Margaret Atwood: Testamentit

Olimmepa minkä muotoisia ja näköisiä hyvänsä, olimme ansoja ja viettelyksiä kokonaan itsestämme riippumatta. Olimme viattomia ja syyttömiä olentoja, jotka luonnostamme saimme miehet humaltumaan himosta niin että he horjahtivat ja menettivät tasapainonsa ja suistuivat laidan yli.

Kanadalainen Margaret Atwood on kirjoittanut yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen jatkokirjan Testamentit jo klassikoksi julistetulle Orjattaresi kirjalle, josta on tehty suosittu tv-sarja. Orjattaresi kirjassa tutustuin Gilead nimiseen valtioon Yhdysvalloissa, valtioon, joka kävi jatkuvaa sotaa ympärillä olevia muita valtioita vastaan. Gilead oli uskonnollisen lahkon nimissä. Erittäin julman lahkon, joka vei ihmisarvon kaikilta naisilta. Nainen ei ollut minkään arvoinen miehiin verrattuna. Orjattaresissa tutustuimme naiseen, joka toimi sijaissynnyttäjänä, jota kutsuttiin orjattareksi. Orjatar oli yksi mahdollinen ammatti Gileadin naisille, martat tekivät kotitöitä, mutta pääasiassa naiset oli tarkoitettu kotiin aviovaimoiksi. Miehet sotivat, vartioivat ja tekivät päätöksiä. He olivat perheen sisällä ja ulkopuolella päättäjiä jokaisesta asiasta.

Nyttemmin kadonneessa entisessä maassani oli kaikki mennyt alamäkeä vuosikaudet. Tulvia, tulipaloja, rajumyrskyjä, hurrikaaneja, kuivuuskausia, vesipulaa, maanjäristyksiä. Liian paljon yhtä ja liian vähän toista. Kunnallistekniikka oli romahtamaisillaan – miksi kukaan ei ollut purkanut atomireaktoreja ennen kuin oli liian myöhäistä? Talouskriisi, työttömyys, syntyvyyden lasku.

Testamentit jatkaa viidentoista vuoden päästä siitä mihin Orjattaresi päättyi. Kirjoissa on samoja henkilöitä esim. komentaja Judd, Lydia-täti ja Vitale-täti. Tädit pyörittävät naisten mitäänsanomatonta elämää, naisillehan juuri mikään ei ole sallittua. Tädit valitsevat nuorille tytöille aviomiehet ja hankkivat orjattaret synnyttäjiksi sekä pitävät huolen sukulinjoista, jotta suvut eivät mene sekaisin. Rukoileminen ja Jumalan ylistäminen ovat Gileadin tärkein tehtävä. Lydia-täti on keksinyt helmitytöt lähetystyöntekijöiksi Kanadaan. Helmitytöt tarkkailivat salakuljetusta ja vakoojia, mutta värväsivät samalla nuoria tyttöjä mukaan Gileadiin.

Ja orjattaret olivat ilman muuta kaksin verroin lutkia, Shunammite sanoi, sillä heillä ei ollut aviomiestä ollenkaan. Orjattarille ei kuitenkaan saanut olla epäkohtelias eikä heitä saanut sanoa lutkiksi, Vidala-täti sanoi pyyhkiessään nenäänsä, sillä orjattaret palvelivat yhteisöä sovituksen kautta, ja siitä meidän kaikkien piti olla heille kiitollisia.

Gilead oli tullut tiensä päähän. Liian paljon pahaa oli tapahtunut sen muurien sisällä. Oli tullut muutoksen aika, mutta mikä laittoi lopullisen muutoksen käyntiin? Oliko se sisäinen halu muuttua ja päästä eroon vaarallisista johtohahmoista vai oliko se jokin ulkoinen taho, joka halusi lopettaa Gileadin toiminnan? Tässä kirjassa naiset nousivat kirjan sankareiksi. Kirjassa on kolme eri-ikäistä päähenkilöä, jotka kertovat oman tarinansa ja miten Gileadin romahdus saatiin aikaiseksi.

Toivon oikein kovasti, ettei tuollaiset hyytävän julmat skenaariot ole edessämme, sillä se tarkoittaisi sitä, että kirjat katoaisivat, lukutaito ja kirjoitustaito olisivat vain miesten ja erittäin harvojen naisten oikeuksia. Kulttuurit, tieteet ja taiteet katoaisivat. Ympärillämme olisi tyhjiö, joka ympättäisiin täyteen vääristynyttä lahkouskontoa ja vallanhimoisia johtohahmoja, jotka tekisivät mitä tahtoisivat. Margaret Atwood on kirjoittanut julmuutta hipovan, mutta toiveikkaan dystopiatarinan Testamentit, joka sai vuoden 2019 Booker-kirjapalkinnon. Muureja rakennetaan jo.

Margaret Atwood, Testamentit *****

Suom. Hilkka Pekkanen

Otavan Kirjasto 2019

s. 485

The Testaments 2019

Margaret Atwood: Orjattaresi

Turun kirjamessut 2019

Turun kirjamessuilla on mukava käydä, sillä asun Turussa, joten matka ei ole pitkä ja parkkitilaakin löytyy runsaasti messualueelta. Tänä vuonna messuilla, jotka yhdistettiin mielestäni oivallisesti ruokamessuihin, oli ennätysmäärä kävijöitä. Tutkittiin mieheni kanssa ensin kirjamessupuoli, käytiin sitten kahvilla ja jatkettiin ruokamessuosastolle. Olimme messuilla sunnuntaina kaiken kaikkiaan kuusi tuntia. Tietysti kirjamessujen poikkitaiteellinen teema teatteri oli meidän molempien mieleen. Ja näin omin silmin, että näyttelijä Esko Salminen näyttelijävaimonsa Aino Sepon kanssa kiinnostivat muitakin kuin vain meitä. Esko lumosi runonlausunnoillaan, ja nauratti teatterimuistoillaan katsojia.

 

Luin kotona etukäteen ohjelmalistaa ja tein tarkan listan kelloaikoineen, missä meidän pitää olla kuuntelemassa kirjailijoita. Lista kyllä helpotti kovasti messuilla, eikä meille tullut kuin yksi ohitus. Se oli historioitsija Teemu Keskisarjan haastattelu. Päivän kohokohta Esko Salmisen ohella oli tähtitieteen tutkija Esko Valtaojan haastattelu. Samassa haastattelussa oli mukana myös astrobiologian tutkija Kirsi Lehto. Hän on kirjoittanut Astrobiologia teoksen. Astrobiologia kuulosti todella mielenkiintoiselta aiheelta. Molemmat tieteilijät kertoivat avaruudesta hyvin ymmärrettävästi, tosin ymmärsin paremmin Kirsi Lehtoa.

Ennen Valtaojan ja Lehdon haastattelua oli kirjailija Tero Hiekkalinnan haastattelu hänen avaruusaiheisista lastenkirjoista. Olin kyllä riemuissani, kun onnistuin olemaan myös hänen haastattelussa mukana, sillä tämä vuosi oli merkkivuosi avaruuslennoissa. Tasan viisikymmentä vuotta sitten vuonna 1969 Neil Armstrong käveli ensimmäisenä ihmisenä kuun pinnalla. Keväällä hankin aikamoisen pinon avaruusaiheisia kirjoja luettavaksi lapsille, mutta olen iloinen, että löysin uuden kirjailijan, joka on innostunut aiheesta. Avaruus on aihe, jota ei koskaan voi tutkia liikaa ja aina on tilaa avaruusaiheisille kirjoille. 

 

Max Seeck hurmasi minut sujuvalla esiintymisellä. En yllättynyt yhtään, että hän on markkinointialan yrittäjä. En ole lukenut hänen kirjojaan, mutta uusin dekkari Uskollinen lukija on tulossa luettavaksi. Kirjaston varauslista on kuitenkin pitkän pitkä. Kirja aloittaa uuden dekkarisarjan. Seeck kertoi, että hän lukee erittäin paljon kirjoja laidasta laitaan eri genreissä, ja kirjoista hän sanoi saavansa runsaasti ideoita omaan kirjoittamiseensa. 

Seeckin jälkeen lavalle asteli dekkarimaailman hurmannut ruotsalaiskirjailija Arne Dahl eli Jan Arnald. Hänen ruotsinsa oli ihan ymmärrettävää, jota kuuntelin ihan mielelläni. Onneksi miehenikin on katsonut telkkarista Arne Dahlin tv-sarjaa, joten hänkin kuunteli ihan mielellään kirjailijaa. Erittäin symppis kirjailija.

Sofi Oksasen uusimman kirjan Koirapuiston olen lukenut, mutta onhan se aina elämys kuunnella kirjailijoita läheltä. Pidin kovasti Koirapuistosta, ja mielestäni Sofi Oksanen on hyvin varma esiintyjä ja tarinoitsija. 

 

Päivän iloisin kirjailijapari löytyy kuvasta, Siri Kolu ja Salla Simukka rouva Jenni Haukion haastattelemana. Rouva Jenni Haukio kulki hyvin luontevasti kirjamessuilla. Kirjailijat Siri Kolu ja Salla Simukka ovat asiantuntijoita, kun kysytään lasten- ja nuortenkirjallisuudesta. Parivaljakko on kirjoittanut yhdessä aikuisille suunnatun trillerin, joka aloittaa trilogian. Kirja on kirjoitettu nimimerkillä S/S Ursin.

Sunnuntai oli kiinnostava kirjamessupäivä. Tänä vuonna nautimme varsinkin kirjailijoiden ja Esko Salmisen haastatteluista. Mielestäni oli hyvä keksintö ottaa teatteri osaksi kirjamessuteemaa. Erittäin antoisat kirjamessut.

Maike Wetzel: Tyttö joka löytyi

Tämä tarina ei ole minun tarinani. En ole varma, kenen se on. Se makaa kadulla ja nukkuu kodissamme, mutta silti se on minua aina askelen edellä.

Saksalaisen Maike Wetzelin esikoisteos Tyttö joka löytyi kertoo tarinan siitä, mitä eräässä perheessä tapahtui, kun heidän 11-vuotias tyttärensä Elly katosi ja palasi neljä vuotta myöhemmin muuttuneena, erilaisena, vanhempana, outona. He halusivat, että kaikki olisi jälleen kunnossa - äiti, isä ja isosisko. Oliko neljä vuotta liikaa? Pystyikö neljän vuoden jälkeen enää palauttamaan tunnesiteitä? Kun oli jo melkein luovuttu toivosta.

Hän huutaa ääneti. Hän on levittänyt kätensä. Tuuli puhaltaa taakse kaiken, hänen hiuksensa ja hänen poskiensa ihon. Hän nojaa vasten tuulta, joka tukahduttaa hänen sanansa.

Maike Wetzel on aiemmin kirjoittanut novelleja ja tietynlainen novellin kaari löytyy myös tästä pienoisromaanista. Kirjailija on jättänyt tarinan hajanaiseksi, joten lukija joutuu pinnistelemään ja kokoamaan tarinan itse. Loppu oli se aukkopaikka, jota kaipasin, mutta sekin jäi tavallaan auki. Hajanaisuutta oli kirjan lopussa jo niin paljon, että tekstin runollisuus ei enää korvannut halua kuulla koko tarinan. Haluaisin niin kovin lukea myös ne puuttuvat aukot.

Tämä tarina on minun tarinani. Minä olen se, joka tarinasta puuttuu.

Kirjan tarinalla on monta kertojaa: isä, äiti, isosisko ja Elly jne. Lapsen katoaminen on aivan hirvittävää. Katselin netistä mitä kirjan nimellä löytyy ja sieltä löytyi uskomaton määrä kadonneita tyttöjä. Suurin osa löytyi elossa, mutta sitten osa löytyi esim. hukkuneena. Lapsen katoaminen on varmasti vanhempien pahin painajainen. 

Tyttö joka löytyi on kategorisoitu trillereihin, itse luin kirjan ahdistavana proosana. Kirja oli aika kummallinen keitos - vakava, pimeä, synkkiä tunnelmia täynnä, kunnes Elly tuli takaisin. Sittenkään kukaan ei iloinnut. Oliko Elly heidän Ellynsä? Tyttö joka löytyi oli tummasävyinen pienoisromaani, joka koostui usean eri kertojan kipeää tekevistä tarinoista.

Maike Weitzel, Tyttö joka löytyi

Suom. Tuomas Renwall

Like 2019

s. 140

Hyppe Salmi: Aaltoja ja asiattomuuksia

Tänään riisuin paidan uudelleen, kun olin juonut toisen kahvikupillisen. Ehdin ensin veikata helteen olevan tulossa, kun ymmärrys iski. Miten en ollut tajunnut? Hiki. Kuumuus. Ärtymys. Kuumat aallot? Sitäkö tämä oli? Vaihde-vitun-vuodet.

Hyppe Salmen riemastuttava esikoisteos Aaltoja ja asiattomuuksia räjäyttää potin. Naisen elämästä suoraa eikä väärää tekstiä, kerrankin kaikki menee niin kuin pitääkin. Eihän sitä kukaan tunnusta, että vaihdevuodethan ne ovat iskeneet kiinni. Ei suinkaan Aaltoja ja asiattomuuksia kirjan päähenkilökään tunnusta, että näin on näreet ja näppylät, vaihdevuodet, ei voi olla totta. Ihana, että joku kirjoittaa niistä ja vieläpä hyvin aidosti ja hauskasti. Tätä kirjaa ei kannata lukea ryppy otsalla ja pinna tiukalla, ehei. Tämä kirja luetaan niin, että revetään jatkuvasti nauramaan, vaikka hiki valuu. Ei muuta kun otsa kuivaksi ja tarina jatkuu. Rimman seurassa ei tule aika pitkäksi, sen takaan.

Olin ajatellut että vaihdevuodet alkaisivat, kun olisin valmis. Kun olisin elänyt, kokenut, valloittanut maailman. Sitten kun olisin elänyt koko naiseuteni, elämäni, käyttänyt vuoteni ja täyttänyt vuoteeni. Silloin olisin valmis seuraavaan elämänvaiheeseen, vetäytymään vähitellen, väistymään ja antamaan tilaa toisille.

Tähän uuteen elämänsaumaan Rimma oli eronnut pitkästä avioliitostaan ja muuttanut pienempään asuntoon koiransa Rumban kanssa. Tyttö ja poika asuivat jo omillaan. Nyt oli aikaa harrastaa, matkustaa ja tehdä kaikki se mistä oli haaveillut, mutta kun. Mutta kun oma koti oli niin kiva paikka, että siellä halusi vain olla. Voisihan sitä vaikka uudistaa suhteita entisiin kavereihin ja laittaa seuranhakuilmoitus Tinderiin. Näihin ratkiriemukkaisiin tutustumisjuttuhin tutustut Rimman seurassa kirjan sivuilla.

Minun parisuhdehaukeni on se, että en olisi kenenkään mielestä kiinnostava. Että olen vanha lahna, piikikäs ja puinen, kelvollinen vain minkinrehuksi..

Naisen elämä ja miksei myös miehen elämä voi olla hankalaa ja kummallista. Tässä kirjassa vatvotaan Rimman elämää ja niitä hankaluuksia mitä eteen on sattunut tässä elämänvaiheessa, kun viisikymmentä vuotta kolkuttelee ikävästi ovella. Kirjan teksti naurattaa tai ainakin hymyilyttää, mutta eihän se suinkaan ihmisestä, jolla on hankala vaihdevuosi päällä, tunnu mukavalta. Hyppe Salmi on kirjoittanut onnistuneesti uudenlaisen näkökulman vaihdevuosi-ikäiselle naiselle.

Viiskyt voi olla uusi kolkyt, mutta perseestä se silti on.

Hyppe Salmi, Aaltoja ja asiattomuuksia

Tammi 2019

s. 257

Elly Griffiths: Kadonneet ja kuolleet

Ruth miettii äsken kuulemaansa tietoa, että Koukkumuorin medaljonki saattoi olla mustaan magiaan liittyvä talismaani. Hän tuntee äkillistä, primitiivistä kauhua siitä, että esine on hänen kodissaan. Täytyy hankkiutua siitä eroon. Sitten hän miettii tarkemmin. Tehdäänkö sellaisia medaljonkeja, joissa on kuva-aiheena Lucifer ja pikkuneiti Lucifer?

Elly Griffithsin dekkarisarjassa, joka kertoo arkeologi Ruth Gallowaysta, on ilmestynyt kuudes kirja Kadonneet ja Kuolleet. Erittäin hyvä kirjan nimi dekkarille. Jo kansikuvasta saa vaikutelman, että nyt olemme syvällä arkeologian maailmassa, hautausmaalla, tosin sielläkin piipahdetaan kirjan kuvioissa, mutta kirjan alussa Ruth oli löytänyt pää alaspäin haudatun naisen luurangon, jolla oli koukku käden paikalla, ihan muualta kuin hautausmaalta. Koukkukätisestä naisen luurangosta innostuivat muutkin kuin laitoksen johtaja, joka halusi kaiken kunnian tietysti itselleen luurangon löytymisestä, vaikka ei totisesti koske maahan hyvinhoidetuilla käsillään.

Hän oli viimeisiä Norwichin linnassa hirtettyjä naisia, ja paikalla oli epäilemättä ollut ennätysyleisö. Mutta hänen nimensä oli jäänyt elämään. Osittain syynä varmaankin oli koukun herättämä inhonsekainen innostus.

Tällä kertaa Elly Griffiths on tuonut arkeologiselle kaivaukselle mukaan amerikkalaisen tv-ryhmän, joka haluaa kuvata kaivaukset ja ihastuu siinä samalla myös Ruthin asiantuntemukseen ja luonnollisuuteen, vaikka laitoksen johtaja yrittää tuoda itseään esille joka paikassa asiantuntijana ja esiintyjänä. Ruthin parina ohjelmassa esiintyy amerikkalainen historioitsija, komea ja pitkä charmantti mies, joka selvästi kiinnostui Ruthista. Tietysti Harry Nelson huomaa kilpailevat miehet ja kokee kaikenlaisia tunteita tunnonvaivoista mustasukkaisuuteen, kuinkas ollakaan. Harryhan on Ruthin tytön isä, joten hän kokee olevansa vastuussa ei vain tyttärensä, vaan myös tyttärensä äidin hyvinvoinnista.

Jos tuomitset syyttömän naisen, sinut kirotaan.

Ruthin ahertaessa kaivauksilla ja tv-ohjelman teossa, Nelson yrittää selvittää eräässä perheessä tapahtunutta tragediaa. Tähän soppaan sekaantuu myös Nelsonin tuntema lähipiiri Ruthia myöten. Onneksi Nelson tekee työssään omat päätöksensä itse ilman lähipiirin painostusta. Sitten mukaan tulee sieppauksia, joiden tutkintaan myös Ruth sekaantuu. Ruth Galloway on mainio dekkarisarjan päähenkilö, joka täyttää tässä kirjassa 43 vuotta. Ruth tuskailee kilojensa kanssa ja varsinkin tässä kirjassa, kun hän esiintyy tv-ohjelmassa. Tv lihottaa Ruthin mielestä ja hän näki itsensä todella massiivisena hahmona. Mutta kiloista huolimatta Ruthilla on ihailijoita.

Elly Griffithsin Kadonneet ja kuolleet on uskollinen sarjan juonikuvioille, joten tästäkin dekkarista löytyy historiallisia kaivauksia, vanhoja luita, rikoksia ja murha, romantiikkaa, hieman mysteereitä ja yliluonnollisia juttuja viihteellisesti kirjoitettuna. Sarjassa on ilmestynyt jo 11 dekkaria ja seuraava dekkari nimeltään Aavekentät ilmestyy keväällä 2020.

Elly Griffiths, Kadonneet ja kuolleet

Suom. Anna Kangasmaa

Tammi 2019

s. 350

Griffiths Elly: Risteyskohdat  
Griffiths Elly: Januksen kivi  
Griffiths Elly: Jyrkänteen reunalla

Griffiths Elly: Käärmeen kirous
Griffiths Elly: Korppikuningas

Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana

Kirjoja todella ymmärtävät ihmiset ovat harvinaisia, vaikka moni sellaisina itseään pitääkin. Viime mainitut on erityisen helppo tunnistaa – usein he esittäytyvät ”kirjaihmisiksi” astuessaan kauppaan ja tahtovat välttämättä kertoa ”rakastavansa kirjoja”. Heillä on t-paita tai kangaskassi, jonka iskulause kertoo, miten valtavasti he mielestään rakastavat kirjoja, mutta varmimmin heidät tunnistaa siitä, etteivät he koskaan, milloinkaan osta kirjoja.

Olen kerta kaikkisen myyty skotlantilaisen Shaun Bythellin kirjasta Elämäni kirjakauppiaana. Kirjan varausmäärät kirjastossa olivat suuren suuret, joten olen malttanut odottaa kirjaa monta kuukautta. Luin kirjan nopsaan tahtiin, sillä hain sen torstaina kirjastosta, ja nyt on perjantai ja kirjoitan jo siitä bloggausta. Tietysti minun olisi pitänyt ostaa kirja, niin Shaun Bythell olisi tyytyväinen tai ehkei sittenkään, vaan kirja olisi pitänyt tilata hänen vanhojen kirjojen myymälästään, niin hän ehkä voisi olla tyytyväinen. Shaun Bythell on kirjoittanut siis päiväkirjamaisen kirjan omasta elämästään kirjakauppiaana Skotlannissa, hyvin pienessä kyläpahasessa.

Lisää vuolasta sadetta. Iäkäs asiakas kehui ikkunasomistusta erehdyttyään luulemaan pannuja, kattiloita ja mukeja (jotka ovat ikkunassa keräämässä vuotokohdista valuvaa vettä) keittotaitoaiheiseksi esillepanoksi.

Elämäni kirjakauppiaana kertoo vuodesta 2014. Jokaiselle päivälle on merkitty kuinka monta online-verkkotilausta on tullut ja kuinka monta kirjaa kirjakaupasta on löytynyt kyseisiin tilauksiin. Bythellillä on mielenkiintoisia apulaisia kirjakaupassaan. Varsinkin Nicky on hauska tyyppi. Nickyllä on oma käsitys siitä, miten apulaisen hommia tehdään. Niitä ei suinkaan tehdä pomon pillin mukaan, vaan käyttämällä omaa luovaa mielikuvitustaan, jota Nicky käyttää muutenkin elämässään. Hänellä on tapana tuoda pomolleen joka perjantai lähikauppiaan roskikseen heittämiä herkkuja.

Olen päässyt kirjassa Any Human Heart kohtaan, jossa Loganin poika päättää antaa bändinsä nimeksi Kuolleet Sielut ja Logan vastaa nauramalla ja kertoo, että Nigolai Gogol kirjoitti samannimisen kirjan. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, ja tunsin itseni yhtä tyhmäksi kuin Loganin poika. Luen sen seuraavaksi.

Shaun Bythell on ahkera lukemaan kirjoja. Kun edellinen kirja loppuu, seuraava kirja on jo odottamassa lukemista. Hän harrastaa maastopyöräilyä ja kalastamista, joten ainakin hän saa kalaruokaa, sillä kirjakaupan pitämisellä ei näytä kovin rikastuvan, koska asiakkaita käy tosi harvoin. Talvisaikaan käy tosi vähän asiakkaita ja verkkotilauksiakin on vähän. Kirjakauppias on ahkera ostamaan vanhoja kirjoja varsinkin kuolinpesiltä, ja aika reippaasti hän maksaa vanhoista kirjoista. Takapihalla on puutarha, jota kirjakauppias tykkää hoitaa ja jonne asiakkaat hinkuvat, mutta siellä on kyltti yksityisalue. Se ei silti hidasta kaikkia asiakkaita.

Guardian listasi ”Maailman omituiset ja ihanat kirjakaupat”; me olemme taas numero 3. En tiedä, kulkevatko tällaiset asiat aalloittain vai ovatko kirjakaupat tulossa takaisin muotiin. Ehkä tähän vaikuttavat hipsterit ja heidän trendinsä tulla nähdyiksi pikemmin vinyylien ja oikeiden kirjojen kuin iPodien ja Kindlyjen kera.

Nyt kyllä iski kauhea kaipuu pitää omaa vanhojen kirjojen kirjakauppaa. Tykkäisin myös takapihan puutarhatöistä. Mikä kätevintä, niin asua oman kirjakaupan yläkerrassa. Tunsin oloni muutenkin oikein kotoisaksi takkatulen lämmössä The Book Shopissa. Skotlantilaiset ovat tunnetusti pihiä kansaa ja sen huomaa kirjakaupan asiakkaista, jotka tinkaavat pienestäkin summasta. Shaun Bythellillä on omat keinonsa näpäyttää asiakkaita, sillä hän pitää suosittua facebook-sivustoa ja julkaisee youtube-videoita erikoisista asiakkaistaan tai muista kirjakauppajutuista. Niihin lähemmin voit tutustua tämän silkkaa kuivaa huumoria viljelevän teoksen sivuilla. Elämäni kirjakauppiaana avaa ovensa skotlantilaiseen elämänmenoon ja ihmisiin, yhteiskunnan kuohunnan vaikuttaessa hiljaisesti taustalla. Kirjat, kirjamessut, kohtaamiset asiakkaiden ja kirjailijoiden kanssa ja selviytymistaistelu työntekijöiden ja paikallisten ihmisten kanssa, näistä herkullisista aineksista Shaun Bythell on kirjoittanut riemastuttavan kirjansa Elämäni kirjakauppiaana.

Shaun Bythell, Elämäni kirjakauppiaana *****

Suom. Jaana Kapari-Jatta

Kirjapaja 2019

s. 340

The Diary of a Bookseller 2017

Mariette Lindstein: Tuomiopäivä - Lahko 2

Pystyn siirtymään tästä paskalävestä toiseen aikaan tai paikkaan ja katselemaan kaikkea ylhäältä. Lyhyt vankeuteni on ikuisuudelle vain yhden sydämenlyönnin mittainen.

Muutaman kuukauden kuluttua minä palaan taas. Vahvempana. Voimakkaampana.

Ruotsalaisen Mariette Lindsteinin psykologinen trilleri Tuomiopäivä on jatkoa hyvin menestyneelle Ehdoton valta trillerille. Kirjat kuuluvat Lahko-sarjaan, johon on tulossa vielä ainakin yksi kirja. Minä kyllä viihtyisin tämän kauhusarjan parissa useammankin kirjan ajan. Tuomiopäivä jatkoi siis siitä, mihin Ehdoton valta loppui.

Lahkon päähenkilö on nuori kirjastotieteiden kanditaatti Sofia Bauman, joka ensimmäisessä kirjassa liittyi ViaTerra kultin jäseneksi, perusti kultille kirjaston ja toimi myöhemmin kultin karismaattisen, mutta narsistisen johtajan Franz Oswaldin sihteerinä. Kultti toimi alussa ihan mukavalla perustalla, mutta muuttui pian johtajan oikuista suljetuksi yhteisöksi. Lopulta Sofia karkasi kultista.

Vatsanpohjassa kasvaa paha aavistus. Hän tietää. Ei halua palauttaa mieleen enempää. Ei halua ymmärtää, mitä on tapahtunut. Siitä huolimatta hän tietää. Syvällä sisimmässään hän on aina tiennyt olevansa matkalla tänne.

Kultti ei jättänyt Sofiaa rauhaan, vaan jatkoi sinnikkäästi hänen jahtaamistaan eri keinoin, ja ne keinot olivat syvältä. Mikään temppu ei ollut heille vaikeaa, sillä rahaa oli ylenmäärin käytettävissä. Oswaldin mieletön omaisuus takasi sen, että kulut korvattiin.  Pelossa elävän Sofian blogikirjoittelut olivat pientä piiperrystä Oswaldin silmitöntä vihaa kultista karanneita kohtaan. Kauhukulttia ei jätetä.

Mariette Lindstein kuului itse yli kaksikymmentä vuotta skientologialiikkeeseen. Lopulta hän pakeni liikkeestä, mutta sillä oli seurauksensa. Lahko-sarja on saanut vaikutteita hänen kokemuksistaan skientologialiikkeen aikana. Kauhukuvaukset esim. rangaistuksista ovat kammottavia. Oswaldin lempirangaistuksia oli työntää jäsenet hyytävään mereen, pitää heidät nälässä ja pahoinpidellä heitä. Ruotsissa viime vuoden esikoisdekkariksi valittu Ehdoton valta hyydytti minut ja sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Hyytävä fiilis jatkui heti, kun luin ensimmäisen rivin Tuomiopäivästä. Tunnelmalataus iski heti päälle eikä antanut armoa.

Hän näkee taas painajaista.

Mariette Lindstein, Tuomiopäivä *****

Suom. Christine Thorel

Atena 2019

s. 388
trilleri

Mariette Lindstein: Ehdoton valta