Erin Kelly: Älä jää pimeään

Tajuan, että hän on yhtä hermostunut kuin minäkin. Lopulta katseemme kohtaavat ja esitämme toisillemme äänettömästi niitä kysymyksiä, jotka ovat liian suuria – ja vaarallisia – ääneen lausuttaviksi.

Miten tilanne kehittyi tällaiseksi?

Miten me päädyimme tänne?

Miten tämä päättyy?

Englantilaisen Erin Kellyn Älä jää pimeään on psykologinen trilleri, joka vetää puoleensa niin intensiivisellä tavalla, että kirjan keskeyttäminen on liian tuskallista, sillä aloitettuani kirjan lukemisen, en olisi millään malttanut lopettaa lukemista kesken. Kaikki alkaa vuonna 1999, kun Laura näki auringonpimennysfestivaaleilla väkivaltaisen teon. Tuon teon seuraukset ulottivat lonkeronsa viidentoista vuoden päähän. Laura eli pelon vallassa ja odotti kaksosia.

Tarina kerrotaan vuoroin menneisyydessä, vuoroin nykyisyydessä. Lukijalle keritään auki menneisyyden tapahtumia ja samalla nykyisyyden tapahtumat pääsevät vauhtiin. Kukaan ei halua joutua samaan tilanteeseen Lauran kanssa, mutta olisiko menneisyyden väkivallanteolta pitänyt sulkea silmät? Laura ei sulkenut. Ja siitä kaikki alkoi, vai alkoiko se jo aiemmin? Keri auki salaisuuksia, niin yllätyt. Mikään ei ole tässä kirjassa sitä mitä sen olisi pitänyt olla.

En ymmärtänyt, että levottomuuteni johtui jostakin paljon suuremmasta kuin hänen tunkeilustaan. Se oli ensimmäinen vihje jostakin liian suuresta, syvästä ja pimeästä, jota ei pystynyt enää tunkemaan yöpöydän laatikkoon tai kadulla olevaan roskikseen. Jostakin, jota en ollut vielä valmis nimeämään.

Laura harrasti poikaystävänsä kanssa auringonpimennysten seuraamista. Auringonpimennysfestivaaleilla he tapasivat alasta kiinnostuneita ihmisiä, jotka tulivat tutuiksi ja pari tapasi heitä vuosittain eri puolilla maailmaa järjestettävissä tapahtumissa. Heillä oli silti yksi juttu, jota he välttelivät kuin ruttoa – he eivät saaneet näkyä missään viestimessä, ei telkkarissa, ei netissä, ei lehdissä. Kyseinen elämä käy pitkän päälle vaikeaksi, varsinkin kun he eivät saaneet jättää minkäänlaista jälkeä digiavaruuteen, mikä on vaikeampaa kuin uskotkaan. Mutta kumpi heistä ei pitänyt kiinni sopimuksesta?

Älä jää pimeään on vangitseva tarina ihmisten pimeimmistä puolista, joita vain  uskomattoman taitava kirjailija pystyy taikomaan. Usein sanotaan, että totuus on tarua ihmeellisempää, mutta Erin Kellyn Älä jää pimeään on totuuttakin ihmeellisempi, mestarillinen jännitysnäytelmä.

Erin Kelly, Älä jää pimeään *****

Suom. Päivi Pouttu-Deliére

Gummerus 2019

s. 484

Sopii Helmet lukuhaasteen kohtiin 31. Kirjassa kuljetaan metrolla ja 12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan

TaoLin: Kaunis maailma

Tuuli puhaltaa sinne tänne ja kysyy ihmiseltä:

Kuka sinä olet?

Mielen peili vastaa: olen muistoni, roolini, nimeni ja

työni, olen kirjaimin kirjoitettu.

Henki vastaa: olen sydän ja sielu.

Ihminen itse sanoo: en tiedä, en näe. Pelkään kuolemaa.

Tuuli pyyhkii peilin, jatkaa matkaansa ja laulaa:

Mikä kaunis maailma!

Kiinasta Suomeen muuttaneen kirjailijarunoilijan, TaoLin, ensimmäinen novellikirja on nimeltään Kaunis maailma. Kirjan kaunis kansikuva kuvaa hienosti kirjan teemoja, joissa kaiken kauniin keskellä on myös paha läsnä, kuten kansikuvan käärme kiemurtelee kukkien keskellä. Se voi olla joillekin kaunein eläin maailmassa, mutta joillekin se voi olla pelottava, kuten minulle. Niin kuin kaikki kirjat, tämänkin kirjan teksti avautuu lukijoille eri tavoin.

Kaunis maailma sisältää prologin, epilogin ja kahdeksantoista novellia. Novellien maailma kulkee arkisten tapahtumien ja fantasiamaailman välillä. Novelleilla on hyvinkin arkisia nimiä, kuten Siivous, Sauna, Viimeinen tunti, Bussimatka ja Vanhainkoti, mutta mukana on myös Kirjailija, arkku ja salaisuus.

Taksikuskin tarina on yksi oudoimmista novelleista, josta pidin kovasti. Novellin taksikuski ajattelee olevansa harhautunut ja kadoksissa, ja miettii onko kyydissä olevat ihmiset onnellisia. Ari liikkuu päämäärättömästi, ottaa kyydin harmaalta taksilta ja herää hissistä. Aikansa kuljettuaan hän löysi itsensä hautausmaalta ja jäi sinne eräänlaiseksi kuolleiden vartijaksi. Tämä oli minun suosikkinovellini juuri outoutensa vuoksi. TaoLin oli Helsingin Sanomien esikoiskirjaehdokas kirjallaan Suomen taivaan alla vuonna 2008.

Jos sinulle tulee tylsää, voit puhua vaikka Jeesuksen kanssa. Mutta jos hän ei sinusta piittaa, juttele sitten vaikka jonkun ruumiin kanssa.

TaoLin, Kaunis maailma

Enostone kustannus 2019

s. 113

Novellikirja

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 37. Pienkustantamon julkaisu

Heli Laaksonen: Lähtisiks föli?

Turun ruattinkiäline nimi Åbo, jokikylä, tua miäle Asterixi aikkase valtakunta. Olik Turku muina simmone? Matali malkakattossi taloi viärviäres virra ääres, joki toi kala ja vett ja jäät ja uitti miähet merel. Ko mää ajeluti virolaissi viarai Turus, nee lukiva ain kyltit ääne. Turku – Aapo, hee laususiva.

Varsinais – suomalainen kirjailija Heli Laaksonen kirjoittaa Turun murteella runoja, kirjoja, pakinoita ja tarinoita. Lähtisiks föli teos on kuvitettu kirjailijan piirroksilla, joten hänestä kuoriutuu monipuolinen taiteilija esille, sillä kirja on täynnä hänen omasta elämästä kertovia juttuja, jotka on aiemmin julkaistu jossakin lehdessä tms. Kirjaa oli ihana alkaa lukea, koska alkulehdellä lukee kirjailijan lause lukijoille:

Kiitos ja sydämenkuva teil kaikil, ketkä kirjoi luvette!

Kirjan kappaleet ovat kaikki lyhyitä, noin yhden, kahden sivun mittaisia, joten niitä on kiva lukea välipaloiksi, sillä niistä tulee heti hyvälle tuulelle. Tokkopa kirjailija osaa ollakaan pahalla tuulella. Kirjassa on 90 tarinaa, joiden kaikkien otsakkeessa lukee alussa Mitä mä tierän esim. makkarapeiposest?, hautuumaist, pyyki ripustamisest, runokeika rakentamisest. Nimenomaan runokeikkailu on aika kiinnostava juttu.

Runokeikan ytimen on tunnelma ja tarina ja esiintyjä, syrän käres. Hualiktee tämän?

No minä ainakin huolin ja huolii aika moni muukin, sillä Heli Laaksonen on suosittu runonlausuja. Kun käyn hänen keikoillaan, saan valtavan määrän positiivisia ajatuksia ja iloista mieltä. Ilmankos kirjailija on aina puhki poikki runoillan jälkeen, kun hän jakaa hyvänmielen runoja meille kuulijoille. Hän kiertää keikkailemassa ympäri Suomen, ja ihmettelen miten hän löytää keikkapaikoille, sillä kirjassa hän sanoo eksyvänsä aina, no melkein aina. Koska olen Pohjois-Suomesta kotoisin, ymmärrän tosi huonosti Turun murretta, ja siksi kirjan lukeminen on hidasta, mutta ei se haittaa, sillä kirjastakin nousee samanlainen ilo, hauskuus ja positiivisuus kuin runoistakin. Suosittelen tätä ilopillerikirjaa kaikille lukijoille.

Heli Laaksonen, Lähtisiks föli *****

Kuvitus Heli Laaksonen

Seven-pokkari Otava 2016

s. 223

Laaksonen Heli: Pulu uis 
Laaksonen Heli: Sulavoi
Laaksonen Heli: Peippo vei 

Laaksonen Heli: Sylvia, Tuija ja laulava patja

Kirja on oman kirjahyllyn aarre. 

Elly Griffiths: Korppikuningas

Tiedän, että olet maan johtavia luiden säilymisen asiantuntijoita. Sen takia sinulle kirjoitankin… Olen tehnyt löydön, ja se voi olla iso juttu. Jättiläismäinen juttu. Mutta tarvitsen apuasi. Toisen mielipiteen luista. Tilanne täällä on vähän arkaluontoinen, ja siksi lähetän kirjeen enkä sähköpostia. Voisitko soittaa minulle alla olevaan numeroon? Veikkaan, että juttu kiinnostaa sinua. Oletko kuullut Korppikuninkaasta? No, minä uskon löytäneeni hänet.

Elly Griffithsin uusin dekkari Korppikuningas johdattaa arkeologi Ruth Gallowayn tyttärineen lomailemaan Blackpooliin, sillä eräs hänen opiskelukavereistaan lähetti hänelle kirjeen, jossa hän toivoi Ruthilta apua vanhojen luiden analysoimisessa. Ruth päätti käyttää lomansa opiskelukaverinsa apuna, vaikka opiskelukaveri itse ei ollut enää paikalla. Mutta eräs vanha tuttava lähti Ruthin avuksi hoitamaan Katea, kun Ruth teki tutkimustyötä. Blackpool on myös Katen isän Harry Nelsonin kotikaupunki. Harryn ja Ruthin välillä kipunoi kaikenlaiset jännitteet, mutta Harry on tiukasti naimisissa ja aikoo pysyäkin. Tässä kirjasarjassa on siis kolmiodraaman ainekset ja ne taitavat jatkua jatkokirjoissakin. Korppikuningas on sarjan viides kirja ja jälleen on luvassa mukavan viihteellinen jännityspaketti sarjan fanittajille.

Leppäkerttu, leppäkerttu, lennä jo kotiin. On talosi tulessa, poikaset poissa.

Tutkiessaan luita ja juttuun liittyvää omituista yliopistoporukkaa, Ruth huomaa joutuneensa mukaan kummallisiin piireihin, jotka yrittävät sekoittaa Ruthin tutkimukset pelottelemalla häntä. Tavallisesti Ruth on erittäin jalat maassa oleva henkilöhahmo, erittäin rakastettava sellainen, mutta tällä kertaa Kate on kuvioissa mukana ja Ruth pelkää, että oudot piirit tekevät jotain hänen pikkutytölleen. Onneksi Nelsonille voi soittaa tilanteessa kuin tilanteessa.

Löysin hänet. Tiedän, että se on hän. Heti kun saimme viimeisen kiven siirrettyä ja näin hänen kasvonsa ja otsaa vielä kiertävän kultavanteen, minä tiesin.

Korppikuningas on dekkari ja hyvä sellainen. Kirjaa ei meinaa raskia lopettaa, kun on päässyt alkuun, sillä niin jännittäviksi juonikuviot muuttuvat matkan varrella. Ruth ja Nelson ja heidän välinen kemia ovat tämän koko kirjasarjan suola ja pippuri. Keitokseen lisätään joukko vanhoja tuttavuuksia ja makua tuomaan joukko uusia tuttavuuksia esim. Nelsonin mainio äiti, ja muutama kynän heilautus ja jännityssoppa on sekaisin. Ruth on tietysti himpun verran poliiseja edellä, ja Nelson saa kuullakin poliisituttaviltaan, että miten se Galloway onnistuukin olemaan joka paikassa kuin hekin ja pikkuisen ennen heitä. Kyllä minä taas nautin kirjan lukemisesta ja Ruthin seurasta. Sydänkin taisi läpättää samaan tahtiin kuin Ruthilla, kun näimme Nelsonin yllättäen jossakin. Seuraava kirja ilmestyy syksyllä ja on nimeltään Kadonneet ja kuolleet.

Elly Griffiths, Korppikuningas *****

Suom. Anna Kangasmaa

Tammi 2019

s. 370

Dying Fall 2013

Griffiths Elly: Risteyskohdat  
Griffiths Elly: Januksen kivi  
Griffiths Elly: Jyrkänteen reunalla  

Griffiths Elly: Käärmeen kirous

Päivi Laakso: Sääskenpyytäjät

- Olen saanut tarpeekseni sairastamisesta, orjatyöstä ja tiskiharjoista. Eli ROUVANA olemisesta. Olen kyllästynyt muitten komentelhuun välttääkseni riitoja. En halua ennää totela sokiasti, sano sitä vaikka vapautustaisteluksi, äiti huutaa kännykkään.

- Meillä on reilusti aikaa, juontaja sanoo, mutta hänet keskeytetään.

- Mulla ei ole reilusti aikaa, paukauttaa äiti päättäväisesti ja varmistaa samalla, että isä on edelleen keskittynyt kahvinjuontiin.

- Nyt se on melko harmiton mutta taakka, sitä se on, kukapa ei olisi raihnaistuessaan. Mie olen invaliiti ja eläkeläinen, kummastakin on mustaa valkealla, mutta joun toimimhaan kokopäiväisenä apuhoitajana, semmoset on tämän maan säännöt.

Norjassa asuvan suomalaiskirjailijan Päivi Laakson Sääskenpyytäjät pureutuu ajankohtaiseen aiheeseen, sillä kirjan päähenkilöt ovat vanhuksia, jotka elävät omassa kodissaan, mutta molemmat ovat huonokuntoisia, ja vähän paremmassa kunnossa oleva joutuu hoitamaan raihnaista puolisoa. Yhteiskuntakritiikkikirja, sitä tämä kirja on, mutta myös hyvin raadollista luettavaa arkipäivistä, kun kunto heikkenee koko ajan ja elämän loppupäivät ovat kenties hyvinkin lähellä.

Suomalaiset naiset ja miehet tekevät upeaa työtä vanhuksina, kun he hoitavat puolisoitaan, mutta ajatellaanko koskaan, että he itsekin ovat eläkkeellä ja he itsekin sairastavat ja ovat jaksamisen äärirajoilla. Ei, en ollut koskaan ajatellut ennen sellaista, ennen kuin luin tämän kirjan. Tämä kirja avasi silmäni ajattelemaan niitä kymmeniä tuhansia vanhuksia, jotka tekevät omaishoitajina hyvin kallisarvoista työtä yhteiskunnassamme, työtä, joka kuuluisi sosiaali- ja terveysalan ihmisille. Jostakin syystä suuri osa vanhuksista on ulkoistettu ulos. Kun luin Sääskenpyytäjiä, mielessä vilisi kaikki mahdollinen apu, jonka ulottumattomissa tämä vanha pariskunta oli ja eli.

Sääskenpyytäjissä on siis äiti, joka huolehtii raihnaisesta isästä. Perheen tytär Päivi asuu poikansa kanssa Norjassa ja toinen pojista asuu Hanoissa, toinen lähellä, mutta syystä he eivät halua edes tavata toista poikaansa. Vanha aviopari asuu siis keskenään omakotitalossa, jonka isä rakensi heille, ja joka selvästi on käynyt tälle parille taakaksi. Kirjan teemoja ovat vanhuus, sairaudet, avioliitto, mutta kirjasta nousee myös halu keventää raskaaksi käynyttä taakkaa, mutta kuka sen taakan ottaisi vastaan, kun lapset ovat maailmalla, ja ovat käytännössä hyljänneet vanhempansa.

Tiedän, että monessa perheessä ihanat lapset ottavat hoidettavakseen omat vanhat vanhempansa. Monesti lapset ovat vielä työelämässä ja esim. toisella paikkakunnalla elävien vanhempien hoito voi tulla aika raskaaksi. Työkaverini asuu lähellä äitiään, joka täyttää tänä vuonna 70 vuotta, ja he etsivät nyt yhdessä äidille palveluasuntoa, koska hän liikkuu huonosti. Minusta hyvinkin järkevä ajatus. Sääskenpyytäjät on hyvin ajankohtainen romaani ja sai ainakin minut ajattelemaan vanhusten tilannetta nykypäivän Suomessa. Kirjan upea kansikuva on kuvataiteilijana työskentelevän kirjailijan itse maalaama.

Päivi Laakso, Sääskenpyytäjät

Suom. Outi Menna
Like 2019

s. 133

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

Tommy oli ajatellut Lucya paljon. Kaikkia niitä vuosia, jotka tyttö oli viettänyt koulussa tuntien jälkeen, yksikseen luokkahuoneessa, neljänneltä luokalta lukion viimeiselle; vuosikausiin tyttö ei ollut pystynyt katsomaan edes Tommya silmiin.

Yhdysvaltalaisen kirjailijan Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton vei totaalisesti sydämeni. Odotin tätä uusinta suomennosta Kaikki on mahdollista kuin kuuta taivaalta ja heti ensimmäisiä sivuja luettuani kyyneleet virtasivat silmistäni tunteiden pakahtuessa tarinan mukana eläytyen. Taika oli  jäljellä. En voinut ajatella muuta kuin, että haluan lukea lisää hänen kirjoja. Elizabeth Strout on suurenmoinen kirjailija, jonka tarinoita rakastan. Hän kirjoittaa säästellen, eikä avaa kaikkia salaisuuksia, vaan edelleen jäin kaipaamaan lisää Lucy Bartonista, josta kirjassa oli tullut kuuluisa kirjailija.

Lucy Bartonilla oli oma häpeänsä. Totta vie, hänellä oli häpeänsä. Ja hän oli jättänyt sen noin vain taakseen.

Kaikki on mahdollista on novellikirja, joka sisältää yhdeksän eri tarinaa. Jokaiselle tarinalle on yhteistä se, että henkilöt liittyvät Lucy Bartonin kotiseudulle tai sitten  Lucy on osallinen tarinassa, kuten novellissa Sisko, jonka päähenkilö on Lucyn veli Pete. Lucyn perhe oli köyhääkin köyhempi ja lasten olot olivat kurjat. Eri novellien perusteella Lucyn lapsuudesta nousee kuvia, jotka eivät ole kauniita. Näistä lapsuutensa muistoista Lucy on kirjoittanut muistelmansa ja hänen kirjansa on myynnissä myös hänen kotikaupungissa Amgashissa, josta useimmat kirjan kertojista ovat kotoisin. Osa tarinoista kertoo, miten köyhistä oloista lähtöisin olevaan kirjailijaan suhtaudutaan.

Kerran kun tyttö oli ollut vielä lapsi, Tommy oli astunut luokkaan koulun jälkeen ja siellä tyttö oli ollut lukemassa ja hypähtänyt ilmaan – hän oli tosiaan hypähtänyt säikähdyksestä ilmaan – kun ovi avautui. Tommy oli sanonut kiireesti: ”Ei, ei, kaikki hyvin.” Mutta tuona päivänä nähdessään miten tyttö oli säikähtänyt, hän oli arvannut että tyttöä oli piiskattu kotona.

Elizabeth Strout sai Pulizer-palkinnon vuonna 2009 kirjastaan Olive Kitteridge, josta tehdyn tv-sarjan olen katsonut. Stroutin kirjoitustyyliä on verrattu Alice Munron teksteihin ja löydän niistä paljon yhteistä arkielämän kuvausta, joka välillä on jopa ruman kaunista ja rujoa ja henkilöhahmot saavat tuntemaan eri tunnetiloja laidasta laitaan inhosta ihailuun, säälistä hyväksyntään. Strout ei emmi kirjoittaa eri yhteiskuntaluokkien henkilöistä, vaan hän räväyttää esille henkilöt salaisuuksineen, joista arvaillaan ja tiedetään tai ainakin puhutaan enemmän kuin tiedetään. Elizabeth Strout raastaa lukijan vereslihalle ja jättää lukijan kaipaamaan lisää.

Elizabeth Strout, Kaikki on mahdollista *****

Suom. Kristiina Rikman

Tammen Keltainen Kirjasto 2019

s. 260

Anything Is Possible 2017

Strout Elizabeth: Nimeni on Lucy Barton

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö

Lina Bengtsdotter: Annabelle

Hän oli parhaansa mukaan yrittänyt unohtaa ja jatkaa elämää. Unohtaa kylän, talon, juhlat, Bettyn valon ja pimeän. Joskus hän melkein tunsi onnistuneensa, mutta ajan mittaan hän oli oppinut, että tunne oli väliaikainen, että helpompaa jaksoa seurasi aina vaikeampi, että milloin tahansa muistot saattoivat yllättää ja heittää hänet takaisin siihen paikkaan, siihen yöhön.

Ruotsalaisen Lina Bengtdotterin Annabelle aloitti uuden dekkarisarjan, jonka päähenkilö oli rikostutkija Charlie Lager. Charlie oli kompleksinen päähenkilö, nainen, jonka taustalta löytyi kaikenlaista kurjaa, joka ei voi olla vaikuttamatta hänen elämäänsä. Alkoholi ja bailaaminen olivat hänelle tunnusomaista, mikä haittasi myös hänen työntekoaan. Syystä olivat hänen työkaverinsa ja esimiehensä varpaisillaan Charlien kanssa.

Lina Bengtsdotter on kotoisin Gullspångin pikkukaupungista, joten kyseinen kaupunki saa tässä esikoisdekkarissa luvan olla nuoren tytön Annabellen katoamispaikka, jonne lähetetään tukholmalainen rikostutkijapari Charlie ja Anders. Gullspång on täynnä muualta tulleita etsijöitä ja toimittajia sekä muuta uteliasta porukkaa. Charlie palaa tutkimuksen edetessä lapsuutensa ja nuoruutensa paikkoihin ja muistoihin, jotka mieluummin olisi unohtanut kokonaan.

Kirjan toinen tarina kertoi kahdesta tytöstä, joiden kotioloissa ei ollut kehumista. Surkeat kotiolot eivät aina vaikuta lapsen kehitykseen haittaavasti, mutta nämä tytöt saivat kärsiä koko loppuelämänsä. 

Tykkään siitä, että kirjailija on ottanut aiheeksi lasten kehityksen, johon kurjat kotiolot vaikuttivat tavalla tai toisella. Lapsuudessa koetut traumat voivat aiheuttaa loppuiäksi mielenterveysongelmia ja päihteiden väärinkäyttöä. Toisaalta myös hyvistä perheoloista tulevien lasten taustalta voi löytyä kammottavia rikoksia, ja he voivat tehdä itse rikoksia tuntematta tunnontuskia.

Kirjailija on ruotsin ja psykologian opettaja, joten hänellä on jo koulutuksensa puolesta hyvä näkemys lasten kehitykseen ja kasvuun vaikuttavista tekijöistä. Ja tietysti siitä, miten ihmiset ummistavat silmänsä lasten olosuhteista siihen asti, kunnes on tapahtunut rikos. Miksi ihmiset ummistivat silmänsä lasten hädältä? Miksi kirjassa olevaan kymmeniä vuosia nuorten käytössä olleen talon tapahtumiin ei puututtu jo paljon aiemmin?

Kadonneet henkilöt eivät välttämättä halua tulla löydetyiksi. Suomessa katoaa satoja ihmisiä vuodessa. Osa tapauksista jää aina ratkaisematta. Omaisille katoaminen on aina erittäin raskasta. Löytyikö Annabelle ja mistä ja mitä hänelle oli tapahtunut ennen katoamista? Näihin kysymyksiin Lina Bengtsdotter on kirjoittanut vastauksia antavan sujuvan ja viihteellisen yhteiskunnallisen dekkarin, jonka seuraava osa Francesca ilmestyy tänä keväänä, joten halusin lukea ensin tämän sarjan aloittavan Annabellen.

Meren äärellä, maassa kuninkaan,

monet vuodet sitten tunnettiin

eräs neito – ja viel´ ehkä muistetaan

nimi kauniin Annabel Leen.

Hän eli vain miettien rakkauttaan,

ja ma häntä rakastin niin.

Edgar Allan Poe, Annabel Lee

Lina Bengtsdotter, Annabelle

Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom

Otava 2017

s. 363