Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Helmikuu 1944

Saavuin eilen tänne Inariin. Hyljelahden rangaistusleiristä seuraavaan vankileiriin. Tätä ei ole merkitty suomalaisten karttoihin. Matkaa Inarin kirkolta tänne on parisenkymmentä kilometriä itäkoilliseen päin. Järvi on lähellä. Kunnon tietä ei oikeastaan ole, ja tänne käännyttäessä kaksi isoa puuta peittää näkyvyyden. Niiden kohdalla on kyltit, joissa kulkeminen kielletään kuoleman uhalla.

Petra Rautiaisen esikoiskirja, Tuhkaan piirretty maa, kertoi vuodesta 1944, jota kirjoitti Väinö Remes, ja sen lisäksi toimittaja Inkeri Lindqvistin sotavuosien jälkeisestä ajasta Lapissa, kun hän etsi sotavuosina kadonnutta miestään. Kirjan tarinassa uppouduttiin vaiettuihin ja salattuihin vankileirioloihin, jonne tuotiin eri maiden vankeja rakentamaan teitä ja linnoituksia saksalaisten sotatarpeita varten. Lisäksi vankileireillä tehtiin salassa pidettyjä tutkimuksia vangeille.

Maaliskuu 1944

Kirkas ilma on kaunis, mutta niin viiltävä. Vangeilla ei ole tarpeeksi vaatetta. Joka aamu jäätyneiksi kuolleita vankeja. Toinen rajantakaisista karjalaisista kuoli ja pistettiin avoimeen kuoppaan.

Vankileirikuvaukset olivat karuja. Vankeja karkasi ja kiinniotetut teloitettiin. Teloituksia oli muutenkin jatkuvasti esim., jos vanginvartijat antoivat nälkiintyneille vangeille ruokaa, vangit ja vartijat teloitettiin heti. Vankileirillä oli kuitenkin yksi suomalainen vanki, jolla oli erityisolot. Hän joutui kuitenkin vastaamaan kurjista tehtävistä leirillä.

Inkeri otti taskumatista huikan ja yskähti. Nyökkäsi. Matkan varrella tienvierustoille oli pystytetty ristejä kuolleille, niin ihmisille kuin eläimille. Rovaniemeltä Muonioon ajaessaan Inkeri oli nähnyt ainakin kolme ihmisruumista tienvarressa, sekä useita poroja, joista yksi oli ollut puoliksi syöty, loput lähes kokonaan. Niitä oli joka puolella. Miinoja ja ruumiita.

Inkeri osti talon saamelaisisännältä, Pieralta. Talossa asui vuokralainen, joka oli töissä kirkon rakennushommissa. Saksalaiset polttivat kaiken kirkkoja myöten, kun lähtivät Lapista. Inkerin läheiseksi apulaiseksi tuli Pieran lapsenlapsi, joka halusi oppia valokuvaajaksi. Kirjassa syvennyttiin saamelaisten oloihin sota-aikana ja sen jälkeen. Yleinen ajattelutapa suomalaisten mielessä oli, että saamelaiset olivat kouluttamattomia ja alempirotuisia kuin suomalaiset. Tuollainen ajattelutapa oli vallalla vielä pitkään sotien jälkeen. Saamelaislapsille pakkokoulutettiin suomen kieltä. Kirjan sivuilla paneuduttiin lähemmin rotuoppiin, jota Suomessa on valitettavasti tehty, jaoteltu ihmisiä rodun mukaan.

”Kyllä näitä on nähty. Siinä yheksäntoistakaksikymmentä. Tuli niitä kallonmittaajia Kajavan kutsusta. Riisuivat meidät kaikki, ottivat valokuvia edestä ja takaa. Silmäkuopistakin. Kaivoivat Inarinsaarelta haudat ja veivät kallot mukanaan.” Piera sylkäisi maahan. ”Kalloharpit on kaivettu esille.”

Kirja nosti esille saamelaisten kokeman kurjuuden. Tosi ikävä juttu oli, että esi-isien haudoista vietiin luut Helsinkiin tutkittavaksi. Toivottavasti luut on palautettu.

Petra Rautiainen nostaa esille esikoiskirjassaan Tuhkaan piirretty maa vaiettuja salaisuuksia. Lapin sodan jälkeen koko Lappi peittyi tuhkaan. Viholliset oli ajettu pois, mutta jäljelle oli jätetty tuhoisasti poltettu maa. Pysäyttävä tarina avaa Lapin jälleenrakennuksen ja sodan jälkimaininkien ajatuksia, ja pureutuu vankileirien järkyttäviin salaisuuksiin.

Petra Rautiainen, Tuhkaan piirretty maa

Otava 2020

s. 298
Esikoiskirja
Toinen maailmansota