Karin Smirnoff: Sokerikäärme

 

Kukaan ei muista omaa syntymäänsä. Se liittyy jollain lailla ulostulohetkeen.

Ruotsalaisen Karin Smirnoffin Sokerikäärme kertoi Agneksen tarinan. Agnes oli ihmelapsi, joka ei saanut olla ihmelapsi. Agneksen pahin vihollinen oli oma äiti, joka vihasi lastaan. Agneksen äiti Anita oli myös ollut ihmelapsi. 

Jatkan itkemistä pinnasängyssä. Mutta joku muu parkuu kovempaa. Anita-äiti. Jota ehkä alussa kutsun äidiksi. Tai vain Anitaksi. Kuten hän itse toivoo.

Agnes syntyi vuonna 1979. Hän oli kyllä mainio pikkuvanha lapsi, mutta hänen äitinsä kärsi varmasti raskausmasennuksesta, mutta kukaan ei huolehtinut, että hän saisi hoitoa. Eikä hän kyennyt hoitamaan lastaan. Ilmeisesti hän oli jossain hoidossakin aina välillä, mutta se ei parantanut ainakaan äiti-lapsi-suhdetta.

Muutaman viikon päästä olen yhä elossa. Mutta en enempää. Ruumiini on alkanut valmistautua pahimpaan.

Onneksi mummi haki Agneksen pois Anitan luota. Tämä tarina oli niin kauhea, että ihmettelen nytkin, että miksi ihmeessä minä luin sen. Pidin valtavasti Smirnoffin Jana Kippo-sarjan kirjoista. Karin Smirnoff houkutteli minut taitavalla kynänkäytöllään tämän kurjaakin kurjemman tarinan pariin. Tässä kirjassa on kaikkea pahaa. Tuo Agneksen äiti on pahinta mitä tiedän, eikä se riitä, vaan Agneksen kimpussa oli myös Frank Leide, musiikinopettaja, joka tiesi Agneksen lahjakkuudesta, ja halusi hyötyä siitä ja siitä, että pääsi Agneksen läheisyyteen.

Nuku hyvin korpinpoikanen.

Onneksi Agneksella oli Susanna, oli mummi, oli Kristian ja myös Miika. Ja tiettyä raa´an rumaa mustaa huumoria pilkisti sieltä täältä, mikä teki lukemisesta helpompaa kestää. Mutta varoitus kaikille lukijoille, että lapsia kohdellaan kirjassa todella kurjasti, eikä niin saa tehdä missään nimessä.

 

Karin Smirnoff, Sokerikäärme

Suom. Outi Menna

Tammi 2024

s. 288

Sockerormen 2021

Lasten seksuaalinen väkivalta

 

 

Jørn Lier Horst: Yömies

 

Harmaanvalkoisesta sumusta häämötti jotain, mitä ei ollut näkynyt siellä muina aamuina. Se näytti pieneltä patsaalta tai rintakuvalta, joka oli jätetty viikonlopun aikana torin keskellä olevaan kivireunaiseen kukkapenkkiin. Saman tien hän käsitti, ettei se voinut olla patsas. Se oli jotain muuta, pelottavaa.

Norjalaisen Jørn Lier Horstin Yömies on uusin suomennos huippusuositussa dekkarisarjassa, jonka päähenkilönä toimii Larvikin poliisin rikoskomisario William Wisting. Keveyttä rikosten pariin tuo Wistingin aikuinen tytär Line, joka tekee vastaavasti töitä rikostoimittajana, joten hänellä on samat intressit kuin isällään selvittää samoja rikoksia. Tällä kertaa kohteena oli nuoren maahanmuuttajatytön teloitustyyppinen surma. Vaikka Wistingillä oli iso tiimi tekemässä rikostutkintaa, niin usein Line ehti ennemmin selvittää tietoja, jotka edistivät tutkintaa.

Tapauksessa oli kyse pakkotyöstä ja häikäilemättömästä hyväksikäytöstä, jossa haavoittuvassa asemassa olevia lapsia käytettiin...

Jørn Lier Horst on kirjoittanut Yömiehen jo vuonna 2009. Silloin Norjaan oli tullut jo todella paljon maahanmuuttajia. Maahanmuuttajien mukana levisi myös kansainvälistä rikollisuutta. Myös kantanorjalaisten parista nousi uusi rikollisjärjestö, joka vastusti maahanmuuttoa. Oliko kenties uusnatsijärjestö nuoren maahanmuuttajatytön kuoleman takana? Vai oliko kyseessä perheen sisäinen perhetappo? Kunnia vai häpeä?

"Money talks. Huumeiden jälkeen laiton asekauppa on seuraavaksi tuottoisinta toimintaa maailmassa."

Olen sitä mieltä, että aseet ovat kaiken pahan alku ja juuri. Tällä kertaa molemmat, sekä William että Line, joutuivat todella kiperiin tilanteisiin, joissa hengenlähtö oli lähellä. Kirjan tarinassa Wisting selvisi nipin napin eräästä ampumisesta, kun aseen käsittelijä ei ymmärtänyt, että aseen sisällä oli luoteja. Onneksi Wisting selvisi, sillä hänelle oli luvassa myös hellempiäkin hetkiä. Tykkään tämän sarjan arkipäivien ja vapaa-ajan kuvauksista. Tosin Wisting tekee pitkiä työpäiviä rikosten parissa, mutta kyllä hän ehtii välillä laittamaan mikroon juustovoileipiä, ja kissakin saa ruokaa, kunhan malttaa tulla ulkoa sisälle. 

Jørn Lier Horstin Yömies dekkarissa sumun seasta löytyi jotain mikä järkytti kaikkia.

Jørn Lier Hors, Yömies *****

Suom. Päivi Kivelä

Otava 2024

s. 316

Nattmannen 2009 

William Wisting-dekkari

 

Jørn Lier Horst: Pahan otteessa

Jørn Lier Horst: Hiljainen meri

Jørn Lier Horst: Kadonnut Felicia

Jørn Lier Horst: Pimeä laskeutuu

Jørn Lier Horst: Avaintodistaja

Jørn Lier Horst: Hylkiöt

Jørn Lier Horst: Tulikoe

Jørn Lier Horst: Luolamies

Jørn Lier Horst: Koodi

Jørn Lier Horst : Yksi ja ainoa

Jørn Lier Horst: Suljettu talveksi

Jørn Lier Hors: Yömies

 

 

Jenni Varila: Hullu koiramuija

 

Oispa koira

Jenni Varilan sarjakuvateos Hullu koiramuija kertoi kirjailijan omasta toiveesta hankkia koira ja miten siinä sitten kävi. 

Kuvassa Ozzy 10 vuotta miettii omiaan, ehkä sitä, että omalla mammalla on taas kännykkä kädessä, ja se heiluu sen kanssa. Parempi kun istun tässä kaikessa rauhassa, niin mammakin rauhoittuu. Ozzyn sain lahjaksi tytöltäni, joka suri sitä, että vanha koiramme Andy kuolisi pian, ja mamma jäisi ilman koiraa. Tytölläni on itsellään nykyisin neljä koiraa.

Elämääni on siis melkein aina kuulunut koira. Lapsuudenkodissani oli koiria. Kaikilla veljilläni on ollut koiria. Aikuisiällä olen aina elänyt koirien kanssa. Siispä ymmärrän hyvin Jenni Varilan koiratuskan, jota hän eli siihen asti, kunnes sitten hankki koiran.

Kirjan sisällys on jaettu seitsemään osaan: Hulluuden merkit, Mikä rotu, Miten koira hankitaan, Hakupäivä, Pentu, Tapojen kirjo, Arjen zen ja Epilogi. 

Jenni Varila oli miehensä kanssa eri mieltä siitä, mikä koira sopisi heille rotunsa puolesta. Lopulta he päätyivät samaan johtopäätökseen. Luultavimmin käynti koirapentuja katsomassa herätti halun hankkia juuri kyseinen pentu.

 

 

Itse tykkään lukea kirjoja, joten luen aika tarkkaan koiraroduista, mikä sitten elävässä elämässä usein heittää häränpyllyä. Meillä nimittäin on myös 1 v. Mimmi, joka on kaikista villein koira, mikä meillä on ollut. Luulin ihan oikeasti, että narttukoirat olisivat rauhallisempia, kuin uroskoirat. Ei pidä paikkaansa. Jokainen koira on oma persoonallisuutensa. Ja meillä on nyt rauhallisen Ozzyn seurana villi ja vallaton Mimmi 💞

 

Yllä oleva kirjansivu kertoo aika paljon siitä, mitä tarkoittaa, kun hankkii koiran. Koiran perustarpeista on huolehdittava. Ulkoilemaan on lähdettävä 2-3 kertaa joka ikinen päivä. On kuulkaas hyvä kunto, kun reippailee joka päivä 7-8 km. Tosin pahimmilla sadeilmoilla tai kuumalla ilmalla koirat lähtevät isännän kanssa sisälle, ja minä jatkan vielä kävelyä, kun kerta tykkään ulkoilusta.

Jenni Varilan Hullu koiramuija on todella kiva ja huumorintajuinen sarjakuvateos.

 

Jenni Varila, Hullu koiramuija *****

Kuvitus Jenni Varila *****

Story House Egmont 2024

s. 181

Sarjakuvateos

 

 

Ragnar Jónasson: Repeämä

 

Pahinta oli, etteivät jäljet olleet pysähtyneet takaoven tienoille. Ne olivat johtaneet aivan makuuhuoneen oven eteen.

Islantilaisen Ragnar Jónassonin kolmas Ari Thor-sarjan dekkari on nimeltään Repeämä. Ari Thor Arason on pohjoisislantilaisen pikkukaupungin Siglufjördurin poliisi. Kaupunkiin oli saapunut kulkutauti, jonka vuoksi kaupunki oli julistettu karanteeniin. Arilla oli sen vuoksi aikaa tutkia erästä vanhaa kuolintapausta 50 vuoden takaa. Tuo tapaus oli ollut hyllytettynä, mutta eräs mies oli soittanut ja pyytänyt, että Ari tutkisi sitä. Mies oli ollut tapahtuma-aikaan pikkuvauva, ja siitä oli todisteena valokuva. Valokuvassa oli henkilö, jonka mies halusi saada selville.

Soittaja oli se nuori tv-toimittaja, Ísrún - se, jolla oli arpi toisessa poskessa. Hän oli saanut mainetta edellisenä kesänä oltuaan ensimmäinen toimittaja paikalla, kun siglufjördurlainen mies oli hakattu kuoliaaksi läheisellä vuonolla.

Ísrún ja Ari Thor olivat yhteyksissä kulkutaudin etenemisessä. Ísrún lupasi selvittää myös mystisen valokuvassa olleen miehen juttua, jos saa yksinoikeuden tarinaan. Hänelle tuli myös muita kiireitä parin vakavan rikoksen johdosta, jotka liittyivät toisiinsa ja jossa jopa politiikoilla oli näppinsä pelissä. Ìsrún vaikuttaisi kirjassa olevan henkilö, joka haalii valtavasti tekemistä itselleen. Lisäksi häntä rasittivat vanhempiensa välit ja oma terveys.

Adrenaliini, kylmyys ja järkytys auttoivat häntä hahmottamaan toisenkin mahdollisuuden, joka oli äärettömän paljon pahempi.

Rikokset ratkesivat kirjan tarinassa. Viidenkymmenen vuoden takainen rikos liittyi luultavasti suhdedraamaan, jota oli peitelty taitavasti. Ari Thor sai selvitettyä Ìsrúnin avulla mitä oikein oli tapahtunut. Valokuvan vauva sai kuulla koko mysteerijutun.

Tv-toimittaja Ísrún sai selvitettyä poliitikkojen kytkökset eräässä kirjan rikoksessa. Tosin kukaan heistä ei saanut tuomiota, mikä oli outoa. Näinköhän Suomessakin tapahtuisi? Suomalaiset kansanedustajat ja muut eduskunnan työntekijät ovat kyllä saaneet kaikenlaisia tuomioita vuosien mittaan, mutta ei heitä ole saatu luottamustoimista poistettua. Ja hehän ovat niitä lakeja laatimassa.

Ragnar Jónassonin Repeämä dekkarissa pohdittiin lapsuutta ja vanhemmuutta sekä poliittisia kiemuroita alamaailman pyöriessä läheisyydessä.

 

Ragnar Jónasson, Repeämä

Suom. engl. kielisestä teoksesta Antti Saarilahti 

Tammi 2024

s. 306

Rof 2012

Engl. kielinen käännös Rupture 2016

Ari Thor-sarjan 3. osa

Cosy crime

Ragnar Jónasson: Lumisokea

Ragnar Jónasson: Tuhkayö

 

 

 

Katja Kaukonen: Pitkä ikävä

 

Anoppi piilotti kenkäni, mutta ei hän pysty meitä erottamaan. Minä pyyhin saven jaloistani ja puserrun Juhon kylkiluuhun kiinni, hänen sydämensä päälle minä asetun ja matkaan hänen mukanaan. Minä asun hänen kanssaan saaressa ja pysyn piilossa, niin olen hänelle luvannut.

Katja Kaukosen teoksessa Pitkä ikävä on vuosi 1916. Nuori aviopari, Juho ja Anna, asui miehen vanhempien luona, kun Venäjän keisari aloitti merilinnoituksen rakennuttamisen Hiidenmaalle, Saarenmaalle, Saaristomerelle ja Ahvenanmaalle. Noin 100 000 palkattua ja pakkotyöhön otettua miestä osallistui hankkeeseen, ja heidän mukanaan Juho. Örön saari Varsinais-Suomessa kuului merilinnoitusketjuun, jonne Juho suunnisti rakennustöihin ansaitsemaan talorahoja, jotta he saisivat Annan kanssa uuden kodin. 

Juho ei tuoksunut enää vastakaadetulta männyltä niin kuin mantereella, hän tuoksui kivimurskalta, tomulta, hieltä ja kiireeltä.

Juhon työpäivät  kestivät pitkään. Vapaa-ajan hän vietti Annan seurassa. Anna oli niin todellinen. Sillä aikaa Annan todellisuus anopin seurassa oli kaikkea muuta kuin kiva. Anoppi osasi olla todella inhottava. Hän piti miniäänsä mielisairaana, eikä ollut koskaan tyytyväinen mihinkään, mitä Anna teki. Annan ja Juhon välillä oli pitkä ikävä ja pitkä välimatka. Annan ajatukset karkasivat Juhon luokse.

Rakennuksen ydinolemus pysyi samana, vain ulkokuori, pinnat tai seinien paikat muuttuivat. Sellaisiako ihmisetkin olivat, samaa ydintä sukupolvesta toiseen, samoja tunteita, murheita, pettymyksiä, haaveita, unelmia ja kaipausta, vain ulkonäkö vaihtui?

Vuonna 2020 Juhon ja Annan lapsenlapsenlapsi Inga tuli miehensä Antin kanssa käymään Örön saarella. Inga tiesi, että Juho oli ollut rakentamassa kyseistä merilinnoitusta. Antti oli käynyt armeijan saarella. Saari toi mieleen kaikkea muisteltavaa.

Pian olisi vuoden lyhin yö. Päivää seuraisi päivä. Hyinen tuuli oli vihdoin tyyntynyt, aallot olivat asettuneet ja rakentamisen äänet hiljenneet.

Örössä vietettiin miesvoimin juhannusjuhlia vuonna 1916. Kokko koottiin miesvoimin, juhannussalkokin oli suunnitteilla. Juomistakin oli saatavilla. Miehet tanssivat keskenään, kun ei paikalla ollut muita. Osa pukeutui naisiksi.

Katja Kaukosen Pitkä ikävä kertoi Juhon ja Annan tarinan, johon liittyi nykyisyyden Inga miehineen. Tarinaan liittyi muitakin henkilöitä, kuten Annan pirullinen anoppi. Inga kävi samalla saarella, Örössä, missä Juho oli ollut nuorena töissä.

Katja Kaukosen uusin teos Pitkä ikävä  kertoi kahdesta avioparista ja linnoitussaaresta.

 

Katja Kaukonen, Pitkä ikävä

Wsoy 2024

s. 283

Örö 1916

Örö 2020

Tommi Kinnunen: Kaarna

 

Laina ei enää tunne selän taakse sidottuja käsiään. Hän siristää silmiään, ja näkee, kuinka puiden kilpikaarnan takana soljuu elämä.

Tommi Kinnusen Kaarna kertoi Lainan tarinan, mutta se kertoi myös Martin tarinan. Kaarna kertoi myös sodan hiljaisten uhrien, naisten ja lasten tarinan, heidän, jotka neuvostoliittolaiset partisaanit veivät vankeinaan maahansa. Kohtelivat väkivalloin ja tappoivat keinoja kaihtamatta. Heistä ei saanut puhua. Naisten ja lasten kokemasta väkivallasta ei saanut puhua. Heidät hylättiin naapurimaahan tai kuka mihinkin matkan varrelle.

Hän kääntää kasvonsa ikkunaan päin ja löytää lasista peilikuvansa. Häntä tuijottaa vieras, nimetön vanhus, jonka elämästä ei kukaan mitään tiedä ja jonka olemassaololla ei ole merkitystä.

Kirjan päähenkilö Laina oli jo menettänyt puolisonsa sodassa. Hän menetti sodan aikana myös muita läheisiään. Sodan kovat kokemukset näkyivät hänen käytöksessään. Hän ei pystynyt osoittamaan hellyyttä. Varsinkin tytöt saivat kokea äidin väkivallan ja haukkumiset. Laina eli vuodesta toiseen kovien kokemustensa alla. Mistään ei saanut helpotusta. Kenellekään ei voinut puhua niistä mieltä järkyttäneistä tapahtumista. Ne olivat mielessä aina.

Mutta sitten oli toisenlainen äiti. Se joka vitsaili ja lauloi yksinään surumielisiä lauluja, ja kun ei muistanut sanoja, hyräili pelkkää säveltä.

Martti oli pieni poika sodan aikana. Lapsen mieli unohti järkyttävät tapahtumat, joissa hän oli mukana. Hän pääsi pakoon Lainan ansiosta. Kirjan tapahtumissa Martti oli jäänyt lapsuudenkyläänsä äitinsä avuksi ja tueksi. Kerran hän oli lähtenyt pois kotikylästään, mutta äiti oli soittanut avukseen. Kirjan tarinassa vanha äiti eli vielä sairaalassa, ja kaksossiskot tulivat äitiä katsomaan. Tosin eivät mielellään, sillä äidin viha oli siirtynyt heihin. He olivat oppineet vihaamaan äitiään.

Tommi Kinnunen antaa Kaarna teoksessa äänen  sodan vaurioittamalle Lainalle. Lainan toinen mies Antti oli myös sodan vaurioittama. Yleensä miesten kokema sodan julmuus on enemmän esillä, ja sen jättämät traumat ymmärretään paremmin. Naisten ja siviilien kokemat traumat ohitetaan vähempiarvoisina, vaikka viereen ammuttaisiin vanhemmat. Vaikka itse joutuisi julman väkivallan kohteeksi. Vaikka läheiset vietäisiin rajan taakse. Hys hys.

Älä tapa, oli jokaisen mieleen painettu jo lapsena, mutta myöhemmin siihen oli käsketty ja jopa pakotettu. Veriset tarinat irtosivat miehistä kuin pitkänsiiman koukkuihin tarttuneet siiat. Jokainen luovutti vuorollaan toisille oman hirvittävän selostuksensa ja sen päätyttyä kaatoi juomalasiin uuden sormenleveyden ja oli hetken ääneti.

Tommi Kinnusen Kaarna teoksen alkulehdellä lukee särjetyille. Kirja on siis omistettu ihmisille, jotka ovat särjettyjä. Voi kuinka paljon tämäkin päivä tuo lisää särjettyjä ihmisiä sodan runtelemissa maissa. Eikö yhteiskunnat opi mitään sodista?

Tommi Kinnunen, Kaarna *****

Wsoy 2024

s. 205

Rajaseutu sodan aikana

Partisaanit

Sotatraumat

 

Sosuke Natsukawa: Kissa joka suojeli kirjoja

 

Isoisää ei enää ollut.

Raaka toteamus näin heti aluksi, mutta se tosiasia ei muuttuisi.

Japanilaisen Sosuke Natsukawan teos Kissa joka suojeli kirjoja hurmasi minut mennen tullen ja palatessa. Kirjan päähenkilö oli nuori lukiolaispoika Rintaro, joka oli asunut isänsä kanssa. Isoisällä oli kirjakauppa, joka isoisän kuoleman jälkeen jäi Rintaron hoidettavaksi. Rintaro suri isoisäänsä, eikä pystynyt menemään kouluun.

"Kamalan synkkä putiikki."

Eräänä iltana Rintaron istuessa lukemassa kirjakaupan uumenissa, kuului yllättävä lause kirjakaupan uumenista. Kirjakauppaan oli ilmestynyt kissa, joka puhui. Tuo kissa tarvitsi Rintaron apua. Rintaro oli kohtelias, ja lupasi lopulta auttaa. Mutta mihin kissa tarvitsi Rintaron apua, sen voit ottaa selvää tästä hurmaavasta kirjasta. Voin luvata, että mistään hiirten jahtaamisesta ei ollut kysymys, vaan kysymys oli kirjoista. 

"Kirjoilla on sielu", kissa julisti äkkiä.

Sen silmäterät kimaltelivat kauniisti tähtien valossa.

Minusta on hurjan kiva lukea kirjoja, joissa on lemmikkieläimiä. Varsinkin koirat ja kissat ovat todella kivoja kirjojen hahmoja. Toisinaan  lemmikit ovat kirjoissa vain sivulauseita, mutta jokainen lemmikin omistaja tietää, että lemmikit ovat täysvaltaisia perheenjäseniä. Ei heistä voi kirjoittaa niin, että he eivät olisi läsnä. 

Sosuke Natsukawa on kirjoittanut fantasiakirjassaan hienosti juurikin Tiikeri-nimisestä kissasta, joka kulki niin kuin itseään huvitti. Kissa ei ollut tarinassa kenenkään lemmikki, vaan ilmestyi esille, silloin kun se itse halusi jotain. 

Sosuke Natsukawan ihastuttava teos Kissa joka suojeli kirjoja kertoi ystävyyden ja kirjojen parantavasta vaikutuksesta surun hetkellä.

 

Sosuke Natsukawa, Kissa joka suojeli kirjoja

Suom. Raisa Porrasmaa

Kannen kuvitus ja suunnittelu: Ilja Karsikas *****

Tammi 2021

s. 182

Hon o mamoro to suru neko no hanashi 2017

Fantasia

YA