Oli nuori albaanityttö Emine 1980-luvun Kosovossa ja nuori maahanmuuttajataustainen nuori mies Bekim nykyajan Suomessa. Pajtim Statovci kertoi esikoiskirjassaan Kissani Jugoslavia kahta tarinaa, äidin ja pojan. Molemmat tarinat olivat vahvoja ja täynnä draamaa. Äidin tarinassa nuori 17-vuotias tyttö meni naimisiin vanhojen kulttuuristen perinteiden mukaan, mutta tuleva mies sotki kuvioita oman maun mukaisesti. Mies oli akateemisen koulutuksen käynyt, mutta erittäin narsistinen persoonaltaan.
Satutat minua.
Hän veti sormensa pois ja läpsäisi minua niin, että pääni kääntyi melkein puoliksi ympäri. Hänen kasvojensa sijasta näin matalat, paljaat vuoret. Tunsin poskellani sydämeni lyönnit, ja siihen oli tarttunut hänen sormiensa haju. Sitten hän työnsi sormensa ilkikurisesti suuhunsa ja nauroi.
Äidin kohtalo väkivaltaisen miehen vaimona ei ollut helppo. Hän synnytti miehelleen viisi lasta, mutta sota hiipi maahan vieden albaanien ihmisarvon ja rikkoi maan ja kansat erilleen. Mies irtisanottiin ja suku hajosi maailmalle. Jostakin syystä mies halusi tuoda perheensä Suomeen.
Kun sota oli päättynyt, se vähäinen sympatia, jota olimme ihmisiltä saaneet, loppui kuin se olisi työnnetty alas kerrostalon katolta. No niin, saitte mitä halusitte. Milloin palaatte kotiinne? Sodan ollessa käynnissä läsnäolomme oli vielä perusteltua, sillä olimme pakolaisia, saaneet vihdoin pysyvän oleskeluluvan määräaikaisen sijasta.
Perheen nuorin lapsi, Bekim, oli vaikeasti traumatisoitunut. Jo pienenä poikana hän huusi yökaudet ja näki painajaisia varsinkin käärmeistä. Hän sai ongelmiinsa hoitoa, mutta kesti kauan ennen kuin hän lopetti huutamisen. Aikuisena Bekim otti lemmikikseen käärmeen ja eli suhteessa kissan kanssa.
Tapasin kissan baarissa. Eikä se ei ollut mikä tahansa kissa, joka piti leluhiiristä tai kiipeilypuista tai höyhenhuiskuista, ei alkuunkaan, vaan täysin toisenlainen kuin kissat, joita olin tavannut.
Kissani Jugoslavia toi esille kaksi tarinaa, jotka olivat kahden erilaisen kulttuurin sekoituksia. Kirja esitteli albanialaisuutta ja maahanmuuttajien elämää Suomessa. Se ei syyttänyt eikä osoittanut sormella ketään, mutta antoi runsaasti ajattelemisen aihetta varsinkin suomalaisten suhteesta pakolaisiin ja maahanmuuttajiin. Sodan loputtua Kosovossa ihmisten mielestä pakolaisten piti muuttaa takaisin maahansa, mutta lapset olivat suomalaisia, puhuivat suomea ja heillä oli elämä ja ystävät Suomessa. Pojan tarina kosketti todella paljon, sillä siinä näkyi särkynyt mieli, joka haki paikkaansa elämässä. Kissani Jugoslavia on erittäin voimakas ja koskettava esikoisteos.
Satutat minua.
Hän veti sormensa pois ja läpsäisi minua niin, että pääni kääntyi melkein puoliksi ympäri. Hänen kasvojensa sijasta näin matalat, paljaat vuoret. Tunsin poskellani sydämeni lyönnit, ja siihen oli tarttunut hänen sormiensa haju. Sitten hän työnsi sormensa ilkikurisesti suuhunsa ja nauroi.
Äidin kohtalo väkivaltaisen miehen vaimona ei ollut helppo. Hän synnytti miehelleen viisi lasta, mutta sota hiipi maahan vieden albaanien ihmisarvon ja rikkoi maan ja kansat erilleen. Mies irtisanottiin ja suku hajosi maailmalle. Jostakin syystä mies halusi tuoda perheensä Suomeen.
Kun sota oli päättynyt, se vähäinen sympatia, jota olimme ihmisiltä saaneet, loppui kuin se olisi työnnetty alas kerrostalon katolta. No niin, saitte mitä halusitte. Milloin palaatte kotiinne? Sodan ollessa käynnissä läsnäolomme oli vielä perusteltua, sillä olimme pakolaisia, saaneet vihdoin pysyvän oleskeluluvan määräaikaisen sijasta.
Perheen nuorin lapsi, Bekim, oli vaikeasti traumatisoitunut. Jo pienenä poikana hän huusi yökaudet ja näki painajaisia varsinkin käärmeistä. Hän sai ongelmiinsa hoitoa, mutta kesti kauan ennen kuin hän lopetti huutamisen. Aikuisena Bekim otti lemmikikseen käärmeen ja eli suhteessa kissan kanssa.
Tapasin kissan baarissa. Eikä se ei ollut mikä tahansa kissa, joka piti leluhiiristä tai kiipeilypuista tai höyhenhuiskuista, ei alkuunkaan, vaan täysin toisenlainen kuin kissat, joita olin tavannut.
Kissani Jugoslavia toi esille kaksi tarinaa, jotka olivat kahden erilaisen kulttuurin sekoituksia. Kirja esitteli albanialaisuutta ja maahanmuuttajien elämää Suomessa. Se ei syyttänyt eikä osoittanut sormella ketään, mutta antoi runsaasti ajattelemisen aihetta varsinkin suomalaisten suhteesta pakolaisiin ja maahanmuuttajiin. Sodan loputtua Kosovossa ihmisten mielestä pakolaisten piti muuttaa takaisin maahansa, mutta lapset olivat suomalaisia, puhuivat suomea ja heillä oli elämä ja ystävät Suomessa. Pojan tarina kosketti todella paljon, sillä siinä näkyi särkynyt mieli, joka haki paikkaansa elämässä. Kissani Jugoslavia on erittäin voimakas ja koskettava esikoisteos.
Pajtim Statovci, Kissani Jugoslavia *****
Otava 2014
s. 285
Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Katjan bloggaus
Erjan bloggaus
Mari A:n bloggaus
Jarkon bloggaus
Kirsin bloggaus
Jonnan bloggaus
Marja-Liisan bloggaus
"siinä näkyi särkynyt mieli, joka haki paikkaansa elämässä." Kauniisti sanottu! Tämä on hyvä kirja, joka tosiaan saa miettimään maahanmuuttoa ja pakolaisuutta. Antaa ajattelemisen aihetta syyttelemättä.
VastaaPoistaKiitos :)
PoistaKirja on samalla kansainvälinen, sillä pakolaisia ja maahanmuuttajia on kakkialla.
Tämähän on pakko lukea, kuulostaa niin kiinnostavalta sinun esittelemänäsi.
VastaaPoistaKiitos Marjatta :) Tähän koukuttui heti ensimmäisestä kappaleesta. Mielestäni esikoiskirjojen parhaimmistoa tänä vuonna.
PoistaTervetuloa uusille Kirjasähkökäyrän lukijoille. Lukuiloa hyvien kirjojen parissa :)
VastaaPoistaTämä pitää laittaa varaukseen.
VastaaPoistaTässä taas yksi kirja, jonka nimi, kansikuva ja tarinat yllättävät lukijan...
Poista