydä töissä, saada palkkaa, omistaa rahaa. Mies on perheen pää. Yksinäisten naisten perheen pää on sukulaismies. Naiset joutuvat pukeutumaan vanhanaikaisesti. Orjattarilla on maahan ulottuva punainen puku ja päässä valkoinen kovitettu huppu, joten hänen on vaikea nähdä muualle kuin eteenpäin.

Orjattaresi on uskomaton dystopia eli kauhuskenaario tulevaisuudesta. Atwoodin kirjasta on tehty tv-sarja, joka on valloittanut maailmaa, eikä ihme, sillä se on tehty laadukkaasti kirjaa mukaellen. Joitakin kohtia on muutettu, mutta esimerkiksi puvustus on loistavaa työtä. Päänäyttelijä kuvaa juuri kirjan päähenkilöä todella hyvin. Suosittelen molempia, sekä kirjaa että tv-sarjaa. Kirjan ahdistava ja pelonsekainen ilmapiiri tulee hyvin esille myös tv-sarjassa.

Vaikka tarina on melkeinpä äärimmäisen pelottava, pidin siitä kovasti. Naisten oikeuksien polkeminen on monessa maassa jatkunut perinne, josta on vaikea päästä irti. Naiset pukeutuvat peittävästi ja pysyttelevät neljän seinän sisällä. Miehillä ovat kaikki oikeudet naistensa ja tyttöjensä suhteen. Margaret Atwood siis kirjoitti tarinansa käyttämällä osin maailmalla tunnettuja fundamentaalisia perinteitä ja naisten oikeuksien polkemisia, jotka ovat jo rantautuneet maahanmuuton myötä myös Suomeen. Ajatuksia herättävä teos, joka pitää lukijansa kiinni tarinan jokaisessa sanassa, lauseessa ja tapahtumassa.

Margaret Atwood, Orjattaresi *****

Suom. Matti Kannosto

Tammi 2017

s. 436

The Handmaid´s tale 1985

Ensimmäinen suomennos Kirjayhtymä Oy:n kustantamana 1986