maanantai 29. helmikuuta 2016

Soili Poijula: Lapsi ja kriisi

Soili Poijulan Lapsi ja kriisi tietoteoksen kansikuva on hyvin koskettava. Pojan totinen kasvokuva ja surulliset silmät. Voi hyvin kuvitella, että taustalla on jokin kriisi ja kuvatessa ei hymyilytä. Soili Poijula on pohjoissuomalainen psykologi ja psykoterapeutti, joka on erikoistunut trauma- ja kriisipsykologiaan. Hänen Lapsi ja kriisi teoksensa on sisältönsä vuoksi erinomainen terveyden- ja hyvinvointioppilaitosten kurssikirja, sekä hyvä opas lasten kriisitilanteissa vanhemmille ja hoito- ja kasvatusalan ammattilaisille.
Kirjan alussa on sisällysluettelo, jonka perusteella löytyy selkeästi erilaisia lapsiin kohdistuvia kriisitilanteita, joista vanhempien ero on sellainen joka kohdistuu suureen osaan lapsia. Moni ei ajattele, että avioero voisi olla lapsille kriisi tai ongelma tai se voisi jättää trauman, mutta se on hyvin yleistä, että niin käy, koska puolet avioliitoista päättyy eroon. 

Eron aiheuttaman suruprosessin aikana jokaisella lapsella on jonkinasteisia vaikeuksia, jotka voivat ilmetä vaikkapa kouluarvosanojen laskuna. Jos lapsi jää pois koulusta, joutuu tappeluihin eikä tee koulutehtäviä riittävästi suoriutuakseen opinnoistaan, hän tarvitsee ammattiapua. Avun tarpeen merkkejä ovat myös äärimmäinen aggressiivisuus, huumeiden ja seksin kokeilut tai masennuksen merkit (ärtyisyys, vetäytyminen, apatia, univaikeudet, mielenkiinnon menettäminen tavallisiin toimintoihin). s. 264

Seuraava kriisi voi olla eronjälkeisen elämän muuttuminen esim. jos toinen vanhempi pyrkii estämään tapaamiset tai mustamaalaa toista vanhempaa. Yksinhuoltajan rahat voivat olla tiukilla, samoin vanhempi voi väsyä hoitamaan yksin lapsia ja kotielämää. Hyvät suhteet toiseen vanhempaan ja yhteishuoltajuus, sekä sukulaisten ja isovanhempien tapaamiset voivat olla lapsen kriisin apuna ja tukena. Erosta eteenpäin tulevat uusperheet ja niiden aiheuttamat ongelmat ja kriisit. Sopeutuminen uusperheeseen voi Soili Poijulan mukaan olla lapselle toinen eroa vastaava kriisitilanne.

Hyvin yleistä lasten maailmassa ovat kiusaamistilanteet, kiusattuja on jopa 10-15 % peruskoululaisista ja joka koululuokassa on ainakin yksi kiusattu oppilas. Kuulostaa kauhealta, mutta sen lisäksi, että sitä ilmenee, niin se on myös raaistunut. 

Kiusaaminen on määritelty systemaattiseksi ja jatkuvaksi aggression muodoksi, jolle on tyypillistä toistuvuus, kesto ja vallan epätasapaino. Kiusaamisella tarkoitetaan yhteen ja samaan lapseen toistuvasti kohdistuvaa tahallisen vihamielistä käyttäytymistä. Kiusaamiselle on ominaista myös osapuolten epätasaväkisyys: kiusaaja on jollain lailla kiusattua vahvempi. s. 274

Poijula kertoo kirjassaan, että myös opettaja voi olla kiusaaja ja jopa 10 % opettajista syyllistyy kiusaamiseen. Opettajien tekojen taustalta löytyvät Poijulan mukaan persoonallisuushäiriöt tai he voivat olla stressaantuneita ja kärsivät vakavasta uupumuksesta. Myös erilaiset tilannetekijät voivat ruokkia kiusaamista eri vuorovaikutussuhteissa. Tähän voisin kertoa kokemukseni eräästä erityiskoulusta, johon menin töihin. Rehtori saanoi, että loman jälkeen elokuussa työntekijät ovat vielä iloisia ja jaksavat kaikenlaista, mutta marraskuussa he kaikki ovat ihan kamalia. He olivat ihan oikeasti uupuneita ja ärtyneitä marraskuussa. Ehkä heidän tiedostaessa tilanteen, heidän olisi pitänyt tehdä tilanteelle jotakin.

Lapsi ja kriisi tietoteoksessa käydään läpi useita lapsiin kohdistuvia kriisitilanteita ja lisäksi esitellään myös apukeinoja tilanteille. Minusta parasta oli, kun kirjassa sanottiin suoraan, että minkälaisten oireiden jälkeen on haettava apua ja minkälaiset tavallisen elämän eväät auttavat eri tilanteissa. Miten aikuisen pitää auttaa lasta silloin kun lapsi on kohdannut perheväkivaltaa, seksuaalista hyväksikäyttöä, kiusaamista,  kuolemaa, surua, sairauksia, yksinäisyyttä, henkirikoksen tehneen tai vankilassa olevan vanhemman tai suuronnettomuuden.
Viime aikoina uutisissa on ollut paljon sodista ja Suomeen on tullut runsaasti maahanmuuttajia. Monen lapsen luokalle on tullut maahanmuuttajalapsia. Kirjassa kerrotaan myös näistä asioista miten pakolaisista puhutaan lapselle. Kirjan sivuilta löytyy runsaasti eri verkostojen yhteystietoja mikä auttaa lisätietojen hankinnassa. Tämä painos on kirjan uudistettu ja ajantasaistettu laitos. Uusia aihealueita ovat mm. kognitiivinen käyttäytymisterapia, päivähoidon ja koulun kriisitoiminta sekä kriisipedagogiikka.

Soili Poijula, Lapsi ja kriisi
Kirjapaja 2016  3. uudistettu painos
s. 345

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Talven lukuhaaste

                                                       Ullan blogista lainattu kuva

Ullan Luetut kirjat-blogissa on loppumaisillaan Talven lukuhaaste, johon  ilmoittauduin lukijaksi. Lukuhaasteen ajankohta oli 15.10.2015-29.2.2016. Kirja soveltui mukaan haasteeseen, jos siinä oli aiheeseen liittyvä sana. Sopivia sanoja olivat: syksy, syys, joulu, talvi, lumi, jää tai joulun hahmo tai kannen kuvassa talvinen maisema, miljöö tai talvisiin harrastuksiin liittyvä kuva tai esine tms.

Aloitin haasteen  Maeve Binchyn Seitsemän talvista päivää teoksella. Seitsemän talvista päivää jäi irlantilaisen Maeve Binchyn (1940-2012) viimeiseksi kirjaksi. Maeve Binchy oli bestseller-kirjailija ja hänen kirjojaan on myyty yli 40 miljoonaa kappaletta. Seitsemän talvista päivää on hänen 16. suomennettu romaaninsa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat suurimmaksi osaksi Irlannin rannikolle Stoneybridgessä sijaitsevaan hotelliin. Kirjan päähenkilöksi nousi kotiseudulleen palannut Chicky, joka perusti hotellin. Kirja kertoi avajaisviikosta ja loma-asukkaista sen viikon aikana.

Seuraavaksi luin haasteeseen Camilla Läckbergin pienoisromaanin Mantelintuoksua lumimyrskyssä.
Mantelintuoksua lumimyrskyssä dekkarin päähenkilönä ei ollut tällä kertaa Patrik Hedström eikä hänen kirjailijavaimonsa Erica, vaan Patrikin nuori vasta aloittanut työkaveri Martin Molin, joka oli saanut kutsun tyttöystävänsä perheen sukujuhlille pieneen saareen Fjällbackan ulkopuolelle. Ulkona oli kova pakkanen ja oli tulossa myrskyinen yö.

Kolmas kirja oli Juha-Pekka Koskisen Kuinka sydän pysäytetäänKuinka sydän pysäytetään kannen kuvassa on talvinen maisema, jossa sotilaat ovat kaivautuneet lumen keskellä oleviin poteroihin. Kirja on rohkea kuvaus Suomen sotahistoriasta ja yhdestä henkilöstä sotahistorian pyörteissä. Kirja on sopiva sekoitus perhetragediaa, lapsen kasvukertomusta, isättömyyttä ja isän kaipuuta, rakkautta sodan varjossa, vakoilua ja vastavakoilua ja lopuksi se sotatanner, joka on hienosti kuvattu kirjan kanteen Suomen muotoisena, sinivalkoisena, jota punaisena kirjoitettu kirjan nimi korostaa kuin kaatuneiden veri.

Neljäs haastekirja oli Sinikka Salokorven lastenkirja Turun linnan Tonttu-ukon Jouluihme.  Ainakin jokainen aikuinen tietää tai on kuullut Turun linnasta, joka seisoo tänäkin päivänä Aurajoen rannalla, mutta ovatkohan kaikki aikuisetkaan tietoisia siitä, että Turun linnassa asustaa hyvin vanha Tonttu-ukko ja hänen kissansa Murri. Tämän hurmaavan jouluaiheisen kirjan on kuvittanut Taru Castrén. Turun linnan Tonttu-ukon Jouluihme on oikein sopiva kirja lukea joulun alla.

Viidentenä luin haasteeseen Marjatta Kurenniemen lastenkirjan Onnelin ja Annelin talvi. Kirjan ihanan kuvituksen on tehnyt Maija Karma. Onneli ja Anneli-sarjan kirjoista on tehty jo kaksi elokuvaa ja kolmas kuvataan vuonna 2017. Tämä kirja oli ystävänpäiväpostaukseni, sillä mielestäni Onnelin ja Annelin talvi on hellyttävä esimerkkikirja ystävyydestä ja suvaitsevaisuudesta sadunomaisesti kerrottuna :)

Kuudes kirja oli Johan Bargumin Syyspurjehdus. Huomasin haasteen loppupuolella, että en ole lukenut syysaiheita ollenkaan, mutta pianhan se oli korjattu tämän hienon pienoisromaanin luettuani.
Syyspurjehdus on Bargumin 10. proosateos, lisäksi hän on kirjoittanut viisi novellikokoelmaa, näytelmiä, kuunnelmia ja lastenkirjan Ensilumi. Syyspurjehdus on haikea kirja, joka jo nimensä puolesta viittaa muistoihin, menneisyyteen ja kuolemaan.

Viimeisenä luin haasteeseen nobelisti John Steinbeckin Routakuun aika teoksen. Teoksen kansikuva on talvinen ja se kertoo yhden talven miehityksestä toisen maailmansodan aikana. Vähitellen kaupungin ihmiset alkoivat kärsiä nälkää ja vilua talven tullessa. Miehittäjät keräsivät ruoat itselleen. Hiilenlouhijoita rangaistiin jättämällä se vähäinenkin ruoka vielä vähäisemmäksi tai sitten ruokaa ei annettu ollenkaan. Ihmisten vastarinta kasvoi, miehiä katosi öiselle merelle hakemaan apua. Vastarinta oli yhteistä, se yhdisti jo yhtenäisen kaupungin ihmiset. Maanalainen vastarinta oli ainoa keino taistella vihollista vastaan. Routakuun aika oli Saksan miehittämissä Euroopan maissa kielletty ja sen hallussapidosta saattoi saada kuolemantuomion. Kirjan käännökset kuitenkin levisivät maanalaisesti ja nousivat merkittäviksi propagandan välineiksi natsien miehittämissä maissa.

Talven lukuhaasteen saldoksi tuli seitsemän kirjaa. Kiitos Ulla, kun järjestit tämän haasteesi. Nyt on aika sitten siirtyä keväisempiin kirjoihin :)

Tässä vielä linkki viime vuoden haasteisiin, joissa oli mukana Ullan Talvi-haaste.

perjantai 26. helmikuuta 2016

Colm Tóibín: Brooklyn

Ja sitten hän oivalsi, että hänestä tuntui nyt jo siltä että hänen pitäisi muistaa tämä huone, sisarensa, tämä kohtaus niin kuin jostain etäältä. Hän tajusi, että siinä pitkittyneessä hiljaisuudessa oli jotenkin sanattomasti sovittu, että hän, Eilis, lähtisi Amerikkaan.

Colm Tóibínin Brooklyn kertoo nuoren Eilisin tarinan. Eilis oli nuori ammattikoulussa kirjanpitoa opiskeleva nuori tyttö 50-luvun Irlannista, mutta kotimaassa ei ollut nuorille töitä. Niinpä Eilisin vanhempi sisko järjesti Eilisille töitä kaupan myyjänä Brooklynista, Amerikasta, ja asunnon irlantilaisen rouvan talosta, jossa oli myös muita naisvuokralaisia. Tietysti ajankuvaan sopi, että miesten vierailut talossa oli kielletty. Matka Amerikkaan tapahtui valtamerilaivalla todella pienessä hytissä, jossa oli myös toinen naismatkustaja. Matkan tapahtumat oli herkkäsilmäisesti kerrottu ja kirjailija on todella pikkutarkka ja yksityiskohtien tarkka kuvaaja, joten aivan kuin olisin ollut matkalla mukana ja muutenkin uppouduin Brooklynin tarinaan niin, että minun oli vaikea laittaa lopussa kansi kiinni. Haluan tietää mitä jatkossa tapahtui kiltti kirjailija Tóibín.

Hän inhosi tätä taloa, hän ajatteli, sen hajuja, sen ääniä, sen värejä. Hän  itki jo portaita noustessaan. Hän tiesi, että niin kauan kuin muut puhuivat vaatteista alakerran keittiössä, hän voisi itkeä niin kovaan ääneen kuin häntä huvitti eikä kukaan kuulisi.

Eilis koki koti-ikävää ja työ kaupanmyyjänä ei ollut sitä mitä hän kaipasi, sillä se ei antanut hänelle tarpeeksi haasteita, nailonien myynti aamusta iltaan, kuutena päivänä viikossa. Onneksi Eilisistä kiinnostuneet ihmiset huolehtivat hänestä ja hänen siskonsa Irlannissa oli kaiken takana, kun Eilisille järjestettiin opiskelupaikka. Opiskelun ja työn ohessa hänelle ei jäänyt juuri vapaa-aikaa, jotta ikävä pääsisi yllättämään. Se yllätti kyllä aina, kun perhe kirjoitti kirjeitä.

Rouva Kehoe nousi pöydästä mitään sanomatta ja lähti keittiöstä paiskaten oven äänekkäästi perässään.
"Mikä sitä kalvaa?" Patty kysyi.
"Minä taidan tietää", Diana sanoi katsoen Eilisiä, " mutta Jumala olkoon todistajani: minä en kuullut mitään."
"Ai mitä mitään?"
"En mitään", Diana sanoi. "Mutta se kuulosti ihanalta."

Eilis löysi itselleen poikaystävän, Tonyn ja loppuaika mitä työltä ja opinnoilta jäi, hän vietti Tonyn kanssa. Kaksivuotiset opinnot olivat päättymässä, kun Irlannista tuli ikäviä uutisia ja Eilis päätti lähteä käymään kotona äidin luona. Tony oli varma, että Eilis ei tulisi takaisin ja halusi paluusta jonkin lupauksen, jota Eilis katui Irlannissa, sillä hän halusi jäädä Irlantiin. Hän sai olla ystäviensä ja äidin kanssa. Työpaikka löytyi heti ja uusi miesystävä oli ihana. Lopun juonesta voit lukea kirjasta tai katsoa elokuvasta. Kumman miehen Eilis valitsi ja kumman maan kotimaaksi? Ihana kirja. Tällaista naisen elämän ja ajatusten kuvaamista en ole ennen kohdannut. Täydellistä. Annan kehuja myös ajankuvauksille ja hienomuotoisille yhteiskunnallisten epäkohtien kuvaamisille. Asioista voi kertoa myös kauniisti. Colm Tóibín osaa kertoa asioita kuvauksellisesti. ****

Colm Tóibín, Brooklyn
suom. Kaijamari Sivill
Tammen Keltainen pokkari 2016
s. 313
Brooklyn ilmestyi Irlannissa 2009
ensimmäinen suomennos ilmestyi 2011

Osallistun kirjalla Marikan Seitsämännen taiteen tarinat-lukuhaasteeseen. Kirjassa on elokuvakannet ja kirjasta on tehty elokuva.

Kaisa V bloggaus

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

Nyrkki, se on auki jo, rukkanen lentokenttä, jolla perhonen epäröi. Sillä on siivet, sarvet, mitään siltä ei puutu. Se on kokonainen ja ehjä ja virkeämpi kuin sisällä, tuntee saman kesän kuin mekin.
Lennä, Suvi sanoo, sanoo kovaan ääneen.
Lentää se, perhonen.

Juha Itkosen kuudennen romaanin nimi on Anna minun rakastaa enemmän. Kirjalle ilmestyy huhtikuussa jatkokirja Palatkaa perhoset. Kirja on Antin ja Suvin rakkaustarina, jossa kertojina toimivat Antti ja Suvin äiti. Molemmat muistelevat elämää Suvin kanssa, mutta muistot soljuvat kuten ne soljuvat itse kunkin mielessä, tarinat eivät kulje järjestyksessä. Ehkä olisin kaivannut hieman enemmän järjestystä, sillä välillä tuntui, että onko tämä Antin kirjoittamaa tarinaa, sillä Antti kirjoitti tarinoita vihkoihinsa ja kirjan lopussa oli kirjoittamassa kirjaa Yhdysvalloissa.

Minä, Antti Salokoski, olen Summer Maplen laulujen hän - niin minä olen kirjoittanut, mustakantiseen vihkooni. Ilman minua Suvilla ei olisi lauluja, ilman minua Summer Maplea ei olisi. Tämä on totta.

Nuorena Suvi ja Antti seurustelivat, harjoittelivat soittamista bändissä ja muuttivat jopa yhteen asumaan, aivan liian nuorina. Suvi halusi enemmän ja hän sai enemmän, ensin paremman taustabändin ja kuuluisuutta Suomessa. Sekään ei riittänyt ja sekin bändi sai jäädä. Suvi muutti Yhdysvaltoihin ja sai mainetta ja kunniaa siellä. Sekään ei riittänyt Suville, hän halusi Antin sinne mukaan. 

Minä ajattelen Suvia, tietysti, mutten pelkästään häntä. Oikeastaan minä ajattelen sanaa Något ja kaikkea minkä se sulkee sisäänsä, jokaisen mitättömän pienen asian, joka helvetin aamun, koko maailman. Pitäisi ampua kuula ohimoonsa, mitenkään muuten ei voi vapautua muistinsa kuristusotteesta.

Antin elämään saapuu Suvin jälkeen muuta ajateltavaa, opinnot yliopistossa ja Elisa, Elisa joka muuttui hirviöksi häiden jälkeen ja syynä oli Suvi. Antin oli oltava yksinomaan häntä varten. Itkosen teoksesta nousee useita eri teemoja, joista voisi kirjoittaa enemmän. Päätarina on tietysti Suvin ja Antin rakkaus ja sen muuttuminen vuosien aikana. Yksi kirjan vahva elementti on musiikki ja Suvin menestyminen musiikkimarkkinoilla. Kirja tarkastelee bändin jäseniä, musiikin tekemisen vaikeutta, levyttämistä, manageria, kiertue-elämää ym. mitä ei välttämättä tule ajatelleeksi, kun kuuntelee musiikkia. Muusikkona eläminen ei välttämättä ole helppo asia ja menestyminen ulkomailla on vaikeaa, kun huippulahjakkuuksia on todella paljon, tarvitaan kyynärpäätaktiikkaa ja sen Suvi osaa. Kirjassa tapahtuukin eräs asia, joka tehdään pelkästään uran edistämisen vuoksi, mutta sen voi kuvitella olevan jotakin muutakin, jää lukijan mielikuvituksen varaan. No niinpä Suvin ja Antin tarinaa voi lukea pian toisenkin kirjan verran. Minulle jäi kuitenkin sellainen olo, että tämä kirja pitäisi lukea ennemmin uudestaan ennen kuin lukee jatkokirjaa, sillä kirjasta jäi aika sekava olo. Mitä minä oikein luin? Ymmärsinkö kaiken väärin? **

Ja nyt istun tässä ja muistan tämän tunteen. Häpeän sitä. Tajuan millaista paskaa se oli, millainen idiootti edelleen olen.

Juha Itkonen, Anna minun rakastaa enemmän
Seven-pokkari 2016
s. 415
alunperin Teoksen julkaisema 2005

Katrin, Jokken, Kaisan, Marilen, Sallan, Nannan, Nooran, rva Kepposen ja Linnean bloggaukset kirjasta.


sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Johanna Hulkko: K 18

Nyt mä kerron teille opettavaisen tarinan. Just joo, te ajattelette. Niin mäkin ajattelisin ja ajattelin aina, kun Katariina yläasteen terveystiedon tunnilla sanoi noin. Sit se kerto jonkun koskettavan stoorin teiniraskaudesta tai huumeiden kiroista, sokeeras meitä pujottamalla kortsun kurkun päälle tai näytti valistusvideon siitä miten tytölle annetaan suuseksiä.

Hyvät lukijat, saanko esitellä teille Johanna Hulkon riemukkaan kirjan K 18 päähenkilön Aksun 16v., jota perhepiirissä kutsutaan myös Täpälykseksi. Tarina ei kerro mistä moinen lempinimi juontaa, mutta Aksu itse oli hyvä keksimään nimiä. Aksu on lukiolainen ja seurustelee Marian kanssa. Aksun perheessä pidetään "tiukkaa" kuria lastenkasvatuksessa, mutta kirjan kuvioissa kuri on heltymässä ja Aksu saa luvan jäädä kotiin pari kertaa. Ensimmäinen kerta sujui hyvin, mutta toinen kerta vähemmän hyvin. Kirjasta voi lukea kaiken mitä kotioloissa voi tapahtua, kun nuori mies saa itse päättää mitä kotona tehdään, aika huikeeta.

Mä yksin tän talon herrana. Kun ovi kolahti ja takavalot vilahti. Mä huusin niin ku joku herkules.

Johannna Hulkko on paneutunut nuoren pojan ajatusmaailmaan todella hauskasti, eikä mitään salailla, ei edes ajatuksia siitä mitä kehossa tapahtuu, kun Aksu ajattelee tyttöystäväänsä. Saatikka mitä tapahtuu, kun tyttöystävä on ihan lähellä. Kirjan nimi on K 18, mutta mielestäni kirjan tarina on ihan sopiva jo yläasteikäisille. Tosiasiahan on, että Aksun kokeilut yksinollessaan ovat jo aika yleisiä tai ainakin niistä halutaan olla tietoisia jo yläasteella, koskapa terveystiedon opettajat puhuvat niistä tunneillaan. Ilmeisesti kirjan nimi tulee alkoholin nauttimisesta, sillä sehän on alaikäisiltä kielletty, mutta aika harva jaksaa odottaa, että täyttää sen 18 vuotta ja sitten voi "nauttia" alkoholista. Mikä on kiellettyä, niin se se vasta kiinnostaakin nuoria, varsinkin jos vanhemmilla on viinajemma jossakin talon piilopaikoista. Voin ilmoittaa, että nuoriso tietää asunnon kaikki piilopaikat.

Mä tiesin et nyt oli mun vuoro olla stoorin sankari tai vaikka antisankari kunhan tästä kusesta vaan selvitään.

Oululaislähtöinen Johanna Hulkko on kirjoittanut Säkeitä Pietarista (2009) ja Jostakin kotoisin (2011) teokset ja Geoetsivät-lastenkirjasarjaa, lisäksi hän on kirjoittanut Uusi päivä-tv-sarjaa. K 18 on hauska ja opettavainen nuortenkirja, ja uskoisin kirjalle löytyvän runsaasti lukijoita. ***

Johanna Hulkko, K 18
kuvat Sylvester Kivelä
Karisto 2016
s. 103

Maijan bloggaus
Heidin bloggaus


lauantai 20. helmikuuta 2016

Estelle Maskame: DIMILY - Rakastan

En ollut kuullut isästä yhtään mitään kolmeen vuoteen, ja sittenkö hän yhtäkkiä halusikin viettää koko kesän minun kanssani?

Skotlantilainen Estelle Maskame aloitti DIMILY-trilogian kirjoittamisen 13-vuotiaana ja julkaisi tekstejään aluksi netissä. Tekstit saivat ennätysmäärin seuraajia, joten lopulta hänellä oli kustannussopimus ja alkuperäiset tekstit poistettiin netistä, Twitteristä ja Wattbad-kirjoittajayhteisöstä. DIMILY-Rakastan kertoo Edenin ja Tylerin heräävän rakkaustarinan. Eden oli 16-vuotias, kun hän matkusti Portlandista Santa Monicaan, Kaliforniaan, viettämään kesälomaa isänsä ja tämän uuden perheen kanssa. Odotukset olivat tuskalliset, sillä isä oli jättänyt hänet ja äidin, eikä pitänyt yhteyttä. Eden tunsi lähinnä vihaa isäänsä kohtaan.

Jos minun nyt kuitenkin pitää asua hänen kanssaan saman katon alla kahdeksan viikkoa, kai minun pitää yrittää unohtaa vihamielisyyteni. "Minullakin on ollut ikävä sinua."

Isän uuteen perheeseen kuului Ella ja hänen kolme teini-ikäistä poikaansa. Perhe asui isossa talossa hyvällä alueella, joten Edenillekin oli oma huone, kuten kaikille muillekin. Eden ei voi olla vertailematta äidin ja hänen asuntoa ja elämistä yksinhuoltajaäidin palkalla isän taloon ja hienoihin autoihin. Keittiökin oli sen näköinen, että sitä ei oltu koskaan ennen käytetty. Heti ensimmäisenä iltana oli tiedossa grillijuhlat naapureille.

"Anteeksi, että olen myöhässä", Ääliö ilmoittaa ivallisesti kovaan ääneen. Hän virnistää, ja hänen silmänsä välähtävät smaragdinvihreinä. "Menetinkö mitään eläinten teurastamisen lisäksi?" Hän näyttää keskisormea grillille (mikäli täältä oikein näen). "Toivottavasti nautitte lehmästä, jonka juuri söitte." Sitten hän nauraa. Hän nauraa kuin kaikkien inhoavat ilmeet olisivat viihdyttävintä, mitä hän on koko vuonna nähnyt.

Ylläoleva oli Edenin ensitapaaminen velipuolensa Tylerin kanssa. Juuri se, että Tyler oli Edenin velipuoli, nousi Edenin mielessä suurimmaksi esteeksi kirjan tapahtumissa. Eden koki huumaavan kuuman kesän uuden nuorisojoukon mukana. Tyler tutustutti Edenin omaan synkkään nuoruuteensa. Ohjelmassa oli shoppailua ja rannalla makoilua tyttöjen kanssa, juhlintaa joka viikonloppu, juomista, nuorisodraamaa ja rakastuminen. Suosittelen kirjaa nuorille. ***

"Pyysin teitä lähtemään, mutta kieltäydyt tottelemasta käskyjä, ja asenteesi on täysin asiaton, joten pidätän sinut pykälän 602 perusteella." Väri katoaa Tylerin kasvoilta täsmälleen samalla hetkellä, kun minun suuni loksahtaa auki. Juuri silloin konstaapeli kääntyy katsomaan minua suoraan silmiin. "Teidät molemmat."

Estelle Maskame, DIMILY - Rakastan 
suom. Sirpa Parviainen
Gummerus 2016
s. 409
Did I Mention I Love You? 2015

Kristan bloggaus
Jonnan bloggaus
Viivin bloggaus









perjantai 19. helmikuuta 2016

John Steinbeck: Routakuun aika

Kello kymmenen neljäkymmentäviisi kaikki oli ohi. Kaupunki oli miehitetty, puolustajat lyöty ja sota sodittu. Miehittäjä oli valmistautunut tähän operaatioon yhtä huolellisesti kuin toisiin, suurempiin.

Yhdysvaltalaisen Nobelkirjailijan John Steinbeckin (1902-1968) Routakuun aika kertoo erään pohjoisen pikkukaupungin miehityksestä keskellä toista maailmansotaa. Kirjailija halusi ottaa kantaa fasismin leviämiseen ja teki sen kirjansa avulla. Kirja julkaistiin Yhdysvalloissa vuonna 1942 ja omassa maassa sitä kritisoitiin siitä, että kirjassa kuvataan natsit liian kilteiksi. Kirja ei mässäile väkivallalla ja sotatoimilla, vaan sen keskiöön nousevat ihmisten ajatukset ja toimet. Pienen kaupungin ihmisillä ei ollut isoa armeijaa, eikä aseita ja metsästysaseetkin kerättiin pois. Miehittäjät halusivat ne ainoat tuottavat elinkeinot eli hiilen ja kalansaaliit itselleen ja asukkaiden oli louhittava ja kalastettava heille ilmaiseksi. Ihmiset muuttuivat vapaista kansalaisista vangeiksi.

"Rauhaa rakastavia ihmisiä ei olekaan", Lanser sanoi. "Koska te opitte sen? Ei ole ystävällisiä ihmisiä. Ettekö ymmärrä sitä? Me olemme miehittäneet tämän maan - te valmistitte meille tien toiminnalla, jota he kutsuvat petokseksi." Hänen kasvonsa punehtuivat ja ääni kohosi. "Ettekö te pysty tajuamaan, että me olemme sodassa näiden ihmisten kanssa?"

Vähitellen kaupungin ihmiset alkoivat kärsiä nälkää ja vilua talven tullessa. Miehittäjät keräsivät ruoat itselleen. Hiilenlouhijoita rangaistiin jättämällä se vähäinenkin ruoka vielä vähäisemmäksi tai sitten ruokaa ei annettu ollenkaan. Ihmisten vastarinta kasvoi, miehiä katosi öiselle merelle hakemaan apua. Vastarinta oli yhteistä, se yhdisti jo yhtenäisen kaupungin ihmiset. Maanalainen vastarinta oli ainoa keino taistella vihollista vastaan.

Tämä on uudenlaista kilpailua. Ennen oli aina mahdollista riisua ihmiset aseista ja pitää heidät tietämättöminä. Nyt emme edes löydä heidän radioitaan.

Pienen kaupungin asukkailla oli keinonsa vastustaa miehittäjiä ja keinot lisääntyivät koko ajan. Asukkaat pelkäsivät, mutta heillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin vastustaa, sillä tappaminen oli lisääntynyt, ruokaa ei ollut ja vankina olo oli kauheaa. Mutta samanaikaisesti myös miehittäjät tunsivat olonsa vangeiksi, he pelkäsivät myös tulevansa tapetuiksi ja heitä väheni koko ajan. Asukkailla oli mahdollisuus tappaa omin keinoin ja tehdä tuhoja, joten miehittäjät pelkäsivät tulevansa myrkytetyiksi tai pommitetuiksi. Aika alkoi käymään vähiin.

"Kärpäset ovat valloittaneet kärpäspaperin."

Kirja oli Saksan miehittämissä Euroopan maissa kielletty ja sen hallussapidosta saattoi saada kuolemantuomion. Kirjan käännökset kuitenkin levisivät maanalaisesti ja nousivat merkittäviksi propagandan välineiksi natsien miehittämissä maissa.

John Steinbeck, Routakuun aika *****
suom. Pirkko Talvio-Jaatinen
Tammen Keltainen kirjasto 2016
s. 149
The Moon is Down 1942
ensimmäinen suomennos 1989

Steinbeck John: Oikutteleva bussi  (Nobel 1962)
Steinbeck John: Torstai on toivoa täynnä


Marikan ja Takkutukan bloggaukset

torstai 18. helmikuuta 2016

Johan Bargum: Syyspurjehdus

Tällaisena päivänä ei tarvinnut pitää kiirettä. Tällaisena päivänä ei tarvinnut miettiä, pitäisikö genuaa ehkä skuutata tai pitäisikö levankia siirtää hiukan luuvarttiin. Tällaisena päivänä sai istua hiljaa paikallaan sormi peräsinpinnalla ja ajatella ajatuksia, joita ajatellaan syksyllä, kevyen lounaistuulen hivellessä purjeita ja veden liplattaessa hiljaa keulassa.

Olof ja Harald ovat vanhoja tuttavia keskenään, voisi sanoa, että hyvänpäiväntuttuja. Heitä yhdisti se, että he olivat olleet saman naisen kanssa naimisissa. Elin oli ensin naimisissa Haraldin kanssa ja sen jälkeen Olofin kanssa. Elin oli kuollut. Johan Bargumin lyhytproosateos Syyspurjehdus kertoo näiden kahden eläkeläisen yhteisestä purjehdusretkestä, jolta toinen miehistä vain palasi takaisin.

Päivä oli lämmin, aurinko paistoi, oli tilaa ja valoa ja melkein armottoman kirkas näkyvyys kaikkiin ilmansuuntiin.

Suomenruotsalaisen kirjailijan Johan Bargumin Syyspurjehdus on mielenkiintoinen lyhytprooosateos. Ensimmäisessä osassa maihin palannut mies kertoo tarinaansa poliisille, joka laajenee koskemaan myös menneisyyttä. Hän kuulee, että kadonneen miehen repusta on löytynyt ase ja kirje. Kirjan toinen osa on tämä kirje. Kaksi eri versiota samasta tarinasta. Kirjan lopussa kirjailija jättää lukijan pääteltäväksi mikä voisi olla totta ja mikä ei. Kumman tarina olisi luotettavampi? Aika mielenkiintoinen ratkaisu. 

Sesongin lyhyyteen ei totu koskaan. Sitä tallustelee rantaan ja katselee poijuun kiinnitettyä venettään, joka näyttää alakuloiselta vastarannan metsänreunassa kellastuvien lehtipuiden taustaa vasten. Syyspurjehdus, ajattelen.

Syyspurjehdus on Bargumin 10. proosateos, lisäksi hän on kirjoittanut viisi novellikokoelmaa, näytelmiä, kuunnelmia ja lastenkirjan Ensilumi. Syyspurjehdus on haikea kirja, joka jo nimensä puolesta viittaa muistoihin, menneisyyteen ja kuolemaan. ****

Johan Bargum, Syyspurjehdus
suom. Marja Kyrö
Tammi 2012
s. 120
alkuteos: Seglats i september 2011
Osallistun kirjalla Ullan kirjablogin kirjahaasteeseen. 

Elinan bloggaus
Saran bloggaus
Katjan bloggaus
Jonnan bloggaus
Kaisa Reettan bloggaus
Ullan bloggaus
Kirja on ollut todella suosittu täällä bloggerissa ja postauksia löytyy useampia. Kiitokset Ullalle, että sait minut etsimään syysaiheisia kirjoja ja tutustuin Bargumiin. Bargumilta löytyisi useampikin teos, joka nimensä puolesta sopisi kirjahaasteeseesi.

maanantai 15. helmikuuta 2016

Tommi Kinnunen: Lopotti

Aurinko paistaa kasvoille. Avaan silmät ihan suuriksi. Välillä valo jää varjon taakse. Ne ovat puita. Isä on kertonut, että olen nähnyt vauvana vaikka mitä ennen kuin tulin kipeäksi, mutta minä en muista. Eikä isä ole kotona vaan sotimassa. Painan silmiäni peukaloilla. Se tuntuu kivalta. Tuuli humisee puissa. On sunnuntai.

Tommi Kinnusen Lopotti teoksen alussa on sota ja Annan, Helenan ja Johanneksen isä on sotimassa. Perhe asuu Kuusamossa, Lopotti-nimisellä alueella. Lapsista pitivät huolen äiti Lahja ja mummu Maria, jotka olivat edellisen kirjan Neljäntienristeyksen pääosissa Onnin ja heidän miniänsä Kaarinan ohella. Kävin torstaina katsomassa Turun Logomossa huikean näytelmän Neljäntienristeyksestä, joka palautti hyvin mieleeni edellisen kirjan tapahtumat. Suosittelen lukijoille lukemaan ensin esikoiskirjan, sillä tässä toisessa kirjassa palataan samoihin asioihin, mutta hieman eri näkökulmista katsottuna, sillä nyt pääsevät kirjassa ääneen Lahjan ja Onnin sokea tytär Helena ja Johanneksen ja Kaarinan poika Tuomas.

Kun isä tuli sodasta kotiin, se otti heti Johanneksen ja minut syliin. Kun se sanoi, että teitä minun on ollut ikävä, äiti juoksi huoneesta pois.

Neljäntienristeyksessä olisin halunnut, että Onnin tarinaan olisi syvennytty enemmän, sillä hän oli homoseksuaali ja homous oli sairaus hänen elinaikanaan. Näytelmässä ja Lopotissa syvennytään homoseksuaalisuuteen paljon enemmän ja Onnin tarina sai kehykset. Onni oli hyvä isä ja rakensi saksalaisten polttaman talon tilalle uuden, isomman kodin perheelleen, jossa oli hyvät tilat Lahjan valokuvaamolle. Onni oli hyvä isä lapsilleen, mutta Lahja tunsi itsensä petetyksi ja antoi sen kuulua suuriäänisenä riitelynä. Lahjan ilkeydestä kärsivät myöskin lapset ja varsinkin miniä. Lahjan jälkeen valokuvaamoa hoitivat Johannes ja Kaarina.

Tyhmä. Taliaivo. Kusijalka lehmänperse paskapää. Idiootti. Imbesilli. Nilkku-rampa-kuuromykkä-invalidi. Sokeasokeasokea.

9-vuotias Helena joutui jättämään 50-luvulla kotinsa Kuusamossa ja lähtemään Helsinkiin sokeainkouluun. Koulun jälkeen hän pääsi Sibelius-akatemiaan ja valmistuttuaan kulki töissä. Hän meni naimisiin näkevän kanssa, mutta jossakin vaiheessa huomasi jääneensä yksin. Helenan sokeus ei tehnyt hänestä ulkopuolista, vaikka moni olisi halunnut hänen olevansa sellainen. Sokeus ei ollut Helenan elämälle este, vaan hidaste, sillä hän oli päättäväinen ja tiesi mitä tahtoi elämältä. Hän oli myös pitkävihainen, mutta kirjan lopussa kipeät solmut aukenivat ja hän sai lohdun.

Tuomas punnitsi vaihtoehtoja pitkään ja valitsi sitten sen kauppakorkeakoulun, joka sijaitsi kauimpana kotikylästä, lounaisrannikolla. Hän ei halunnut puolikasta elämää, sellaista joka jakautuisi erikseen viikkoihin ja viikonloppuihin. Hän halusi olla samanlainen joka päivä.

Johanneksen ja Kaarinan nuorin lapsi Tuomas koki olevansa erilainen ja halusi mahdollisimman kauas pois ahdasmielisestä Kuusamosta. Sukunsa ainoa henkilö, johon hän luotti oli Helena. Helena hyväksyi hänet sellaisena kuin hän oli. Helena kertoi suvun menneisyydestä ja vaietuista salaisuuksista. Kannusti ja tuki olemaan oman tiensä kulkija. 

Ja muista, että vaikka kaikki tarinat eivät ole rakkaustarinoita, eivät ne ole epäonnistuneita.

Kiitos Tommi Kinnunen Lopotti teoksen tarinasta. Tarina pääsi vauhtiin ensimmäisen osan lopussa, ja se jatkui yhtä vahvana loppuun asti. *****

Tommi Kinnunen, Lopotti
WSOY 2016
s. 364
Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Leena Lumin bloggaus
Kaisan bloggaus
Tuijatan bloggaus

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talvi

Hyvät vieraamme. Koko talo on käytettävissänne. Olkaa kuin kotonanne!

Ystävänpäivänä on hyvä lukea ystävyydestä ja mielestäni Marjatta Kurenniemen ihastuttavat kirjahahmot Onneli ja Anneli ovat oikein sydänystäviä keskenään, suorastaan sielunsiskoja. En ole lukenut yhdestäkään kirjasta, että he olisivat riidelleet kertaakaan, vaikka 8-vuotiailta sitä voisi odottaa, vaikka olisikin ystäviä keskenään. 
Onneli ja Anneli asuvat pienille tytöille rakennetussa talossa, jonka he ostivat rouva Ruusupuulta. Talossa oli valmiina kaikki tavarat ja lelut ja astiat ja vaatteet kahdelle pienelle tytölle. Onnelin ja Annelin talo kirjassa tytöt saivat lopulta luvan vanhemmiltaan asua talossa kahdestaan, vaikka olivat asuneet jo koko kesän talossa keskenään, sillä kummankaan vanhemmat eivät olleet huomanneet, että tytöt olivat poissa. 
Ruusukujalla sijaitsevan talon toisella puolella asuivat siskokset Tingelstiina ja Tangelstiina ja toisella puolella asuivat poliisi Ulpukka vaimonsa Rosinan kanssa. Onnelin ja Annelin talvi kirjassa kerrotaan miten tytöt auttoivat pientä perhettä ja antoivat heille kodistaan tilaa, nukkekodistaan, sillä perhe oli hyvin hyvin pieni. Tyttöjen ystävyyttä riitti myös muillekin ihmisille, vaikkapa hieman erilaisille ihmisille. Kirjan sanomana on mielestäni suvaitsevaisuus ja ystävyys.

Tuntui hieman kummalliselta mennä vieraisille omaan nukkekotiinsa. Kaikki näytti kovin suurelta ja oudolta, ja kummallista oli myös se, että huoneista oli yksi seinä poissa. Oli kuin näyttämöllä. Mutta siihen tottui pian.

Onnelin ja Annelin vieraina asui pikkuruinen Vaaksanheimon perhe. Tietysti talven mittaan sattui kaikenlaisia kommelluksia, sillä ainahan satukirjoissa on myös hiukan pelottavia henkilöitä, jotka haluavat vaikka rikastua ja sen he halusivat tehdä myymällä Vaaksanheimon perheen. Molemmista kirjoista on tehty elokuvat ja kirjoissa on elokuvakannet ja lopussa elokuvaliitteet, jotka sisältävät kuvia elokuvista.  Mielestäni tyttöjen osia näyttelevät aivan Onnelin ja Annelin näköiset tytöt. Onnelin ja Annelin talvi kirja sisältää runsaammin Maija Karman kuvitusta, josta pidän erityisen paljon. Ja tietysti sadussa on onnellinen loppu. *****

Marjatta Kurenniemi, Onnelin ja Annelin talvi
kuvitus Maija Karma
WSOY 2015
s. 77 + elokuvaliite s. 15
alkuteos julkaistiin 1968

Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talo

Osallistun kirjalla Marikan Seitsämännen taiteen tarinat-lukuhaasteeseen. Kirjassa on elokuvakannet, elokuvaliite ja kirjasta on tehty elokuva.
Osallistun kirjalla Ullan kirjablogin kirjahaasteeseen. 

Kirsin bloggaus
Cillan bloggaus

lauantai 13. helmikuuta 2016

Hyvää ystävänpäivää





Ystäväin

Mä ilmestyn kuin tyhjästä,
kun tuulet päättää kääntyä
ja ummet lammet puhun itsestäin.
Mun mieleen ei ees juolahda
et voisin hiljaa kuunnella
mitä sulle kuuluu ystäväin.

Jonnekin
Aina kiirehdin
Soittaisin,
mutta harvoin ehdin
Ystäväin, ystäväin
Toivon etten saapunut liian myöhään
Ystäväin, ystäväin
Miksen koskaan kertonut ettei oo sua tärkeämpää

En vastaile sun viesteihin
tai lettukesti kutsuihin,
kun koitat meille aikaa järjestää.
Ja sitten kerran vuodessa,
kun päätän olla paikalla
taas tuittuilen, kun mörkö nälissään.

Jonnekin
Aina kiirehdin
Soittaisin,
mutta harvoin ehdin.
Ystäväin, ystäväin
Toivon etten saapunut liian myöhään
Ystäväin, ystäväin
Miksen koskaan kertonut ettei oo sua tärkeämpää

Voisko se kysyä tätä uudestaan?
Tää tulis saman tien sitä tapaamaan.
Nää olis molemmat keinutuoleissaan,
pieniä ihania, jotka leikkis vanhaa.

Ystäväin, ystäväin
Toivon etten saapunut liian myöhään
Ystäväin, ystäväin
Miksen koskaan kertonut ettei oo sua tärkeämpää.

Laulu Johanna Kurkela
Sanat Saara Törmä

https://www.youtube.com/watch?v=tpWglk3n_Vo

torstai 11. helmikuuta 2016

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja

Kaupungin sairaalassa näytettiin Heinosen Tuulikille ensimmäistä kertaa Taivaan enkeleitä. Niin hän muisti ja kertoi siitä isälleen, äidilleen ja siskolleen, kun nämä tulivat häntä katsomaan vierailuaikaan sunnuntaina. Hän oli kahdentoista ikäinen sen tapahtuessa, ja myöhemmin joku muistaisi, että saman ikäinen oli Meidän Herramme opettaessaan kirjanoppineita Jerusalemin temppelissä.

Tapio Koivukari sai vuoden 2016 Runeberg - palkinnon teoksellaan Unissasaarnaaja, jossa pieni ja heiveröinen pientilan tyttö Tuulikki oli päähenkilö, unissasaarnaaja.  Unissasaarnaaja on Tapio Koivukarin yhdeksäs romaani. Hän on lisäksi tehnyt novelli- ja runokirjoja sekä näytelmiä. Hän on myös suomentanut yhdeksäntoista kirjaa mm. islantilaista proosaa ja Jan Guilloun teoksia.
Tapahtumat saivat alkunsa sodan päättymisen jälkeen vuonna 1949. Tuulikki oli sairastellut kovasti ja hän alkoi saamaan kuumeisena kouristelukohtauksia, jonka jälkeen hän saarnasi tulikivenkatkuisia saarnoja kirjakielellä. Erään kohtauksen aikana naapurin emäntä oli käymässä ja pian sana kiersi talosta taloon, pitäjästä toiseen, kaupungista toiseen. Väkeä lappasi linja-autoilla, kuorma-autoilla ja kuka milläkin kyydillä kuulemaan unissasaarnaajaa. Saarnojen sisällöistä ihmiset löysivät ennustuksia, jotka pitivät paikkansa. Pahin ennustus oli maailmanloppu, joka oli tulossa seuraavana vuonna.

"Työmies Juhani Heinosen 13-vuotias tytär on pitänyt päivittäin niin sanottuja horrossaarnoja, joissa hän on käyttänyt raamatunlauseita ja ennustanut maailmanlopun tulevan ensi vuonna. Kunnanlääkäri Alarik Liljendahlin mukaan tyttö on sairastellut paljon, häneltä on mm. leikattu umpisuoli edellisenä vuonna, ja hän on neuroottinen hysteerikko."

Tietysti ihmisiä kiinnosti unissasaarnaaja, joka näytti valkeassa yöpaidassaan ja hartialle levittyvissä hiuksissaan ihan enkeliltä. Tuulikin kyvyt saivat myöskin huijarit liikkeelle ja perhe oli huijareiden käsissä ihan hakoteillä. Kaikenlaiset ihmiset käyttivät perhettä hyväksi. Isä olisi halunnut elää rauhassa ja hoitaa maatilaansa, mutta ihmiset polkivat perunapellot ja työt jäivät tekemättä. Tuulikin saarnaaminen oli ainoa rahanlähde perheelle. Ja näistä rahoista oli moni kiinnostunut.

Metsässä makaan, hengitän sammalten ja turpeen tuoksua, kuuntelen kärpästen surinaa, katselen korentojen välkkyviä siipiä. Kaivan kallion kyljestä sammaleen alta imarteen juurta, taitan palasen kielen alle. Parempaa tämä on kuin apteekin salmiakkipulveri, sen saa ottaa milloin haluaa, rahatta ja hinnatta. Juon vettä purosta, syön koivunlehtiä suurimpaan nälkään. Makeita ne ovat juhannukseen asti, makeita ovat kuusenkin norkkoset, vaaleat ja pehmoiset, ennen kuin kovettuvat ja rupeavat pihkalta maistumaan. Metsä ruokkii tytärtään.

Tapio Koivukarin Unissasaarnaaja on vahva teos uskonnollisuudesta ja siihen liittyvästä erikoisesta saarnaamisen muodosta. Tällainen kyky on vaarallinen, sillä moni haluaa hyötyä yksinkertaiselle perheelle tulleesta lahjasta. Tuulikki on lapsi, sairastelunsa vuoksi jopa hieman kehityksestään jälkeenjäänyt, mutta hän ei voi itsensä hyväksikäyttäjille mitään. Isä pakenee, äiti haluaa hyötyä mahdollisemman paljon Tuulikin kyvystä, sisko on kateellinen. Tuulikki on melkein yksin tässä maailmassa, onneksi on Mielikki. Mielikki tulee luokse parhaiten luonnon keskellä ja silloin Tuulikki ei ole yksin, vaan hänellä on ystävä. Koivukarin kirja on sekoitus uskonnollista liikehdintää, kyläyhteisön näkymättömiä raja-aitoja ja isän sotamuistot tuovat lähivuosien takaiset sodat lähelle lukijaa. Kirjaan liittyy myöskin siirtolaisuus ja ulkopuolisuus. Kirjaa voisi kuvailla psykologiseksi syväkatsaukseksi uskonnollisuudesta, uteliaisuudesta, kateudesta ja ahneudesta, joita salaisuuden verkot kiristävät loppua kohden. ****

Tapio Koivukari, Unissasaarnaaja
Johnny Kniga 2015
s. 332



maanantai 8. helmikuuta 2016

Dolores Redondo: Luualttari

Jo vuosikausia pelko oli kulkenut hänen mukanaan kuin näkymätön, epätoivottu salamatkustaja, joka näyttäytyi vain hänen ollessaan heikoimmillaan. Pelko oli vanha vampyyri, joka kumartui Amaian vuoteen ylle silloin kun hän nukkui. Se piileskeli varjoissa ja täytti hänen unensa kammottavilla näyillä.

Amaia on espanjalaisen Dolores Redondon jännityssarjan päähenkilö. Amaian kohtalossa kummittelee kammottava lapsuus mielipuolisen äitinsä uhrina. Amaia pääsi eroon äidistään ja kasvoi selväjärkiseksi ja loogiseksi poliisipäällikköksi. Hänen entisen kotiseutunsa mystinen menneisyys ja noituutta henkivä mytologia on koko sarjan punainen lanka, jota rikolliset käyttävät hyödykseen myöskin tässä Luualttarissa. Sarjan ensimmäinen osa oli nimeltään Näkymätön vartija ja myöhemmin tänä vuonna julkaistava viimeinen osa on nimeltään Myrskyuhri. Tästä Baskimaan murhat-sarjasta on tulossa myöskin elokuva tai elokuvia, eikä ihme, sillä kirjailija on osannut yhdistää sujuvasti Baskimaan luontoa, ympäristöä, asutusta, erikoisia ihmissuhteita, perinteitä, perhesalaisuuksia, mystiikkaa sekä hyvän ja pahan taistelua. Sarjan hyvä on Amaia ja paha, no senhän voit lukea näistä kirjoista.

Hänen vesipoikansa, hänen jokipoikansa, joka vaati sitä mikä sille kuului, ihan samalla tavalla kuin joki, joka tulvi yli äyräidensä, jätti rannat veden valtaan ja hukutti alueensa kuin ristiretkeltä palaava hallitsija.

Amaiasta tuli äiti, mutta hän ei ehtinyt kauan olla poikansa kanssa, sillä vaativa työ poliisipäällikkönä ei antanut armoa jäädä kotiin, ja ehkä hänen luonteensakin vaati sitä, jatkuvaa taistelua pahaa vastaan. Oma äiti oli onneksi lukittuna mielisairaalaan, mutta sielläkin hänen väkivaltainen luonteensa sai aikaan tuhoja. Kirjan sivuilla palataan siihen, kun Amaia syntyi ja hänen lapsuuteensa. Myös ensimmäisen kirjan tapahtumat jatkuvat tässä toisessa kirjassa, joten suosittelen lukemaan ensin Näkymättömän varjon.

"Hän laittoi luut sinne tarkoituksella minua ajatellen, provosoidakseen, koska tiesi, että vastaavuus löytyisi. Se on selvä viesti minulle."

Tällä kertaa Amaia alaisineen on kinkkisten rikosten äärellä, joista jokainen johtaa jollakin tavalla Amaiaan tai hänen perheeseen. Muutenkaan naispuolisena päällikkönä olo ei ole helppoa, sillä alaisten kanssa on ongelmia, tuomari se vasta ongelmia järjestääkin ja yleensä Amaian uskottavuutta ja auktoriteettia ei tunnusteta. Hänessä nähdään vain kaunis nuori nainen. Luualttari on mielenkiintoinen ja jännittävä jatkokirja Näkymättömälle vartijalle. Jatketaan kesällä Myrskyuhrin parissa. ***

Dolores Redondo, Luualttari
suom. Sari Selander
s. 609
Legado en los huesos 2013

Dolores Redondo: Näkymätön vartija



lauantai 6. helmikuuta 2016

Sadie Jones: Kotiinpaluu

Lontoolaisen Sadie Jonesin esikoiskirjan Kotiinpaluun ensimmäinen osa oli kuin tyyntä myrskyn edellä. Tarinaa kerrottiin toteavasti, draamaa sattui, mutta eihän se nyt niin paljon voi koskea vai voiko. Vuonna 1947 kirjan päähenkilö Lewis oli 10-vuotias koulupoika, kun hänen mielensä murtui. Tuolloin terapia ei tullut kuuloonkaan, se oli häpeä ja kulissit pidettiin pystyssä. Parempi laittaa poika sisäoppilaitokseen. Mietin, että kannattaako tällaista perhedraamakirjaa lukea, mutta tarinan alussa oli mielenkiintoinen prologi: Lewis vapautui vankilasta vuonna 1957.

Halu viiltää oli niin voimakas että hänen henkensä salpautui. Satuttamisen tarve maistui hänen suussaan - ja kun hän toteutti aikeensa, hän helpottui niin  että alkoi itkeä. Hän teki pitkän viillon kyynärvarteensa, ja punainen viiva täyttyi kovaa vauhtia kirkkaasta verestä, joka alkoi valua. 

Kirjan ensimmäinen osa kertoi kaiken sen mistä toisen osan tapahtumat johtuivat ja miksi Lewis joutui vankilaan. Se kertoi sen miksi Lewiksellä oli paha olo aina kotona ja joen varrella. Se kertoi sen miksi hänen käytös muuttui ja miksi hän karttoi ihmisiä. Lewis kärsi pitkittyneestä traumaperäisestä stressihäiriöstä ja masennuksesta, mutta hän sai yrittää selviytyä tilanteesta yksin ilman hoitoa ja hoivaa. Lewis oli outo, Lewis oli erilainen. Kirja muuttui toisessa osassa psykologiseksi perhedraamakirjaksi, johon liittyi myös läheisesti naapurin perhe. Salaisuuksia piilotteleva naapurin perhe. Kulissit olivat tärkeimmät ja kukaan ei saanut tietää mitä neljän seinän sisällä tapahtui.

Viiltelystä tuli tapa, normaali toimenpide - ja ryöpsähdys ja rituaalin suorittaminen ja häpeä muuttuivat nekin normaaleiksi.

Kotiinpaluu kertoi Lewiksen tarinan, mutta se kertoi myös Kitin tarinan. He molemmat olivat kotiensa vankeja, perheenjäsentensä vankeja, naapureiden vankeja, paikkakunnan vankeja. Muutaman päivän kotonaolo sai Lewiksen käytöksen muuttumaan ikäväksi ja väkivaltaiseksi, mutta se oli kaikkien mielestä Lewiksen oma syy. Lewis oli aina ollut outo. Kotiinpaluu kertoi Lewiksen monesta kotiinpaluusta ja viimeisin oli hänen kotiinpaluunsa vankilasta. Kotiinpaluun tarinan ensimmäinen osa oli tyyntä myrskyn edellä, mutta kirjan toisessa osassa myrsky nousi ja yritin sinnitellä sen kourissa, mutta se oli todella vaikeaa, sillä kyyneleet valuivat virtanaan. Kirja eli tunnemyrskyn kourissa ja minä sen mukana. Mitä minä luinkaan, minä luin kirjan, joka kuuluu parhaimpiin kirjoihin mitä olen koskaan lukenut, mitä en voi koskaan unohtaa. Hurjaa draamaa, henkeäsalpaava teos. *****

Aina ei olisi näin kamalaa. Aina hänestä ei tuntuisi siltä kuin hän tekisi kuolemaa.

Sadie Jones, Kotiinpaluu
suom. Marianna Kurtto
Otavan kirjasto 2016
s. 355
The Outcast 2008

Kristan, Katjan, Arjan, Katrin, Leena Lumin, Tuijatan , Sirrin ja Ullan bloggaukset Kotiinpaluu teoksesta.

torstai 4. helmikuuta 2016

Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää

Kirja kutsui häntä pidemmälle, houkutteli kääntämään sivuja, edemmäs ja edemmäs, kunnes hän tajusi olevansa satimessa. Sanat kimpoilivat hänen aivoissaan ja iskivät sydänalaan yksi toisensa jälkeen.

Joku tai jotkut ovat ilkeitä kirjan päähenkilöä Catherinea kohtaan. Catherine löysi nimittäin kotoaan kirjan, jota luettuaan hän huomaa olevansa keskellä painajaista, sillä kirja kertoo hänen menneisyydestään, jonka hän on yrittänyt unohtaa. Menneisyyden salaisuudesta ei pitäisi tietää hänen lisäkseen kukaan muu. Mutta henkilö tai henkilöt pyrkivät pilaamaan Catherinen ja hänen läheistensä elämän kirjan avulla. Takana on kosto ja katkeruus, pahuus, joka tarttuu kiinni kuin iilimato ja imee hänestä kaiken. Lontoossa asuva Renée Knight osui kultasuoneen kirjoittaessaan hyytävän esikoiskirjansa Kenenkään ei pitänyt tietää. Kirjaa on verrattu Gillian Flynnin Kilttiin tyttöön, ja todellakin tässä kirjassa on sitä samaa ilkeyttä ja kataluutta, jopa tahallista pahansuopuutta, valehtelua, manipulointia ja yleistä mustamaalausta kuin Kiltissä tytössä. 

Hän on suojaton. Häntä katsotaan. He näkevät hänet, mutta hän ei näe heitä.

Catherine yrittää elää normaalisti, käydä töissä ja käyttäytyä kuten aina ennenkin, mutta se on mahdotonta, sillä pian pahuus leviää, sillä hänen miehensä saa kirjan ja raivostuu ja haluaa erota. Ilkeyden vain lisääntyessä poika saa facebookissa ystäväkseen samanikäisen valehenkilön, joka yllättäen alkaa lähetellä kuvia hänen äidistään. Catherine huomaa hänestä kertovien kirjojen olevan myynnissä lähellä olevissa kirjakaupoissa ja mustamaalauksen jatkuessa hänen työpaikalleen ilmestyy iso määrä kyseisiä kirjoja. Vainoaminen ei lopu tähän, sillä kirjan kirjoittajalla on pahemmat aikeet.

Häneen suunnattu viha on laimentamatonta. Se on vihaa, jollaista hän kuvittelee suunnattavan sadistisiin murhaajiin ja lasten hyväksikäyttäjiin, eikä hän ole kumpaakaan. Kirjoittaja on vääristänyt hänet joksikin inhottavaksi. Mustamaalannut hänet.

Renée Knightin Kenenkään ei pitänyt tietää oli huippuluokan jännityskirja. Kirjan tarinassa kertojina toimivat Catherine ja hänen vainoojansa. Mikä Catherinen salaisuus oli, se paljastuu vasta kirjan lopussa. Kirjan lopputapahtumat ovat todella yllättäviä, joten jännitystä riittää. Suosittelen. *****

Renée Knight, Kenenkään ei pitänyt tietää
suom. Arto Schroderus
Otava 2015
s. 318
Disclaimer 2015

Kristan bloggaus
Annikan bloggaus
Lukuneuvojan bloggaus
Tuijatan bloggaus
Susan bloggaus
Kuuttaren bloggaus


keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Milja Kaunisto: Luxus

"Hebért! Ranskan saastaisin löyhäsuu! Ja hänet te toivottaisitte avosylin tervetulleeksi Maison de Luxeen", Marianne huusi. "Jaques Hebért, pikku Marianne, jumaloi luksusta. Näkisit, millaisilla tavaroilla hänen kotinsa on sisustettu! Hän rakastaa kultaa, kuvakudoksia, silkkiä ja parfyymeja. Ja hänen vaimonsa on entinen nunna, herran tähden. Mies on täydellinen asiakas - himokas, rahakas, vulgääri nousukas. Ja valta - asemassa."

Ylläolevassa Milja Kauniston Luxus teoksen lainauksessa keskustellaan uuden korkealuokkaisen bordellin avaamisesta Pariisiin keskellä vallankumousta. Kuningas perheineen oli vangittu, aatelisten ja vastustajien päitä pudonnut giljotiinissa ja verta vuodatettu enemmän kuin tarpeeksi. Milja Kauniston tarinan keskeinen teema oli aatelisten vallan anastaminen, demokratia, mutta myös ahneus. Kirjan mukaan kaikki ahnetivat aatelisten valtaa, kultaa, kimallusta ja irstautta. Pariisin kaduilla valui veri virtanaan. Luxus aloitti Milja Kauniston Purppuragiljotiini-sarjan. Hänen aiempi Olavi Maununpoika-trilogia sisältää kirjat Synnintekijä, Kalmantanssi ja Piispansormus. Myös Olavi Maununpoika-sarjassa Pariisilla oli keskeinen miljöörooli.

Marie heräsi töminään ja kiljumiseen. Hän kavahti ylös ja löi päänsä kattolankkuun. Kuulosti siltä kuin alakerrassa olisi ollut lehmälauma ja huutava paimentyttö. Hetken kuunneltuaan Marie tajusi, että meneillään oli roolileikki porton ja asiakkaan välillä.

Kirjan päähenkilö Marie on piiloutunut bordelliin, sillä hän ei halua kokea miehensä kohtaloa. Mies oli kreivi ja Marie oli kreivitär, mutta nyt hän ei ollut mitään, hän oli köyhimmistä köyhin ja eli hyväsydämisten ihmisten armoilla. Isidore, pyövelin kisälli, pelasti Marien katuojasta ja Verlette, bordellin emäntä, antoi huoneen vuokralle. Marie kaipasi pehmeitä voiteita, silkkipukuja, hyvää ruokaa, lämpöä, kylpyjä, luksusta, sillä hän oli tottunut niihin. Nyt petikavereina olivat kirput ja luteet, ruokana kova olkileipä, juomana saastunut vesi. Ja ympärillä elävät ihmiset janosivat aatelisten verta.

"Ah. Pelkäänpä, että olen ollut väärässä suhteenne. Toivoa on, sillä ette ajele häpyänne. Se taas voi merkitä vain yhtä asiaa. Lapsekkaat kasvonne kätkevät paholaisen sielun. Paholaisen sielu on kuin kissan. Se ansaitsee toisen mahdollisuuden."

Marie kohtasi Pariisissa kuuluisan elostelijan ja kirjailijan, Markiisi de Saden. Markiisi oli juonittelujen mestari ja vallankumouksen ansiosta hän oli päässyt vankilasta ja mielisairaalasta, joissa oli viettänyt useamman vuoden. Nyt hän oli tekeytynyt vallankumousta ajavien poliitikkojen ystäväksi, mutta toisaalla hänellä oli neuvonantajia aatelisten joukossa. Markiisi oli luopunut arvonimestään, joten hän sai elää, kirjoittaa ja vieläpä aika hyvinvoivasti, mikä oli ylellisyyttä 1790-luvun Ranskassa. Markiisille ei ollut temppu eikä mikään kietoa Marie juonitteluidensa verkkoihin. Onneksi Isidore ja muut ystävät olivat Marien tukena.

"Kateelliset. Kateelliset, rakas kreivitär, ovat aina hirmuisimpia vallankumouksellisia. Kateus on kauhea synti, sillä se hämärtää kyvyn nähdä syntiä itsessä." 

Milja Kauniston Luxus antaa lukijalle rehevää kerrontaa, mielenkiintoisia ajankuvauksia, verisiä tapahtumia, jännitystä, kieroilua ja elävän kuvauksen tuon ajan naisten elämästä miesten vallan alla. Rousseau ja Voltaire olivat luoneet pohjaa vapaalle ihmiselle, mutta se ihminen oli mies. Vallankumouksen jälkeenkään naisella ei olisi mitään oikeuksia ilman miehen tai holhoojan lupaa. Mutta mielenkiintoista kyllä, kirjailija on kirjoittanut tuon ajan feministeistä, jotka ajoivat naisten asioita kirjoittamalla ja puhumalla niistä. Siitä kaunis kiitos kirjailijalle, sillä muuten en olisi kuullutkaan Théroigne de Méricourtista, Marie Gouzesta ja Olympe de Gougesta, 1700-luvun lopun naisasianaisista Ranskassa. Tämä kirja oli luksusta historiallisten kirjojen ystäville.  *****

"Minä elän."

Milja Kaunisto, Luxus
Gummerus 2016
s. 542

Kaunisto Milja:  Piispansormus; Kalmantanssi; Synnintekijä
Kirsin, Morren ja Ahmun bloggaukset Luxuksesta.




maanantai 1. helmikuuta 2016

Mary Kubica: Good Girl - Kunpa tietäisit

Nainen hymyilee ja sanoo minun olevan kiltti. Hän luulee, että olen huolissani hänestä. Vähänpä hän tietää. En välitä asiasta hittojakaan.

Yhdysvaltalaisen kirjailijan Mary Kubican esikoisteos Good Girl ponkaisi USA:ssa heti bestseller-listoille vuonna 2014. Nyt kirjasta on tulossa elokuva ja Kubican toinen kirja Pretty Baby julkaistiin vuonna 2015. Toivottavasti se julkaistaan pian myös suomen kielellä. Good Girlin kertojina toimivat äiti, etsivä ja sieppaaja. Kirjassa nimittäin siepataan nuori nainen, joten jännitystä on tiedossa koko kirjan ajaksi. Kirjan rakenne on mielenkiintoinen, sillä jo kirjan alussa käy selville, että siepattu Mia selviää sieppauksesta hengissä, mutta hän ei muista mitään.

Silmänräpäyksen ajan nainen rukoilee minua antamaan hänen mennä. Käsken hänen pitää turpansa kiinni, En halua kuulla pyyntöä, ja nainen alkaa itkeä. Nainen höpöttää sekavia ja anelee minua antamaan hänen mennä. Jälleen hän kysyy, minne me menemme, ja minä tartun aseeseen. En kestä kuunnella hänen kimeää ääntään. Minun täytyy saada hänet vaikenemaan. Tähtään häntä aseella ja käsken häntä olemaan hiljaa.

Kirjan kappaleet on nimetty sen mukaan kuka kertojista on äänessä ja onko tapahtumat aiemmin vai myöhemmin tapahtuneet. Mia on siepattuna useamman kuukauden ajan ja etsivä kertoo siitä miten sieppaajan ja Mian etsintä etenee. Äiti kertoo Mian lapsuudesta ja hyvistä ja huonoista ajoista sekä perheen tilanteesta. Perheen isä on perinyt runsaasti rahaa ja perhe odottaa koko ajan lunnasvaatimuksia. 

Käännyn katsomaan naista sanomatta mitään. Kumpikaan ei tiedä varmasti, ovatko sanat kysymys vai eivät. Sen tiedän, että tunnen sisälläni jonkin muuttuvan aina, kun nainen katsoo minua. Hän ei enää katso lävitseni. Puhuessaan hän katsoo nyt minua, ja viha ja suuttumus ovat poissa.

Good Girl kirjaa on verrattu tarinansa vuoksi Gillian Flynnin Kiltti tyttö-romaaniin, kirjasta puuttuu kuitenkin Kiltin tytön ilkeys. Mielestäni Good Girl on kuitenkin paljon tiivistunnelmaisempi ja sisälsi runsaasti yllätyksellisiä juonenkäänteitä, loppuhuipennus voi yllättää lukijan täysin, itse epäilin sitäkin mahdollisuutta. Yksi jännitysmomentti onkin se, että lukija epäilee koko ajan henkilöä, kuka sieppauksen takana on ja miksi. Kirja vangitsi mukaan heti ensimmäiseltä sivulta ja huokaisin vasta, kun olin lukenut viimeisen sivun tästä psykologisesta trilleristä. ****

Mary Kubica, Good Girl - Kunpa tietäisit
suom. Meri Ala-Tauriala
HarperCollins 2015
s. 410
Good Girl 2014


Osallistun kirjalla Marikan Seitsämännen taiteen tarinat-lukuhaasteeseen, kirjasta on tekeillä elokuva.