D. B. John: Pohjoisen tähti

Meri oli tyyni sinä päivänä, kun Soo-min katosi.

Lontoolainen kirjailija D. B. John on kirjoittanut jännittävän vakoojatarinan Pohjoisen tähti, joka ampaisi heti lukemieni jännityskirjojen parhaimmistoon. Kirjasta on tulossa jatkokirja, joten jännitystä on tiedossa lisää. Se, mikä teki kirjasta aivan mahtavan, on kirjan tapahtumien sijoittuminen Pohjois-Koreaan.

Tietysti toivon jatkokirjaankin vierailuja kyseisessä maassa, sillä tuo perinnöllinen marxilainen monarkia on ollut huippueristetty muusta maailmasta. Tiedämme vain johtajan, maan ampumat ohjuskokeet, kuvamateriaalin, minkä he itse julkaisevat sekä kansalaisten nälkiintymisen, josta on kurja kuulla. Kirjailija on vieraillut Pohjois-Koreassa ja kirjoittanut yhdessä pohjoiskorealaisen Hyeonseo Leen kanssa hänen pakomatkastaan Etelä-Koreaan kirjan nimeltään Seitsemän nimen tyttö.

Cho Sang-ho tarkasteli näkymää eteläpuolelta istumapaikoilta, jotka oli varattu hänen perheelleen. Hänen arvoasemansa ulkoministeriössä vastasi everstiluutnantin arvoa, ja hänen paksukankainen juhlaunivormunsa, joka oli harvoin käytössä, kutitti ja sai hänet hikoilemaan epämukavasti. Vasemmalta puoleltaan hänellä oli hyvä näköala Kansan suurelle opintosalille ja parvekkeelle, missä johto otti tervehdyksen vastaan. Hän näki Sungri-kadun päähän asti siihen suuntaan, josta paraati tulisi.

Yksi kirjan päähenkilöistä oli yllä olevassa lainauksessa oleva everstiluutnantti. Huolimatta siitä, että hänellä ja hänen veljellään oli korkeat virat, he eivät voineet elää ilman pelkoa. Jossakin kirjan vaiheessa hän tutustui kirjan toiseen päähenkilöön, yhdysvaltalaiseen Jennaan, jolla oli henkilökohtaiset syyt tulla vierailemaan Pohjois-Koreassa. Pohjois-Koreassa seurattiin myös erään pohjoiskorealaisen rouva Moonin jokapäiväisiä selviytymiskeinoja ja ikäviä muistoja eri gulageista.

Vastapäätä Jennaa, kumaraisena tuolissaan, oli Kaksituhattaluvun johtotähti, Rakas johtaja, mies, jonka kuva oli veistetty marmoriin, valettu pronssiin, maalattu öljyvärein, massatuotettu julisteiksi, kuvioitu suuriksi lasimosaiikeiksi, esitelty satojen tuhansien koululaisten kohottamissa värikorteissa ja projisoitu pilviin taivaalla.

Jenna oli huippuälykäs agentti, joka oli värvätty työhönsä puoleksi korealaisen ulkonäkönsä, kielitaitonsa ja älykkyytensä ansiosta. Ennen agentin uraa, hän oli yliopiston professori. Jenna traumatisoitui, kun hänen kaksossiskonsa katosi opiskellessaan Etelä-Koreassa. Tämä kaksosteema kiinnosti minua kovasti, sillä poikani ovat kaksosia ja hyvin läheisiä toisilleen.

Kirjailija avaa kirjan lopussa pohjoiskorealaisia teemoja, jotka liittyvät tarinaan. Ensimmäinen teema on sieppausohjelma, sitten seuraa mm. gangsteridiplomaatit ja huumeet, gulagit, sukupolvelta toiselle siirtyvä syyllisyys, leiri 22 ja ihmiskokeet, sekä lopuksi raketit ja ohjukset. Näistä teemoista, joista löytyy aineistoa ja kuvamateriaalia sekä loikanneiden ihmisten kertomuksia ja kirjoja, John D. B. John on kirjoittanut huikean vakoojatrillerin. Jatkokirjaan toivon tarinaa toisen kaksosen vaiheista Pohjois-Koreassa. Suosittelen kirjaa vakoojatrillereiden ystäville ja heille, joita kiinnostaa Pohjois-Korea.

D. B. John, Pohjoisen tähti *****

suom. Kristiina Vaara

Bazar 2020

s. 509 + 9s. kirjailijan huomautus + suositeltua lukemista + sanasto

Star of the North 2018

Vakoojatrilleri

Hyenseo Lee ja David John: Seitsemän nimen tyttö - Pakoon Pohjois-Koreasta

Erkki Kokko: Me, sotalapset - Neljän veljeksen tarina

Kotimme sijaitsi Laatokan Karjalassa, Telkinniemen kylässä, suuren Riekkalansaaren itäisellä rannalla, jossa kimmeltäviä vesiä näki lähes joka ilmansuunnalla. Talo oli harmaahirsinen pitkähkö rakennus, yksinkertainen ja vaatimaton. Lännen puolelta mentiin eteisen kautta tilavaan tupaan. Muita huoneita oli vain yksi kamari. Siinä talossa elimme vuodet 1938 ja 1939 hyvin onnellisina. Väite ei ole liioiteltu.

Erkki Kokon omaelämäkerrallinen teos, Me, sotalapset, kertoo neljästä veljeksestä, jotka lähetettiin vuonna 1944 Ruotsiin turvaan Neuvostoliiton suurhyökkäykseltä. Muu perhe lähti evakkoon. Evakkoon lähtö oli jo aiemminkin tullut perheelle tutuksi. Kirjan alussa kerrotaan sota-ajan kokemuksista rajan pinnassa. Vaikka sotaa käytiin rajan läheisyydessä, niin vuosina 1941-45 Laatokan Karjalasta lähetettiin vain 165 lasta turvaan Ruotsiin.  Vuonna 1944 Ruotsi ilmoitti antavansa turvapaikan 15 000 karjalaislapselle.

Nyt, ensimmäisenä uuden kotimme yönä, oli aivan hiljaista, ei kuulunut pelottavia sodan eikä lentokoneiden ääniä. Pommituksia ei tarvinnut pelätä. Hetkessä kaksi onnellista Suomi-poikaa vaipui sikeään uneen.

Heinäkuussa 1944 veljekset matkasivat laivalla, jossa oli 6412 suomalaista sotalasta, Ruotsiin, missä heitä odotti kolme eri perhettä. Kolme rakastavaa perhettä, jotka halusivat antaa turvapaikan näille sotatantereilla kasvaneille pojille. Jokainen perhe olisi halunnut pitää pojat luonaan myös sodan jälkeen, mutta tietysti vanhemmat halusivat lapsensa takaisin pitkän ajan jälkeen. Lämpimät siteet olivat syntyneet puolin ja toisin, ja nämä siteet ovat pysyneet vuosikymmenten ajan. Myös Ruotsissa syntyneet kaverisuhteet ovat pysyneet hyvinä.

Kieltä puhuvina meistä kaikista tuli vähitellen ”ruotsalaisia”. Pinnan alla kalvoi kuitenkin ikävä, josta ei kuitenkaan ääneen puhuttu. Oli ikävä toisiamme ja ikävä koti-Suomeen.

Erkki Kokko muistelee kirjassaan hyvin lämpimästi veljesten sotalapsena olemista. Hän ja isoveljensä Aulis pääsivät samaan perheeseen sotalapsiksi, eikä perheessä ollut omia lapsia. Pojat olivat jo kouluikäisiä, joten he aloittivat nopeasti koulunkäynnin ummikkoina. Ei heillä kauan kestänyt, kun jo pystyivät puhumaan, lukemaan ja kirjoittamaan ruotsin kielellä. Kaikki veljekset unohtivat suomen kielen Ruotsissa ollessaan, ja olivat ummikkoja palatessaan takaisin Suomeen vuonna 1946. Me, sotalapset teoksessa muistellaan hyvin koskettavasti lapsuutta, johon kuului pelottava sota ja turvallinen sijaisperhe Ruotsissa.

Erkki Kokko, Me, sotalapset - Neljän veljeksen tarina

Minerva 2020

s. 187 + lähteitä ja kirjallisuutta + kuvia

Omaelämäkerrallinen teos

Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua

Kädet tempaisivat minut pesästä.

Saastainen lapsi

Inhottava lapsi

Ruotsissa asuvan tansanialaissyntyisen Kayo Mpoyin esikoisteoksen Virtaavan veden sukua taustalta löytyvät hänen oman sukunsa kertomukset Tansaniasta. Kirjan kertojana toimiva Adi oli tarinan alussa 5-vuotias ja kirjan lopussa 13. Perhe oli muuttanut Zairesta Tansaniaan Dar-Es-Salaamiin. Molempien vanhempien suku asui vielä Zairessa, samoin vanhimmat lapset. Perhe oli suuri afrikkalaiseen tapaan, ja vanhimmilla lapsilla oli jo omia lapsia. Isä oli hyvässä virassa, joten perhe tuli hyvin toimeen.

Adi oli perheen toiseksi nuorin lapsi. Nuorin Mai oli heiveröinen ja sairaalloinen. Kun ynnäilin kirjan alussa olevasta sukutaulusta äidin ja nuorimman lapsen ikää, niin sain äidin ja isän iäksi 53, kun Mai syntyi. Harvinaisen iäkkäät pienen vauvan vanhemmat. Mai sai nimekseen isän isoäidin nimen. Adi sai nimensä kuolleelta siskoltaan. Kirja on nuoren tytön kasvutarina vuosilta 1989 – 1994, ja samalla värikäs sukutarina.

”Jumala varjele Afrikkaa, hän on maailman kaunein tyttö.” Saan karkkia taskut täyteen.

Adi eli tiukasti kasvattavien vanhempiensa ja kahden sisarensa kanssa talossa, jonka alakerrassa asui toiset vuokralaiset. Vaikka äiti oli kotona, ja perheellä oli palvelija, niin siitä huolimatta alakerran luihu pedofiili vaani pientä tyttöä. Aiheesta lukeminen oli raskasta ja pelottavaa. Pedofiilin inhottavat teot jättivät jälkensä pienen Adin elämään. Hänestä oli pelottavaa ja häpeällistä puhua tapahtumista ankarille vanhemmilleen tai isosiskolleen, eikä hän oikein edes ymmärtänyt mitä tapahtui. Onneksi Adilla oli mielikuvitusystävä, jota hän kutsui Jumalaksi, ja joka vastasi mieltä painaviin kysymyksiin. Jumala oli pieni poika, joka kirjoitti kaiken muistikirjaansa.

Oliko hän tullut hakemaan minua helvettiin? Minähän olen ajatellut prinssiä joka pakottaa ihmisiä juomaan pissaansa. Ne ihmiset laskeutuvat polvilleen ja ottavat prinssin kullin suuhun.

Minusta oli hirvittävän vaikea edetä kirjan tarinassa, sillä Adin kokemukset olivat niin julmia. Kokemukset varjostivat koko tarinaa ja heijastuivat Adin käytökseen. Adi sai uusia ajatuksia kun aloitti koulunkäynnin, varsinkin tarinoiden kirjoittamisesta, joita hän kertoi myös pienelle siskolleen. Pikkusiskosta tuli tärkeä Adille sen jälkeen, kun isosisko oli karannut. Sitä ennen hän oli sitä mieltä, että olisi ollut parempi, jos Mai ei olisi syntynyt ollenkaan. Kirjailija on kirjoittanut onnistuneesti lapsen mielikuvituksellista mieltä ja kieltä, sillä Main syntymän aikaan Adi oli vasta 5-vuotias.

Kayo Mpoyin Virtaavan veden tarina on tytön kasvutarina ja värikylläinen sukukertomus kuumasta Afrikasta, jossa laulettiin surut ja murheet, ilot ja onnet, välillä uskoen jumalaan, välillä ikiaikaisiin myyttisiin parantajiin ja noitiin.

Kayo Mpoyi, Virtaavan veden sukua

suom. Ulla Lempinen

Atena 2020

s. 252

Mai betyder vatten 2019

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Olive on joutunut elämään omat surunsa. Sillä Henry ymmärsi jo kauan sitten – kun Jim O´Casey ajoi autolla ulos tieltä, ja meni monta viikkoa, että Olive painui illallisen jälkeen suoraan sänkyyn ja nyyhkytti tyynyynsä – hän ymmärsi, että Olive oli rakastanut Jim O´Caseya, joka oli luultavasti rakastanut Olivea, vaikkei Henry sitä koskaan kysynytkään eikä Olive koskaan kertonut, kuten ei hänkään kertonut katkerasta, kipeästä kaipauksesta, jota oli tuntenut Deniseä kohtaan aina siihen päivään asti, jolloin Denise oli tullut kertomaan hänelle Jerryn kosinnasta, ja Henry oli sanonut: ”Mene.”

Yhdysvaltalaisen kirjailijan Elizabeth Stroutin Pulizer-palkittu Olive Kitteridge kertoi 13 tarinan kautta kirjan nimihenkilön elämästä matematiikan opettajana, Henryn vaimona, Christopherin äitinä, isoäitinä, anoppina, naapurina, yhteisön jäsenenä, eläkeläisenä ja ystävänä. Jokaisella oli jotain sanottavaa Olivesta ja se ei yleensä ollut miellyttävää kuultavaa, sillä Olive oli hankala ihminen.

Kirjan ensimmäinen kertomus kertoi Oliven aviomiehestä Henrystä ja hänen työstään apteekkarina. Henry oli hyvin miellyttävä ihminen ja yllättävää, että hän oli mennyt naimisiin juuri Oliven kanssa. Henry oli niin miellyttämishaluinen, että hän jäi Oliven kanssa yhteiseen liittoon, vaikka rakasti toista. Yllä oleva lainaus on kertomuksesta nimeltään Apteekki. Pitkään yhteiselämään ehtii mahtua kaikenlaista, myös muihin ihmisiin ihastumisia. Kirjailija kertoi hyvin ihastuttavalla tavalla kirjan ihmiskohtaloista, joista varsinkin vanhempien ihmisten ihastumisista oli mielenkiintoista lukea. Ihastumiset ja rakastumiset eivät katso ikää.

Olivatko Larkinit lakanneet vierailemasta poikansa luona? kukaan ei tiennyt ja aikaa myöten ihmiset lakkasivat puhumasta asiasta.

Tulppaanit kertomuksessa syvennytään erään perheen tarinaan. Tarina ei ole mikään salaisuus, mutta se herättää tietysti kaikenlaisia puheita. Varsinkin Olive oli hyvin utelias ja työnsi nenänsä Larkineiden asioihin. Tarina kertoi siitä, miten utelias eri asioihin sekaantuja Olive oli. Hänellä oli varmat mielipiteet kaikesta ja kaikista, mutta Larkineilla hän joutui miettimään itsekin, miksi hän sinne meni.

Olive rakasti kukkia ja puutarhan hoitamista. Tulppaanit toivat hänelle suurta iloa. Olive ja hänen miehensä rakensivat ainoalle pojalleen talon, ja tietysti saman tien varteen, missä itsekin asuivat, näköyhteyteen, jotta Olive sai hoitaa puutarhaa, ja kuljeskella talossa, joka oli hänen suunnittelemansa. Sitten kävi niin, että poika ja miniä muuttivat kauas pois juuri kun häät oli pidetty ja Olive oli päättänyt, miten aikoo kiusata miniäparkaa, koska ei pitänyt hänestä, mutta joka ei tietenkään ollut mikään parka, vaan voimakastahtoinen ihminen. Kiltti poika oli nainut äitinsä kopion. Pieni säväys kertomuksesta nousi ylös mustaa huumoria, jolla kirjailija kevensi ihmissuhteiden hankaluuksia. Sitä huumoria tai tragikomiikkaa löytyi vielä runsaammin kertomuksesta nimeltään Turvatarkastus, jonka aihepiirinä oli Oliven vierailu poikansa perheen luona ja kuinka siinä sitten kävikään.

Olive Kitteridgestä on tehty myöskin palkittu tv-sarja, jonka olen katsonut. Sarjan päähenkilö ei muistuttanut ainakaan ulkonäöltään kirjan Olivea, joka kuvataan suurikokoisena ja häijynä. Huolimatta ulkonäöstään, kiloistaan ja hankalasta luonteestaan, Olive ystävystyi kirjan lopussa, ja pakkohan hänen oli myöntää, että jopa viihtyi kyseisen henkilön parissa. Elizabeth Stroutin Olive Kitteridge on Pulizerinsa ansainnut kirja. Kirja viihdyttää ja kiihdyttää samalla kertaa. Suosittelen, sillä kirjan henkilöistä ja tapahtumista oli kiva lukea.

Elizabeth Strout, Olive Kitteridge

suom. Kristiina Rikman

Keltainen Kirjasto 2020

s. 374

Ilmestyi Yhdysvalloissa 2008

Strout Elizabeth: Nimeni on Lucy Barton
Strout Elizabeth: Kaikki on mahdollista   

Torey Hayden: Satutettu lapsi

Suorat, punertavat ja puolipitkät hiukset oli kammattu sivujakaukselle, ja hiussolki piti ne poissa kasvoilta. Silmät olivat kirkkaanvihreät. Jessie oli pienikokoinen ja näytti yhdeksää ikävuottaan nuoremmalta.

Torey Hayden kirjoittaa autofiktiolla koskettavia kirjoja työstään lasten parissa. Satutettu lapsi kertoo hänen vapaaehtoistyöstään Glan Morfa nimisessä walesilaisessa ryhmäkodissa, jossa oli lastensuojelun huostaanottamia lapsia. Ryhmäkoti oli tarkoitettu nuorille, mutta Jessie-niminen pieni tyttö käyttäytyi niin väkivaltaisesti, että sijaisperheet eivät pystyneet huolehtimaan hänestä, joten hänet oli sijoitettu näiden nuorten ryhmäkotiin. Yleensä lastensuojelun huostaanottamat lapset olivat kotoisin surkeista kotioloista, mutta Jessien tapauksessa kotioloista ei löytynyt huomauttamista. Torey Haydenilta pyydettiin terapia-apua Jessielle, sillä muut terapeutit eivät olleet onnistuneet yhteistyöhön Jessien kanssa.

Hän sieppasi piirustuksen ja rutisti sen tolloksi. Sitten hän paiskasi sen pöydän yli minua päin. ”Minä en halua olla täällä. Minä en halua enää ikinä tulla tänne. Minä vihaan sinua.” Sen sanottuaan Jessie ponkaisi pystyyn ja juoksi pois huoneesta.

Torey Hayden sai käydä monet kerrat ryhmäkodissa Jessien luona. Terapiaistunnot olivat kiivasta valtataistelua, eikä Jessie ollut tottunut antamaan periksi. Lisäksi hän oli tottunut siihen, että hänet hylätään kuitenkin jossakin vaiheessa. Hyökkäävä käytös ja väkivalta olivat eräänlainen roolipeli sille, että pieni tyttö yritti selvitä päivästä toiseen hengissä. Häneltä oli totuttu odottamaan tietynlaista käytöstä. Hayden tiesi pitkästä kokemuksestaan lasten parissa, että raju käytös ei ole luonnollista lapsille. Taustalta löytyy aina jotakin, joka aiheuttaa häiriökäytöksen. Tähän mennessä kukaan ei ollut saanut Jessietä avautumaan, mutta Hayden ei antanut periksi, vaan halusi auttaa kipuilevaa lasta, jonka ongelmat olivat syvällä mielen syövereissä.

Lapsi oppii pärjäämään kertomalla itselleen valheita: ”Ei se haittaa, että äiti on poissa. En minä oikeasti tarvitse häntä. Ei minun tarvitse syödä nyt. En minä halua, että kanssani leikitään. Minä pystyn pitämään huolta itsestäni.” Valehtelu on lapselle tapa ottaa tilanne hallintaansa.

Amerikkalaissyntyinen kirjailija ja erityisopettaja Torey Hayden on tehnyt pitkän uran erityislasten parissa eri laitoksissa, sairaaloissa ja kouluissa Yhdysvalloissa, Walesissa ja Skotlannissa. Lisäksi hän on työskennellyt yliopisto-opettajana ja tutkijana. Torey Haydenilla on taito saada yhteys vaikeista psyykkisistä, fyysisitä ja sosiaalisista ongelmista kärsivien lasten kanssa. Lasten, joihin useat asiantuntijat ja lasten parissa työskennelleet psykologit, lääkärit ja työntekijät ovat yrittäneet huonoin tuloksin saada yhteyttä. Mikä sitten on Torey Haydenin taika? Siihen voit syventyä tässä koskettavassa teoksessa Satutettu lapsi. Jo kirjan nimi kertoo mistä on kysymys. Pieni suloinen lapsi, joka oli kuin kaunis ruusunnuppu, mutta jonka terävät piikit repivät vastustajat verille.

Torey Hayden, Satutettu lapsi

suom. Seppo Raudaskoski

Otava 2020

s. 302

Lost Child 2019

Torey Hayden: Tiikerin lapsi

S. K. Tremayne: Äänet

”Minä tiedän mitä sinä teit”, se sanoo.

Hätkähdän ja katson kulmat kurtussa mattamustaa purkkia ja sitä kruunaavaa sähköisen sinivihreää rinkiä. Elektra puhuu taas. ”Minä tiedän sinun salaisuutesi. Minä tiedän mitä sinä teit sille pojalle. Miten hänen silmänsä muljahtivat kokonaan valkoisiksi. Minä tiedän kaiken.” Sitten tulee hiljaista. Tuijotan virtuaaliavustajaa, joka on mykkä eikä reagoi. Sehän on pelkkä muovipurkki hyllyllä.

Lontoolaisen S. K. Tremaynen nykyteknologiaan pureutuva trilleri Äänet on mielenkiintoinen tapaus. Kirjan päähenkilö Jo muutti avioeronsa jälkeen kaverinsa asuntoon, joka oli viimeisen päälle viritelty älylaitteilla. Valot, lämmitys, vesi, laitteet, lukot jne. toimivat Elektra-nimisen virtuaalisen kotiavustajan kautta, ja kaikki toimi äänen perusteella. Koska Jon kaveri oli ulkomailla töissä, Jo asusti etupäässä yksin asunnossa. Jo sai asua asunnossa halvalla, joten hän pysytteli asunnossa, vaikka Elektra teki hänen siellä olemisensa todella hankalaksi.

Nyt riittää, olen saanut tarpeekseni. Viis apista – minä vedän verkkojohdot seinästä, viis siitä, mitä se avustajille tekee, tekniikalle älykodille, mille tahansa. On olemassa yleiskytkin: asunnon pääkeskuksessa…

Jolla meni lopulta hermot tuossa kauniissa älykodissa, jonka virtuaaliavustajat sekoilivat mm. sytyttämällä ja sammuttamalla valoja pitkin yötä sekä soittamalla erästä tiettyä musiikkilevyä isolla äänellä. Asunnon omistaja oli sitä mieltä, että virtuaaliavustajia ei voi sammuttaa, joten Jon oli kestettävä tai muutettava. Mutta pahempaa oli tulossa jatkossa.

Bestseller-kirjailija S. K. Tremaynelta on suomennettu Jääkaksoset, Tulilapsi ja Ennen kuolemaani trillerit. S.K Tremaynen takaa löytyy kirjailija Tom Knox alias kirjailija ja toimittaja Sean Thomas. Kirjailija onnistui hyvin pysäyttämään tapahtumat pieneen tilaan, eikä henkilöhahmojakaan ollut kuin muutama. Tilanteet pahenivat kuitenkin koko ajan. 

Toimittajana työskentelevän Jon ystäväpiiri koostui nykyaikaisissa it-työpaikoissa työskentelevistä henkilöistä, joilta hoitui hyvin eri teknologiat. Myös ex-mies oli töissä it-alalla. Jo itse oli kuitenkin teknologiavastainen. Hän ei ymmärtänyt, miksi joka paikka piti valjastaa internetin palvelukseen. Hän oli jopa kirjoittanut aiheesta paljon kiitosta saaneen artikkelin. Artikkeli ei tietenkään ollut kaveripiirin mieleen, mutta Jo suhtautui elämään ja työhön kipakkaan tyyliinsä, aina ei voinut miellyttää kaikkia.

Lopulta Jo alkoi miettiä, että joku teki älykodin laitteilla hänelle kiusaa. Kiusaa, joka teki hänet unettomaksi ja elämän ikäväksi. Mutta kuka oli kaiken takana ja miksi? Tietysti kirjassa selvisi kaikenlaista, mutta sitä ennen älykoti pisti kaiken ranttaliksi. Itselle tuli heti mieleen, että mitä älylaitteita omasta kodista löytyy, ja mitä niiden välityksellä voidaan tehdä, jos joku haluaa olla kiero ja ilkeä. Niitä tyyppejähän löytyy nettiavaruudesta pilvin pimein, jotka hakkeroivat ja tekevät rikoksia ihan työkseen. Kylmäävä tarina, joka koukutti minut lukemaan nopeaan tahtiin, sillä halusin tietää tuon kieron syyllisen.

S. K. Tremayne, Äänet

suom. Ilkka Rekiaro

Otava 2020

s. 398

The Assistant 2019

S. K. Tremayne: Jääkaksoset

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

Olin 36-vuotias, mutta myyjäminäni oli 18 vuotta. Samassa harjoittelussa olleista myyjistä ei ollut jäljellä enää ketään muuta. Liikkeen johtajakin oli jo kahdeksas. Avaamispäivänä myynnissä olleista tuotteista ei ollut enää yhtäkään valikoimissa. Mutta minä olin yhä täällä.

Japanilaisen Sayaka Muratan Lähikaupan nainen kertoo erikoisesta Keikosta, joka viihtyi hyvin töissä lähikaupassa. Lähipiirin ja suvun mielestä hänen pitäisi olla naimisissa ja pitäisi olla paremmassa työssä, mutta Keiko oli tyytyväinen työpaikkaansa ja työkavereihinsa, jotka vaihtuivat useasti. Keikon selviytymiskeinot sosiaalisissa tilanteissa oli muiden tarkkailu ja matkiminen, sillä sosiaalinen osaaminen oli tuottanut aina hänelle vaikeuksia. Samassa työpaikassa viihtyminen ja töiden hallitseminen oli hänelle kunnia-asia. Hän ei osannut kaivata muuta, vaikka ihmiset yrittivät kannustaa häntä muuttamaan elämäänsä.

En itsekään tiennyt, miksi mikään muu työpaikka ei tullut kyseeseen. Konbinissa oli täydelliset toimintaohjeet kaikkiin tilanteisiin. Vaikka pystyin muuttumaan myyjäksi, en edelleenkään tiennyt, miten olla tavallinen ihminen ohjeiden ulkopuolisessa maailmassa.

Konbiniin tuli uusi työntekijä Shiraha, joka oli omalla tavallaan myös todella erikoinen tyyppi. Toisaalta hän oli Keikon vastakohta, mutta toisaalta aika samanlainen sosiaalisesti kömpelö introvertti. Keikon elämä sujui tarkkailemalla ihmisiä ja miten he toimivat, mutta Shiraha piut paut välitti kenestäkään. Hän oli oman elämänsä mielensäpahoittaja, joka ei pitänyt kenestäkään, epäili kaikkia ja oli vihamielinen kaikkea uutta ja outoa kohtaan. Pari päivää hän jaksoi tulla työpaikalle, mutta sai sitten tarpeekseen.

Olin päästänyt Shirahan asumaan kotiini, vaikka tiesin hänen olevan huijari. Yllättäen hänen puheensa kuitenkin osuivat oikeaan. Oli kätevää, että hän asui luonani. Ei mennyt kauan, kun olin vakuuttunut järjestelymme eduista.

Jotenkin siinä kävi, että yksinäisestä ja rajoittuneesta elämästään pitävä Keiko otti omituisen Shirahan kotiinsa asumaan. Elämään tuli muutos ja ihmiset olivat uteliaita Keikon elämästä. Shiraha ei aikonut työllistyä, mutta yritti saada Keikon lopettamaan myyjän työt, ja etsi uutta työpaikkaa Keikolle. Kaikenlaisten kommellusten jälkeen Keikon elämään tuli muutoksia, mutta minkälaisia? Niistä voit lukea lähemmin Lähikaupan naisesta.

Kirjan takakannessa kerrotaan, että Lähikaupan nainen kuvaa naisiin kohdistuvista odotuksista ja urakeskeisestä työkulttuurista. Kirjan tarinasta nousee myös esille se, mitä normaali elämä tai yleensä ihmisen normaalius on. Kieltämättä Keiko poikkesi muista ihmisistä, mutta hän tiesi, miten elää omaa elämäänsä tyytyväisenä, ja se olisi pitänyt riittää muillekin. Lähikaupan nainen on pieni kertomus, mutta sisältää suuria ajatuksia ihmisyydestä.

Sayaka Murata, Lähikaupan nainen

suom. Raisa Porrasmaa

Gummerus 2020

s. 126

Konbini ningen 2016