Olen kiitollinen!

Olen kiitollinen elämästä!

Kiitos Leena Lumi Kiitollisuus-haasteesta, ja omasta koskettavasta postauksestasi. Tällä hetkellä, kun mielessä pyörii tulevat hautajaiset, nousee ensimmäiseksi mieleen kiitos tästä elämästä, jota olen saanut elää. Olen jo jossakin postauksessa kertonut, että olen viettänyt lasisen lapsuuden. Olin alle kouluikäinen, kun käteeni annettiin täysi pullo kaljaa, mutta en halunnut juoda sitä, enkä ole koskaan juonut kaljaa. Humalaisten seuraaminen oli kauheaa. Kotini oli hienoin talo tiemme varrella, kukaan ei puuttunut vanhempien viettämään elämään. Kärsin ja oireilin syömättömyydellä sekä kotona että koulussa. Onneksi minulla oli täti, joka kuunteli. Tädin luona ruoka maistui.

Olen kiitollinen, että selvisin nuoruudesta!

Kotiolojen johdosta olisin voinut joutua vaikka minkälaisiin nuorisopiireihin. Pahinta oli 11-13-vuotiaana. Olin ensimmäisen luokan opettajan ansiosta innokas lukija ja asuin suorastaan kirjastossa ja harrastin kaikkea mahdollista. Pahinta oli ehkä isoveljellä. Nuoremmat veljet uppoutuivat urheiluun. Nuoruudessa parasta oli hyvä ystävä, joka edelleen on hyvä ystävä.

Olen kiitollinen lapsista!

Aloin 17-vuotiaana seurustelemaan samanikäisen pojan kanssa. Hän tuli kotioloista, jossa isällä oli alkoholiongelma ja pidin sitä normaalina, paitsi, että en juonut itse. Menimme naimisiin ja olin 26-vuotiaana kolmen lapsen äiti. Kaksospojat syntyivät keskosina ja toinen pojista on CP-vammainen. Miehen juominen lisääntyi ja kärsimme lasten kanssa hänen juomisesta ja viikonloppujen poissaolosta, lisäksi meillä ei ollut aina rahaa ruokaan ja laskuihin. Olimme rakentaneet omakotitalon, johon sitten jäin lasten kanssa asumaan, kun mies lähti ja erosimme. Isä ei ottanut lapsia luokseen kuin pikaiseltaan. Jokainen lapsista on kärsinyt jonkinlaisista ongelmista, joka on seurausta lasisesta lapsuudesta, erosta ja isän hylkäämisestä.

Olen kiitollinen tästä päivästä!

Tapasin nykyisen mieheni Lapissa ja muutin hänen luokseen Turkuun. Elämänmenoon tuli saaristolaiselämä, luonnon terapeuttinen rauha ja rakkaus. Tulin kotiin. Tulin syliin ja koin hellyyttä, joka jäi uupumaan jo lapsuudessa.

Olen kiitollinen Ozzysta!

Ozzy tekee jokaisesta päivästä ihanan reippailupäivän ulkona. Olen elänyt koirien kanssa pienestä asti. Niin paljon rakkautta ja hellyyttä molemminpuolin, se on onni potenssiin miljoona <3


Haluaisin haastaa tähän Olen kiitollinen-haasteeseen Mummo matkalla-blogin Takkutukan ja Kirjojen kamarin Katjan sekä Kaisa Reettan.

Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta

Koetin rauhoittua loihtimalla mieleeni kuvan. Ajattelin jokea: lamparetta, koskea, pyrstöään huojuttavia liikkumattomia taimenia, ohi ajelehtivia lehtiä ja oksia. Ja sitten saaliin perään syöksähtäviä taimenia. Oivalsin, että jokikalan maailmassa kaikki tulee vuorelta: hyönteiset, oksat, lehdet, kaikki. Siksi se katsoo kohti yläjuoksua ja odottaa, mitä tuleman pitää.

Italialaisen Paolo Cognettin Kahdeksan vuorta voitti vuoden 2017 Premio strega palkinnon, eli Italian vuoden parhaimman kirjan palkinnon. Kirjan kertojana toimii Pietro, joka asuu Milanossa ja viettää vanhempineen kesät Milanon lähellä olevassa vuoristossa. Vuoristossa asuu hänen ystävänsä Bruno, joka on samanikäinen. Kesät kuluivat seikkaillessa vuorilla, kalastellessa, uidessa, mitä milloinkin tehdessä. Kirja kertoo poikien kehityksestä aikuisiksi ja ystävyydestä, joka jatkui samanlaisena, vaikka välissä oli pitkiäkin aikoja erossa. Olen lomaillut kerran Milanossa, joten oli kiva palata kirjan sivuilla tuohon kaupunkiin, joka on kirjassa pienessä sivuosassa.

Jos se joenkohta, jossa minä astun veteen, on nykyhetki, minä ajattelin, silloin menneisyys on ohi virrannut vesi, se joka soljuu alaspäin eikä tarjoa minulle enää mitään, ja tulevaisuus on se vesi, joka tulee ylhäältä ja tuo vaaroja ja yllätyksiä. Menneisyys on laaksossa, tulevaisuus vuorella.

Bruno elää sukulaisten luona vuorilla ja tekee jo lapsesta asti raskaita maataloustöitä, joten koulunkäyntiin ja leikkimiseen ei juuri ole aikaa. Seikkailuihin on aina karattava, ja siitä on seurauksensa. Pietron vanhemmat ovat hyvin koulutettuja ja haluaisivat myös Brunolle paremman tulevaisuuden, kirjasta voi lukea miten suunnitelmien kanssa kävi.

Jossakin vaiheessa Pietro kyllästyi vuoristokesiin ja opiskelun myötä muutti kotoa pois ja oli vuosikausia käymättä vuorilla. Sitten tuli aika kohdata menneisyys, joka johdatti eteenpäin elämässä. Paolo Cognettin kirja on ylistyslaulu luonnolle ja vuoriston mahtavuudelle. Kirjassa vaelletaan vuorilla ja yritetään ylittää omat voimavarat. Vaeltaminen vuoristossa on kuin riippuvuussuhde, josta Pietro yritti eroon, mutta lue ihmeessä tästä luontoseikkailusta miten hänen kävi. Itse koin suunnatonta rauhaa kirjan seurassa. Hengitin puhdasta ilmaa ja katselin maisemia. Kiipeily oli aivan luonnollista puuhaa. Mielessä vilisivät omat vaellusmatkat Suomessa ja ulkomailla. Vaelluskärpänen surisi korvassa, joten haluaisin vaeltaa tällä hetkellä Lapissa, jossa ruska alkaa värittämään maastoa.

Kirjan tunnelma on hiljaista flow-tunnelmaa. Kaunista, kaunista.

Tunnistin edelleen kaikki vuorenhuiput.

Paolo Cognetti, Kahdeksan vuorta *****

Suom. Lotta Toivanen

Bazar 2017

s. 235

Le otto montagne 2016
Premio strega-palkittu teos 2017

Suosittelen myös toista Premio strega-palkittua kirjaa:
Giordano Paolo: Alkulukujen yksinäisyys

Takkutukan bloggaus kirjasta.

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö

 

Onko äidin mahdollista olla kauhuissaan oman vastasyntyneensä edessä? Jahanara Begumin oli. Ensimmäiseksi hän tunsi sydämensä puristuvan kokoon ja luidensa hajoavan tuhkaksi. Toiseksi hän katsoi lasta vielä uudemman kerran varmistuakseen, ettei ollut erehtynyt. Kolmanneksi hän kavahti kauemmaksi aikaansaannoksestaan, ja samassa suoli kouristui ja sääriä pitkin valui ohuen ohuena norona ulostetta. Neljänneksi hän ajatteli, että tappaisi itsensä ja lapsen. Viidenneksi hän nosti lapsen syliin ja painoi sen tiukasti rintaansa vasten samalla kun tunsi putoavansa rakoon, joka aukeni tutun maailman ja sellaisten maailmojen väliin, joiden olemassaolosta hänellä ei ollut aavistustakaan.

Intialaisen kirjailijan ja kansalaisaktivistin Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö on yhtä värikäs, tapahtumarikas, rakastava, väkivaltainen, äänekäs, erikoinen, yllättävä, runsas, trooppinen ja erityinen, aivan kuin itse Intia. Arundhati Roy sai esikoiskirjastaan nimeltään Joutavuuksien jumala (1997) Booker-palkinnon. 

 

En ole käynyt Intiassa, mutta ystävät ovat kertoneet maasta ja olen nähnyt dokumentteja ja elokuvia. Intialaisia on valtavat määrät ja kastijako on merkittävä ihmisiä jakava vanha instituutio. Uskonto jakaa myös ihmisiä ja yllättävää kyllä ihonväri. Mitä tummempi ihonväri, sitä alhaisemmaksi ihminen joutuu esim. avioliittomarkkinoilla, työpaikoissa jne. 

Tietysti koulutuksen kautta löytyy mahdollisuuksia kohentaa elintasoa, mutta hyvä elintaso ei välttämättä ole pysyvää, sekin nähdään kirjassa. Eniten ihmisiä jakaa sota ja sotatilanne, jota käydään kirjassa mm. Kashmirista. Intia oli ja on räjähdysaltis maa, aina jossakin päin maata ihmiset katoavat, heitä kidutetaan ja tapetaan. Maa rakastaa täydestä sydämestä, mutta se myös vihaa syvästi. Tästä kaikesta tässä suurenmoisessa kirjassa kerrotaan.

Tämä on poikani Aftab, hän kuiskasi hazrat Sarmadille. Olen tuonut hänet tänne sinun luoksesi. Pidä hänestä huolta. Ja opeta minut rakastamaan häntä. Hazrat Sarmad opetti.

Kirjassa kerrottiin Tilosta, joka opiskeli yhdessä kolmen miehen kanssa, ja aina välillä heidän tiensä sattuivat yhteen, kuten kohtalon sormen johdattamina. Kaikki kolme miestä rakastivat Tiloa, joka oli uudenlainen intialainen nainen. Nainen, joka eli yksin, kävi töissä ja elätti itsensä ilman miehen ja suvun suojaa. Tilon lisäksi tutustumme kirjassa rohkeasti erilaiseen Anjumiin ja hänen tyttäreensä, joka hylkäsi äitinsä, mutta palasi aina takaisin. Kirjan äitisuhteet ovat erityisiä, sillä kirjasta löytyy hylättyjä vauvoja, adoptiolapsia, kasvattiäitejä ym. äiti-lapsisuhteet ovat rakkaussuhteiden lisäksi kirjan kantavia voimia.

Kirjasta löytyy jokaiselle lukijalle jotakin. Intia avautuu kirjassa suurena ja hallitsemattomana maana, jota asuttaa värikäs ihmispaljous. Kirjassa eksyttiin välillä sivupoluille ja kerrottiin  eri ihmiskohtaloista, ja aivan kuin itse Intia, se kuului asiaan. Kaikki juonet ja sivupolut, oikopolut ja mutkittelevat tiet kuuluivat kirjan tarinaan. 

 

Astuin kirjassa Intian kuuman kosteaan ilmastoon, ja jonka reheväkielistä tekstiä johdateltiin alusta loppuun, enkä voi tekstin loputtua sanoa, etten tietäisi mitään Intiasta, sillä kirja on todellinen faktan ja fiktion sekoitus. Upeaa ilotulitusta ja rakettien räiskettä, jottei ihmisten kurjuus, köyhyys ja poliisin ja armeijan ampumiset ja teloitukset kuuluisi liian julmana taustamusiikkina.

Kun Neiti Udaya Jebeen sanoi: ”Mami, soo-soo!”, Anjum laski tytön kyykkyyn katulyhdyn alle. Tämä pissasi katse naulittuna äitiinsä ja nosti sitten peppunsa voidakseen ihmetellä lätäkköä, josta kuvastuivat yötaivas ja tähdet ja tuhatvuotinen kaupunki.

Arundhati Roy, Äärimmäisen onnen ministeriö *****

Suom. Hanna Tarkka *****

Otava 2017

s. 474

The Ministry of Utmost Happiness 2017

Intia

 

Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala

Arundhati Roy: Turvani ja myrskyni 

Mauri Kunnas: Piitles

Ota kenkät pois jalastasi, sillä juur nyt hypistelemäsi sarjakuva-albumilta näyttävä teos ei ole sarjakuva vaan KRAAHVINEN NOVELLI… niin että toivottavasti osaat antaa sille asiaankuuluvan arvon!

Mauri Kunnas on tehnyt sarjakuvatyylillä maailman kuuluisimmasta rockbändistä, The Beatles, omaan taattuun tyyliinsä ns. ei-auktorisoidun elämäkerran bändin alkutaipaleelta. Kirjan teksti ja nimi on kirjoitettu hauskasti puhekielellä ja kirjan nimikin on kirjoitettu niin kuin se lausutaan Piitles. Bändiin kuului John Lennon, Paul McCartney, George Harrison ja Ringo Starr. Kirjasta löytyy myös muita bändin jäseniä, jotka soittivat bändin alkuaikoina ja silloin, kun bändi esiintyi eri nimillä.

Piitles sopii hyvin Klassikkojen lumoissa-blogin Tietokirjahaasteeseen, ja 3.9. vietettävään Tietokirjojen lukupäivään. Kirja kertoo maailmankuulun bändin alkuajoista sarjakuvamaisesti ja sisältää runsaasti faktatietoa. Kirjassa kerrotaan hyvin pääjäsenten kotioloista, perheistä ja eri nuoruudenvaiheista. Beatlesin pojat olivat todella nuoria, kun aloittivat bändiharrastuksensa. John Lennon, ja Paul McCartney, myös George Harrison olivat lahjakkaita lyyrikoita, ja heidän laulujen joukossa on suuri määrä klassikoita, joilla on omat faninsa. Piitles on ollut jo pitemmän aikaa kirjahyllyssäni, ja nyt tuli sopiva aika blogata kirjasta. Kirja on myös julkaistu englanniksi nimellä Beatles with an A.

Ringo ja John syntyivät 1940-luvulla, Paul syntyi 1942 ja George vuonna 1943.  He syntyivät kaikki toisen maailmansodan aikana Liverpoolissa, Luoteis-Englannissa. Bändillä oli omat esikuvansa, mutta he muuttuivat itse esikuviksi ja nuorisomusiikin eturivin esittäjiksi. Kirjan kuvioissa ollaan lapsia, opiskellaan, seurustellaan, matkataan Hampuriin muutamaan kertaan ja haetaan sitä omaa tyyliä, joka herätti nuorison huomaamaan heidät vuosina 1958-1959, jolloin John ja Ringo olivat 18-19-vuotiaita, Paul 16 ja George 15. Loppu on historiaa ja heistä on kirjoitettu lukuisia kirjoja. Mauri Kunnaksen Piitles on elämäkerta minun mieleeni. Siinä on hauskuutta, hupia, veijarimaisuutta ja nuorten koheltamista, jota Beatlesien alkuajat olivat.

Syksyllä 1962 koko maailma jännitti, kun Rutsevi, Castro ja Kennedy yrittivät yhteisvoimin räjäyttää maapallon Cuuban kriisin tohinassa… suutariksi se kumminkin jäi…

Beatles sen sijaan onnistui, eikä maailma ole siitä vieläkään oikein toipunut…

Mauri Kunnas, Piitles****

Kuvitus Mauri Kunnas, väritysapua Jenna ja Tarja Kunnas *****

Otava 2012   3.painos

s. 78

graafinen novelli

tietokirja

Jokken bloggaus

Sallan bloggaus

Marikan bloggaus

Tildan bloggaus 

Atson bloggaus 

Juhan bloggaus 

Tupajumin bloggaus 

Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa

Ruotsalaisen Ninni Schulmanin jännittävä kirjasarja alkaa kirjalla Tyttö lumisateessa. Hieman outoon aikaan on Suomessa julkaisuajankohta, kun eletään vielä loppukesää. Ehkä kirjaan pääsee paremmin sisään talvella, sillä tässä kirjassa on jopa -26 astetta pakkasta ja tehdään lumitöitä. Olin kuitenkin ihan valmis dekkarin pariin, sillä mikä sen mukavampaa kuin viihdyttävä dekkari. Ja tämän kirjan parissa ei tarvitse pettyä, vaikka olikin synkkä ja pimeä pakkastalvi.

Ikkunan takana maahan leijaili yhä uusia lumihiutaleita, jotka olivat isoja ja painottomia kuin voikukan hahtuvat.

Kirjan päähenkilö on juuri eronnut tukholmalaistoimittaja Magdalena Hansson, joka muutti takaisin kotikaupunkiinsa poikansa kanssa ja aloitti siellä paikallislehden ainoana toimittajana. Luvassa oli paikkakunnan pieniä uutisia, mutta yllätys oli suuri, kun paikkakunnalta katosi nuori tyttö ja pian löydettiin toinen tyttö kuolleena. Magdalenan päivät olivat kiireisiä, artikkeleita sai kirjoitella yötä myöten. Pian surullisiin sydämenasioihinkin tuli uutta vaihtelua, joten kirja koukutti todella nopeasti ja luin kirjan melkein heti kannesta kanteen.

Herranjumala, kuinka hyvännäköinen hän on, Magdalena ajatteli. Tuo keskittynyt katse. Ja nuo kädet…

Hagfors on pieni paikkakunta ja jokainen tuntee jonkun toisen, joten haastateltavat tuntevat jossakin määrin ainakin nimeltä ja maineelta paikkakunnan ihmiset. Mutta pinnan alla kulkee salaisia virtoja, salaisuuksia, petoksia, valheita, rikoksia. Kirjailija on saanut dekkariinsa vaikutteita tositapahtumasta, joka sattui vuosisadan alussa Hagforsissa. Tapahtuman rikoksista tuomittiin paikkakuntalainen mies. Tyttö lumisateessa kirjan murhaaja voi olla kuka tahansa, ja varmasti lukija yllättyy kuka se oli.

Magdalena on tutkiva journalisti, eikä hän malta pysytellä työpöydän äärellä, vaan hän haluaa olla mukana tutkinnassa. Koska poliisilta ei saa mitään apuja, Magdalena tutkii omin päin ja pääseekin lähelle rikollisia, sillä juttu on isompi kuin lukija arvaakaan. Magdalenasta on myös hyötyä poliiseille, sillä hän antaa hyviä vinkkejä huomioistaan poliiseille, joista yksi on hänen lapsuudenaikaisen tyttökaverin veli. Poliisilaitos vuotaa tietoja kuin seula, ja rikolliset saavat tietoja jostakin. Luulenpa, että jatkossa selviää myös se kuka on vuotaja. Luvassa on viisi jännittävää nopeatempoista dekkaria Magdalenan vauhdissa ja toinen kirjoista on jo myynnissä, Poika joka ei itke. Tyttö lumisateessa toi raikkaan tuulahduksen dekkarimaailmaan, eikä siinä ehditty juomaan teekupillisia. Suosittelen.

Ninni Sculman, Tyttö lumisateessa ***

Suom. Maija Kauhanen

Tammi 2017

s. 440
Flickan med snö i håret 2010

Lumisateessa on värjötellyt myös Annika

Lapsuuteni kirjasuosikit

 

Olen blogannut aika monta lasten- ja nuortenkirjaa blogissani ja tietysti halusin osallistua Luetaanko tämä-blogin Kian haasteeseen, jossa muistellaan omia lapsuuden ja nuoruuden aikaisia kirjasuosikkeja. Haasteeseen lukemani kirjat ovat ennemmin lapsuudenaikaisia kirjasuosikkeja. En vielä ehtinyt nuoruuteen saakka. 

 

Lista lapsuuteni kirjasuosikeista:

Aapeli: Pikku Pietarin piha

Aapeli: Koko kaupungin Vinski

Finne Jalmari: Kiljusen herrasväki

Knutsson Gösta: Minä, Pekka Töpöhäntä

Lindgren Astrid: Vaahteramäen Eemeli

Lindgren Astrid: Peppi Pitkätossu

Miler Zdeněk & Eduard Petiška: Myyrän auto

Paloheimo Oiva: Tirlittan

Pennanen Lea: Piilomaan pikku aasi

Prøysen Alf: Eukko pikkurillin kepposet

De Saint-Exupery Antoine: Pikku Prinssi

Spyri Johanna: Pikku Heidi

Topelius Zacharias: Adalmiinan helmi

Tämä on ollut mielenkiintoinen haaste ja vielä jäi vaivaamaan ne nuoruuden aikaiset kirjat, sillä aloin lukea aikuisten kirjoja luultavasti 10-11-vuotiaana, joten pitäisi oikein miettiä ja muistella luinko samalla nuortenkirjoja. Nuortenkirjoja olen kyllä lukenut sitten aikuisiässä ihan mielenkiinnosta. Tästähän puuttuu mm. Kirsi Kunnaksen lorukirjat, joista olen aiemmin blogannut, samoin Tove Janssonin muumikirjat, joista myös olen blogannut ennen tätä haastetta. Kirjat olivat iso osa lapsuuttani, ja lukeminen on edelleen harrastus numero yksi.

 

Lämmin kiitos Kia haasteesta, josta seurasi ilo ja hauskuus muistellessa lapsuutta ja mitä sitä tuli oikein luettua.
Lasten- ja nuortenkirjoja löytyy blogin yläpalkista. Siellä ovat sulassa sovussa vanhat ja uudet, klassikot ja vähemmän klassikot kirjat.

❤️

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Mutta kun on saanut yhden ajatuksen, niitä tulee lisää, ne synnyttävät toisensa, kaikki lähtee liikkeelle, ja ellei päähänpistoja saa loppumaan, mielikuvitus alkaa laukata yhä hurjemmin.

Kjell Westön kolmen sukupolven tarina, Rikinkeltainen taivas, alkaa nykyajasta. Siinä kirjan päähenkilö kokee jännittäviä hetkiä omassa kodissaan. Kirjan loppupuolella sitten selviää mitä alun piinaavat hetket tarkoittivat, joten lukijan on jännitettävä sinne asti.

Kirjan alussa kirjan kirjoittaja on pieni poika, jonka vanhemmat ovat vuokranneet kesämökin meren rannalta. On kesä ja aikaa pyöräillä. Tällä pyöräilyretkellä päähenkilö tapaa tulevan ystävänsä Alexin, joka on rikkaasta suomenruotsalaisesta perheestä kotoisin. Tuohon poikakaksikkoon liittyi pari muutakin poikaa ja Alexin tyttöystävä siinä vaiheessa, kun tyttöystävät astuivat kuvioihin. Poikaporukalla sitten tehtiin kaikenlaista. Ensimmäinen kappale on nimetty Alex ja kirjassa eletään 60-lukua.

Ja mitään ajattelematta, ymmärtämättä mitä tein, minä nousin kyynärpääni varaan, kumarruin eteenpäin ja nuolaisin hikipisaran suuhuni, imaisin sen Stellan poskelta nopeasti ennen kuin se ehti suupieleen. Se maistui suolaiselta ja vähän kirpeältä.

Toinen kappale on nimetty Stellaksi ja sen pääteemana on seurustelusuhde Alexin siskon Stellan kanssa. Päähenkilö ja Stella ovat nuoria ja kiihkeitä ja kirjassa on runsaasti heidän sänkykohtauksia. Seurustelu on suvaitsevaa ja molemmat ovat myös muiden seurustelupartnereiden kanssa, mutta palaavat aina yhteen, kunnes Stella muuttaa ulkomaille. Pian päähenkilö matkustaa perässä.

Olin ajatellut että kirjoittaisin Facitilla romaanin Stellasta ja minusta ja meidän rakkaustarinastamme. Olin varannut osan – hyvin ristiriitaisen – myös Alexille, toisen osan – hiukan riettaan – Claralle, ja kolmannen – itse paholaisen – Poalle.

Kolmas kappale on nimetty ilman Stellaa. Kirja on kertomus suomenruotsalaisista ystävyksistä, suvuista, rakkauksista, työurista, salaisuuksista, toiveista ja pettymyksistä. Kirjassa vertaillaan luokkaeroja kahden suvun välillä, joissa molemmissa päähenkilö kulkee sujuvasti, mutta onko Alex yhtä sujuva ja sopeutuva sosiaalinen eläin kuin päähenkilö.

Kirja laittaa tarkastelemaan yhteiskunnan kerrostumia, myös köyhyyttä, eroja ja yksinhuoltajuutta. Kirjan ylle nousee valta-asema kuin rikinkeltainen taivas. Rikki haisee pahalle, mutta haiseeko kirjan rikkaiden elämä pahalle? Kirja antaa paljon ajattelemisen aihetta ystävyyssuhteista ja rahan tuomasta valta-asemasta ja epätasa-arvosta ja epäoikeudenmukaisuudesta, jopa ilkeydestä ja kiusaamisesta. Kun luin kirjaa, nousi nykyajan tapahtumia mieleen, varsinkin valtaapitävät henkilöt. Rikinkeltainen taivas on kiinnostava teos, jonka voi lukea monesta eri näkökulmasta katsoen.

Kjell Westö, Rikinkeltainen taivas ****

Suom. Laura Beck

Otava 2017

s. 459

Kjell Westö: Kangastus 38

Rikinkeltaisen taivaan ovat lukeneet mm. Jokke, Omppu, Tuijata, Hannele ja Takkutukka