tiistai 16. heinäkuuta 2019

Jørn Lier Horst: Hylkiöt


Muutama lokki liiteli lahden yllä laiskoin, laajoin kaarin. Wisting katseli yhtä niistä kuin olisi halunnut pitää pienen tauon ennen kuin veti keuhkonsa täyteen suolaista meri-ilmaa ja keskittyi tehtävään, josta saattaisi tulla pitkä ja vaikea.

Ihastuin Jørn Lier Horstin rikostutkijaan William Wistingiin edellisessä sarjan suomennetussa kirjassa Tulikoe. Hylkiöt on sarjan kuudes kirja ja edellinen suomennos Tulikoe oli sarjan kymmenes kirja. En tiedä mikä järki vai onko järkeä ollenkaan tässä suomennostouhussa. Tykkäisin kuitenkin lukea kirjat ykkösestä eteenpäin. Tosin tämän laadukkaan dekkarisarjan kirjat luen vaikka missä järjestyksessä, sillä Wisting on ihan huippu päähenkilö. Tällä kertaa Wisting pähkäilee ruumiinosien parissa.

Line oli aina ajatellut, että pystyi puhumaan isän kanssa mistä tahansa, mutta tätä tapausta ei ollut käsitelty koskaan. Se ei ollut salaisuus mutta siitä ei myöskään puhuttu. Isä ei varmaan ollut puhunut siitä kenenkään kanssa. Ei edes äidin.

Rikospoliisi William Wistingillä on aikuinen tytär Line, joka työskentelee toimittajana. Line toimii kirjan toisena päähenkilönä. Isä ratkaisee poliisina rikoksia ja Line on myös kiinnostunut niistä. Tällä kertaa hän haastattelee vankeja. Kyseisten vankien joukossa voi jopa lymyillä  isän etsimä rikollinen. Line on vain ihmeen luottavainen ihmisten parissa, ehkä se johtuu poikaystävän taustasta tai sitten ei. Toisilla ihmisillä on vain positiivinen elämänasenne ja Lineltä se löytyy.

Hän nousi ja mietti, mitä Suzanne mahtoi puuhata. Suzanne oli tullut hänen elämäänsä vajaa vuosi sitten ja täyttänyt tyhjiön. Ingrid tulisi aina olemaan hänen elämänsä tärkein nainen, sitä ei muuttaisi mikään. Hän oli kuitenkin huomannut, että uusi rakkaus saattoi olla jotain aivan muuta kuin entinen.

Wisting on siis löytänyt rinnalleen uuden rakkaan, mutta elää vielä hieman vastahakoista vaihetta suhteessa Suzannen kanssa. Hän ei haluaisi jakaa kaikkea Suzannen kanssa, vaan empii vielä kuolleen vaimonsa muistoissa. Sitä elämää on vaikea saada takaisin, joten soisin Wistingin olevan hieman avonaisempi Suzannen kanssa. Tosin kyllä heillä on kivaakin yhdessä, kun pikkutarkka ja perusteellinen tutkija hieman antautuu tunne-elämälle.

Kirjan nimi Hylkiöt löytyy tarinan sisältä. Hylkiö on henkilö, jota hyljeksitään muun yhteiskunnan toimesta. Sitä aihetta on ihan tarpeellistakin miettiä, että keitä hyljeksitään esim. Suomessa. Jørn Lier Horstin Hylkiöt kirjassa on tietty ihmisryhmä, joka on nostettu kirjan teemaksi. Heitä hyljeksitään.

Jørn Lier Horst, Hylkiöt
Suom. Päivi Kivelä
Otava 2019
s. 316

Jørn Lier Horst: Tulikoe 

sunnuntai 14. heinäkuuta 2019

Helena Waris: Nuorgamin vettä



Jännitys purkautuu sisältäni tahattomana hytkymisenä, kun lasken sinisen vesiämpärin tienpientareelle parkkeeratun Transporterini eteen. Kuivaan hikisen naamani t-paidan etumukseen. Siinä sitä nyt on, perkele: Nuorgamin vettä.

Helena Wariksen Nuorgamin vettä on hullunhauska komedia, jonka päähenkilöllä Mikke Korhosella on tehtävä, josta hän löi kaverinsa Jeren kanssa sadan euron vedon. Veto liittyi ihka oikeaan Suomen pohjoisimman kunnan Nuorgamin veteen, ämpäriin ja kilpailuhenkisiin ihmisiin Nuorgamista Helsingin Havis Amandalle. Havis Amanda oli siis pääte-etappi, jonne Mikke halusi muutaman kuukauden matkan aikana päästä, mutta matka oli välillä rasittava ja sillä riitti uskomattomia tapahtumia, joille oli pakko nauraa hykertää ääneen tai ainakin hymyillä.

Liftaritytöt haluavat kyydin Kaamaseen. Joku limainen äijä on kuulemma jättänyt heidät autiomaahan sopulien ja susien armoille, ja nyt he ovat päättäneet, että minä olen heidän pelastajansa. Soturi sinisellä Transporterilla.

Veikö Mikke neitokaiset Kaamaseen vai ei, siihen voit lähemmin tutustua tämän mielettömän hauskan seikkailukirjan äärellä. Kaamanen on tuttu paikka, samoin Inari ja Ivalo. Matkan varrella kierreltiin paikkakuntia, jotka ovat minulle tuttuja ja puhuttiin eri paikkakuntien murteita, joten siksikin olin ihastuksissani kirjan seurassa. Mikke tapasi matkallaan myös uskomattomia ihmisiä. Jotta Nuorgamin vesi saisi enemmän kuuluisuutta, Jere perusti sille facebook-sivut, ja juttuihin osallistujien seuraaminen oli myös hauskaa puuhaa matkan edetessä, sillä alkuun seuraajia oli vain kolme, mutta loppupuolella jo…

Olen yhä huoltamon pihassa ja tunnelma on kuin markkinoilla. Joku paistaa makkaroita grillissä. Kännykät käyvät kuumina, ihmiset kihisevät ja ottavat valokuvia ämpäristä, joka nököttää yksinäisenä pakuni vierellä. Kunhan eivät potkaisisi sitä nurin, kun noin tungeksivat. Hivuttaudun lähemmäksi sankoa suojellakseni sitä.

Suomi on ämpärihullua kansaa. Tästä hulluudesta ja yllytyshulluudesta Helena Waris on kirjoittanut hassunhauskan kirjan, josta voi kaivella myös syvempiä teemoja esille, jos haluaa, tuntea olevansa poissa oravanpyörästä, kuten kirjan päähenkilö Mikke. Nuorgamin vesi on hervoton kesäkirja, jonka parissa voi lekotella ja lomailla kaikessa rauhassa.

Helena Waris, Nuorgamin vettä ****
Like 2019
s. 335

torstai 11. heinäkuuta 2019

Isabel Allende: Rouva Fortunan tytär


Eliza istui niin usein ikkunan äärellä merta katsellen, taivaanrannan laivoja ja valaita laskien, että hän oli lopulta vakuuttunut olevansa jonkun haaksirikkoutuneen tytär eikä suinkaan syntynyt turmeltuneesta äidistä, joka kehtasi hylätä hänet alastomana maaliskuisen päivän armoille.

Isabel Allenden Rouva Fortunan tytär kertoo nuoren naisen uskomattoman kasvukertomuksen aikuiseksi naiseksi 1800-luvun puolivälin Chilen Valparaisossa ja kultakuumeen villitsemässä Kaliforniassa. Kirjan päähenkilö on Eliza. Elizan ottovanhemmat olivat sisarukset Rose ja Jeremy Sommers, jotka olivat muuttaneet Englannista Chileen. Heillä oli myös isoveli, joka kulki valtameriä laivan kapteenina, ja kuljetti tavaroita mukanaan. Eliza tuotiin talon ovelle vauvana ja kasvatettiin talossa ottotyttären tavoin. Kirjan loppupuolella selviää toinen Elizan vanhemmista. Fortuna tuli esille kirjan vaiheissa, mutta olisin jättänyt kirjan nimestä pois rouvan, sillä se ei sovi kirjan tarinaan.

Kulmikkaasta ja lapsekkaasta pikku kirpusta muovautui sorja ja hienopiirteinen tyttö. Hän vietti murrosiän vaikeat vuodet Miss Rosen valvonnassa, käveli kirja pään päällä, opiskeli pianonsoittoa, viljeli paikallisia yrttejä Mama Fresian puutarhassa ja oppi vanhoja reseptejä tunnettujen ja tuntemattomien sairauksien parantamiseen; sinappia käytettiin arkiväsymykseen, hortensian lehtiä märkiviin kasvaimiin ja naurun palauttamiseen, orvokkia yksinäisyyden sietämiseen ja rautayrttiä Miss Rosen keiton maustamiseen, sillä tämä jalo yrtti parantaa pahantuulisuuden puuskat.

Elizan kouluttaminen suunniteltiin vain yhtä tarkoitusta varten, hänen piti päästä mahdollisimman hyviin naimisiin, mutta kohtalo puuttui asiaan nuoren Joaquin Andietan hahmossa, johon Eliza rakastui päätä pahkaa. Joaquinin kadotessa Kalifornian kultamaille 16-vuotias Eliza karkasi hänen peräänsä. Onneksi hän sai pakomatkalla apua kiinalaiselta Tao Chi´eniltä, muuten pakomatka olisi loppunut jo laivalla. Heidän ystävyytensä vain syveni vuosien mittaan, kun Eliza etsi kadonnutta nuoruudenrakkauttaan.

Mitä hän teki pitkissä housuissa kiinalaisten keskellä? Hänen täytyi ravistella itsensä valveille ja muistaa että oli siellä juuri tinkimättömän rakkauden takia. Hänen tehtävänsä ei ollut suinkaan auttaa Tao Chi´enia, vaan etsiä käsiinsä Joaquin, vaikka vain sanoakseen nuorukaiselle kasvokkain, että tämä oli kirottu karkuri ja pilannut hänen nuoruutensa.

Isabel Alliende kirjoittaa kiehtovia kirjoja. Rakastuin hänen kirjaansa Henkien talo, joka oli tulvillaan tunteita ja kertoi 1900-luvulla eläneen suvun tarinaa. Rouva Fortunan tytär kertoo vuosista 1843-1853. Kirjan päähenkilö Eliza oli kahdenkymmenen kirjan lopussa, mutta kokenut muutaman vuoden aikana enemmän kuin moni koko elämänsä aikana. Kun Eliza etsi kadonnutta rakastaan pitkin vaarallisia ja arvaamattomia Kalifornian kultakenttiä, hän etsi itseään. Mitä hän lopulta löysi, sen voit lukea kirjasta. Kaliforniassa tutuksi tuli rahattomuus ja nälkä,  ankara työnteko, sekalainen joukko kansalaisuuksia ja alakulttuurit.
Rouva Fortunan tytär on kertomus polttavasta rakkaudesta, onnen etsimisestä, syvästä ystävyydestä sekä erittäin itsenäisestä ja seikkailunhaluisesta nuoresta naisesta.

Isabel Allende,  Rouva Fortunan tytär ****
Suom. Sulamit Hirvas
Suuri Suomalainen Kirjakerho Oy 2000
s. 367
Hija de la fortuna 1999

Isabel Allende: Henkien talo

Kirja on oman kirjahyllyn aarre.

tiistai 9. heinäkuuta 2019

Cilla ja Rolf Börjlind: Polttopiste





Kuun mennessä monta tuntia myöhemmin pilveen kynttilä oli palanut loppuun ja oopiumin vaikutus haihtunut. Hiostavassa hytissä makasi neljä poikaa neljällä ohuella patjalla. Yksi heistä, Little Pluto, oli nukahtanut muurahaiskävyn häkin viereen peukalo suussa.
Aamulla olisi taas pakko muistaa.

Ruotsalainen kirjailijapari Cilla ja Rolf Börjlind jatkavat viidennellä dekkarillaan, Polttopiste, suosittua dekkarisarjaa Tom Stiltonista ja Olivia Rönningistä. Sarjasta on tehty myös Nousuvesi-tv-sarja, jonka kaikki jaksot olen katsonut, mitkä on näytetty Suomessa. Polttopiste jatkaa siitä, mihin se edellisessä kirjassa jäi.

Tom Stilton oli muuttanut avovaimonsa Lunan kanssa kuuman  kosteaan Thaimaahan edellisen kirjan jälkeen, Tomin siskon luokse asumaan. Tomin ajatusmaailmaa synkisti edellisen kirjan tapahtumat ja se minkä hän teki pikaistuksissaan. Tom tarvitsi selkeästi jotain tekemistä, jottei masentuisi omiin  ajatuksiinsa. Niinpä hän saikin onneksi toimeksiannon, ja hänen piti löytää eräs henkilö. Etsintäpuuhissa Tom löysi itsensä kiperässä tilanteessa thaimaalaisen mafian piilopaikasta, joka ei kaivannut päivänvaloa, mutta Tom ei malttanut olla sekoittamatta rikollisten puuhia. Mafiajoukosta selvittyään Tom suuntasi matkansa kohti trooppista viidakkoa malariasääskien seuratessa innokkaana kimpussa.

Toisaalla tukholmalaisen talven keskellä Olivia joutui selvittämään outoa autoräjähdystä, missä kuoli kolmihenkinen perhe. Räjähdystä tutkittiin alkuun terroristitekona, sillä perheen äiti oli syyttäjä. Olivia ja hänen työparinsa Lisa tekivät paperihommia ja tutkivat mahdollisia tekijöitä. Yksi kiinnostavimmista lähteistä sai Olivian lukemaan vimmaista runokirjaa, joka kolahti häneen kovasti. Runokirjan oli kirjoittanut nuori taiteilija, johon Olivia tunsi mystistä yhteenkuuluvuutta.

Kirjailijapari Börjlind on tiukasti ajan hermoilla kiinni ja samoin heidän kirjansa. Tarinoihin sekoitetaan sopivasti ajalle tunnusomaisia uutisaiheita, joista on luettu mediassa sekä somessa ja joista uutismaailma on ollut kiinnostunut. Tähän kirjaan on sopivasti sijoitettu mm. Ruotsia ja koko kirjallisuusmaailmaa ravistanut skandaali, joka aiheutti sen, että vuonna 2018 ei jaettu kirjallisuuden Nobel-palkintoa. Aiheella ei mällätä, mutta se on sopivalla tavalla saanut jalansijansa tässä dekkarissa. Nostan hattua kirjailijaparille uskaliaasta kannanotosta. Polttopisteestä löytyy muitakin uutisaiheita, mutta pääteema liittyy seksuaalirikoksiin. Loppujen lopuksi tarinan juonenkuviot liittyivät yhteen, ja sekä Olivia että Tom huomasivat tutkineensa samaa rikossarjaa. Polttopiste vangitsi mukaansa koukuttavalle dekkarimatkalle.

Kuunvalo siirtyi lattialla hieman ja lankesi käärmeeseen. Se oli pitkä, kaunis, kiiltävä ja mustakeltaraitainen koko pituudelta. Se makasi kerällä liikkumatta, vain kieli lipoi leukojen välissä. Stilton tiesi, että pienikin liike saattaisi aiheuttaa hyökkäyksen, joten hän yritti hengittää ilman että rinta kohoili ja tunsi, kuinka hiki virtasi pitkin naamaa. Oli vain ajan kysymys, milloin käärme iskisi. Yhtäkkiä se alkoi luikerrella lattian poikki suoraan häntä kohti.

Cilla ja Rolf Börjlind, Polttopiste *****
Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom
S&S 2019
s. 420
Kallbrand 2018

Börjlind Cilla ja Rolf: Nousuvesi
Börjlind Cilla ja Rolf: Kolmas ääni 
Börjlind Cilla ja Rolf: Musta aamunkoitto

Börjlind Cilla ja Rolf: Uinu, paju pienoinen 
Börjlind Cilla ja Rolf: Polttopiste

keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Maria Turtschaninoff: Naondel. Punaisen luostarin kronikoita


Kuin olisin ollut tärkeäkin henkilö. Joku, jonka kanssa hän todella tahtoi keskustella. Oli vaikea kääntää katsettaan pois hänen tummista silmistään. Kun hän lopulta vei meidät takaisin päivänpaisteeseen ja avasi kultaisen ovenpuoliskon, hänen kätensä hipaisi sattumoisin kättäni. Kesti pitkään ennen kuin sydämeni tyyntyi sen jälkeen.

Maria Turtscheninoffin Naondel on Punaisen luostarin kronikat-sarjan itsenäinen jatkokirja Maresille, joka sai vuonna 2014 Finlandia Junior palkinnon. Tämä fantasiamaailmaan sijoittuva teos kertoo tytöistä ja naisista, jotka tutustuivat toisiinsa ja joiden elämänlangat kietoutuvat toisiinsa kudoksena, jossa vaihtelivat eri värisävyt. Toisinaan kudos likaantui verellä ja veri pestiin pois, mutta jäljelle jäivät tahrat, joita ei saanut pestyä pois. Nämä tahrat olivat kipua, alistumista, pelkoa, häpeää, masentumista, ahdistumista, mutta myös eloonjäämiskamppailua.

Naondelin tarinan kantavana voimana oli erään kunnianhimoisen visiirin, Iskanin, halu tulla rikkaan ja voittoisan maan hallitsijaksi. Tähän toimeen hän tarvitsi ihmeitä. Ensimmäisen ihmeen hoitaja oli nuori Kabira, joka hoiti ihmeitä tekevää lähdettä. Lähteellä oli myös toinen puoli ja se tuli esille täydenkuun jälkeen, silloin lähteen veden voima oli vaarallista. Pian Kabira huomasi olevansa raskaana ja naimisissa Iskanin kanssa, mutta Iskan halusi vain poikia perillisiksi.

Kabira huomasi elävänsä lukkojen takana yksinäistä elämää. Vuodet kuluivat ja Kabirasta tuli kolmen pojan äiti. Äitiydestä ei ollut iloa, sillä pojat kasvatti anoppi, eikä Kabira saanut olla tekemisissä lastensa kanssa. Sitten naapurihuoneeseen ilmestyi valkohiuksinen nuori tyttö, Garai, ja Kabira tiesi, että hän pääsi sen jälkeen helpommalla Iskanin kanssa. Kabira ja Garai myös ystävystyivät syvästi, sillä heillä oli yhteinen vihollinen ja paljon aikaa.

Tiesin, että lapsi olisi tyttö. Raskaus tuntui kaikin tavoin samanlaiselta kuin ne, jotka Iskan oli keskeyttänyt, kun Anji oli kertonut hänelle minun kantavan tytärtä sydämeni alla. Pelkäsin kuollakseni, että hän huomaisi minun olevan raskaana. Tämä tytär minun oli pakko saada pitää. Minun oli pakko saada jotain omaa. Joku jota rakastaa. Joku joka oli vain minun.

Visiiri kiersi maapalloa ja etsi uusia ihmeitä ja valloituksia. Hänen kokoelmiinsa kertyi tyttöjä ja jalkavaimoja, unienkutoja Orseola, naissoturi Sulani, Meriba, Glaras, Iona, joilla oli omat voimatekijänsä, ja joukko nimettömiä samannäköisiä tyttöjä, joita ei erottanut toisistaan. Visiiri oli koonnut oman haareminsa. Mutta mikään ei riittänyt visiirille, hän halusi ruhtinaaksi ruhtinaan paikalle, joten siellä missä Iskan kulki, siellä virtasi myös veri. Iskanin kulkiessa etsimässä uusia ihmeitä ja valloittaessa uusia maita, naiset ja tytöt suunnittelivat yhteistä pakomatkaa, mikä oli vaarallinen hanke.

Naondel sijoittuu Punaisen luostarin perustamista edeltävään aikaan ja kirja on suunnattu nuorille aikuisille. Naondel on säälimätön fantasiaromaani, jonka tarina kosketti ja ahdisti aivan kuin lukiessa ympärille olisi kasvanut muuri, kuten kirjan tyttöjen ja naisten ympärille rakennettiin vahvat muurit, ja heitä ympäröivät lukitut ovet vanginvartijoiden vahtiessa lukkoja. Pääsivätkö vangitut tytöt ja naiset pakoon muurien keskeltä, sen voit lukea kirjasta. Maresi on saanut arvoisensa jatkokirjan Naondelista. Kolmas Punaisen luostarin kronikoista on nimeltään Maresin voima.

Maria Turtschaninoff, Naondel. Punaisen luostarin kronikoita *****
Suom. Marja Kyrö
Tammi 2016
s. 393
Naondel. Kronikor från det Röda Klostret 2016
Fantasiakirja

Maria Turtschaninoff: Maresi (Finlandia Junior 2014)

maanantai 1. heinäkuuta 2019

Donna Tartt: Pieni ystävä


Mutta Robin, heidän rakas pikku Robininsa. Hänen kuolemansa ahdisti heitä vielä runsaat kymmenen vuotta myöhemmin, sen yksityiskohtia ei voinut silotella, sen kauhua ei voinut korjailla tai muunnella millään Clevejen tuntemalla kerrontatekniikalla. Ja koska tämä tahallinen muistinmenetys esti heitä kääntämästä Robinin kuolemaa sille perheen omalle tutulle herttaiselle kielelle, joka silotteli katkerimmatkin arvoitukset miellyttävään ja ymmärrettävään muotoon, sen päivän muisto oli kaoottinen ja sirpaleinen, painajaisen kirkkaita peilinsiruja jotka välähtivät vistarian tuoksusta, pyykkinarun narahduksesta, tietynlaisesta myrskyn sävystä keväisessä valaistuksessa.

Donna Tarttin Pieni ystävä sijoittuu 70-luvun Mississippiin, kirjailijan synnyinkaupunkiin. Päähenkilö 12-vuotias Harriet Dufresnes viettää kesälomaansa, eikä aio mennä kesäleirille, joten päiville on keksittävä muuta puuhaa. Kekseliäs ja terävä Harriet päättää selvittää lomansa aikana kymmenen vuotta aiemmin kuolleen isonveljensä murhan. Robin oli kuollessaan yhdeksän vuotta vanha.

Harrietin perheeseen kuului isosisko ja äiti, joka oli edelleen masentunut Robinin kuolemasta. Perheen taloutta hoiti tytöille rakas Ida. Tytöt olivat tottuneet elämään tekemättä yhtään kotitöitä. Isä oli muuttanut pois kotoa, mutta tullessaan käymään, talo oli täynnä riitelyä ja väkivaltaa. Harriet halusi, että perhe saisi rauhan ja rauha ei tule, ennen kuin Robinin murha selvitetään, Harriet oli siitä aivan varma. Harrietilla oli jopa yksi henkilö kiikarissa, jota hän epäili murhateon tekijäksi. Onneksi hänellä oli hyvä ystävä, joka auttoi tutkimuspuuhissa. Yksi pahe ystävällä oli, sillä hän oli suustaan lörppö. Tutkimukset johtivat vaarallisiin ja jännittäviin tilanteisiin, joista ei puuttunut rikollisia eikä inhottavia luikertelijoita. Ja sitä paitsi tutkimuksia piti usein tehdä pimeässä tai sitten paikoissa, joissa vilisi luikertelevia otuksia. Niljakasta ja inhottavaa puuhaa.

Harriet oli lakannut pelkäämästä. Hänet oli vallannut outo tunne. Kahleet napsahtivat poikki, lukot murtuivat, painovoima vierähti pois, hän kellui aina vain ylemmäksi ilmattomaan yöhön: kädet ojossa, astronautti, painoton. Pimeys vavahteli hänen jäljessään, yhteen liittyvät kädet, jotka paisuivat ja laajenivat kuin sadepisaran renkaat vedessä.

Harrietin tutkimuspuuhat huomattiin rikollispiireissä ja hän joutui muutaman kerran pakenemaan heitä. Tietysti rikollisten tarkkailu toi esille myös välienselvittelyjä ja rikollista puuhaa, josta Harriet ei ollut vielä aiemmin ollut tietoinen, mutta tuli tietoiseksi hyvinkin vaarallisissa tilanteissa. Rikolliset kuvattiin yksinkertaisina, kouluttamattomina ja väkivaltaisina. Tässäkin kirjassa yksi teema oli huumeet, jota rikolliset käyttivät ja valmistivat sekä möivät, toiveenaan rikastua niiden avulla.

Vaikka Harrietin perhe ei ollut rikas, heidän sukunsa kuului tietynlaiseen luokkaan, joka pyrki olemaan erossa köyhemmästä väestönosasta. Mustat olivat palvelijoita, ei muuta. Yhteiskunnan luokkaerot ja värillisten nöyryyttäminen oli selkeästi esillä Pienessä ystävässä. Värilliset palvelijat voitiin erottaa hyvin mitättömistä asioista, jopa lapset kuvattiin rasisteina suhtautumisessaan värillisiin. Ja värilliset palvelijat saivat surkeata palkkaa.

Upeutta ja outoutta. Hänen korvissaan suhisi; hän melkein tunsi auringon kuumana selässään kohotessaan tuhkanharmaiden tasankojen, rajattoman tyhjyyden ylle. Minä tiedän miltä tuntuu kuolla. Jos hän avaisi silmänsä, hän näkisi oman varjonsa värähtelevän sinisenä uima-altaan pohjassa (käsivarret levällään, jouluenkelinä).

Donna Tartt kirjoittaa pitkään teoksiaan, sillä kirjat ovat ilmestyneet kymmenen vuoden välein. Olen lukenut aiemmin teokset Tikli ja Jumalat juhlivat öisin. Pieni ystävä nousee vahvasti näiden kirjojen rinnalle ja jopa ylitsekin. Pidin kovasti Pienen ystävän päähenkilöstä ja pidin upeista lauseista, jotka kertoivat paljon. Donna Tartt on kirjoittanut henkeäsalpaavan jännittävän teoksen, joka koukuttaa mukaansa helteiseen Mississippiin.

Donna Tartt, Pieni ystävä *****
Suom. Eva Siikarla
Wsoy 2003  toinen painos
s. 440
The Little Friend 2002

Donna Tartt: Tikli 

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 29. Kirjassa nähdään unia

perjantai 28. kesäkuuta 2019

Hilja Valtonen: Vaimoke ja Hätävara

Kuuntele! Tuomitse!
Minä olen kaksikymmenvuotias neiti ja kumminkin istun Jokelan yhteiskoulun viidennellä luokalla kaikenkarvaisten pikkupenskojen kanssa, jotka häpeämättömästi sanovat minua ”musteriksi”. Istun jo toista vuotta ja luultavasti jään vielä kolmanneksikin vuodeksi, mikäli ei armo käy oikeuden edellä. Olen equus asinus. Algebra neljä, geometria neljä ja saksa neljä. Eivät muutkaan numerot hääppösiä ole julkisuuden valossa. Olen nerokkaan suvun viimeinen vihanta. Myönnän sen. Uskon sen. Amen.

Näin reippaasti perheen nuorin lapsi Kirsti kirjoitti vanhimmalle siskolleen Eevalle Hilja Valtosen (1897-1988) kirjassa Vaimoke. Onkohan kirjailija saanut ideoita omasta opettajantyöstään tähän kirjaan, sillä Kirsti ei piittaa koulunkäynnistä, mutta kelpaa tekemään kotihommia, kun mamma aina vaan sairastaa (lihoo), eikä jaksa tehdä mitään. Kirja on siis kirjeromaani, mutta kirjassa on melkein pelkästään Kirstin kirjeitä.

Olen ostanut kirjan jostakin kirppikseltä ja ihan äitini muistoksi, sillä äiti oli Hilja Valtosen fani ja hänellä oli pitkä rivi Valtosen kirjoja kirjahyllyssä. Äitini rakasti Valtosen kirjojen henkilöhahmoja, temperamentikkaita naisia, jotka eivät jääneet lehdellä soittelemaan, vaikka miehet sortivat heitä. Hilja Valtosen kirjoista on tehty elokuvia ja molemmista lukemistani kirjoista olen myös katsonut elokuvat. Vaimokkeen olen käynyt katsomassa kesäteatteriesityksenä, joka oli todella hauska ja sille sai nauraa vedet silmissä. Taivaalta satoi melkein koko ajan vettä, mutta se ei haitannut näyttelijöitä, vaan he antoivat kaikkensa, että yleisö viihtyi.

Vaimoke on oikein aurinkoinen ja viihdyttävä teos. Päähenkilö Kirsti oli siis suuren perheen tytär ja aikoi huolehtia kylän urkurin hommista, kun isä jää eläkkeelle. Nytkin hän avusti isäänsä joka sunnuntai ja isän poissa ollessa hoiti urkujen soitosta kirkossa.

Sitten Kirstin kohdalle sattui niin, että eräs tuttu mies tuli häntä vastaan. Ei siinä mitään, sillä mies oli lyönyt vetoa, että hän menee naimisiin ensimmäisenä vastaantulevan naisen kanssa. Panokset olivat korkeat, mutta Kirstipä ei ollutkaan niin vain kosittavissa ja vieläpä vanhalle miehelle, joka oli seurustellut Kirstin jokaisen isonsiskon kanssa. Mikä lurjus ja liukas häntäheikki. Vaimokkeesta tehdyssä elokuvassa pääparina loistivat Ansa Ikonen ja Tauno Palo ja elokuva oli heidän läpimurtonsa suomalaisen elokuvan tähtipariksi.

Hyvä miesten on elää ja olla! Kun asiat eivät luista kotona mieltä myöten, pistetään pillit pussiin ja lähdetään virkamatkoille. Siellä saa olla iloinen, puhella ja porista. Pirullista naista ei muistetakaan. Toista on pirullisen naisen. Hänen täytyy pysyä kotona hermot kireällä ja odottaa, koska herra taas ilmestyy mököttämään ja rähjäämään.

Hilja Valtosen romaaneissa on siis rakkautta ja romantiikkaa, joten ne sopivat kepeinä kirjoina kesälukemiseksi. Hätävara on Vaimoketta vakavampi teos. Hätävaran päähenkilö, pieni ja pippurinen papintytär Vappu ihastui opiskeluasuntonsa naapurinpoikaan lukioikäisenä ja ihastus muuttui rakkaudeksi, kun he tapasivat myöhemmin työelämässä. Mies muuttui kuitenkin muutaman avioliittovuoden jälkeen, ja kulki muiden naisten kanssa avoimesti. Tähän tarinaan olisin toivonut toisenlaisen lopun. Ärsyttävä narsistimies, olisin antanut potkut takapuoleen ja terve menox -toivotuksen! Elokuvan pääparina näyttelivät Helena Kara ja Kullervo Kalske.

Hilja Valtonen, Vaimoke ja Hätävara
Otava 2006
s. 272
Vaimoke 1933
Hätävara 1938

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtiin 6. Rakkausromaani ja 33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan.

Kirja on oman kirjahyllyn aarre.