tiistai 17. tammikuuta 2017

KIRJOJEN SUOMI 2014: Pajtim Statovci ja Kissani Jugoslavia

On vuosi 2014 ja Kosovosta pienenä Suomeen muuttanut Pajtim Statovci julkaisee pakahduttavan esikoiskirjan nuoresta miehestä ja äidistä, joiden elämä kietoutui toisiinsa kuin symboliset eläimet, joiden tarkoituksen voimme vain kuvitella. Kirja antaa meille kuvan albanialaisuudesta, sodasta, vainoista ja maahanmuuttajien elämästä. Tämä seksuaalisesti ja henkisellä ja fyysisellä väkivallalla vahvasti latautunut kirja ei jätä ketään kylmäksi. Kirjan nimi on Kissani Jugoslavia.


Olin äärimmäisen ilahtunut, kun kuulin, että saan blogata Kissani Jugoslavian Ylen Kirjojen Suomi hankkeessa. Olen lukenut Statovcin esikoiskirjan ilmestymisvuonna ja myös vuonna 2016 ilmestyneen Tiranan sydämen. Pidän vahvoista tarinoista, joissa juoni ei pysähdy. Kissani Jugoslavia suorastaan hyökkää päälle, raapii vahvoilla kynsillä, ja köyristää selkänsä vihaisesti, samalla kun häntä viuhtoo puolelta toiselle. Juuri kun luulee, että nyt on ehkä pieni hetki hengähtää, niin uudet kuviot luikertelevat päälle, ne kietoutuvat jalan ympärille, siitä vatsan ja selän ympäri ja sanat tuovat silmieni eteen punaisen kaksihaaraisen kielen, terävät hampaat ja tappajan silmät.

Pajtim Statovcin taito on luoda sanoista tarina, jonka näkee sielunsa silmin tapahtuvan. Kissani Jugoslavia kertoo tarinan äidistä ja pojasta, joiden kotimaata ei enää ole olemassakaan, sillä se on hajonnut. Perhe kuului albanialaisiin, joita vainottiin vuosikausia Titon kuoleman jälkeen. Oli aika lähteä pakoon, kun perheen isä menetti työpaikkansa etnisessä puhdistuksessa ja koti hajotettiin. "Suomi on maa, jossa jokaisella perheellä on iso omakotitalo ja uima-allas", voi niitä valheita. Äidin viha isää kohtaan kasvoi pimeyden ja kylmyyden keskellä ahtaassa huoneessa, johon piti mahtua seitsemän henkeä. Viha oli saanut alkunsa hääpäivänä. Päivänä, jolloin jokaisen morsiamen pitäisi olla onnellinen.

Kissani Jugoslavian kertojina toimivat perheen poika Bekim ja äiti Emine. Äidin tarina alkaa vuodesta 1980, kun hän käy vielä koulua ja hänen tarinansa jatkuu nykyisyyteen asti. Bekim kertoo särkyneen mielen kamppailusta nykyisyydessä, johon vaikuttavat menneisyyden ikävät tapahtumat. Opiskeluongelmat, irtosuhteet, sekava juhliminen, psyykkiset ongelmat, yksinäisyys, eristyneisyys. Kirja kuvaa vaikeasti traumatisoituneen nuoren miehen kuvaa, jota korostaa erilaisuus, maahanmuuttajatausta ja Suomessa kasvava pakolaisviha. Eminen ja Bekimin tarinoita kerrotaan kuin vuoropuheluna. Jossakin kohtaa äidin tarinassa kuvataan Bekimin lapsuuden ongelmia. Ongelmia yritettiin hoitaa monin eri tavoin. Lapsen kammottaville painajaisille ei keksitty syytä. 

Ylen Kirjojen Suomi hankkeen tavoitteena on esitellä itsenäisen Suomen kaunokirjallisuutta sadan vuoden ajalta, jokaiselta vuodelta yksi kirja plus viimeisenä vuoden 2017 kirja, jolloin kirjoja on yhteensä 101. Kirjablogit ovat haasteessa mukana. Kirjat kuvaavat kyseisen vuoden kiinnostavaa ilmiötä ja vuodelle 2014 en voisi kuvitella kyseistä vuotta enempää kuvaavaa ilmiötä kuin maahanmuuton jatkuvasti kasvava virta, joka vastaavasti kasvatti maahanmuuttoa vastustavien joukkoa. Suomi oli jakautumassa kahtia, sillä maahanmuuton hyväksyjät ilmaisivat myös vahvasti kantansa.  Yhteiskunnan päättäjät joutuivat lujille, kun maahanmuuttajien virta lisääntyi lisääntymistään, kokien huippupisteen vuonna 2015. Maahanmuuttajat ovat ihmisiä ja he ovat paossa vainoja, kidutuksia ja sotia. Tällä hetkellä pakolaiset eivät pääse jatkamaan matkaa suurilta pakolaisleireiltä.

Pajtim Statocvi kertoi  tarinan, jonka lähtömaa oli Jugoslavia. Sellaista maata ei enää ole, sillä se on hajonnut. Sota, vainot, pakolaisuus, maahanmuutto, maahanmuutajana asuminen vieraassa maassa, nuo ilmiöt tulevat hyvin esille Kissani Jugoslavia teoksessa. Rinnan oman erilaisuuden hyväksymisen kanssa kulkee seksuaalisuus, johon fantasia antaa oman lisävärityksen Bekimin tarinassa. Äidin ja pojan tarinat ovat sävyltään erilaiset, mikä on juonellisesti hyvä asia, sillä heitä erottaa niin moni asia. Taianomainen, värikäs, vahva, salaperäinen, väkivaltainen, symbolinen ja seksuaalinen kirja antaa lukijalle kukkuramäärin ajateltavaa. Kirja on kuin silittäisi vihaista kissaa vastakarvaan.

Pajtim Statovci, Kissani Jugoslavia *****
Otava 2014
s. 285

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Pajtim Statovci: Tiranan sydän

 
KIRJABLOGIT JA 101 KIRJAA

maanantai 16. tammikuuta 2017

Anna-Mari Kaskinen: On toinen maa

 
Vuosien jälkeen tiedän:
kaikki se tarpeen on, 
valon ja varjojen leikki,
kaipaus sanaton.

Vuosien jälkeen huomaan:
ei ole kauniimpaa
kuin kipu yhdessä kantaa,
elää ja rakastaa.

Anna-Mari Kaskinen on kirjoittanut runoja suruun ja ikävään. On toinen maa sisältää 35 runoa, joita lukemalla voi käsitellä omia syvimpiä kipukohtia silloin, kun kokee menetyksen ja kipua. Runot on koottu yhdeksästä aiemmin julkaistusta runokirjasta. Jos läheinen on menettänyt itselleen merkityksellisen ihmisen, suru voi kestää kauan ja se voi tulla aina joissakin tilanteissa uudelleen esille, mutta jo pienemmällä voimalla.  Surun alku voi olla heikompi, ehkä tuuliseen päivään verrattava, sadekuuroja aina silloin tällöin. Sitten se iskee päälle ja ihminen on heikko surun voimien edessä. Suru on kuin myrsky, joka tulee voimalla ja suurilla aalloilla päälle. Jos ihminen ei taistele vastaan, suru voi viedä mennessään vuosikausiksi. 

Onneksi kaikki käytännön järjestelyt tuovat pakollisia pysähtymisiä surun aikana. On ehkä järjestettävä hautajaiset ja muistotilaisuudet, hankittava arkku ja hautapaikka. Toisinaan sureva ihminen ei pysty näihin arkisiin puuhiin. Siinä on ehkä perhe ympärillä, joka voi auttaa käytännön asioissa. Mutta niihin syvimpiin tunteisiin, niihin tarvitaan jotain muuta. Talo voi olla pian täynnä kukkia, joilla ystävät ja sukulaiset muistavat. Joissakin surutapauksissa olen saanut tällaisia surukirjoja. Voi olla, että juuri sillä hetkellä ei pysty lukemaan, aivot ovat suuren tunnelatauksen kourissa, jolloin lukeminen ei ole mahdollista. Musiikki on helpompaa. Itselleni kävi isän kuolleman jälkeen niin, että kuuntelin niitä samoja lauluja, jotka toivat isän mieleen ja muistot ja sitten siitä itkusta ei tullut loppua. Lopulta päätin lopettaa niiden laulujen kuuntelemisen, ja suru alkoi hellittää. Lapsillekin oli helpompaa, kun äiti ei ollut aina itkemässä.

Äidin kuolema oli  yhtä yllättävä kuin isän kuolema. Olin viisaampi, enkä kuunnellut musiikkia, joista tiesin surun nousevan pintaan. Läheiset ja sukulaiset soittelivat ja kävivät, ja minulle jäi tunne, että suru jäi käsittelemättä, ei ollut aikaa. Kului muutama kuukausi ja surun tummat merkit hiippailivat ympärillä, yrittivät saada minut kiinni. Olin kiireinen, pidin itseni kiireisenä, opiskelin siinä sivussa, mutta kaikki ei ollut hyvin. Luin kirjoja aina kun ehdin tenttikiireiltä. Eräällä kurssilla valitsin Amy Tanin Äitiensä tyttäriä kirjaksi, josta piti tehdä essee. Valinta oli varmasti intuitio, sillä itkin koko kirjan ajan. Siinä oli kirja, joka aukaisi lukitut tunteet. Toinen vastaava tunnelukkojen avaaja, lohduttava ja muistoja tuova kirja on ollut blogiaikana Shin Kyung-sook: Pidä huolta äidistä.

Surevalle on annettava aikaa, mutta surevaa ei kannata jättää olemaan yksin koko aikaa. Keinoja surusta selviämiseen löytyy kaikenlaisia, toisille se on musiikki, toisille kirjallisuus, toisille liikunta, toisille vertaistuki. Kriisikeskus on sellainen paikka, jonne voi soittaa anonyymina ja puhua pahasta olosta. Moni läheinen on hyvä kuuntelija, mutta lapset ja nuoret eivät välttämättä jaksa kantaa sellaista taakkaa, jos on omakin surutyö käsittelyssä.
Runojen lukeminen on monesti helppo keino lähestyä surua. Joskus pahimmalla hetkellä vain se yksi runo voi olla merkityksellinen.

Hämärimpään taloon
loistaa aurinko.
Astu ulos, valoon.
Yö on mennyt jo.

Pimeys on poissa.
Suru hälvenee.
Kivun onkaloissa
valo säteilee.

Anna-Mari Kaskinen, On toinen maa - Sanoja suruun ja ikävään
Kirjapaja 2011 toinen painos
ensim. painos 2010
s. 48

perjantai 13. tammikuuta 2017

Tove Jansson: Viesti

Hei! Meitä on kolme tyttöä joiden sinua koskevalla esitelmällä on kamala kiire joten voisitko auttaa kertomalla ihan lyhyesti kuinka aloit kirjoittaa ja miksi ja mitä ajattelet elämästä ja sitten jokin sanoma nuorisolle, tiedät kyllä. Kiitos etukäteen

Tove Janssonin novelliteos Viesti sisältää nimikkonovellin ja se on viimeisin kirjan 32 novellista. Viesti - novelliin on koottu erilaisia viestejä, joita kirjailija on ilmeisesti saanut rakkailtaan ja ihmisiltä, jotka uskalsivat lähestyä kirjailijaa. Uskon, että kirjailija sai valtavan määrän viestejä ympäri maailman. Niitä lähettivät tehtaat ja yksityiset ihmiset, jotka halusivat käyttää tuotteissaan muumihahmoja. Joku vessapaperitehdas halusi painaa muumiaiheista WC-paperia. Hauska ja humoristinen kirjan viimeinen novelli. Uskoisin, että sellainen suosio voi olla myös rasittavaa, sillä aina viestit eivät olleet hyviä, vaan niitä tuli uskonkiihkoilijoiltakin. Viesti-kirjaan on valittu novellit vuosilta 1971-1997, eli 26 vuoden ajalta. Novellit on koottu Tove Janssonin kuudesta eri novellikirjasta.

Rakas Ewald,
oli todella hauska yllätys saada sinulta kirje. Mistä sait sellaisen ajatuksen.
Totta kai voisimme tavata, niin kun sanot siitä on kauan. Siinä kuusikymmentä vuotta, suunnilleen.

Ylläoleva lainaus on Kirjeitä Klaralta novellista, joka on julkaistu aiemmin Seuraleikki (1991) novelliteoksessa. Novellissa on Klaran lähettämiä kirjeitä ystäville ja tuttaville. Kirjeet ovat tietysti erilaisia sävyltään. Pidän valtavasti kirjekirjoista tai päiväkirjakirjoista, yleensä kirjoista, jotka voi kuvitella kirjoitetun käsin. Käsinkirjoittaminen on katoamassa, valitettavasti, vaikka sen hyöty aivotoiminnalle ja käden hienomotoriselle toiminnalle on tutkimusten mukaan erittäin huomattava. Esim. opettajat ovat huomanneet käsinkirjoitettujen kouluaineiden olevan luovempia ja pidempiä, kun taas näppäimistöillä kirjoitetut (tietokoneilla, tableteilla) aineet ovat lyhyempiä ja vähemmän luovia.

Kaikki päivät kirjoitetaan muistiin ennen pimeäntuloa, samoin vedenkorkeus, tuulensuunta ja lämpötila, ja ovenpieleen muistilista hankittavista tavaroista;  uusia paristoja, sukat jotka eivät pistele, joka lajia vihanneksia, särkysalvaa, toinen lamppulasi varalle, sahanterä, voita, madeiraa, potkurinsokkia.

Orava-novelli, josta lainaus yllä kertoo henkilöstä, joka asuu yksin saarella. Saari ja meri ovat Tove Janssonin kirjojen elementtejä, joista hän kirjoittaa paljon. Novellin henkilön päivät ovat samantyyppisiä ja elämä kulkee eteenpäin kirjaamalla kaiken ylös. Sitten tapahtuu jotain uutta, joka sekoittaa päivärytmin. Saarelle tuli orava. Orava-novelli on aiemmin julkaistu Kuuntelija (1972) teoksessa.

Joskus syyskuussa Alexander aloitti nukkekaapin. Toisin sanoen hän ei tiennyt vielä että siitä tulisi nukkekaappi. Hän teki pienen soikean mahonkipöydän jossa oli leikkauksin koristeltu jalka ja sen jälkeen kaksi viktoriaanista tuolia jotka hän verhoili punaisella sametilla.
Erik sanoi: Niin pieniä ja kuitenkin ihan oikeita. En ymmärrä kuinka sinä pystyt. Mutta mehän emme tunne ketään lapsia.

Nukkekaappi-novelli on lempparini. Se on Nukkekaappi (1980) teoksen nimikkonovelli. Siinä miespari jää eläkkeelle ja toinen alkaa rakentaa ajankuluksi nukkekaappia. Jostakin syystä minulle tulee mieleen muumitalo, sillä nukkekaapin rakennusvaiheissa kuvaillaan juuri muumitalon näköistä nukkekaappia. Sähköistysvaiheessa Aleksander pyytää avuksi Boy nimistä ystäväänsä ja silloin kertomuksesta tulee mielenkiintoinen mustasukkaisuusdraama.

Alusta asti oli selvää ettei kukaan talonväestä pitänyt hänestä. Hän oli synkkä ja laiha yksitoistavuotias poika, näytti jollain lailla nälkäiseltä. Pojan olisi pitänyt herättää luonnollista hellää hoivaamishalua, mutta kun ei, ei lainkaan.

Kesälapsi-novelli on julkaistu aiemmin Kevyt kantamus (1988) novellikirjassa. Jostakin syystä, huolimatta novellin hiukan ilkeämielisestä sävystä, Kesälapsen poika herättää minussa sympatiaa. Poika on lähetetty kesäksi saareen, sillä vanhemmat ovat kiireisiä. Poika tulee uuteen paikkaa, tuntemattomien ihmisten luokse, eikä kukaan pidä hänestä. Jälleen olemme Janssonille mieluisassa miljöössä, saaressa ja meren ympäröimiä.

Nyt juna saapui. Ja siinä hän tuli, yhtenä ensimmäisistä jotka laskeutuivat vaunusta, pitkä ja laiha hahmo yllään valtavan laaja musta päällystakki, hatutta päin, valkoinen tukka tuulessa hulmuten. Ilman neilikkaakin Mari olisi arvannut, että näin kertakaikkisen outo lintu ei voinut olla kukaan muu kuin Wladyslaw.

Reilua peliä (1990) novellikirjassa aiemmin julkaistu Wladislaw tuo mieleeni muumilaakson taikurin hulmuavassa viitassaan. Wladislaw on marionettitaiteilija ja on tullut Suomen vierailulle. Siinäkin mainitaan meri. Ihana novelli, romanttinen.
32 novellia voi tuntua rankalta, mutta niitä voi lukea silloin tällöin. Ehkä kokonaisuus kärsii, koska novellit on kerätty kuudesta eri novellikirjasta 26 vuoden ajalta. Tällaisessa kootuissa novellikirjoissa ei ole yleensä kirjailijan punaista lankaa. Toivottavasti lukijoille välittyi Janssonin laaja tuotanto ja kuusi novellikirjaa, joista jokainen voi valita luettavaa. Tämän kirjan sain blogiystävältäni Valkoiselta kirahvilta Opuscolo-blogista. Lukusaatteeksi hän kirjoitti viestin: Hyvästä matkaseurasta kiittäen. En tuolloin tiennyt, että Viesti oli samalla jäähyväisviesti. 

Tove Jansson, Viesti ****
suom. Kyllikki Härkäpää, Kristiina Kivivuori, Eila Pennanen, Oili Suominen ja Päivö Taubert.
Wsoy Bon-pokkari 2014
s. 325
ensim suom. painos 1999
Meddelande 1998

Tove Jansson: Nukkekaappi

Osallistun kirjalla Ompun Novellihaasteeseen

Kaisan bloggaus
Villiksen bloggaus
Ainon bloggaus
Nuoren opettajattaren bloggaus
Jokken bloggaus

torstai 12. tammikuuta 2017

Zdeněk Miler & Eduard Petiška: Myyrän auto


Vuoden 2017 ensimmäinen lastenkirja Kirjasähkökäyrässä on jo klassikoksi muuttunut Myyrä ja auto vuodelta 1962. Myyrä on tšekkiläisen kuvittajan ja animaattorin Zdeněk Milerin (1921-2011) piirtämä hahmo, jonka ensivalloitus tapahtui vuonna 1956 Kuinka Myyrä sai housut animaatiossa. Miler loi yhteensä 50 Myyrä-animaatiota. Animaatioissa Miler käytti lastensa ääniä ja aina välillä kuuluukin lasten iloista kikatusta, mutta animaatioissa ne ovat eläimiä. Tšekkiläinen kirjailija Eduard Petiška (1924-1987) on kirjoittanut Myyrä-kirjojen tekstit ja yhteistyö on ollut loistavaa. Myyrä on ollut jo yli 60 vuotta lasten suosikki ja suosiolle ei näy loppua. Kirjojen ja animaatioiden rikkautta ovat hyväntuulinen ja lempeä Myyrä ja muut eläimet, jotka auttavat toinen toisiaan. Tietysti loistava piirrosjälki ja iloiset eläinhahmot tuovat hymyn kaikkien huulille, niin aikuisten kuin lastenkin. Mielikuvitusrikkaista Myyrä-animaatioista, kirjoista, pehmoleluista ja peleistä on saanut nauttia isovanhemmat lapsuudessaan, heidän lapset ja lapsenlapset. Myyrä on klassikko

Minulle riittäisi pikkuruinen auto, kunhan se vain kulkisi. Kääntäisin ohjauspyörää, auto hurisisi iloisesti, ja tuuttaisin aina kun haluaisin. Ah, saisinpa minäkin auton!

Myyrä ja auto kirjassa myyrälle tulee selvästi autokuume, kun hän näkee autoja ja eräässä autossa koiran. Jos koirallakin on auto, niin miksipä myyrällä ei voisi olla autoa.  Myyrä näkee miten autoa korjataan ja miettii, että kyllä hänkin osaisi koota auton. Hän tutkii mitä osia autoon tarvitaan. Ja sittenpä kun auton osat ovat mielessä, on aika alkaa keräämään auton osia.  Kun auton osat ovat koossa, täytyykin miettiä, että mistä kannattaisi aloittaa auton kokoaminen. Tämä on kuin suoraan kasvatusoppaista, kun annetaan lapsen itse tutkia ja miettiä miten työ kannattaisi tehdä: tutkivaa oppimista.

Lopulta myyrän auto on valmis, mutta se ei lähde liikkeelle, mitähän sitten pitäisi tehdä? Sitten tuleekin neljä pyörää vastaan ja ne tulevat rikkonaisesta autosta. Eräs lapsi on rikkonut leluautonsa. Sitten seuraa satukirjojen opetus, sillä hyvissä satukirjoissa on aina opetus:

Eikö hän muka tiedä, ettei niin saa tehdä?

Mutta missä autoja korjataan, hiiri tietää kertoa ja myyrä saa hienon auton, jolla huristella muiden autojen seassa. Lopulta on aika käydä nukkumaan omaan pesäkoloon. Nämä ovat sellaisia ajattomia hyvänmielen satukirjoja, joista kaikki tulevat hyvälle mielelle. Siitäkin lelujen rikkomisesta voi keskustella tämän kirjan avulla ihan luonnollisesti. Lapset lähtevät innokkaasti mukaan kertomaan mitä on rikkonut tai varsinkin joku muu on rikkonut, ehkäpä äiti ja isäkin ovat rikkoneet jotakin. No entäs sitten, mitä pitää tehdä, kun on rikkonut jotakin. Lapsilta saa hirmu monta hyvää vastausta tähänkin kysymykseen. Voi, minä olen jälleen pikkuinen tyttö ja katselen satumaisia Myyrä-animaatioita telkkarista, ja olen haltioissani ♥♥♥♥

Zdeněk Miler & Eduard Petiška, Myyrän auto *****
Zdeněk Miler kuvitus, tarina ja idea
Eduard Petiška teksti
suom.  Kirsti Saraste
Tammi 2015  9. painos
s. 63
Krtek a autičko 1962

Osallistun satukirjalla Kirjojen pyörteissä-blogin Jennyn Ajattomia satuja ja tarinoita-lukuhaasteeseen.
Jokken bloggaus

tiistai 10. tammikuuta 2017

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Yhden lapsen politiikka (1980-2015) oli maailmanhistorian tiukin ja kiistellyin syntyvyydensääntelyohjelma. Kiina  pakotti kansalaisiaan tyytymään vähään, hankkimaan useimmiten vain yhden lapsen. Politiikka on vaikuttanut tavalla tai toisella joka ikisen kiinalaisen - siis maailman joka viidennen ihmisen - elämään.

Pekingissä asuva Mari Manninen on kirjoittanut vuoden 2016 Tieto-Finlandiapalkinnon voittaneen teoksen Yhden lapsen kansa, Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret. Kaksi kirjan tarinaa on julkaistu aiemmin Helsingin Sanomissa ja kaksi Suomen Kuvalehdessä. Kirjan tyyli on ihmisläheinen ja siinä on käytetty haastatteluja eri puolilta Kiinaa. Kuvat lisäävät ihmisten kertomusten inhimillisyyttä. Vaikeat tarinat, pakkoabortit, pakkosterilisaatiot ja suuret sakot sekä rangaistukset, ne voimme vain kuvitella. Ne ovat kauheudessaan epäinhimillisiä ja ovat polkeneet ihmisten oikeuksia omiin lapsiin. 

Kiinan yhden lapsen politiikka tuli tiensä päähän ja se jätti taakseen valtavan määrän tuskaa, kyyneleitä, tapettuja tyttöjä, maailmalle adoptoituja tyttöjä. Väestötieteilijöiden mukaan Kiinassa on 30 miljoonan miehen enemmistö naisiin verrattuna vuonna 2020. Miehille ei ole puolisoa Kiinassa ja morsianvälitys- ja ihmiskauppa kukoistaa, kun heille kaapataan naisia vaimoiksi lähimaista. Kiinalla on myös edessä jättimäinen ongelma suuren vanhusväestön ja pienen työväestön epäsuhdan vuoksi. 

Vuoden 2016 alusta Kiinassa astui voimaan kahden lapsen politiikka, mutta ihmiset ovat tottuneet pieniin perheisiin ja parempaan taloudelliseen elämään. Lasten elättäminen, päivähoito ja koulutus maksavat. Kiinassa on tapana hankkia pojalle asunto, jota vanhemmat säästävät heti kun poika syntyy. Tyttöjen asema on ollut varsinkin maalla vaikeampi, mutta kaupungeissa helpompi. Yleensä lapset ovat elättäneet vanhempansa. Vaikeuksia syntyy, jos lapsi kuolee. Selvästi Kiinassa ei ole ajateltu ja tehty yhteiskunnallisia uudistuksia vanhusten ja vammaisten olojen parantamiseksi. Nykyisin Kiinasta adoptoidaan vain vammaisia lapsia, kuitenkin vammaksi riittää esim. huono näkö ja toisinaan pelkkä tyttö, viaksi voi sanoa, että kävelee huonosti, mutta todellisuudessa vikaa ei ole. 

Kirjassa ei puhuttu kiinalaisesta verotuksesta, onko sitä, mikä minua olisi kiinnostanut. Kirjassa oli kyllä runsaasti palkkatietoja ja esim. morsiamille maksettavista hinnoista, kun hän suostuu vaimoksi. Kun jokaiselle naiselle on useampi mies tarjolla, nainen voi vaatia runsaimmat korvaukset, jos haluaa. Netissä on myös morsianvälitysfirmoja. Kauppamiehet huomaavat pian mikä bisnes kannattaa.

Vuonna 1983 tehtiin ainakin 15 miljoonaa aborttia ja 20 miljoonaa sterilointia.

Kirjan surullisinta luettavaa on vanhemmat, jotka jäivät kiinni omien tyttöjensä tappamisesta. Maaseuduilla piti olla poika, sillä pojat huolehtivat perinteisesti vanhemmistaan. Kun on vain se poika, ja alueella on kaikilla vain poika, niin jokainen ymmärtää sen, että siitä syntyy ongelmia. Lisäksi nämä ainokaiset lapset palveltiin ja hemmoteltiin kuin he olisivat olleet pikkukeisareita. Kiina ei ole ainoa maa, missä perhe haluaa vain poikia. 80-luvulta lähtien ultraääni mahdollisti halvalla tiedon syntyvästä lapsesta, ja tyttösikiöt oli helppo abortoida pois. 

Tällä hetkellä sekä vanhemmat että hallitus katuvat yhden lapsen politiikkaa, sillä aikuisia miehiä on suhteessa naisiin kymmeniä miljoonia enemmän. Lisäksi yksi lapsi on vaikeuksissa elättäessään vanhempiaan perheensä ohella. Hyvässä lykyssä heidän pitää elättää vielä isovanhemmat. Yhden lapsen politiikka toi myös järjettömän määrän inhimillistä kärsimystä, jonka arvet eivät parane helposti. Vasta viime aikoina ovat liikalapsina syntyneet lapset saanet oikeuden rekisteröityä, käydä koulua, tehdä töitä, matkustaa junilla, avioitua ja saada lapsia. Sitä ennen heitä ei ollut olemassa kiinalaisessa yhteiskunnassa.

Mari Mannisen helppolukuinen Yhden lapsen kansa antaa valtavan määrän tietoa kiinalaisen yhteiskunnan synkimmistä puolista. Kirjan arvokkuus nousee siitä, että haastateltavat ovat aitoja ja kertovat oman näkökantansa tähän kipeään ilmiöön. Yhden lapsen syntyvyyspolitiikkaa katsotaan monesta eri näkökulmasta ja siitä haetaan myös hyviä puolia, mutta sen julmuus ja epäoikeudenmukaisuus ovat saaneet valtavat mittasuhteet. Nyt olisi viimeinkin aika muutokselle.

Mari Manninen, Yhden lapsen kansa - Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret *****
Atena 2016
s. 203 + 8 kuvasivua

maanantai 9. tammikuuta 2017

Thomas Rydahl: Erakko

Nyt tulevat tähdet, ne ovat aina olleet siellä mutta saavuttavat hänet nyt. Ensin hän näkee pienet pisteet, sitten tähtimerkit ja Orionin vyön ja galaksin, kuin vanhanaikaiset reikäkortit tuomassa viestiä alkuräjähdyksestä. Jo seitsemäntoista vuotta ja yhdeksän kuukautta täällä.

Tanskalaisen kirjailijan Thomas Rydahlin jännityskirja Erakko alkaa uuden vuoden aattoillasta. Kirjan päähenkilö, ikääntynyt, erakkomainen taksinkuljettaja, tanskalainen Erhard, miettii elämäänsä, josta hän on viettänyt Kanariansaarilla seitsemäntoista vuotta. Erakko aloitti Erhard Jørgensen-rikosromaanisarjan ja sen itsenäinen toinen osa De Savnede ilmestyi Tanskassa vuonna 2016. Kuten kansikuvasta näkyy, Erakko sai Lasiavain-palkinnon vuonna 2015 vuoden parhaasta pohjoismaisesta rikosromaanista. Tanskassa kirja on saanut vuoden parhaimman esikoisromaanin ja parhaan rikosromaanin palkinnot. Erakko on kaukana tavanomaisesta rikosromaanista ja rikosten ratkojana taksinkuljettaja Erhard on aika kömpelö ja hidasliikkeinen. Tapahtumilla ei ole mitään kiirettä ja lumumba maistuu kuuman auringon alla. Taskussaan Erhard kuljettaa jotain, jonka hän löysi eräältä ns. kolaripaikalta. Erhard on muutenkin mielenkiintoinen kirjahahmo, sillä hän kuulee äänettömien ja kuolleiden puheet.

Kuva on suuri ja mustavalkoinen. Se on varmasti otettu värillisenä, mutta siinä ei ole värejä, vaan vain harmaan eri sävyjä, ehkä ruskeaa, ehkä häivähdys vihreää. Kauhea sietämätön kuva. Siinä on vinottain suuri nelikulmio, jolle neljä ympärille asetettua vaaleanharmaata viiriä antavat syvyyttä. Ja neliön keskellä kuin näkymättömän munankuoren ympäröimänä on ihminen.

Erhard juhli ystäväpariskunnan kanssa ja he tulivat rannalle katsomaan ukkossään loistavaa salamointia, kun huomasivat poliisit ja uuden auton hylättynä hiekkarannalta. Myöhemmin Erhard sai selville, että autossa oli kuollut poika ja hän päätti ratkaista kuolleen pojan arvoituksen. Ongelmia oli riittävästi tässä mysteerihommassa. Lisäongelmia tuotti kännykät ja tietokoneet, joita Erhard ei ollut opetellut käyttämään, mutta nyt oli pakko. Mikä ajoi Erhardia tutkimaan tätä ongelmaa, oliko se ehkä poliisien piittaamattomuus asiaa kohtaan. Oliko syynä ehkä valheet, jotka levitettiin asiasta? Vai oliko syynä äiti, joka paljastui maksetuksi syylliseksi? Mihin joutui ystävä, joka oli mukana rannalla? Miksi Erhardia yritettiin lavastaa syylliseksi erinäisiin rikoksiin? Kuka ohjaili Erhardin toimintaa? 

Tiesin, ettet sotkeudu sellaiseen. Ethän sinä ole mikään poliisi.

Kanarian saaret on pieni paikka, joten kaikki asukkaat tiesivät mitä Erhard puuhaili. Varsinkin poliisit olivat kiinnostuneita Erhardin liikkeistä. Erakko selvitti rikoksen ja siinä samassa moni muukin asia paljastui. Ehkä se mitä Erhard toivoi Uuden Vuoden aattona jäi toteutumatta, mutta toivossa on hyvä elää. Kirja on erilainen kuin mihin dekkarinlukijat ovat tottuneet. Juonia ja kiperiä tilanteita on sopivasti. Ajattelua ja pohdintaa, sitä on rutkasti enemmän. Erakko on rouheva ja hitaasti etenevä, mutta erilaisuutensa ansiosta ottaa karhean paikkansa jännityskirjallisuuden ehkäpä uudenlaisen genren suunnannäyttäjänä.

Thoma Rydahk, Erakko ***
suom.Salla Korpela
Minerva  2016
s. 484
Eremitten 2014

Leena Lumin bloggaus
Takkutukan bloggaus

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

J. M. Ilves: Sorjonen - Nukkekoti






Tunnen, miten etäisyys vainajaan pienenee. Oloni huononee hetki hetkeltä. Tuttu epätodellinen tunne ujuttautuu nahkoihini, pyörryttää. Yritän takertua mukaviin ajatuksiin.

J. M. Ilves on nimimerkki, jonka taakse kätkeytyy kaksi nimettömänä pysyttelevää ammattikirjailijaa. Sorjonen pyöri vuoden 2016 loppupuolella telkkarissa ja ihastuin Ville Virtasen näyttelemään Sorjoseen, joka inhosi työtään, mutta oli siinä todella hyvä. Sorjosella on omat metodinsa ratkaista rikokset. Muutto Lappeenrantaan tuli ajankohtaiseksi, koska työ keskusrikospoliisissa tuli liian raskaaksi ja vaimolla oli vakava sairaus. Sorjonen halusi lisää aikaa perheensä parissa. Sitä ei ollut tiedossa, sillä naapurimaan läheisyys toi runsaasti lisätöitä rikosrintamalla. Kirjassa Nukkekoti heti ensimmäisinä työpäivinä Sorjonen joutuu ratkomaan nuoren tuntemattoman naisen murhaa. Nainen on luultavasti yhtä nuori kuin oma tyttö.

Olen käynyt hajamieliseksi, aika ja paikka ovat menettämässä merkitystään. Minua vaivaa sama tunne kuin illalla. Jotain on jäänyt huomaamatta - lankojen päät ovat näkyvillä, mutta en ole osannut liittää niitä yhteen. Olen lähestynyt molempia tapauksia kaavamaisesti, järjellä, lokeroimalla. Ehkä on aika antaa kaaokselle mahdollisuus.

Kirjan lukeminen sen jälkeen, kun on katsonut aiheesta tehdyn elokuvan tai tv-sarjan, ei aina ole hyvä. Ei myöskään niin, että katsoo kirjasta tehdyn elokuvan. Liian samanlaiseksi tehtynä tulee kieltämättä pettymys. Yksi hienoimmista elämyksistä oli, kun luin Piano-kirjan ja katsoin siitä tehdyn elokuvan. Molemmat olivat huikeita ja koin vastaavanlaisen taide-elämyksen. Elokuvan maisemat olivat uskomattoman kauniita. Sorjosen tv-sarjassa iso osa tulee ulkokuvauksista, jo sarjan alkukuvaus hienon musiikin kera on uskomattoman hieno. Kirjoista ei löydy juuri luontokuvauksia. Kirjat ovat pelkistettyjä ja pysyvät dekkarikirjojen hengessä mukana. Tiukkaa tutkimusta, langanpäiden yhdistelemistä ja rikos on ratkaistu. Sorjosesta on jo syntynyt tietynlainen kuva, hän on Ville Virtasen näyttelemä kompleksinen ja erityinen rikospoliisi, joka inhoaa rikoksia, mutta on niiden ratkaisemisessa hyvä. Jotenkin Ville Virtanen ei istu kirjan Sorjosen rooliin. Tai minä itse en sovi tämän kirjasarjan lukijaksi.

J. M. Ilves, Sorjonen - Nukkekoti **
Gummerus 2016
s. 283