Jessica Knoll: Onnentyttö

Minäkin katsoin häntä: sulhastani. Sana sulhanen ei vaivannut minua yhtään niin paljon kuin sitä loogisesti seuraava sana. Aviomies. Se kiristi korsetin tiukemmalle, puristi sisäelimiä kasaan ja sai paniikin sykkimään kurkussani hälytysäänimerkin tahtiin. Voisin päättää, etten irrottaisi otettani veitsestä. Upottaisin sen nikkelistä ja ruostumattomasta teräksestä valmistetun terän (olin päättänyt, että pidin eniten Shunin muotoilusta) äänettömästi hänen vatsaansa.

New Yorkissa asuvan Jessica Knollin esikoiskirja Onnentyttö alkaa räväkästi ja sitä räväkkyyttä kestää kirjan loppuun asti. Jossakin vaiheessa kirjaan ilmestyy trillerimäisiä aineksia, jotka kiemurtelevat kirjan henkilöiden ympärillä pahaenteisesti. Kirjan sivuilta on odotettavissa sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa ja myöskin nuoruudessa koettuja traumoja. Nykyisyydessä kirjan päähenkilö Ani on menossa naimisiin seurapiirisulhasensa kanssa, mutta menneisyys pitää lujassa puristuksessa. Siihen ei auta menestyvä työ naistenlehden toimittajana, siihen ei auta upea trimmattu ulkonäkö, siihen ei auta kaunis koti ja iso vaatekaappi täynnä huippukalliita designvaatteita, siihen ei auta terapia. Anin kanssa ei kannata lässyttää.

Tiedän kyllä, ettei yhdenkään naisen pitäisi langeta siihen vanhaan uskomukseen, ettei nainen ole kukaan eikä todella ”onnistunut elämässään”, ennen kuin on saanut sormuksen sormeensa. Tiedän hitto vie Naiset ja menestymisen tahto-oppaan ja vastaavat. Tiedän, että minun pitäisi olla tällaisen yläpuolella, itsevarmempi ja itsenäisempi nainen. Mutta en ole. Onko selvä? En vain ole.

Ani on menestynyt elämässä hyvin ilman seurapiiritaustaa ja rikkaita vanhempia, eikä suvusta löydy uutta eikä vanhaa rahaa. Ani on menestynyt opiskelemalla ja käymällä ns. oikeat koulut. Yhdysvalloissa oikeilla kouluilla ja vanhempien varakkuudella on suurempi merkitys kuin sillä, että olet itse menestynyt, sillä sitä myös Ani hakee statukseensa, oikeaa nimeä ja sen hän saa tulevalta sulhaseltaan vanhan perintösormuksen kera, vaikka sulhanen on siinä ja siinä pysyykö siedettävyyden rajoissa. No ei Anikaan mikään helppo tapaus ole luonteeltaan. Kokemukset ovat kovettaneet luonnetta. Anissa on sellaista särmää ja säpinää, että ei sitä ihan jokaisesta oljenvaaleasta langanlaihasta seurapiirikaunottaresta löydykään. Ehkäpä se on se italialainen verenperintö, joka on pitänyt pinnalla kaikesta pahasta huolimatta.

”Hyvä sisar John, minulla menee mainiosti uudessa koulussani ja olen löytänyt pojan, jonka haluaisin vievän neitsyyteni. Kaikesta tästä saan kiittää yksin sinua!”

Näin Ani eli TifAni mietti 14-vuotiaana ensimmäisenä koulupäivänä uudessa koulussa. Hyvin meni, kun oli varpaisillaan nokkavien oppilaiden edessä. Koulussa oli selvä hierarkia ja kiusaaminen oli sen mukaista. Uusi tyttö joutui heti maalitauluksi. Luvassa oli paljon pahaa. Mutta TifAnin tapauksessa käy vanha sananlasku, se mikä ei tapa, se vahvistaa.

Kirjan kansikuvassa on lause, jonka allekirjoitan mielelläni, sillä luin kirjan yhdellä istumalla kannesta kanteen. Kirjan kirjoittaja Jessica Knoll on toimittaja ja hän on kirjoittanut ihmissuhteista, seksistä ja psyykkisestä hyvinvoinnista. Näitä aiheita löytyy myös kirjasta koukuttavasti kirjoitettuna tarinana, jeskamandeera sentään. Onnentyttö on kirja, joka nousee menestystrillereiden tähtitaivaalle pikavauhdilla. Ja elokuvakin on tulossa perässä.

Jessica Knoll, Onnentyttö ****

Suom. Päivi Pouttu-Deliére

Bazar 2017

s. 463

Luckiest Girl Alive 2015

Koukutuin kirjaan jo Leena Lumin blogissa.