Jalkoja ja selkää särkee. Hän ei jaksa muuta kuin kellahtaa alkovin vuoteeseen, kaivautua peitteiden alle ja toivoa, että uni tulisi pian.
Olisi pitänyt soittaa äidille takaisin.
Riitta Heinosen esikoisteos Äkkiä on ilta kertoi kuusikymppisen Helkan vanhempien viimeisestä yhteisestä vuodesta. Vanhempien rapistuvat kehot ja mielet vaivoineen nostivat mieleeni vanhenevat läheiset. Minusta tämä kirja oli mahtava purskahdus iloineen ja suruineen siitä, mitä läheiset joutuvat kokemaan, kun hoitavat vanhempiaan. Ja mitä vanhemmat itse joutuivat kokemaan.
Helka lähestyi itsekin eläkeikää ja vaivojakin oli jo. Ainoana lapsena ja sairaanhoitajana hän oli joutunut vanhempiensa viimeisten vuosien ongelmien purkajaksi. Varsinkin äidin muistisairaus vaati valtavasti voimavaroja, ja hoitopaikan hankkiminen äidille oli vaikeuksien takana.
- Milloin äiti on käynyt viimeksi peseytymässä?
- Ei se halua suihkuun. En minä väkisin vie.
Helka vaikenee. Vanhemmat eivät enää tiedä, miten asioihin tartutaan, miten ryhdytään. Hoidetaan, pestään ja putsataan. Pidetään huolta. Vessan kaapissa on kaksi vanhaa hammasharjaa, joita Helka käyttäisi korkeintaan vessanpöntön sisäreunojen puhdistamiseen.
Vanhempien mielestä kaikki piti olla ja tehdä niin kuin aina oli ollut ja tehty. Äidin muistisairaus teki hänestä hankalan ja agressiivisen. Lopulta hoitopaikan löydyttyä, hoitajat soittelivat jatkuvasti äidin agressioista. Isä taas oli sitä mieltä, että äitiä ei saisi lääkitä rauhalliseksi. Kirja valotti vanhusten elämää monelta kantilta.
Jääkaapissa ei ole mitään, häthätää aamupalatarpeet. Yhdessä kupissa on epämääräinen, hyytynyt vanha kastike, joka osaisi kävellä omin avuin ulos. Toisessa nahistuneita kaalinlehtiä. Helka heittää ne pois.
Helkan jaksaminen oli lujilla, kun hän teki vuorotöitä eri paikkakunnalla, ja yritti olla vanhempiensa tukena ja tehdä heille kaikkea mahdollista, kun oli käymässä. Onneksi Helka otti omaa aikaa ja nautti lomastaan. Aina ei tarvitse olla saatavilla.
Riitta Heimosen teos Äkkiä on ilta nosti esille vanhuuden viimeiset elinvuodet lämmöllä ja lempeydellä, mutta ongelmia unohtamatta.
Riitta Heimonen, Äkkiä on ilta *****
Wsoy 2025
s. 215
Esikoisteos
Kirjan kansikuvassa on Gustav Klintin Death and Life
Vanhuus
Muistisairaus
Olen ajatellut vanhenevia vanhempiani ja myös olen ajatellut muistisairauksia. Parilla tutulla on (alkava) muistisairaus. Juuri näimme leffan jossa mies palasi kotiseudulleen ja sai tietää että isällään ilo Alzheimer. Esittelemäsi teos vaikuttaa hyvältä 🧡
VastaaPoistaPidin kirjasta todella paljon. Muistisairaudesta puhuminen on tärkeä asia. Monet joutuvat muistisairauden kanssa ongelmiin, se voi tulla itselle tai läheiselle. Mieheni yli 20 vuotta vanhemmalla siskolla on pitkään jo ollut Alzheimer. Olen kyllä huomannut, että miehellänikin on muisti huonontunut. Se näkyy lähimuistissa ensimmäisenä.
PoistaHankalinta on nykyään saada hoitopaikka muistisairaalle. Hyvinvointialueet ovat lopettaneet hoitopaikkoja, ja muistisairaat kansoittavat sitten päivystyksen ja terveysasemat. Kalliiksi se tulee jos kerran tunnissa käy joku hoitaja kotona. Sillä välillä vanhus voi karata ulos hortoilemaan.
Me pelastettiin kerran yksi miespuolinen muistisairas vanhus, joka makkasi maassa. Oli lähtenyt kävelemällä Prismaan, mutta oli kymmenen kilometrin päässä Prismasta ja kotoaan toiset 10km. Oli kuuma ja hänellä oli iso reppu selässä. Soitimme hätäkeskukseen ja ensiavun hoitajat lupasivat hoitaa kotiin, kun saapuivat paikalle.