Clare Mackintosh: Anna minun olla

Kuolinpäivänäni tasapainoilin nuoralla kahden maailman välissä, turvaverkko allani oli repaleinen. Sen toisella puolella oli turva, toisella vaara.

Astuin askeleen.

Kuolin.

Anna Johnsonin pitäisi elää maailman parasta aikaa, sillä hän on löytänyt ihanan puolison rinnalleen, ja heille on syntynyt vauva, mutta Annan mieli on maassa, sillä hänen äitinsä kuoleman vuosipäivä on lähellä. Anna toivoisi, että hänen äitinsä olisi mukana iloitsemassa lapsenlapsestaan. Clare Mackintosh sai idean dekkariinsa Anna minun olla toimiessaan poliisina, kun John Darwin vuonna 2007 palasi takaisin, vaikka hänet oli viisi vuotta aiemmin julistettu kuolleeksi melontaonnettomuuden jälkeen. Hänen vaimonsa oli mukana huijauksessa, jossa huijattiin henkivakuutusrahoja. Raha oli siis huijauksen motiivina ja tästä dekkarista löytyy samanlaisia teemoja kuin John Darwinin huijauksesta.

Annan isä ja äiti olivat siis hypänneet jyrkänteeltä mereen vuoroveden ollessa korkeimmillaan. Ainakin ihmiset olettivat näin tapahtuneen, kun rannalta löytyi heidän lompakkonsa ja kännykkänsä. Anna oli surun murtama, sillä hänellä ei ollut sisaruksia, eikä serkkuja ja muutenkin suku oli pieni. Vanhempien salaisuuksien pikkuhiljaa auetessa, Anna kokee järkytyksiä, joita hän ei olisi ikinä uskonut kokevansa. Alkuun hän haistaa kotonaan äitinsä käyttämän hajuveden tuoksun. Pikkuhiljaa hän alkaa nähdä äitinsä näköisiä naisia ympäristössä. Sitä paitsi postilaatikosta tulee ikäviä viestejä yhdistettynä vanhempien kuolemaan. Pakko ilmoittaa poliisilaitokselle.

Clare Mackintosh taitaa jännityksen elementit ja koukuttavat juonenkäänteet. Kirjassa ei ole montaa henkilöä, mutta ihan varma henkilöiden syyttömyydestä et voi olla. Tälläkään kerralla en osannut arvata kuka tai ketkä tekivät ja mitä rikoksia, sillä sen verran hyvin kirjailija osaa huijata lukijaansa, ainakin minua. Tykkäsin tosi paljon eläkkeellä olevasta poliisista Murray Mackenziestä, joka otti Annan ilmoituksen vastaan poliisilaitoksen vastaanotossa, jossa toimi siviilityössä, ja alkoi innokkaasti tutkimaan Annan vanhempien itsemurhaa, sillä Anna oli aivan varma, että hänen vanhempansa oli murhattu. Tykkäsin tosi paljon kirjailijan kahdesta edellisestä kirjasta, mutta Anna minun olla ei yllä mielestäni samalle viivalle edellisten kirjojen kanssa. Viihdyttävä dekkari kuitenkin kaiken kaikkiaan.

Mustelma ulottui ohimolta kaulalle. ”Olen pahoillani”, sanoin. Ja olinkin. Minua hävetti. Pelottikin vähän – vaikken olisi sitä koskaan myöntänytkään – se että olin kyennyt tekemään sen.

Clare Mackintosh, Anna minun olla ***

Suom. Päivi Pouttu-Deliére

Gummerus 2018

s. 433

Let Me Lie 2018

Mackintosh Clare: Annoin sinun mennä
Mackintosh Clare: Minä näen sinut 

Minna Rytisalo: Rouva C.

Opettamaan jonnekin maalle, köyhän ja surkean väen joukkoon, Mina, ei. Minä tahdon sinulle parempaa, Mina, helpompaa, ja lähellä meitä, tässä kaupalla. Isän ääni oli kohonnut ja Minna oli tuntenut, miten Augusta oli säpsähtänyt. Isän ässät olivat vielä olleet teräviä ja lyhyitä. Minna oli tiennyt, että seuraavaksi mainittaisiin Jaakob.

Minna Rytisalon toinen teos kertoo hänen kirjailijakaimastaan Minna Canthista (1844-1897) tyttönimeltään Johnson. Teoksen nimi on kuvaavasti Rouva C. Teos on fiktiivinen, mutta kirjassa on myös faktaa. Fiktiivisyys on antanut kirjailijalle mahdollisuuden sekoittaa todellisuuden ääriviivoja, ja tehdä niistä herkullinen henkilökuvaus kirjailija Minna Canthista ja kuvata hänen avioliittoaan Ferdinand Canthin kanssa. Minna Rytisalo on saanut sysäyksen kirjaansa Minna Maijalan kirjoittamasta Canth-elämäkerrasta Herkkä, hellä, hehkuvainen (2014).

Ihminen saa erehtyä ja yrittää uudelleen ja tässä he olivat, keskellä metsäistä rinnettä, orava juoksi, tiainen sirkutti ja lehtorin takkiin oli jäänyt savun tuoksu, kun mies kysyi paleltaako. Näin, ihan vähän kerrassaan, suunnitelma alkoi toteutua. Vähän, Minna nyökkäsi, ja se tarkoitti että hieman lähemmäs, tai oikeasti ihan viereen, sai asettua puunrungolla, jonka päällä he istuivat. Kohta se tapahtuisi.

Tyttöjen opiskelu oli lastenkengissä vielä 1800-luvun loppupuoliskolla. Minnan isä olisi halunnut terävästä esikoistyttärestään kauppansa jatkajan, mutta Minna halusi opiskella opettajaksi Jyväskylän seminaarissa, jonka rehtorina toimi Uno Gygnaeus. Seminaarin lehtorina toimi Ferdinand Canth, joka melkein heti ihastui Minnaan ja aloitti hienovaraisen kosiskelun, johon Minna ei halunnut osallistua, sillä hän halusi elämältään muuta kuin olla miehen alamainen, kuten hänen oma äitinsä oli.

Oli ensimmäinen talvi, ja kuin piirakkapohjan sokeri ja voi he hakivat toistensa äärirajoja, sulivat yhteen ja erkanivat. Jos pehmeää vaahtoa maistaa, siinä voi erikseen maistaa kummankin, tuntea kielellään sokerin murut, eivät ne ole kadonneet, vaikka kahdesta tuli yksi.

Lehtori Canth oli sinnikäs, joten Minnasta tuli kuitenkin kesken opintojensa rouva Canth, eikä hän halunnut osallistua enempää opintoihinsa. Aika kävi pitkäksi kotosalla, ja miehellä oli paljon menoja. Lapsia alkoi kuitenkin syntyä urakalla, jota parempien piirien naiset katselivat kummeksuen nenänpieliänsä pitkin. Suuri lapsiluku kuului vain köyhille ja kurjille ihmisille. Säädyllinen lapsiluku oli korkeintaan kolme lasta. Minna ja Ferdinand eivät olleet moksiskaan muiden rouvien puheista, vaan rakensivat perheelleen ison talon, josta kuului musiikkia ja lasten ilakointia.

Minna masentui herkästi ja varsinkin lasten syntymät aiheuttivat masennusta. Elämä kuitenkin kannatteli ja kirjoittamisesta tuli hänelle intohimo ja tapa kirjoittaa ajatuksiaan ylös. Kirjan perustarina kulkee kuitenkin Canthien avioliitossa mukana ja muu siihen liittyvä ohitetaan nopeasti. Tietysti olisin kaivannut enemmän kirjailijaan liittyvää juonenkulkua, sillä vaikka perheellä oli paljon lapsia, heillä oli myös useita apulaisia, joten Minna Canthilla oli mahdollisuus kirjoittaa. Esimerkiksi pariskunnan yhteistyönä tehty oppikirja ohitettiin melkein vain maininnalla.  Kirjan Minna Canthista välittyy väliin hyvinkin toimelias ja ajatteleva ihminen, mutta masennuskaudet antavat hänestä luovuttajan vaikutelman. Iso perhe tarvitsi päättäväistä luonnetta, etenkin traagisen tapahtuman jälkeen.

Minna Rytisalon kaunis ja runollinen teos Minna Canthista kietoi minut 1800-luvun Jyväskylään. Mitä jos Minna Johnson olisi pitänyt päänsä ja pysytellyt miehistä erossa, kuten hän oli päättänyt? Opiskellut opettajaksi ja luonut uran opetusalalla. Uskon, että kirjailija sai kuitenkin avioliitostaan, jota Minna Rytisalo kauniisti kuvaa, runsaasti ajatuksia ja materiaalia omalle kirjalliselle tuotannolleen.

Minna Rytisalo, Rouva C. *****

Gummerus 2018

s. 362

Rytisalo Minna: Lempi

Riina-Maria Metso: Miksi se ei vain lähde?

Eristämisen jälkeen alkoi haukkuminen. Hän oli korkeasti koulutettu ja minä en, sillä hän pystyi lyömään. Ja hän löi mun lapsilla. Hän kutsui entistä puolisoani apinaksi ja lapsiani apinan lapsiksi. Tiesi, että lasteni nimittely ja haukkuminen loukkaa minua eniten. Se oli se keino, jolla hän sai minut aina tolaltaan.

Riina-Maria Metson tietokirja Miksi se ei vain lähde? kertoo väkivaltaisesta parisuhteesta ja miten siitä pääsee irti. Riina-Maria Metso on vapaa toimittaja ja hänen kirjansa pohjautuu osittain hänen omiin kokemuksiinsa nuorena kokemaansa väkivaltaan ja kahteen erilliseen parisuhteeseen, jotka molemmat ovat olleet väkivaltaisia. Riina-Maria Metso on haastatellut kirjaansa varten väkivaltaisen parisuhteen kokeneita naisia ja näistä haastatteluista on löytynyt yhteisiä nimittäjiä henkiselle väkivallalle.

Henkinen väkivalta on:

Syyttelyä, nimittelyä, haukkumista, pukeutumisen tai ulkonäön kontrollointia, alistamista, mitätöintiä, nöyryyttämistä, kylmyyden ja lämmön vaihtelua, vähättelyä tai nolaamista muiden kuullen, sosiaalista eristämistä ystävistä tai sukulaisista, raha-asioihin liittyvää kontrollointia tai kiristämistä, sairaalloista mustasukkaisuutta, kyttäämistä (puhelimen tai sähköpostin tarkastamista), välinpitämättömyyttä toista kohtaan, manipulointia, hylkäämistä, aggressiivisuutta, kuten tavaroiden hajottamista, fyysisellä väkivallalla uhkailua tai muunlaista pelon nostattamista.

Kun luen kirjan tapahtumista, niin ihmettelen, että miksi nämä naiset sallivat tällaista käytöstä. Kirjan sivuilta kuitenkin huomaan, että tyypillistä tällaisille kumppaneille on, että he käyttäytyvät ensiksi valtavan hyvin ja saavat kiedottua naisensa luottavaiseen parisuhteeseen, ennen kuin aloittavat henkisen väkivallan käytön. Samalla he sitovat uhrinsa parisuhteeseen, jossa he ovat alisteisessa ja riippuvassa suhteessa. Henkisen väkivallan muututtua fyysiseksi väkivallaksi väkivaltaista käytöstä seuraa hyvittelyt ja anteeksipyytelyt, mutta joita ei kannattaisi uskoa, sillä väkivalta ei lopu siihen, ei ainakaan kirjan naisilla loppunut, ennen kuin he lopettivat parisuhteensa, ja sittenkin seurasi vielä ahdistelua ym.

Fyysinen väkivalta on:

Lyömistä, potkimista, tönimistä, läimäyttämistä, kuristamista, hiuksista repimistä, teräaseella uhkaamista, liikkumisen estämistä, esineillä heittämistä, lasten tai lemmikkien satuttamista, seksuaalista väkivaltaa.

Miksi se ei vain lähde? kertoo, että jopa fiksut ja vahvat naiset voivat joutua elämään väkivaltaisessa suhteessa, sillä narsistin ja väkivaltaisen miehen koukkuun voi joutua kuka tahansa katsomatta koulutusta tai ammattia. ”Periaatteessahan sinun ei pitäisi olla ihan tyhmä” kappaleessa kerrotaan, miten miehet saivat naisten, jotka rakastivat heitä, itsetunnot murenemaan. Pelottavaa luettavaa. Fiktiokirjoista kyseisistä kokemuksista voi lukea, mutta elävästä elämästä kerrottuna tarinat saavat kylmänväreet kulkemaan selässä. Hyytävää tekstiä. Hyytäviä kokemuksia. Onneksi he pääsivät irti näistä suhteista, mutta helppoa se ei ollut.

Työkaverini erosi 20 vuoden parisuhteen jälkeen, kun oli viettänyt joulun ajan väkivaltaa piilossa ulkovarastossa. Henkinen kantti loppui siihen. Hän kertoi ensimmäisten lyöntien tulleen seurusteluaikoina, kun he olivat nuoria. Kukaan meistä ei tiennyt väkivallasta. Päinvastoin ihailimme perhettä, jossa kaikki oli hyvin. Jossa kaikki oli huonosti.

Riina-Maria Metso, Miksi se ei vain lähde?

Atena 2018

s. 207

Cecilia Samartin: Kirottu kauneus

”On melkein keskiyö, mikä sinulla kestää?” mies huutaa makuuhuoneesta.

”Olen juuri tulossa”, tyttö vastaa, työntää käden  silkkiaamutakin taskuun ja ottaa esille pikkupullon valkoista jauhetta. Kädet täristen hän kaataa jauheen toiseen lasiin, sekoittaa sitä etusormellaan ja panee tyhjän pikkupullon takaisin taskuunsa. Hän sulkee silmänsä hetkeksi ja astelee sitten paljain jaloin lämmitetyn marmorilattian poikki.

Kuubalaissyntyisen Cecilia Samartinin Kirottu kauneus teoksen kansikuvassa lentää kolme kaunista perhosta ja ne kuvaavat tarinan kolmea kaunista tyttöä 18-vuotiasta Inesaa, 14-vuotiasta Klaraa ja 9-vuotiasta Sammya. Kirottu kauneus  kertoo tyttöjen ystävyydestä ja heidän pakomatkastaan Las Vegasista Kaliforniaan. Kirja kertoo julmasta ihmiskaupasta ja lasten ja nuorten naisten riistosta ja orjuuttamisesta. Kirja kertoo myös pedofiliasta, joten aihepiiri voi satuttaa herkimpiä lukijoita. Kirottu kauneus on hyytävä jännityskirja pahimmanlaatuisen rikollisuuden julmuudesta, alistamisesta, väkivallasta ja hierarkiasta. Lapset ja nuoret valjastetaan rikollisten pelinappuloiksi ilman ihmisyyttä ja ihmisoikeuksia. Kurjaakin kurjemman eläimen asemaan. Myyntituotteeksi.

Ennen kuin Inesa tajusi mitä tapahtui, mies tarttui häneen ja heitti hänet pakettiauton perälle.

”Tästä tytöstäkö puhuit?” hän kysyi toiselta mieheltä teipatessaan Inesan suun ja sitoessaan nippusiteillä hänen rimpuilevat käsivartensa ja jalkansa. ”Juuri tästä”, Edgar mumisi. Hänen naamansa oli edelleen mustelmilla taannoisesta hakkaamisesta ja häneltä puuttui muutama hammas, mutta se ei estänyt häntä sanomasta: ”Ja jos tyttö aiheuttaa mitään ongelmia, viillä siltä kurkku auki.”

Cecilia Samartinin Kirottu kauneus perustuu tositarinoihin. Ihmiskauppa on julmaa puuhaa, johon joutuu osallisiksi valtaisa määrä lapsia ja nuoria sekä aikuisia. Bisnesmiehet ovat huomanneet uudet orjamarkkinat ihmiskaupalla ja saavat sillä suuret rahat. Ihmiskaupan uhreja kidnapataan, kidutetaan ja huumataan. Uhrit elävät pelossa ja vankeudessa ja tuntevat suunnatonta häpeää siitä, mitä he joutuvat tekemään, alistumaan jatkuville raiskauksille, jopa kymmenille vuorokaudessa. Oksettavaa puuhaa.

Inesa, Karla ja Sammy pääsevät pakenemaan Las Vegasista, mutta heidän perässä lähestyy rikollisjoukkio. Inesasta aiotaan tehdä varoittava esimerkki muille uhreille, sillä hän on uskaltanut uhmata rikollisliigan pääpomoa karkaamisella. Inesan ystävät aiotaan teloittaa samalla. Miten tytöille käy, pääsevätkö he pakoon rikollismaailmaa?

Cecilia Samartin, Kirottu kauneus ****

Suom. Kristiina Vaara

Bazar 2018

s. 312

Beauty for Ashes 2017

Jännitysromaani

Melba Escobar: Kauneussalonki

Kaikki on hirvittävän sekavaa, nämä lapsinaiset saavat minut hämmentymään, ahdistumaan ja ajattelemaan kaikkea sitä, mikä on rikki ja vialla tässä maassa, jossa naisen arvo määritellään sen mukaan, minkä kokoinen takapuoli, miten pyöreät rinnat ja kapea vyötärö hänellä on.

Kolumbialaisen Melba Escobarin jännitysromaani Kauneussalonki on tullut tutuksi monen bloggaajan blogista. Kirja kiinnosti sen vuoksi, että sen aihepiiri tulee Kolumbiasta, joka on nimetty löytäjänsä Kristoffer Kolumbuksen mukaan, ja josta en ole aiemmin lukenut yhtään kirjaa. Kauneussalongin sivuilla liikutaan Kolumbian pääkaupungissa Bogotássa, jossa on yli 7 miljoonaa asukasta. Parikymppinen Karen muutti kotikaupungistaan Bogotáan pystyäkseen elättämään itsensä, äitinsä ja poikansa, mutta pieni palkka kauneussalongissa riitti vain omiin menoihin ja ajan kuluessa pieni poika unohtui haaveisiin.

Kirjan kertojina toimivat etupäässä Karen ja Claire, yli 50-kymppinen terapeutti, joka ihastui Kareniin heti ensi katseesta. Clairesta tulikin kauniin Karenin uskollisin asiakas. Claire huomasi pian, että Karenin asiat eivät olleet ihan parhaalla mahdollisella tolalla, mutta jostakin syystä hän ummisti silmänsä avuntarpeelta. Karenin eräs asiakas oli siis kuollut ja kuolemassa oli ollut epäselvyyksiä. Karen tiesi, että kenet hänen asiakkaansa oli määrä tavata sen jälkeen, kun hän kävi kauneussalongissa.

Sitä Karen ei tiennyt, että hänet tultaisiin kietomaan kurjaakin kurjempaan rikokseen mukaan, jota Claire ryhtyi lopulta ystävänsä kanssa selvittämään. Kolumbia on korruptoitunut maa, ja kirjan tarinassa kerrotaan parin rikkaan korruptoituneen liikemiehen toimista, jotta ikävä välikohtaus poistuisi päiväjärjestyksestä ja syy vieritettäisiin syyttömän ihmisen harteille. Raha ei ollut ongelma, koska sitä pystyi siirtelemään valtion varoista itselle, ja rahalla pystyi tekemään mitä vain.  Kaikki oli mahdollista, kun likaisen työn hoitivat asemiehet. Kenenkään henki ei merkinnyt mitään. Uhkailu, kiristys, valheet, mustamaalaaminen  ja syytökset oli helppo suunnata kohteeseen, jolla ei ollut pienintäkään mahdollisuutta puolustautua.

Mutta siinä missä inhoan mafiosojen maailmaa, joka on hallinnut yli kolmekymmentä vuotta maamme estetiikkaa ja sitä logiikkaa, joka ohjaa niin palkkamurhaajia, poliitikkoja kuin liikemiehiäkin, lähes kaikkea, mikä vähimmässäkään määrin liittyy valtaan, inhoan myös bogotalaisia naisia, jollainen itsekin olen mutta joista yritän parhaani mukaan erottua.

Melba Escobar on kirjoittanut trillerimäisesti etenevän jännitysromaaninsa kauneuden maailmasta. Kauneus voi muuttua hetkessä rumuudeksi, valitettavasti.

Melba Escobar, Kauneussalonki ***

Suom. Taina Helkamo

Aula & Co 2018

s. 260

La Casa de la Belleza 2015

Jukka Pakkanen: Elena Damianin kirjeet

Markus näki sen kuin mustavalkoisena valokuvana, ja hän muisti kaukaisen marraskuun illan. Räntäinen tuuli kiitää Helsingin kaduilla ja Yleisradion kahvilassa kuohuviini helmeilee. Toimituspäällikkö lukee palkintoraadin perustelut vuoden parhaasta dokumenttielokuvasta, Helsinki vaaran keväänä 1948.

Jukka Pakkasen (s. 1942) 23. kaunokirjallinen teos on nimeltään Elena Damianin kirjeet. Kirjan päähenkilö dokumenttielokuvien tekijä Markus Lind saa muutaman kirjeen isältään tämän kuolinvuoteellaan. Hän ihmettelee miksi isä halusi antaa kirjeet hänelle ja miksi isä oli ylipäätään säästänyt kirjeet, jotka olivat toiselta naiselta kaukaa Italiasta. Ehkä lyhyt kohtaaminen oli jättänyt jäljen, jonka isä halusi pysyä muistoissa pitkään ja siirtää sen jälkeen muistot pojalleen. Isä kuoli, joten enempää tietoja ei ollut saatavilla kuin kirjeet.

Elena Damianin kirjeet kertoivat hänen isänsä ja Elenan lyhyestä kohtaamisesta Helsingissä kesäolympialaisten aikana vuonna 1952. Elena kaipasi Markuksen isää ja lähetti kirjeitä, mutta lopulta kirjeet harvenivat. Markus näki kirjeissä mahdollisuuden tehdä elokuvan, vielä yksi elokuva ennen kuin hän jäisi lopullisesti eläkkeelle. Niinpä hän otti yhteyttä Elenaan, sillä Markus halusi tietää enemmän.

Oliko Elenalla lisäkerrottavaa ja miten muuten Italian matka meni, siitä voit tarkemmin lukea kirjasta. Kirjassa eletään Helsingissä ja Italiassa. Kirjailijan rakkaus Italiaa kohtaan näkyy tarinasta. Myös kiinnostus autourheiluun tulee esille pienestä tekstinpätkästä. Urheilua on myös esillä muutenkin, koska lyhyt kohtaaminen tapahtui Suomen olympiavuotena. Tämä pieni kertomus on huippuunsa hiottu kokonaisuus. Niin vähän voi kertoa niin paljon. Koko ihmisiän.

Jukka Pakkanen, Elena Damianin kirjeet ****

Like 2011

s. 112

Anja Snellman: Kaikkien toiveiden kylä

Veri on värjännyt hameenhelmoja. Punakat paljaat jalat, polvet ja sääret ovat haavoilla ja enemmänkin, ruhjeilla, iho toisessa pohkeessa roikkuu ilkeästi palkeenkielellä, ommelten paikka. Kämmenistä nahka auki, samoin kyynärpäistä. Vaaleansinisestä kauluspuserosta puuttuu toinen hiha, rintaliivien pitsi vilkkuu sinisenä. Ruvet kuin kirsikkamurskaa.

Voi tyttöparkaa.

Anja Snellmanin loistava Kaikkien toiveiden kylä alkaa ikävällä tapahtumalla, kun kreetalaisen vuoristokylän ainoa asukas, yli 90-vuotias Agave, löytää rinteestä pahoin loukkaantuneen nuoren naisen. Mistä tyttö on tullut? Tyttö on vaalea ja mongertaa outoa kieltä, näkee painajaisia ja huutaa, häiritsee hänen tasaisen rauhallista elämää eläinten kanssa. Mutta Agave hoitaa nuoren naisen kuntoon ja heidän välilleen syntyy heikko side, joka on alkuun hoitajan ja hoidettavan side, mutta joka syvenee viikkojen kuluessa.

Monika on kulkija luonteeltaan. Kreetalla hän on ollut muutaman vuoden matkaoppaana. Elämän nälkä, hyväksytyksi tulemisen nälkä, Monika on kokeillut ja kokenut elämässään kaikenlaista. Viimeksi hän on hyvästellyt äitinsä viimeiselle matkalleen. Monika kohtaa Agavessa pysyvyyttä, joka hänen elämästään on puuttunut. Agaven kodista hän löytää turvapaikan elämänsä tienristeyksessä.

Monika on aiemmin tutustunut henkilöihin, jotka vastustavat Kreetan turismia. Aito kreetalaisuus katosi turismin taakse jo vuosia sitten. Agaven luota hän löysi aitoa kreetalaisuutta, kulttuuria ja historiaa, joka oli hänelle uutta. Agave on niin ihanan aito ihminen. Kiukuttelee ja juonittelee ja niin tekee Monikakin. Kahden naisen yhteiseloa ja ystävyyttä koetellaan vuoristossa, joka kätkee tuhansia salaisuuksia, ja joiden vartijana Agave on toiminut pitkään.

Sinihämyisen luolan perällä makasi mies, ihan poika oikeastaan, kääriytyneenä repeytyneeseen laskuvarjoon. Olkapäät törröttivät toukkamaisesta olennosta. Veri oli värjännyt laskuvarjokangasta. Hänen vierellään oli vihreänkirjava reppu.

Kalat uivat hänen ympärillään.

Vaikka kirjassa kritisoidaankin turismia, niin siltikin Kreikan ikävä iskee ihan varmasti, kun lukee Monikan ja Agaven ystävyydestä Kreetan vuoristossa. Kaksi kertaa olen ollut Kreetalla ja kerran Santorinilla. Missään en ole nähnyt sinisempää taivasta kuin Kreikassa. Se sininen on jotain uskomattoman kaunista mitä muistella. Se sininen on mukana koko tarinassa.

Yksinkertainen elämä vailla mukavuuksia. Kuulostaa samalta kuin mitä me suomalaiset teemme mökeillä kesäaikaan. Etsimme yksinkertaista elämää luonnon keskeltä ja nautimme siitä. Agave ei kaipaa mihinkään pois kylästänsä. Vanhuus ja nuoruus kohtaavat tarinassa kauniisti. Kahden eri maan kansalaiset ystävystyvät huolimatta kieliongelmista ja sukupolvien kuilusta. Näppäinsormet suoristuvat silittämään koiranpentuja ja tekemään yksinkertaisia kotitöitä. Kuulokkeisiin tottuneet korvat aistivat hiljaisuuden ja luontoäänet. Anja Snellman kirjoittaa tarinaa, johon voi uppoutua ja uneksia olevansa mukana vaeltamassa ja haistelemassa tuulia, ihailemassa maisemia...

Joko uskot, opas, että kylilläkin on sielu? Ja syli, Amen.

Anja Snellman, Kaikkien toiveiden kylä *****

Wsoy 2018

s. 354

Snellman Anja: Syysprinssi
Snellman Anja: Lähestyminen
Snellman Anja: Pääoma
Snellman Anja: Antautuminen