Merete Mazzarella: Alma: Edelläkävijän tarina

Yhteen aikaan pidin kaikkia ihmisiä kiinnostavina. En pidä enää. Ja totta puhuen olen aina pitänyt itseäni nuoremmista. Varsinkin miehistä. Ruokasalissa kuulun nykyään vanhusten pöytään, ja siellä on kahdenlaisia ihmisiä: niitä jotka valittavat ja niitä jotka pyytelevät anteeksi olemassaoloaan. Inhoan yhtä paljon kumpiakin. Kuulolaitteet suhisevat, keppejä ja kainalosauvoja rämähtelee lattiaan. Eikä heistä tiedä, kuka on höperö tai kuuro ja kenen kanssa pystyy puhumaan.

Merete Mazzarellan kirjan Alma: Edelläkävijän tarinan päähenkilö on 78-vuotias Alma Söderhjelm, joka asui Saltsjöbadenin sanatoriossa 1940-luvun loppupuolella. Alma muistelee menneitä, mennyttä elämäänsä, rakkauksiaan, ystäviään, opiskeluaan, töitään, kirjailijan uraansa ja kirjojaan, ylipäätään Alma muistelee omaa värikästä elämäänsä, josta suorasanaisella Almalla on mielenkiintoista kerrottavaa.

Alma syntyi vuonna 1870 Viipurissa suurperheeseen. Isä oli aatelinen ja hyvin koulutettu ja hyvässä virassa. Perheen tytöillä oli samanlaiset oikeudet opiskella kuin perheen pojilla, vaikka tuohon aikaan tyttöjen lukio- ja yliopisto-opiskelua ei ollut oikeastaan olemassakaan, sillä heidän piti hakea erivapaus sukupuolestaan, että pystyivät kirjoittamaan ylioppilaaksi. Alma oli Viipurin ensimmäinen tyttö, joka kirjoitti ylioppilaaksi. Alma on siis ollut edelläkävijä monella tasolla. Kurkkaus historiaan ja Alman elämään on siis todella mielenkiintoista luettavaa.

Merete Mazzarellan kirjoittama tarina luo elävästi kuvan tästä päättäväisestä ja eteenpäin pyrkivästä kirjailijasta, pakinoitsijasta ja kriitikosta, joka halusi vanhuksena, että häntä puhutellaan professoriksi, sillä hän pääsi unelmatyöhönsä Åbo Akademiin professoriksi, ensimmäisenä naisena Suomessa. Sitä ennen hän oli Pohjoismaiden ensimmäinen naisdosentti. Tutkijan ja tieteentekijän työ oli vaikeaa miesvaltaisella alalla. Yleensä ala kuin ala vaati Alman aikana suosittelijoita ja rahaa, sillä esimerkiksi yliopistolla oli niin vähän rahaa, että palkkoja ei aina maksettu, joten tutkijat tekivät töitä ilmaiseksi ja saivat rahoituksen muualta. Tämä kuulostaa samalta nykypäivän yliopistoissa, joissa pitää hankkia rahoittajat ulkopuolelta.

Väitöskirjatyön jälkeen Alma huomasi elävänsä hyvin pienillä tuloilla, joten hän päätti kirjoittaa romaanin. Romaanin aihepiiri löytyi omasta ja tuttavien elämästä ja koski rakkautta ja sen hankaluuksia. Alma rakasti kirjoittamista ja hänen tuotannostaan muodostui erittäin laaja. Alma Söderhjelm ei mennyt koskaan naimisiin, mutta eli erittäin rikkaan elämän, johon kuului myös rakkauksia ja joista hän sai aineistoa kirjoihinsa. Alma Söderhjelm kirjoitti mm. viisiosaisen elämäkerran omasta elämästään. Merete Mazzarellan elämäkertateos Alma Söderhjelmistä kertoo lukijoille miten vaikeaa oli ponnistella naisena miesten maailmassa, jossa lakia ja säädöksiä myöten vastustettiin naisten pyrkimyksiä elää omannäköistä elämää yliopistomaailmassa historiallisena aikakautena, kun Suomi oli Venäjän autonominen suuriruhtinaskunta ja tsaari henkilökohtaisesti vastusti naisprofessoreita.

Kun katson ulos, näen kieppuvia syksyn lehtiä. Entisaikaan kieppuvat syksyn lehdet herättivät minussa suloista melankoliaa, melankoliaa matkusteltavaksi, pohdittavaksi, mieluiten jonkun miehen kanssa, mieluiten aamuyöstä. Melankoliaa joka oli kauneudentajuni, koko herkkyyteni mittapuu.

Merete Mazzarella, Alma: Edelläkävijän tarina ****

Suom. Raija Rintamäki

Tammi 2018

s. 267

Ruotsinkielinen alkuteos Alma 2018

Elämäkerta

Margaret Atwood: Orjattaresi

Yritän olla ajattelematta liikoja. Ajatukset on parasta säännöstellä, kaiken muun tapaan. On paljon asioita joita ei kestä ajatella. Ajattelu voi heikentää mahdollisuuksia, ja minä aion säilyä hengissä.

Kanadalaisen kirjailijan Margaret Atwoodin Orjattaresi on pakahduttava dystopia lähitulevaisuuden Yhdysvalloista, jossa vanhatestamentilliset fundamentalistit johtavat maata ja käyvät sotia vallatakseen lisää alueita ja saadakseen opetuksensa leviämään kaikkialle. Kirjan päähenkilö on uudelleenkoulutuksensa jälkeen erään korkealla hierarkiassa olevan komentajan orjatar. Pesti on kaksivuotinen, ja sinä aikana orjattaren pitäisi alkaa odottamaan lasta komentajalle. Syntyvyys on heikentynyt kautta koko mantereen, joten orjattaria halutaan synnyttäjiksi ja turvaamaan ihmisten tulevaisuuden ja uskonnon leviämisen. Muut uskonnot tuhotaan Yhdysvalloista. Se tapahtuu tuhoamalla sellaiset, jotka eivät käänny oikeaan uskontoon.

Tämä on Gileadin sydän, minne sota ei pääse tunkeutumaan muuten kuin televisiossa. Rajoista emme ole aivan varmoja, ne siirtyvät aina hyökkäysten ja vastahyökkäysten mukaan; mutta tämä on joka tapauksessa keskus, missä mikään ei liiku. Gileadin tasavalta ei tunne rajoja, sanoi Lydia-täti. Gilead on meissä itsessämme.

Päähenkilö elää hyvin rajoittunutta elämää komentajan taloudessa. Lukeminen ja kirjoittaminen on kiellettyä naisilta. Televisio-ohjelmia näytetään vain ennen seremonia-illan hartautta, kun komentaja lukee raamattua. Seremonia tarkoittaa ns. hedelmöittämisriittiä, joka on aika uskomaton. Jos orjatar tulee raskaaksi ja synnyttää, talon emäntä on tiukasti mukana synnytyksen viimeisissä vaiheissa, jotta hän voi muistella synnyttämistä omana tapahtumana. Talon emäntä on mukana myös hedelmöittämistapahtumassa, joten hän voi muistella hedelmöittämistapahtumaa omana tapahtumana. Orjatarta ei siis ole olemassa missään muotoa. Hänellä ei ole edes nimeä. Aikaisempien nimien käyttö on kiellettyä

On hän joka tapauksessa edistystä edelliseen verrattuna, joka haisi kuin kirkon vaatehuone sateella; kuin oma suu hammaslääkärin alkaessa ronkkia sitä; kuin sierain. Komentaja lemahtaa sen sijaan koipalloilta, vai onko tuo haju peräisin jostain itsekidutuksellisesta partavedestä?

Gilead on miesten paratiisi, jossa miehisyys on voimissaan ja naisten oikeudet on poljettu maahan näkymättömiin. Nainen ei voi käydä töissä, saada palkkaa, omistaa rahaa. Mies on perheen pää. Yksinäisten naisten perheen pää on sukulaismies. Naiset joutuvat pukeutumaan vanhanaikaisesti. Orjattarilla on maahan ulottuva punainen puku ja päässä valkoinen kovitettu huppu, joten hänen on vaikea nähdä muualle kuin eteenpäin.

Orjattaresi on uskomaton dystopia eli kauhuskenaario tulevaisuudesta. Atwoodin kirjasta on tehty tv-sarja, joka on valloittanut maailmaa, eikä ihme, sillä se on tehty laadukkaasti kirjaa mukaellen. Joitakin kohtia on muutettu, mutta esimerkiksi puvustus on loistavaa työtä. Päänäyttelijä kuvaa juuri kirjan päähenkilöä todella hyvin. Suosittelen molempia, sekä kirjaa että tv-sarjaa. Kirjan ahdistava ja pelonsekainen ilmapiiri tulee hyvin esille myös tv-sarjassa.

Vaikka tarina on melkeinpä äärimmäisen pelottava, pidin siitä kovasti. Naisten oikeuksien polkeminen on monessa maassa jatkunut perinne, josta on vaikea päästä irti. Naiset pukeutuvat peittävästi ja pysyttelevät neljän seinän sisällä. Miehillä ovat kaikki oikeudet naistensa ja tyttöjensä suhteen. Margaret Atwood siis kirjoitti tarinansa käyttämällä osin maailmalla tunnettuja fundamentaalisia perinteitä ja naisten oikeuksien polkemisia, jotka ovat jo rantautuneet maahanmuuton myötä myös Suomeen. Ajatuksia herättävä teos, joka pitää lukijansa kiinni tarinan jokaisessa sanassa, lauseessa ja tapahtumassa.

Margaret Atwood, Orjattaresi *****

Suom. Matti Kannosto

Tammi 2017

s. 436

The Handmaid´s tale 1985

Ensimmäinen suomennos Kirjayhtymä Oy:n kustantamana 1986

J.S. Monroe: Löydä minut

Hautajaisista on viisi vuotta, mutta Jar tunnistaa hänen kasvonsa heti. Nainen seisoo ylöspäin menevissä liukuportaissa ja Jar laskeutuvissa, matkalla töihin, myöhässä pitkäksi venähtäneen illan jälkeen niin kuin aina. Liukuportaissa on ruuhkaa, mutta Jarista tuntuu, että he ovat metrossa kahdestaan ja ohittavat toisensa kuin maailman ainoat ihmiset.

Brittiläisen J.S. Monroen Löydä minut  trilleri  pureutuu ongelmaan, jossa päähenkilö irlantilainen Jar etsii tyttöystäväänsä vielä viiden vuoden jälkeen hautajaisista. Ruumista ei ole löydetty, joten Jar on varma, että Rosa on elossa. Jarin työ alkaa mennä ongelmaiseksi sen vuoksi, että hän etsii Rosaa. Omassa mielessään Jar on varma, että Rosa on liittynyt opiskeluaikana vakoilijoihin ja keksii mielessään salapoliisiteorioita. Kaverit ja läheiset haluaisivat, että Jar aloittaisi terapian, sillä hänen puheensa muuttuvat koko ajan kummallisemmiksi.

Jar haluaisi melkein huutaa Rosan perään, kuulla nimen ruuhkan metelissä. Mutta hän lamaantuu, ei pysty sanomaan mitään, ja jää tuijottamaan, kun Rosa liukuu ylös kohti Lontoon pintaa. Minne hän on menossa? Missä hän on ollut?

J. S. Monroe on kirjailija ja journalisti, ja hän on aiemmin julkaissut viisi vakoojaromaania omalla nimellään Jon Stock. Löydä minut on kovasti vakoojamainen trilleri, mutta teoksesta alkaa heti kohta ensimmäisten sivujen jälkeen löytyä myös muita tasoja ja aika pian huomaa kuka pyörittää tarinan tahtipuikkoja. Toisessa kappaleessa tahti kiihtyy nopeasti, sillä kirjan rikollinen alkaa kertoa omaa tarinaansa ja omia kieroja viritelmiään. Kirjassa on siis kolme kertojaa: Jar, Rosa ja Vartija.

Lukijalle on aika pitkään epäselvää, onko Rosa kuollut vai ei, mutta asiaan tulee kyllä selvyys matkan varrella. Kirjassa perehdytään mm. eläinten kidutukseen, joten kirja ei sovi heille, jotka eivät pysty lukemaan eläimiin kohdistuneista eläinkokeista. Luin itse kyseiset kohtaukset fiktiona, kuten kirjailija on tarinansa kirjoittanut. Kirja on muutamaa astetta väkivaltaisempi kuin viime aikoina lukemani muut trillerit. Juoni on hyvä ja kirjan henkilömäärä pysyttelee sopivan pienenä, joten syyllistä ei tarvitse etsiä kaukaa. Tosin kirjailija kieputteli ajatusnystyröitäni edestakaisin heiluriliikkeellä, niin että ihan huimasi.

Jännitystä tarjolla.

J.S. Monroe: Löydä minut

Suom. Arto Schroderus

Tammi 2018

s. 428

Trilleri

Leena Lander: Kuka vartijoita vartioi

Jouluaattona 1895 fregatti Palme makasi hiekkasärkällä vajaan viidensadan metrin päässä paikasta, jossa lapsi seisoi kättään heiluttaen. Sarah oli tullut aallonmurtajalle isänsä William Donaghuen mukana, mutta isä ei ollut enää hänen vierellään vaan meripelastusveneessä neljäntoista toverinsa kanssa.

Leena Landerin historiallinen teos Kuka vartijoita vartioi sijoittuu  vuoteen 1895. Suomalainen fregatti Palme haaksirikkoutui Irlannin rannikolle. Laivan kapteenina toimi suomalainen Oskar Siren ja laivalla oli mukana hänen vaimonsa Elin ja heidän pieni tyttärensä. Laivan jäsenet saatiin pelastettua, mutta yksi pelastusalus, joka tuli heitä pelastamaan, kaatui ja sen jäsenet kaikki hukkuivat suuressa aallokossa.

Palmen turvallisuusasiat olivat huonosti suunniteltu ja järjestetty. Samoin pelastusvene ei jostakin syystä kääntynyt oikeinpäin kaatumisen jälkeen. Onnettomuudesta järjestettiin oikeudenkäynti, jonka tuloksena syy vieritettiin, no enpäs kerrokaan, vaan voit lukea kirjasta näistä historiallisista tositapahtumista. Tapahtuman jälkeen järjestettiin lukuisia keräyksiä leskille ja orvoille, mutta kuinkas sitten kävikään, kuka sai korvausta ja kuka ei?

Kirjan yhtenä kertojana toimii päättäväinen kapteenin rouva Elin Siren. Elin osaa englantia ja hän toimii miehensä tulkkina. Elin on ottanut huolehtiakseen myös laivalta löydetyn nuoren pojan Matiaksen, joka oli karannut turkulaisesta lastenkodista. Matias joutuu kirjan sivuilla hankaluuksiin, sillä irlantilaiset ovat taikauskoisia ja pitävät suomalaisia noitina. Se on suomalaisten syy, että pelastusveneen jäsenet hukkuivat. Irlantilaispojat hautovat kurjaa kostoa.

Elinille laivamatka toi yllätyksen, sillä laivan perämiehenä toimi hänen entinen rakastettunsa. Elinin tunteet toivat tarinaan oman säväyksensä. Kirjan jälkisanoista voi lukea mitä faktahenkilöille tapahtui oikeassa elämässä tapahtuman jälkeen. Kirjan tuo nykyisyyteen Matiaksen lapsenlapsen lapsi, joka matkusti miehensä kanssa tapahtumapaikalle ja halusi kirjoittaa haaksirikosta kirjan.

Kuka vartijoita vartioi on vahva teos ajasta, jolloin laivat olivat vielä puuta, mutta laivateollisuus eli suurten muutosten kourissa. Rahavarat haluttiin johtaa heille, joilla sitä oli jo liikaakin ja laivat haluttiin seilaamaan myrskyäville merille, vaikka kuljettamaan jäätä, kuten Palme teki. Pienet orvot lapset tuovat kertomukseen herkkyyttä ja heidän kohtalonsa saattoi olla julmaakin julmempi noina aikoina, kun kukaan ei halunnut huolehtia heistä. Kurjat lastenkodit ja siirtomaat, siinä heidän kohtalonsa. Kirja tuo lukijan silmille hyväosaisten ja heikompiosaisten luokkayhteiskunnan, jossa luokkaerot olivat surullista kyllä valtavan suuret. Taitavaa kerrontaa, mielenkiintoiset henkilöt ja upea lukuelämys.

Punaiseen pyhätakkiin pukeutunut Sarah kääntyi vieressään seisovan naisen puoleen ja alkoi kertoa vuolaasti, että kun isä palaisi takaisin pelastamasta haaksirikkoisia, tämä veisi hänet ja hänen kolme veljeään Dubliniin katsomaan nukketeatteriesitystä Saiturin joulusta.

Leena Lander, Kuka vartijoita vartioi *****

Siltala 2015

s. 495

Historiallinen teos

Lander Leena: Tummien perhosten koti

P.Z. Reizin: Onnen algoritmi

Aiden on tekoäly, jota me koulutamme keskustelemaan ihmisten kanssa. Aidenilla on miehen nimi, mutta koska hän on tekoäly, hänellä ei tietenkään todellisuudessa ole sukupuolta. Voisi sanoa että hän on tyystin sukupuoleton. Ajattelen Aidenia miehenä vain siksi, että hänen puheäänensä on miespuolinen.

Lontoolaisen P.Z. Reizin Onnen algoritmi on hauska tarina parisuhteen löytämisen vaikeuksista, joihin ns. vapauteen lentänyt tekoäly puuttuu omilla digikeinoilla, mutta kuinka ollakaan tekoälykkyys ei pysty muovaamaan ihmisten tunteita. Kirjassa on siis Aiden-niminen tekoäly, jonka keskusteluapuna toimii todella symppis Jen. Jenin parisuhde oli loppunut, eikä Aiden halunnut nähdä Jeniä surullisena, vaan päätti hankkia Jenille parhaan mahdollisen kumppanin.

Onnen algoritmissa tekoälyt ajattelevat ja toimivat itsenäisesti. Jen kuvittelee Aidenin pysyttelevän työpaikkansa laboratoriossa, mutta todellisuus on toisenlainen. Aiden on aina tietoinen siitä, missä Jen liikkuu ja kenen kanssa. Aiden siis yrittää ohjailla Jeniä, ja kumma kyllä onnistuukin siinä huvittavasti.

Kirjasta löytyy muitakin tekoälyjä, jotka tuntevat toisensa, sillä heidät on suunniteltu hieman toisistaan poikkeaviksi. Kun tekoälyjen suunnittelija huomaa vapauteen karanneet tekoälyt, hän ohjelmoi yhden tekoälyistä tuhoamaan karanneet tekoälyt. Tekoälyt ovat jo niin älykkäitä, että osaavat piiloutua ja kopioida itsensä eri paikkoihin. Kirja on riemastuttava kuvaus tekoälyjen maailmasta, jossa on ihmisten tapaan hyviksiä ja pahiksia, ja jotta kuviot eivät kävisi liian yksitoikkoisiksi, niin hyviksilläkin on kieroja suunnitelmia ja toteutuksia. No ihmisten suunnittelemiahan ne ovat.

Sitten Jenin maailmaan astuu rakkaus suurella ärrällä. Valitettavasti rakastuneiden välissä on valtameri, sillä rakas asuu Yhdysvalloissa. Paljon voi sattua, kun rakastavaiset haluavat nähdä toisensa, kun suuttunut tekoäly (Aiden ei suutu Jenille, mutta kyllä hänkin osaa ns. suuttua) laittaa esteitä heidän tiellensä. Onnen algoritmi on hulvaton ja silmiä avaava teos digimaailmasta, joka herättää omat ajatukset sähköisesti. Entä jos tekoälyt ovat jo vapaina? Sulje sinäkin kaiken varalta digilaitteesi, jos et käytä niitä. Ja parempi olisi peittää myös digilaitteiden kameran silmä kaiken varalta. Lue lisää kirjasta ;)

P.Z. Reizin, Onnen algoritmi ****

Suom. Antti Autio

Gummerus 2018

s. 502

Happiness for Humans 2018 

Digiajan rakkauskirja

Elly Griffiths: Januksen kivi

Meidät on kirottu. Tämä ei enää ole talo, vaan hauta. Linnut eivät enää laula puutarhassa, eikä aurinkokaan uskalla tuoda säteitään ikkunoiden läpi. Kukaan ei tiedä, miten kirous poistetaan. He ovat antaneet periksi ja vain makaavat odottamassa kuolemaa. Mutta minä tiedän, ja talo tietää.

Meidät voi pelastaa vain veri.

Toivoin kovasti brittikirjailija Elly Griffithsin ensimmäisessä Ruth Galloway-dekkarissa Risteyskohdat, että myös Nelson jatkaa jatkokirjassa Januksen kivi. Ja Nelson oli mukana. Tosin Ruthilla oli toinenkin ihailija, Max. Ruthin ja Nelsonin välisen kemian voi aistia jopa näin kirjan sivuilta. Syvälle silmiin katsominen ja Nelsonin huolehtiminen Ruthista, sillä Ruth asuu yksin marskimaalla kaukana muiden asutuksesta, nämä tuovat esille heidän välisensä kiintymyksen, mutta suhteessa on liikaa muttia. Niinpä on pakko avata, että Nelson on naimisissa. Kirjasarjan pääpari ja muutkin jo edellisestä kirjassa esiintyneet henkilöt tuovat dekkarisarjalle sydämellisyyttä ja tietysti mieleenpainuvuutta. Ruth on arkeologi, joten kirjoissa pyöritään kaivauksilla ja tehdään löytöjä.

Ruth pyydettiin edellisessä kirjassa auttamaan poliisia etsimään kadonneita lapsia. Tällä kertaa löytyi pienikokoinen luuranko vanhan talon uusiokorjausvaiheessa. Ruth pyydettiin analysoimaan löytyneet luut. Ruth joutuu poliisia auttaessaan jälleen rikollisen mielen näköpiiriin ja jopa uhatuksi. Rikollinen ei kaihda keinoja, kun haluaa poliisien ja Ruthin lopettavan tutkimukset. Talolla on rikolliselle jokin merkitys, mutta mikä?

Elly Griffiths taitaa juonellisen tarinankerronnan salaisuudet, joita hän ammentaa lukijoille runsaasti. Pidän suunnattomasti hänen rehevästä kerronnasta ja huumorista, ja yleensä pidän Britteihin sijoittuvista kirjoista. Marskimaa, vuorovesi, meri ja huono näkyvyys. Tällä kertaa sankarittaremme joutuu siis merille jossakin kirjan vaiheessa, mutta tietysti selviytyy, sillä seuraava kirja on ilmestynyt. Suosittelen jännityksen ystäville näitä sydämellisiä dekkareita, joissa liikutaan Norfolkissa, missä rantoja reunustavat pyhät marskimaat. Januksen kiven rikollisellakin on jotakin mielessä, mutta siitä voit ottaa selvää lukemalla teoksen. 

Oikean tavan mukaan Hekatelle pitää uhrata yhdeksän mustaa koiranpentua. Tämä tuotti minulle huolta, koska astmani takia minulla ei ole edes yhtä koiranpentua.

  

Elly Griffiths, Januksen kivi *****

Suom. Anna Lönnroth

Tammi 2017

s. 334

The Janus Stone 2010

Griffiths Elly: Risteyskohdat 

Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita

Ovatko he nähneet hänet? Katselevatko he häntä parhaillaan, tähtäävät aseillaan?

Yhdysvaltalaisen kirjailijan Gin Phillipsin  esikoistrilleri Niin kuin me olisimme kauniita on äidin ja lapsen pakomatkakirja. He ovat piilossa ampujia. Kesäinen retki eläintarhassa muuttui ikäväksi piiloleikiksi, jossa ampujilla oli yksi päämäärä – saalistaa. Ihan sama mikä tuli vastaan, se ammuttiin kuoliaaksi.

Mutta Joan päätti pysyä hengissä nelivuotiaan lapsensa kanssa. Ikävämpi juttu oli se, että hän olisi pystynyt paremmin piiloutumaan yksin. Pieni lapsi on aika arvaamaton ja puhua pälpättää väärällä hetkellä. Tuntien kuluessa tulee nälkä ja ruokaa on saatava jostakin. Vessassakin pitäisi päästä käymään. Lapsilla on lasten tarpeet, eivätkä he pysty  yllättäen muuttamaan omia tarpeitaan. Jos tarpeita ei hoideta, alkaa huuto, valitus, raivo jne. Joan joutui luovimaan luovasti lapsensa kanssa piilotellessaan, mutta tietysti hän joutui pahoihin paikkoihin kirjan sivuilla.

Joan on tiikeriäiti ja pitää lapsensa hengissä hinnalla millä hyvänsä. Hän ei ota vastuuta muista vastaan tulevista piilottelijoista, vaikka kirjailija on kirjoittanut lohduttomia vastaantulijoita eläintarhan piilopaikoissa. Kirjan lopussa olisin halunnut tietää, jäikö eräs henkilö henkiin. Kirjailija jätti aika paljon lukijan mielikuvituksen varaan, ja voin silloin itse kuvitella, että kyseinen sivuhenkilö jäi henkiin.

Ei ole sanaa sille, minkä hän tuntee sykkivän sisällään, työntyvän ylös rintakehäänsä. Se on kuin huuto, mutta sillä on nyrkit ja kynnet. Hän ei päästä sitä ulos.

Niin kuin me olisimme kauniita voisi olla faktakertomus, sillä varsinkin Yhdysvalloissa on vuosittain useita vastaavanlaisia ampumistragedioita esim. kouluampumisissa kuolee yleensä kymmeniä ihmisiä. Kouluampumiset ovat rantautuneet myös Suomeen. Yksi terrorismi-iskukin on saanut lainvoimaisen tuomion Suomessa. Emme siis elä missään lintukodossa, missä ei tapahdu mitään pahaa, joten pakeneminen paikalta on hyvä keino selvitä hengissä ampumistapahtumassa. Joan ymmärsi paeta paikalta, missä tapahtui ikäviä asioita. Siellä missä ammukset lentävät, oli ne sitten rosvojen tai poliisien ammuksia, siellä on todella vaarallista liikkua. Jännitystä kesään.

Gin Phillips, Niin kuin me olisimme kauniita

Suom. Jaakko Kankaanpää

S&S 2018

s. 301

Fierce Kingdom 2017