Delia Owens: Suon villi laulu

Lokakuun 30. päivän aamuna vuonna 1969 Chase Andrewsin ruumis lojui suolla, joka olisi kaikessa hiljaisuudessa, suomaiseen tyyliinsä sulatellut sen sisuksiinsa. Kätkenyt iäksi. Suo tietää kuolemasta kaiken, eikä välttämättä pidä sitä traagisena, syntisenä nyt ei ainakaan. Tänä aamuna kaksi kylän poikaa sattui kuitenkin pyöräilemään vanhalle palotornille, jonka kolmannelta porrastasanteelta he huomasivat Chasen farkkutakin.

Huikean hienosti Delia Owens johdattelee lukijan eteläcoloradolaiselle marskimaalle kirjansa Suon villi laulu prologissa, jossa kirjan päähenkilö Kya eli Catherine Clark oli elänyt koko elämänsä ja tulisi myös elämään vaiherikkaan jännittävien tapahtumien myötä. Kyaa kutsuttiin Rämelikaksi ja hän kuului muiden kyläläisten silmissä roskasakkiin. Vanhemmat tulivat hyvistä perheistä, mutta sota-aika oli muuttanut isän perhettään hakkaavaksi ilkeäksi despootiksi, josta lähemmin voit lukea tämän vangitsevan kauniin kirjan sivuilta. Marskimaan asujat kuuluivat siis roskasakkiin, ja jopa sheriffit karsastivat marskimaalle menemistä. Siellä toimittiin omien lakien mukaan.

Äidin punainen suu ja tummat silmät palasivat hänen mieleensä elävämmin kuin vuosiin, ikään kuin ne olisivat heijastuneet tuosta halvasta esineestä. Kya vilkuili ympärilleen, äiti varmaan kävelisi näillä hetkillä pihapolkua ja tulisi auttamaan palstan kuokkimisessa. Palaisi viimein kotiin. Harvoin mökin ympärillä oli niin hiljaista, jopa varikset olivat vaienneet, ja hän saattoi kuulla oman hengityksensä.

Yksi toisensa jälkeen perheen jäsenet jättivät pienen Kyan selviytymään yksin. Kukaan heistä ei huolehtinut häntä kouluun, tai huolehtinut hänen perustarpeistaan, ruoasta, vaatteista, koulutuksesta, siisteydestä. Tämmöisestä oli surullista lukea, kun on tottunut suomalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan, joka pyrkii huolehtimaan jokaisesta lapsesta. Kya oli lapsi, kun hän jäi ihan yksin asumaan taloröttelöön marskimaalle, mutta hänen ympärillään oli silmiähivelevän kaunis merimaisema laguuneineen, eläimet ja linnut, ja kyllä hän oli mielestäni aika näppärä selviytymään yksin.

Kya ei huomannut kuun nousua tai sitä, kun amerikanhuuhkaja syöksyi keskellä päivää sinitöyhtönärhen kimppuun. Hän kuuli suon äänet mustarastaan noustessa siivilleen, mutta ei mennyt katsomaan. Häntä rannan yltä valittaen kutsuvien lokkien huudot tekivät kipeää. Mutta ensimmäistä kertaa elmässään hän jätti vastaamatta niiden kutsuun. Toivoi, että sen torjumisesta aiheutuva tuska syrjäyttäisi hänen sydäntään repivän kivun.

Ei syrjäyttänyt.

Kya oli jo lapsena jätetty selviytymään yksin. Nuorena hänet jälleen jätettiin. Kyan oli vaikea luottaa ihmisiin, ja henkilö, joka jätti hänet, repi ja raastoi hänen mieltään. Onneksi huumaavan kaunis luonto ja eläimet lääkitsivät hänen särkynyttä sydäntään. Kya tutustui kuitenkin ihmisiin, vaikka hän eli eristettyä elämää. Kya kiinnosti kovasti myös vastakkaista sukupuolta. Hänestä kulki juoruja ja puheita, jotka saivat kaikenlaisia juttuja, oikeita ja vääriä liikkeelle. Samoin tapahtui, kun paikkakunnalta löytyi kuolleen miehen ruumis. Kya oli kirjassa ainoa, jota epäiltiin.

Delia Owensin Suon villi laulu lumosi minut uskomattoman surullisella kasvutarinalla, jota yksinäisyys, kaipuu, eloonjäämisvietti ja viheliäinen murhamysteeri ja villi luonto värittivät kukin eri värein ja sävyin. Olen lukenut jotakin sydämeen sattuvaa ja unohtumatonta, ehdottomasti parhaimman tarinan tänä vuonna, jolle toivon miljoonien tähtien kimmellystä ja loistavia tähdenlentoja.

Ei tarvittu kuin rakkauskirje

häntä houkuttamaan.

Vaan kuin tulikärpäsnaaraalla

siihen kätketty oli kutsu kuolemaan.

Delia Owens, Suon villi laulu *****

suom. Maria Lyytinen, kiitos kauniista suomennoksesta.

Wsoy 2020

s. 414

Where the Crawdads Sing 2018