keskiviikko 19. tammikuuta 2022

Brit Bennett: Mikä meidät erottaa

 

 

Kaksoset olivat olleet poissa neljätoista vuotta, melkein yhtä kauan kuin mallardilaiset olivat heidät ylipäätään tunteneet. Katosivat vuoteestaan kaupungin vuotuisten perustamisjuhlien tanssiaisten jälkeen äitinsä nukkuessa viereisessä huoneessa.

Yhdysvaltalaisen Brit Bennettin esikoisteos Mikä meidät erottaa kertoi tarinan kaksostytöistä, jotka karkasivat kotoaan New Orleansiin 1950-luvun lopussa. Tytöt olivat ihonväriltään vaaleita, mutta heidän henkilöllisyyspapereissa piti lukea, että he olivat värillisiä. 1950-60-luvun Pohjois-Amerikka oli täysin erilainen paikka asua värillisille kuin valkoisille. Valkoiset määräsivät etuoikeuksista, mutta värilliset ja mustat halusivat tietysti samat oikeudet.

Stella ja Desiree Vignes syntyivät mustien pikkukaupunkiin, jossa tärkeintä oli mahdollisimman vaalea ihonväri. Stella kokeili jo kotona asuessaan kävisikö hän valkoihoisesta ihmisestä. Niinpä karatessaan kotoa, hän päätti muuttua kokonaan valkoiseksi. Hän jätti taakseen sekä äidin että siskon, eikä ottanut yhteyttä, ennen kuin...

Desiree yritti jäljittää siskoaan, mutta se ei onnistunut. Hän tapasi lopulta mustan miehen, jonka kanssa avioitui ja sai lapsen. Toisaalla myös hänen siskonsa Stella oli avioitunut ja saanut lapsen.

Nyt Desiree oli tullut takaisin, luoja ties miksi. Kenties koti-ikävästä. Kaipasi kaikkien niiden vuosien jälkeen äitiään tai halusi leuhkia tummalla tyttärellään. Mallardissa kukaan ei nainut tummaa. Eikä kukaan lähtenyt, mutta Desiree oli tehnyt jo senkin. Tumman miehen naiminen ja tämän yönmustan lapsen raahaaminen pitkin kylää meni jo liian pitkälle.

Britt Bennett kuljetti vuoronperään Stellan ja Desireen erillisiä tarinoita, kunnes heidän lapsensa aikuistuivat ja he astuivat mukaan juonenkäänteisiin ja alkoivat kertoa omia elämänpolkujaan. Tietysti he kohtasivat jossakin vaiheessa toisensa, mutta siitä voit lukea tarkemmin tästä kiehtovasta ja palkitusta kirjasta. 

Pidän kovasti kirjoista, joissa pääosissa on kaksoset, koska itselläni on kaksospojat. Mikä meidät erottaa teoksen vahvoja teemoja ovat kaksosuuden lisäksi rotuerottelu ja rasismi sekä minuuden kehittyminen. Kirjan juonikuvioihin oli lisätty myös transihmisiä ja heidän elämäntarinoita.

Britt Bennettin Mikä meidät erottaa johdatti pohtimaan mitä kaikkea rasismi voikaan tehdä perheiden sisäisissä vuorovaikutustilanteissa.


Brit Bennett, Mikä meidät erottaa *****

suom. Maria Lyytinen

Keltainen Kirjasto 2021

s. 401

The Vanishing Half 2020

 

 

maanantai 17. tammikuuta 2022

Josh Malerman: Punainen piano

 

 

"Philip, en kuvittelekaan että sattuisit tietämään ihmiskehon kaikkien luiden nimet, mutta minä yritän tässä kertoa, että sinulta ei ole murtunut ainoastaan ranteet ja kyynärpäät. Sinulta on murtunut melkein kaikki."

Yhdysvaltalaisen Josh Malermanin kauhuteoksen Punainen piano päähenkilö heräsi armeijan sairaalasta teho-osastolta pahoin vammautuneena. Voisi kuvitella, että Philip olisi unohtanut kaiken puolen vuoden koomassaolon aikana, mutta hän muisti kaiken, ihan kaiken pienintä yksityiskohtaa myöten. Hän oli ainoa pelastunut armeijan erityistehtävässä, johon tarvittiin muusikoita. Armeija oli palkannut heidän bändinsä tutkimaan autiomaasta kuuluvaa ääntä.

Mikä vei muut? Ja minne heidät vietiin? Ja, sotamies Tonka, miksi sinä näytät niin pelästyneeltä, kun sinulta kysytään näin yksinkertaisia asioita?

Kyllä niitä kysymyksiä tulee. Ja kun niitä tulee, mitä kaikkea Philip kertoo? Miten paljon hän laulaa?

Armeijan osastonlääkäri oli jonkin sortin hullu, joka kokeili Philipiin hoitoja, jotka olisivat voineet olla tappavia, mutta jostakin syystä ne paransivat Philipin vointia tehokkaasti, jopa liian tehokkaasti. Pian hän alkoi suunnitella pakoa, mutta hän tarvitsi pakomatkalle apua.

Josh Malermanin esikoisromaanista Lintuhäkki on tehty suosittu elokuva Bird Box. Myös Punaisen pianon elokuvaoikeudet on ostettu ja voin kuvitella, että elokuvasta tulee huippuhyvä - päähenkilö joutui olemaan klaustrofobisessa sairaalassa hullun lääkärin armoilla ja toisaalta autiomaan kammottavat tapahtumat yhtä klaustrofobisissa luolissa, josta löytyi se punainen pianokin.

Josh Malermanin Punainen piano vei Namibin aavikolle mystisen äänen lähteille.

 

Josh Malerman, Punainen piano

suom. J. Pekka Mäkelä

Karisto 2020

s. 324

Black Mad Wheel 2017

Kauhuromaani

 

lauantai 15. tammikuuta 2022

Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja

 

Taannoin Jessica May oli marssinut kiihkomielisesti Pariisin kaduilla osoittamassa mieltään fasismia vastaan, aluksi tuon viheliäisen ideologian pyyhkäistessä Espanjan yli ja sittemmin sen muuttaessa koko Italian ja Saksan irvokkaiksi.

Australialaisen Natasha Lesterin Ranskalainen valokuvaaja pohjautui kuvajournalisti  Lee Millerin elämään. Kirja voitti RNA:n vuoden historiallisen romaanin palkinnon. Kirjailija tuo kirjoissaan esille, miten urheat naiset uhmaavat aikansa ahtaita naiskuvia vastaan. Kirjan päähenkilö Jessica May lähti vuonna 1942 Manhattanilta Pariisiin Vogue-lehden kirjeenvaihtajaksi kuvaamaan ja kertomaan sodasta, joka moukaroi ja tuhosi sekä tappoi ihmisiä. 

Pariisi oli tuohon aikaan pullollaan naispuolisia kirjeenvaihtajia, sillä naisia ei päästetty sinne, missä taisteltiin. Naisilla oli kuitenkin omat keinonsa ohittaa sotakoneisto ja tärkeilevät sotilashenkilöt. Niinpä Jessicallakin tuli astuttua erään sotilashenkilön varpaille, josta hän sai vahvan vihollisen itselleen. 

Sodan kestäessä vuosia ehti Jessica myös rakastua ja hän oli varma, että heidän rakkautensa myös kestäisi sodan ylitse ja onnellinen aika odottaisi heitä. Tämä toive ei valitettavasti toteutunut.

Kirjan taustalla ollut Lee Miller oli aikansa kuuluisa malli, joka kirjoitti ja kuvasi lehtijuttuja Vogueen toisen maailmansodan aikana, jonka jälkeen hänen työnsä vaipui unholaan. Hänen poikansa vaimo löysi Millerin kodin ullakkoa siivotessa 60 000 valokuvaa ja negatiivia ym. sota-aikaan liittyvää esinettä ja lehtileikkeitä. Millerin poika nosti äitinsä perinnön päivänvaloon, ja sen jälkeen Milleriä on pidetty yhtenä sota-ajan merkittävimpänä kuvajournalistina.

Natasha Lesterin Ranskalainen valokuvaaja kuvasi kiinnostavasti sota-aikaa ja naisten ponnistusta nousta vakavasti otetuiksi sotakirjeenvaihtajiksi. Tämä fiktiivinen teos hurmasi historialla ja rakkaudella. 

 

Natasha Lester, Ranskalainen valokuvaaja ****

suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi

Gummerus 2021

s. 463

The French Photographer 2019

torstai 13. tammikuuta 2022

Toni Morrison: Toiseuden synty

 

Vaikka ihminen on kehittyneempi laji, meillä on perinteisesti taipumus tyypitellä vihollisiksi ne, jotka eivät kuulu klaaniimme ja nähdä heidät joko rajoittamista vaativina, puutteellisina tai haavoittuvaisina. Tämä ei rajoitu vain eläinmaailmaan tai esihistoriallisiin ihmisiin. Rotu on aina ollut erottava tekijä, samoin varallisuus, luokka ja sukupuoli. Ne kaikki liittyvät valtaan ja tarpeeseen hallita toisia.

Yhdysvaltalaisen nobelistin Toni Morrisonin (Chloe Anthony Wofford 1931-2019) esseeteos Toiseuden synty on koottu hänen luentojensa pohjalta. Kirja sisältää Ta-Nehisi Coatesin kirjoittaman esipuheen ja suomentajien Koko Hubaran ja Astrid Swanin jälkisanat.

Toiseuden synty sisältää kuusi kappaletta, joiden nimet kuvaavat hyvin kirjan sisältöä: Orjuuden romantisoimisesta, Muukalaisuudesta, Pakkomielteenä ihonväri, Mustuuden muodostelmia, Kertomus Toisesta ja Siirtolaisten koti.

Miten ihmisestä sitten tulee rasisti tai seksisti? Kukaan ei ole syntyessään rasisti, samoin kuin ei ole olemassa synnynnäistä taipumusta seksismiin, eikä toiseuttamisen taitoja opita esitelmistä tai oppaita lukemalla. Toiseuttaminen opitaan esimerkin kautta.

Muistan kun alakoulussa opetettiin ihmisten lajittelu valkoisiin, mustiin, keltaisiin ja punaisiin. Suomalainen koulu on opettanut minut ja muut jo hyvin pienestä toiseuttamaan eri ihmisiä ihonvärin avulla. Muistan myös tätini ruotsinkielen kirjan, jossa käytettiin n-alkuista sana kuvaamassa mustasta ihmisestä kertovaa tarinaa. Se n-sana löytyy yhdestä jos toisesta tuon ajan suomalaisesta teoksesta. Se sana kuulosti hyvin luonnolliselta, mutta se sana oli haukkumasana ja loukkasi varmasti. Valitettavasti sanaa käytetään tänäkin päivänä ja nykyaikana tuo sana on avointa rasismia.

Kaunokirjallisuudessa esiintyvät orjuuden kaunisteluyritykset ovat omanlaisiaan, mutta paljastavat yhtä paljon. Ne pyrkivät esittämään orjuuden hyväksyttävänä, jopa suotavana, inhimillistämällä ja ihannoimalla sitä.

Entäs sitten käytännön toiseuttaminen, jonka mukaan Suomessa syötiin pehmeitä pusuja mustia loukkaavalla  tavalla. Ei tainnut kukaan huomata mitään toiseuttamista, sillä meidät oli opetettu olemaan piilorasisteja. Samoin, kun pistelimme poskeen eskimoita tai lakuja, joilla oli halventava nimi. Onneksi nimet on vaihdettu ja suomalaisiakin on herätelty huomaamaan, miten me toiseutamme muita ihmisiä. Osa kiukuttelee vanhojen "perinteiden" lakkauttamisella, mutta se on terveellistä itse kullekin ajatella omia opetettuja piilorasismiajatuksia. Oleko valmis luopumaan muiden ihmisten toiseuttamisesta? Miksi haluat pitää kiinni vanhoista perinteisistä ajattelumalleista?

Toni Morrisonin Toiseuden synty kertoi rodusta, rajoista ja kirjallisuudesta, mutta se kertoi paljon muustakin. Toiseuden synty avartaa maailmankuvaa ja opettaa ymmärtämään omia ajatuskuvioita, jotka eivät ole välttämättä omia, vaan yhteiskunnan ylläpitämiä esimerkkejä piilorasismista. Toiseuden synty on pieni kirja täynnä syvällistä ajattelua. Kirjallisuus yhdistää.


Toni Morrison, Toiseuden synty *****

suom. Koko Hubara ja Astrid Swan

Keltainen Kirjasto 2020

s. 120

The Origin of Others 2017

Esseeteos

Kiitos Satu 💖

 

Toni Morrison: Minun kansani minun rakkaani

Toni Morrison: Tervanukke

Toni Morrison: Koti

Toni Morrison: Rakkaus

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon


 

tiistai 11. tammikuuta 2022

Cara Hunter: Jäljettömiin

 

 

Alkaa tulla pimeä, ja pikkutyttöä paleltaa. Päivä oli ollut niin mukava - valot ja naamiaisasut ja ilotulitus kuin tähtisadetta. Se oli ollut taianomaista, kuin satua, mutta nyt kaikki on pilalla, kaikki on mennyt pieleen.

Brittiläisen Cara Hunterin dekkari Jäljettömiin aloittaa uuden dekkarisarjan, jonka päähenkilö on etsiväkomisario Adam Fawley. Sarja sijoittuu Oxfordiin. Fawley sai ratkottavaksi 8-vuotiaan Daisyn katoamistapauksen. Perhe piti lähiseudun asukkaille grillijuhlat, ja sinä aikana Daisy oli kadonnut. Siitä alkoi mittava etsintäoperaatio, josta voit lukea enemmän kirjan sivuilta. 

Kirjan kansikuvassa lukee huippusuosittu, ja olin hieman skeptinen, että onkohan vain markkinahenkilöiden mainostama juttu, mutta kirjan koukuttuvuus lienee sen rakenteessa ja juonenkäänteissä, jotka koukuttivat ainakin minut.

Samassa se iskee, niin kuin joskus käy. Siihen ei voi valmistautua, sitä ei voi estää - koskaan ei tiedä, mikä satunnainen mielleyhtymä sanoista tai ajatuksista sen saa aikaan - mutta yhtäkkiä huolellisesti suljetut aivosi ovat tulvillaan muistoja, jotka olet torjunut.

Tutkimusryhmän kaivellessa taustatietoja, esiin nousi lähipiirin henkilöistä kaikenlaista ikävää, mutta tekeekö salaisuudet henkilöistä murhaajia, sillä ryhmä oletti, että kadonnut tyttö olisi murhattu.

Päättelin itse saman, mikä kirjan lopussa kerrottiin tapahtuneen, mutta miten poliisit eivät sitä huomanneet. Toivottavasti sarjan jatkuessa tämäkin juttu ratkeaa. Uskon, että oikeassa elämässä todisteiden pitäisi olla aukottomia, jotta ihminen tuomitaan. Vai olikohan tämän aloituskirjan tarkoitus esittää, miten helposti syyttömiä voidaan tuomita vankilaan.

Yllättyisitte, jos tietäisitte mihin lapset kykenevät nurkkaan ahdistettuina. Vaikka ovatkin vasta kahdeksanvuotiaita.

Kirjan lopussa oli koukuttava aloitus seuraavasta sarjan kirjasta, joka on nimeltään Pimeyteen ja joka ilmestyy keväällä 2022.

Cara Hunterin dekkari Jäljettömiin oli tarina lapsen katoamisesta, mutta mitä oikein tapahtui ennen ja jälkeen katoamisen? En voinut vastustaa kirjan vetovoimaa, joka vei Oxfordin idyllisille kaduille.

 

Cara Hunter, Jäljettömiin

suom. Sirpa Parviainen

Otava 2021

s. 337 + 7s. dekkarista Pimeyteen

In the Dark 2018 

Dekkari

Adam Fawley I

sunnuntai 9. tammikuuta 2022

Kate Morton: Kellontekijän tytär

 

 

Muistan hänet. Muistan kaiken.

Muistan hänen äitinsä Lontoon-puutarhassa olevan lasikattoisen ateljeen, vasta sekoitettujen öljyvärien tuoksun, siveltimen sipaisun kankaan pintaan, kun hänen katseensa pyyhkäisi ihoani. 

Kate Mortonin ihastuttava historiallinen Kellontekijän tytär kertoi tarinan kauniista tytöstä, jonka lapsuus ja nuoruus kului  Lontoon kaduilla. Hän oli jo lapsena joutunut rikollisten käsiin, jotka keksivät lukuisia keinoja, miten hyötyä tytön kauneudesta. Sitten kohtalo astui Edvardin hahmossa tytön eteen. Edvard oli taidemaalari, joka halusi maalata tytöstä taulun. Rikolliset hieroivat hikisiä kämmeniään. Edvardin avulla oli mahdollista päästä hienompiin taloihin ryöstelemään.

Olin hänen muusansa, hänen kohtalonsa. Ja hän oli minun. Siitä on kauan; se tapahtui eilen.

Muistan kyllä rakkauden.

Edvardilla oli iso talo maaseudulla, jonne kokoontui joukko ihmisiä nauttimaan raikkaasta ilmasta ja kesän kauneudesta. Muutaman päivän sisällä talossa tapahtui hirvittäviä asioita. Lehdissä puhuttiin murhasta ja varkaudesta. Edvardin suvun arvokkain koru oli kadonnut, samoin tyttö, joka oli toiminut Edvardin mallina. 

Lopulta hän ei kestänyt enää. Hän pakkasi tavaransa ja lähti, enkä kyennyt estämään häntä. Muut seurasivat niin kuin aina.

Entä minä? Minulla ei ollut valinnanvaraa. Minä jäin.

Kesä 2017 oli Elodie Winslowlle erityistä aikaa, sillä hän oli menossa naimisiin, mutta hän törmäsi jännittävään arvoitukseen, jonka salaisuudet halusi ratkaista. Hän oli töissä eräässä arkistossa, kun hän sai tehtäväksi tutkia erästä laatikkoa. Laatikon sisällä oli vanha taidemaalarille kuulunut nahkalaukku, jonka sisältä paljastui mm. valokuva nuoresta naisesta. Laukun muu sisältö toi Elodien mieleen äidin kertoman sadun vanhasta talosta. Elodien elämä oli saanut uusia vivahteita ja jännitystä, joka voitti häähässäkän.

Kate Mortonin Kellon soittajan tytär oli ihastuttavavasti kerrottu tarina, johon sisältyi historiallisia juonenkäänteitä, kiinnostavia henkilöhahmoja, kummittelua vanhassa jokirannan kartanossa ja rakkautta.

Kate Morton, Kellontekijän tytär *****

suom. Hilkka Pekkanen ja Tuukka Pekkanen

Otava 2019  Seven-pokkari

s. 554 

 

Kate Morton: Talo järven rannalla

perjantai 7. tammikuuta 2022

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?

 

 

Mutta nyt, tämä syyskuun aamu, taas.

Talo. Joka häämöttää puiden lomassa - tyynenä kuin järvi, kuin tämä voimakas ajattomuuden tunne täällä rannassa. Aavelaiva. Ikkunat pimeinä, ei liikettä pihamaalla, ei mitään. Rappio - niin voi kuvitella - loistaa kaikkialla

Bad Karma

(Huoleton elämä, holtiton) 

Monika Fagerholmin teos Kuka tappoi bambin? on ollut lukulistallani jo ilmestymisestään lähtien. Kirja löytyi kirjahyllystäni, joten nyt oli aika lukea se. Kirjan kertojana toimi Gusten eli Grippe, joka muisteli nuoruuttaan, ja sitä mihin se päättyi. Katastrofiin. Itse aiheutettuun katastrofiin.

"Raaka joukkoraiskaus Annelise Häggertin kotona." 

Gustenin äiti oli kuuluisa laulaja, joka kiersi ulkomailla laulamassa. Sillä aikaa hänen poikansa asusti erään ystävättären luona, jolla oli samanikäinen poika, Nathan. Pojat kasvoivat yhdessä kuin veljekset. He kävivät myös koulua yhdessä ja olivat samalla luokalla. Kummallekin odotettiin loistavaa menestystä työelämässä. Toisin kävi. Lukioaikainen tapahtuma jätti jälkensä.

"Mieti Grippe, että Nathan tosiaan asuu vieläkin siellä, kaiken sen paskan keskellä", (sanoo Cosmo Brant).

Nathanin kotona tapahtui joukkoraiskaus lukioaikaisten kotibileiden aikana. Tapahtuma kerrotaan kirjassa hyvin varhaisessa vaiheessa, joten  kirja avaa tuota tapahtumaa, josta eräs lukioaikainen kaveri, Cosmo, joka oli nykyisin elokuvaohjaaja, halusi tehdä elokuvan ja laittaa sille nimeksi Kuka tappoi bambin?

Kuin mikään ei enää voisi olla niin kuin ennen. 

Olen lukenut aiemmin kirjailijan teokset Ihanat naiset rannalla ja Lola ylösalaisin. Myös niistä löytyi samoja teemoja kuin teoksesta Kuka tappoi bambin? Esimerkiksi kirjoista löytyi joku nuoruuden aikainen tapahtuma, joka oli vaikuttanut mielenterveyteen. Kirjoista löytyi myös päihteiden liikakäyttöä ja lapset olivat kärsineet äitiensä poissaoloista ja yksinäisyydestä. Isät olivat usein väkivaltaisia ja poissaolevia, vaikka olisivat läsnä. Vanhemmat joko erosivat ja/tai vanhemmat olivat yksinhuoltajia. Parisuhdeongelmat olivat yleisiä. Yleensä kirjoista nousi esille hyvin voimakkaasti luokkaerot.

Kirjan aihepiiri oli niin ikävä, että se voisi jäädä lukematta, mutta kirjailijalla oli huikea taito laittaa tapahtumat päähenkilön muistoihin, joten tuo ikävä tapahtuma ei ollut välttämättä kirjan keskeisin asia. Keskeisimmäksi nousi se, mitä tapahtui tuon tapahtuman jälkeen? Miten oikeus suhtautui, miten yhteisö, miten media, miten vanhemmat? Kuka kärsi ja miten?

Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin kertoi ikävästä tapahtumasta, joka repi ja raastoi ja meni tunteisiin.

 

Monika Fagerholm, Kuka tappoi bambin?

suom. Laura Jänisniemi

Teos 2019

s. 222 

Vem dödade bambi? 2019


Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla

Monika Fagerholm: Lola ylösalaisin