maanantai 29. heinäkuuta 2019

Veijo Meri: Sujut


Alikersantti livahti matkaan kuin kesken kaiken, etteivät toiset olisi ehtineet sanoa edes yhtä tavua sitä tai tätä. Hänet näki kun hän meni, koko ajan koskessa. Milloin hän makasi valkeaa vahhtoa, milloin tummia kohtia vasten, niin kuin sillan raunio olisi ollut apuruudukko, josta saattoi mitata hänen etenemisensä.

Veijo Meren Sujut kertoo alikersantti Ojalasta, joka jäi sodan melskeessä varmistamaan ryhmänsä kanssa muiden menoa Vuoksen yli. Jostakin syystä heidät jätettiin vihollisen tähtäimeen. Alikersantti ei hyväksynyt tällaista toimintaa ja lähti etsimään ryhmälleen pääsyä virran ylitse. Yksin oli paremmat mahdollisuudet, vaikka häntä ammuttiin siinä rytäkässä.

Alikersantti pääsi virran ylitse ja kävi ilmoittamassa, että ryhmä pitäisi noutaa toiselta puolelta virtaa. Itse hän jatkoi matkaa, koska pataljoona oli jättänyt heidät taakseen, eikä oikein kukaan tiennyt missä he olivat. Alikersantti lähti siis puntikselle ja päätyi lopulta kotiinsa ja oman kullan kainaloon. Muutama kuukausi siinä vierähti. Piti tehdä heinätyöt ja käydä puimassa viljaa myllyssä ja viettää aikaa oman kullan seurassa.

Veijo Meri kertoo kirjoissaan sodasta, mutta kirjat eivät ole varsinaisia sotakertomuksia. Sujut sisältää paljon muuta. Meri kuljettaa tarinaa sodan ulkoreunoilla, ei keskellä sodan taisteluja. Sota on lähenemässä loppuaan ja osa sotilaista on päässyt jo koteihinsa, kun alikersantti Ojala palautetaan takaisin sotilastukikohtaan. Päähenkilö kokee puntikselle lähtönsä vuoksi rangaistuksen, mutta millaisen? Sujut on mustanpuhuvalla huumorilla höystetty tarina erään alikersantin puntikselle lähdöstä, sillä omasta mielestään hän oli sujut sodan kanssa, eikä sota yhtä miestä kaivannut. Niinhän sitä luulisi...

Kun hän astui mäen varjoon, tuntui kuin ilma olisi ollut täynnä poikittaisia säikeitä, jotka olivat niin ohuita, että ne menivät vaivatta lävitse ja paloittelivat hänet niin hienoiksi kappaleiksi, etteivät ne irronneet toisistaan.

Veijo Meri, Sujut
Otava 2007
s. 179
Teos julkaistiin ensimmäisen kerran 1961

Meri Veijo: Tukikohta
Meri Veijo: Suku
Meri Veijo: Kersantin poika 
Meri Veijo: Manillaköysi 
Meri Veijo: Sujut

4 kommenttia:

  1. Hienon kirjan olet lukenut. Pidän paljon Veijo Merestä, Manillaköysi on suosikkini. Muistan, että pidin Manillaköydestä esitelmän lukioaikanani. Vähän aikaa sitten katsottiin Manillaköysi-elokuva. - Mukavaa heinäkuun loppua sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anneli :)
      Jostakin syystä nämä Veijo Meren teokset kiinnostavat minua. Ehkä se on se hiljainen kannanotto sotaan ja sen mielettömyyteen ja jonkinlainen kapinointi auktoriteetteja ja sodan synnyttämiä sääntöjä kohtaan. Veijo Meri näki pintaa syvemmälle ja laajan kokonaisuuden ja raapaisee sitten kirjallaan näkemäänsä epäkohtaa. Tässä se epäkohta oli rangaistukset.

      Poista
  2. En ole lukenut Veijo Mereltä kuin Manillaköyden, ja senkin vain siksi, kun meidän piti lukea se koulussa. Siihen aikaan en tainnut ymmärtää siitä kirjasta mitään, enkä enää edes muista, mistä se kertoi. Ehkä nyt aikuisena pitäisi tutustua Mereen uudestaan. Tämä Sujut kuulostaa ainakin kiinnostavalta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta Manillaköysi on outo kirja koululaisille. Päähenkilö pääsee sodasta kotilomalle ja löytää köyden, jonka aikoo viedä vaimolleen pyykkinaruksi. Armeijaltahan ei saisi ottaa mitään, se on rangaistava teko. Seuraa pitkä junamatka ja kaikenlaiset kommellukset. Meri kirjoittaa huumorinpilke silmäkulmassa. Lukemistani Meren kirjoista ehkä Kersantin poika voisi sopia kouluun. Nykyään on aika tarkkaa mitä voi koulussa lukea ja ikä pitää huomioida.

      Suosittelen Meren Suku teosta. Siinä sota on jo loppunut.

      Poista