lauantai 23. syyskuuta 2017

Gard Sveen: Pimeän sylissä

”Elämäsi tietysti helpottuisi, jos voisin osoittaa sinulle jonkun syypään. Saisit syyttää sitä ihmistä kaikesta. Kyllähän se auttaisi, eikö vaan?” kysyi ääni hänen takaansa.

Norjalaisen Gard Sveenin Tommy Bergmann – sarjaan on suomennettu uusi dekkari Pimeän sylissä. Gard Sveen sai esikoisdekkaristaan Raskaat varjot Pohjoismaisen Lasiavain-palkinnon. Pimeän sylissä jatkaa koukuttavasti sarjan dekkarimaailmaa. Sveen on luonut ihan oman maailman, jossa pääosassa on rikospoliisi Tommy Bergmann, poliisi, jonka salaisuuksien tultua ilmi kaikki inhoaisivat häntä, mutta Bergmannia suojellaan, sillä hän tekee hyvää tutkijan työtä melkein kokonaan nukkumatta. Jos hän nukkuu, saapuvat hirviömäiset painajaiset.

Olivatko he kaikki erehtyneet? Eikö Anders Rask ollutkaan ihmispeto kuten niin yksituumaisesti oli julistettu, ei siis sittenkään raakalainen joka ansaitsi ankarimman rangaistuksen, hitaan ja tuskallisen kuoleman? Oliko Rask pelkkä ahdistelija, sinänsä tietenkin paha, vaan ei mikään murhamies?

Oslosta löytyi melkein kuollut uhri, jonka tekotavasta istui vankimielisairaalassa henkilö, joka oli tunnustanut useita vuosia aiemmin samanlaisia murhia. Oliko kyseessä kopioija, vai oliko vankimielisairaalassa väärä henkilö. Henkilö, joka oli halunnut tunnustuksellaan ainoastaan julkisuutta. Maailma on täynnä kieroutuneita ja sairaita tyyppejä, jotka tunnustavat mitä vain. Poliiseille tuli kiire, sillä edellisten surmien käsittelyt otettaisiin uudelleen käsittelyyn. Tommy Bergmannille annettiin viikko aikaa tutkimukseen ja avukseen hän sai Susannen. Susannelle tuli näytön paikka, sillä määräyskirja rikospoliisissa oli melkein lopussa, eikä paluu järjestyspoliisiin kiehtonut. Tommy Bergmann ei vain ollut työpari, jonka kanssa hän olisi halunnut tehdä yhteistyötä.

Lunta tuprusi niin, että Ringvollin vankimielisairaalan vanhaa päärakennusta oli vaikea erottaa tältä etäisyydeltä. Vahva tuuli pärrytti köysillä valkoista lipputankoa kuin pikkurumpua. Puolitangossa roikkui läpimärkä lippu, jonka tuuli sai satunnaisesti revittyä silmänräpäykseksi irti tangosta, minkä jälkeen lippu valahti taas alas raskaana, kuin murheen painamana. Sitten prosessi alkoi alusta, yhä uudestaan. Kuinka monta talvea elämään mahtuu? Tommy Bergmann mietti sitä katsellessaan.

Pimeän sylissä vie lukijan nuoren Tommyn uran alkutaipaleelle, tarkastelee matkan varrella suoritettuja rikoksia ja omaa elämää yksin ja yhteiselossa kumppaneiden kanssa. Uudelleen avattu tutkimus liikkuu sekä menneisyydessä että nykyisyydessä ja tuo molempien tutkijoiden elämään pelkoja, joita siinä ei pitäisi olla. Tapaus muuttuu todella pimeäksi, joka hoippuu hulluuden ja väkivallan oudoissa tunnelmissa. Kirjan koukuttava loppu vie lukijan pakostakin miettimään seuraavaa dekkaria Tommyn ja kenties Susannen seurassa.

Gard Sveen, Pimeän sylissä ****
Suom. Arja Kantele ja Susanna Paarma
Bazar 2017
s. 447
Helvete åpent 2015

perjantai 22. syyskuuta 2017

Pekka Matilainen: Miniatyyrimaalari

Santini oli hänen ja muiden humanistien vannoutunut vihamies, leppymätön fanaatikko, joka etsimällä etsi uskon vihollisia. Jo yksi inkvisiittorin korviin kantautunut varomaton sana saattoi johtaa vakaviin seuraamuksiin.

Historiallisten jännäreiden ystävät pääsevät Pekka Matilaisen 1400-luvulle sijoittuvan teoksen Miniatyyrimaalarin mukana keski-aikaiseen Roomaan ja sen kaduille sekä tarkastelemaan elämänmenoa ajassa, josta puuttuvat tyystin digiajan kiihkeä elämänrytmi. Me lukijat pääsemme nauttimaan ajasta, jolloin kirjat kirjoitettiin ja kopioitiin käsin, sekä hyvässä lykyssä vielä kuvioitiin miniatyyrimaalauksin. Kirja sisältää faktatietoa ja henkilöitä, jotka ovat eläneet tuona aikana, mutta tarina on fiktiota.

Kirjan päähenkilö on miniatyyrimaalari Toni, joka pystyy myös kopioimaan kirjoja, mutta koska on vasenkätinen, kopioiminen on hidasta, joten hän on siirtynyt maalariksi. Kirjan alussa Toni on matkalla Baselista Alppien yli Roomaan ja toiveissa olisi päästä maalariksi Vatikaaniin. Kirjan kansikuvasta näkee miten Toni matkustaa, ja että hänellä on mukanaan vain miniatyyrimaalaustarvikelaatikko.

"Tuolla on heidän Valehtelijoiden klubinsa. Siellä he istuvat harva se ilta ryyppäämässä, kertomassa likaisia juttuja ja puhumassa pahaa kaikista, ei edes paavia säästetä. Tulet varmasti viihtymään."

Paavin pesti Vatikaanissa oli yhtä huojuva kuin tämän päivän kunnanjohtajien paikat Suomessa. Parhaimmillaan oli vallassa useampikin paavi, ja taustajoukkojen vahvuudesta riippui, kuka pysyi paavinistuimella pisimpään. Vihollisia ja urkkijoita riitti jokaiselle, humanisteille, taiteilijoille ja uskonmiehille, joiden jokaisen kannatti luottaa vain itseensä, sillä vihollisella saattoi olla ystävän kasvot. Myrkytykset ja muut kuolemanaiheuttajat tulivat kirjassa tutuksi niin päähenkilölle kuin lukijallekin. Kirjassa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, jota Tonikaan tuskin uskoi aiemmin mahdolliseksi. Roomassa oli myös muuan nainen, johon nuori Toni rakastui vuosia sitten. Tutustuessaan Roomaan Tonin ajatuksissa liikkui vain, että näkisi edes vilauksen kyseiseisestä naisesta, johon vieläkin tunsi vetoa.

"Vai siksi sinä käyt niin usein Santa Marian kirkossa. Minä kun luulin, että kävit siellä vakoillaksesi minua", hän sanoi huvittunut sävy äänessään. Siitä ja hänen hymyilevästä ilmeestään päättelin hänen kiusoittelevan minua.

Rooma ei sittenkään ollut 1400-luvulla kovin iso kaupunki, joten Toni tapasi tuttujaan ja sai uusia ystäviä, mutta myös vihollisia. Vatikaanissa oli eräs antiikin aikainen käsikirjoitus, jonka olemassaolo oli jo vaatinut uhreja. Olisiko Tonista kopioimaan ja kuvittamaan kyseinen käsikirjoitus, josta salainen mesenaatti olisi valmis maksamaan huomattavan summan rahaa. Toisaalla suuri rahasumma ja salailu, toisaalla inkvisiittori Santini, jonka kiduttamat ihmiset asuivat salaisissa maanalaisissa luolissa, koska muuten edessä olisi kiduttava kuolema. Loppua kohden Tonin ja Santinin välinen piinaava piiloleikki oli kihelmöivän jännittävä tapahtuma. Uskomaton historiallinen jännitysseikkailu Roomasta. Suosittelen.

Pekka Matilainen, Miniatyyrimaalari *****
Atena 2017
s. 415
Historia
Jännitys


Kuvassa Pantheonin katto ja siinä oleva reikä. Kirjan päähenkilö vieraili myös tässä kirkossa, joka aiemmin palveli muuta kuin kristinuskoa. Kävin itse Pantheonissa elokuussa 2017. Kirja toi mukavasti mieleen Rooman matkan nähtävyydet. Maanalainen Rooma jäi kiehtomaan mieltä, ehkä seuraavalla kerralla sitten sinne tutustumaan.

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Jojo Moyes: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta


Seisoin tuijottamassa muotokuvaa, ja muutaman sekunnin ajan muistin, miltä oli tuntunut olla tuo tyttö, vailla nälkää tai pelkoa, pää täynnä pelkkiä kepeitä haaveita tulevista kahdenkeskisistä hetkistä Édouardin kanssa. Tyttö muistutti minua siitä, että maailmassa voi olla kauneutta ja että minun elämääni olivat aikoinaan määrittäneet pelon, nokkoskeiton ja ulkonaliikkumiskiellon sijasta taide, ilo ja rakkaus.

Englantilaisesta Jojo Moyesista on tullut yksi lempparikirjailijoistani. Hänen kirjansa koukuttavat lukemaan, niiden henkilöihin ja ongelmiin pystyy samaistumaan ja aina niissä on jokin syvempikin teema taustalla. Uusimman kirjan taustalta löytyy ihmisten arvotavaroiden huostaanotto sotien aikana, ja niistä käytävät oikeudenkäynnit nykyajassa. Kirjan yksi päähenkilö on taulu, Tyttö jonka jätit taaksesi. Kirjan englanninkielinen nimi on tämä taulun nimi, joka olisi sopinut mielestäni paremmin myös suomennettuna kirjan nimeksi. Jojo Moyesin uusimman kirjan nimeksi on kuitenkin valittu Ne, jotka ymmärtävät kauneutta.
  
Kirja kulkee kahdessa tasossa. Vuonna 1917 saksalaiset olivat miehittäneet Ranskan. Sophie oli tullut Pariisista maaseudulle, jossa hän siskonsa ja pikkuveljensä kanssa piti pientä hotellia ja ravintolaa pystyssä. Hotellista oli viety kaikki irtonainen, jopa lattialaudat. Erään välikohtauksen jälkeen uusi komendantti päätti, että hän ja muut upseerit käyvät illastamassa hotellissa. Hän oli ihastunut Sophien taidemaalarimiehen maalaamaan tauluun ja ehkäpä myös Sophieen. Kaikki ranskalaiset miehet olivat rintamalla tai vankeina. Kylän asukkaat eivät katselleet hyvällä saksalaisten illanviettoja hotellissa, ja juorut levisivät ilkeinä talosta taloon.

Yhdeksänkymmentä vuotta myöhemmin samainen taulu on nähty sisustuslehdessä ja Édouardin sukulaiset vaativat taulun takaisin suvulleen. Taulu kuuluu Liville, jonka mies antoi taulun hänelle huomenlahjaksi. Taulu oli ollut heillä kymmenen vuotta. Liv oli jäänyt leskeksi ja elämänkuviot olivat lievästi sanoen hunningolla, ei töitä, ei rahaa maksaa laskuja, ei elämänhalua, ja suuri suru jatkuvasti mielessä. Siihen vaatimus taulun palauttamisesta tuntui kohtuuttomalta taakalta ja Liv aikoi taistella taulun puolesta, sillä hän oli kiintynyt siihen kovasti.

Jojo Moyes on rakentanut kaksi erilaista tarinaa, joita molempia yhdistää rakkaus ja taulu. Historialliset tapahtumat ovat hyytävän jännittäviä, sillä siinä ollaan armottomien vihollisten kanssa tekemisissä päivittäin. Jostakin syystä pidän nykyaikaan sijoittuvasta tarinasta enemmän. Kirjan lopussa lukija saa selville taulun tarinan, ja missä se oli kulkenut sen jälkeen, kun se hävisi hotellilta. Viehättävä tarina, ja rakkaudesta on aina ihana lukea kirjoja. Suosittelen romanttisten ja viihdyttävien kirjojen ystäville.

”Tarjoan teille tauluani, Herr Kommandant.”

Jojo Moyes, Ne, jotka ymmärtävät kauneutta ****
Suom. Heli Naski
Gummerus 2017
s. 444
The Girl You Left Behind 2012
Historia
Rakkaus

Ne, jotka ymmärtävät kauneutta

tiistai 19. syyskuuta 2017

Affinity Konar: Elävien kirja


Auschwitz oli rakennettu vankilaksemme. Birkenau oli rakennettu surmaamaan meidät. Vain muutama kilometri liitti nämä pahuudet yhteen. En tiennyt, mihin tarkoitukseen Tarha oli luotu – saatoin vain vannoa, ettei Pearlia ja minua pantaisi ikinä häkkiin.

Toisen maailmansodan aikana tohtori Josef Mengele (1911-1979), kuolemanenkeli, teki julmia ja raakoja lääketieteellisiä ihmiskokeita keskitysleireillä. Hän oli kiinnostunut kaksosista. Amerikkalainen Affinity Konar on laittanut teoksessaan Elävien kirja päähenkilönsä, 12v. kaksostytöt Pearl ja Stasha, kidutettaviksi Tarhaan, joksi Mengele kutsui aluettaan Auschwitzissa, luultavasti hän ajatteli eläintarhaa, ja eläintarhoissahan eläimet ovat häkeissä.

Leipä sai meidät kaikki unohtamaan. Se oli ensimmäisiä asioita, jonka Bruna minulle opetti. Se oli täynnä bromidia, ja riitti että yksi päiväannos peitti mahalaukun seinämät, niin mieli sumentui. Koska minä olin se puolisko, joka vartioi aikaa ja muistia, annoin yleensä Stashalle suurimman osan annoksestani. Päätin, että toisen meistä olisi hyvä unohtaa mahdollisimman paljon, ja löysin Brunan avulla toisia keinoja ravita itseäni.

Kirjailija on tehnyt monta vuotta taustatyötä Josef Mengelen tutkimuksista, joiden keskiössä olivat identtiset kaksoset. Mengelen tutkimukset olivat mielipuolisia, eli hän saattoi ruiskuttaa silmiin aineita muuttaakseen niiden värin, ja seurata silmän muuttumista tai tuhoutumista, tai kaatoi korvaan kiehuvaa vettä ja seurasi kuuroutumista. Hän irrotti sisäelimen toisensa perään ja seurasi missä vaiheessa vanki kuoli, ja pian katosi myös toinen kaksonen. Yksi julmimpia oli siamilaisten kaksosten teko erillisistä kaksosista.

Veitseni kärjellä tein ranteeseeni pienen kaivon. Kaivosta sain kaksi tippaa verta. Tarvitsin vain yhden, mutta en hylännyt toistakaan. Tiesinhän, että veritipatkin liikkuivat mielellään pareittain. Niiden punalla lavastin hänen poskipäänsä terveiksi.

Mengelen julmuudella ei ollut mitään määrää, hän manipuloi ja hurmasi (netistä voi katsella hänen hymyileviä kuviaan) vankeja luulemaan kaikenlaista. Narsistinen sarjamurhaaja kiduttaja sai kaikessa rauhassa suorittaa omia mielihalujaan elävillä ihmisillä. Näistä tutkimuksista ei valitettavasti ole dokumentteja ja kaikkien henkilöiden nimiä, jotka joutuivat hänen uhreiksi, sillä natsit ehtivät tuhota paljon aineistoa, mutta ihmisiä jäi eloon ja heiltä on saatu tietoja. Kirjassa tutustutaan moniin Mengelen tekemiin ihmiskokeisiin. Pahinta oli, että häntä ei saatu koskaan tuomiolle. Niin se häkki…

Pearl ja Stasha olivat vaaleatukkaisia tyttöjä, joiden hiuksia Mengele ihaili. Mengelen tapana oli valita toinen kaksosista, jolle tehtiin julmemmat kokeet, ja seurata vaikuttiko tutkimukset toiseen kaksoseen. Kirjasta voit lukea mitä kirjailija on tarinassaan laittanut Mengelen tekemään tytöille.  Jossakin vaiheessa Pearl katosi ja Stasha aloitti tarkkailun puisessa sadevesitynnyrissä. Hän oli varma, että Pearl löytyy, mutta henkinen yhteys siskoon oli kadonnut. Yleensä kadonneen kaksosen jälkeen toinenkin kaksonen katosi, mutta Stasha pysyi keskitysleirillä. Sitten tulivat venäläiset lentokoneet.

Affinity Konarin Elävien kirja on fantasianomainen tarina keskitysleiriajasta ja sen jälkeisestä ajasta. Kirjasta voi lukea selvisivätkö tytöt vai eivät armottomasta nälkiintymisestä ja julmaakin julmemmista ihmiskokeista. Auschwitz on tänä päivänäkin olemassa ja ihmisten kiduttamisesta on runsaasti dokumentteja. Ihminen on toiselle ihmiselle hirviö, ja tästä kirjasta voi lukea armottomasta ja raa´asta julmuudesta. Kirjasta voi lukea myös tyttöjen  selviytymiskamppailusta ja toivosta, jota he pitivät yllä yhdessä ja leirillä saamiensa ystäviensä kanssa. Elävien kirjan taustalta löytyvät faktatiedot, joiden ympärille on kudottu kaksostyttöjen Pearlin ja Stashan uskomaton tarina, tarina jonka pahuus ei itkettänyt, ainoastaan hyvyys. Mutta tarinassa on se häkki…

Mutta jopa minä tiesin, että tämä ei ollut totta; se oli minun häkkini ja minun vartijani logiikkaa, ja minun piti voittaa se.


Affinity Konar, Elävien kirja *****
Suom. Hanna Tarkka *****
Wsoy 2017
s. 457
Mischling 2016
Toinen maailmansota
keskitysleiri

Kiitokset blogiystävilleni, että  olette bloganneet tästä kirjasta hienoja arvioita. Kiinnostuin kirjasta teidän ansiostanne mm. Kirsi, Annika, Kirjaluotsi, Luetut kirjat, Jonna, Marika, Anneli ja Evaria

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Kristina Ohlsson: Syntitaakka


Tiedät kyllä, silloin kaikki muuttui. Kun kaikki romahti, ja sain yllättävää tietoa omasta lähenevästä kuolemastani. Silloin päätin, että minun oli aika ottaa vastuu tuosta asiasta, joka aikoinaan meni päin helvettiä. Minun oli aika sovittaa rikokseni.

Ruotsalaisen Kristina Ohlssonin Fredrika Bergman-dekkarisarja on ollut todella hyvä. Tänä syksynä ilmestyi sarjan kuudes kirja Syntitaakka. Ehdin jo kaivatakin kirjaa ja luin välissä hänen Martin Benner-dekkarisarjan kaksoisteokset Lotus Blues ja Mion Blues.  Syntitaakan päähenkilö Fredrika on töissä Tukholman poliisissa Alex Rechtin erikoisryhmässä. Hän piti välillä taukoa poliisityöstä ja oli oikeuslaitoksen palveluksessa, mutta mieluummin tekee poliisityötä kuin istuu pöydän takana toimistotöissä.

Syntitaakassa töitä ja uhreja kasaantuu kovaa vauhtia, sillä asialla on sarjamurhaaja, joka haluaa korjata asiat oman kieroutuneen tai traumatisoituneen ajatusmaailmansa mukaiseksi. Fredrikan kotiasiat ovat surkealla tolalla. Tämän sarjan vahvuus on ollut se, että poliiseilla on myös perheet ja kotiasiat, jotka muuttuvat sarjan edetessä, eli Fredrikakin on vanhentunut nuoresta naisesta äidiksi. Pelkkä poliisityö ja rikosten selvittely voisi olla liian yksitoikkoista minun mielestä.

Ei ketään.
Pelkkiä varjoja.
Joten miksi hän oli niin varma siitä, että joku seurasi jokaista hänen ottamaansa askelta?

Syntitaakan alku on hyytävä ja muuttuu koko ajan pelottavammaksi. Useampi ihminen tuntee olonsa uhatuksi, joku seuraa. Ja sitten koko paletti levitetään erikoisryhmän harteille. Työtä on valtavasti, ja Fredrikaa tarvittaisiin nyt muuallakin kuin töissä. Voimavarat alkavat olla äärirajoilla, sillä päivät venyvät yötunneille tutkimuksen laajetessa koko ajan. Aika pian alkaa olla selvää, että murhaaja liikkuu lähipiirissä, sillä rikollinen tietää liikaa ja kohdistaa paineita Fredrikan esimiehelle.  Yhtään sormenjälkeä tai dna-jälkeä ei löydy. Dekkarissa kauhua levittävä murhaaja tietää mitä tekee ja hänellä on selvät suunnitelmat, joihin kukaan ei saa otetta vai saako. Jännityksen mestarikirjoittajan uusin teos koukutti minut lukemaan kirjan kannesta kanteen yhdellä lukukerralla. Suosittelen.

Hän oli tuntenut jopa hiukan ylpeyttä, varsinkin kun oli niin helposti pysynyt vapaalla jalalla. Ja silloin oli syntynyt seuraava ajatus: mitä muuta hän voisi tehdä suodakseen muille ihmisille hyvityksen?

Kristina Ohlsson, Syntitaakka *****
Suom. Laura Beck
Wsoy 2017
s. 425
Syndafloder 2017

Fredrika Bergman-sarjan kirjoissa on joka kerta jokin kiinnostava teema, joka kulkee sivujuonena varsinaisen tutkimuksen rinnalla. Tällä kertaa se on eutanasia. Tämä aihe kiinnostaa selkeästi kirjailijoita, sillä viimeksi Anna-Leena Härkösen Valomerkissä paneuduttiin syvällisemmin eutanasiaan. Fredrikan mielestä eutanasia on avustettu itsemurha. Mitä mieltä sinä olet eutanasiasta?


Ohlsson Kristina: Nukketalo
Ohlsson Kristina: Tuhatkaunot
Ohlsson Kristina: Varjelijat
Ohlsson Kristina: Paratiisiuhrit 
Ohlsson Kristina: Daavidintähdet
Ohlsson Kristina: Lotus Blues 
Ohlsson Kristina: Mion Blues

perjantai 15. syyskuuta 2017

Nelly Sachs: Israelin kärsimys


Nelly (Leonie) Sachs (1891-1970) oli saksanjuutalainen runoilija, joka sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1966. Hänen tarinansa on kuin suoraan jostakin romaanista, sillä hän aloitti jo nuorena kirjeenvaihdon ruotsalaisen kirjailijan Selma Lagerlöfin kanssa. Lagerlöfin avulla hän pääsi äitinsä kanssa 1930-luvulla pakenemaan Berliinistä Ruotsiin, mutta siinä tarvittiin myös Lagerlöfin suhteita Ruotsin kuninkaalliseen perheeseen.

Israel,
nimetön kerran,
yhä kietoma kuoleman muratin,
salaa ikuisuus teki sinussa työtään, unensyvänä
nousit
kuuntornien taikakierrettä,
eläinnaamioitten verhoamia tähtiä
kävit kiertämään –
kalojen ihmemykkyydessä
tai pukeutuneena oinaan hyökkäävään kovuuteen.

Vuonna 1952 Sachs sai ruotsin kansalaisuuden. Hän oli opetellut ruotsin kielen ja elättänyt itsensä ja äitinsä kääntämällä saksaksi ruotsalaisia runoja. Äidin kuoleman jälkeen Sachs joutui mielisairaalaan henkisen kriisin vuoksi. Henkisiä romahduksia oli tämän jälkeen useampia.
Kirjan alussa on 50-sivuinen näytelmä Eeli. Näytelmän jälkeen on kaksi runokokoelmaa Kuoleman asunnoissa ja Tähdenpimennys. Kokoelmien runot ovat pitkiä ja täynnä mytologiaa, mystiikkaa ja vertauskuvia. Lainaamani kohdat ovat osia pitemmistä runoista.

Koin runot valtavan luovina ja alkukantaisina, ne nousivat nukkumaan mennessä mieleen, ja yön pimeydessä runosuonet avautuivat ja kirjoitin aivan hurjia runoja. Sachsin Israelin kärsimys-kokoelma vaikutti minuun todella avaavasti, osui nuolena suoraan runohermoon. Olin jo pitemmän aikaa miettinytkin, että missä minun runot ovat, tähtitaivaalla, koskenkuohuissa, vuorilla, pilvien päällä, missä? Ne olivat selvästi lukkojen takana ja avain runoihin löytyi tästä runokirjasta, joka ei ole ns. uskonnollinen kokoelma, vaan se on kohdistettu holokaustia vastaan. Kirjan suomentaja Aila Meriluoto on tehnyt huippuhienoa käännöstyötä tämän kokoelman kanssa.

Kuollut lapsi puhuu

Äiti piti minua kädestä.
Silloin Joku kohotti eronveitsen:
äiti irrotti kätensä kädestäni
jotta minuun ei osuisi.
Mutta hiljaa hän kosketti vielä kerran lanteitani –
ja silloin hänen kätensä vuoti verta -


Nelly Sachs, Israelin kärsimys *****
Suom. Aila Meriluoto
Wsoy 1966
s. 164
Suhrkamp Verlag 1961, 1962
Kirja sisältää näytelmän lisäksi 105 runoa.
Kuoleman asunnot runoteos ilmestyi 1947
Eeli näytelmä ilmestyi 1951
Tähdenpimennysrunoteos

Osallistun kirjalla Ompun runohaasteeseen

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle


Eilen illalla hämärän aikaan rantaa pitkin löntysti ruskeakarhu soutuveneittemme keskellä. Tänään mittasimme hiekasta tassunjäljen, joka oli yhtä leveä kuin miehen kaksi kämmentä vierekkäin levällään. Ajatukseni kiirivät Sophieen aina kun en ole työssä, vaikkei minulla ole varaa moiseen nautintoon. Minun on keskityttävä nykyiseen tehtävääni.

Eowyn Ivey jatkaa Alaska-aiheen parissa uusimmassa kirjassa Maailman kirkkaalle laidalle. Esikoisteos Lumilapsi sijoittui myös Alaskaan ja oli Pulizer-palkintoehdokas. Uusin teos on jo päässyt Amazonin vuoden 2016 parhaiden kirjojen listalle. Maailman kirkkaalle laidalle sijoittuu vuoteen 1885, mutta kyllä siitä löytyy hieman nykyaikaakin. Kirja on kirjoitettu etupäässä päiväkirjamuodossa, joten se on kirja minun makuuni, sillä päiväkirjamaiset ja kirjeromaanit ovat lempilukemistoani. Koska kuljemme kirjassa kaukana historiassa, on tekstikin hieman vanhanaikaista, joka sopii kirjan luonteeseen hyvin.

Kirjan päähenkilöt ovat vasta-avioitunut pari Sophie ja Allen Forrester. Sophie jää Vancouverin kasarmille siksi aikaa, kun mies on tutkimassa Alaskan erämaa-alueita, joita kukaan ei ole pystynyt ennen tutkimaan, tai tutkimusretket ovat epäonnistuneet. Alueella asuu paljon intiaaneja, joten heidän lukumääränsä, asuinpaikat, aseet, metallivarat ym. rikkaudet pitää raportoida tarkkaan. Siksi Allen kirjoittaa joka päivä, mutta sen lisäksi hän kirjoittaa päiväkirjaa Sophielle, jonka hän tietää janoavan tietoja matkasta.

Kun kirjoitan tätä, lähelläni istuu intiaani nimeltä Skilly. Hän osaa hieman englantia, mutten ole koskaan nähnyt yhtä hurjan näköistä intiaania. Hänen nenäänsä lävistää sylinterimäinen hammaskotilo. Mustat hiukset on jyrsitty lyhyiksi aivan kuin tylsällä veitsellä. Yllään hänellä on karibunnahasta tehty, sudenkarvalla koristettu anorakki & kaulassa helmikoristeinen veitsentuppi – niistä ollaan tavattoman ylpeitä & intiaanimiehet eivät riisu niitä edes käydessään nukkumaan.

Lumilapsi oli aikuisten satukirja, sitä samaa fantasiaa löytyy tästäkin kirjasta. Kirjassa on paha henki, joka muuttaa muotoaan ja aiheuttaa ikäviä tapahtumia erämaamatkalaisille ja myös Sophielle. Tämä fantasiaosuus kirjan koko matkan ajan tekee kirjasta mielikuvitusrikkaamman tarinan, joka yhdessä hurjien luontokuvausten kanssa kuvittaa kirjan seikkailuksi vailla vertaa. Intiaanien elämä oli vielä vuonna 1885 vapaata vaelluselämää luonnon lakien mukaan, he noudattivat vanhoja esi-isiltä perittyjä tietoja, taitoja ja kulttuuria sekä uskontoja. Kirjassa pääsemme kurkistamaan intiaanien elämäntyyliin ja siihen mitä heille on tehty ja mitä tullaan tekemään.

Vaikka kersantti Tillman & luutnantti Pruitt ovat todistajina, ei tee mieli kirjata tätä. Miten selitämme sellaisen tapahtuman? Olemme nälissämme, se on totta, mutta olen minä ollut vieläkin lähempänä nälkäkuolemaa, enkä silti ole kokenut tällaisia hallusinaatioita. Olemmeko mahdollisesti törmänneet johonkin luonnonpäihteeseen?

Maailman kirkkaalle laidalle vie tutkimusretkeläiset uskomattomiin seikkailuihin luonnon ja pahahengen kiusatessa heitä. Intiaaneilla oli omat shamaaninsa, joista joku yritti saada retken epäonnistumaan, joten Allen ja kumppanit kokivat kaikenlaista uskomatonta. Kotona Vancouverissa Sophien päivät täytti hänen uusi harrastuksensa, joka liittyi luontoon. Kirjailija nostaa hienovaraisesti esille 1800-luvun lopun naisen aseman eri yhteiskuntaryhmissä. Myös intiaanien asema ja heihin kohdistuneet epäkohdat nousevat esille. Kirja on niin mielenkiintoinen ja se sisältää niin paljon kaikkea kiinnostavaa, että tekisi mieleni aloittaa kirja uudestaan alusta. Kirja on huikea seikkailukirja.

Äärettömyys, koko ihanuus, supussa kuin kosteat höyhenet pikkuruisen munan sisällä.


Eowyn Ivey, Maailman kirkkaalle laidalle *****
Suom. Marja Helanen
Bazar 2017
s. 547
To the Bright Edge of the World 2016
Seikkailukirja
Alaska

Eowyn Ivey: Lumilapsi