Freida McFadden: Kotiapulainen

 

Minun olisi pitänyt paeta, kun se oli vielä mahdollista. Nyt tilaisuuteni on mennyt. Nyt, kun poliisit ovat talossa ja he ovat löytäneet sen, mitä yläkerrassa on, en voi enää perääntyä.

Vau, olipa koukuttava trilleri. Yhdysvaltalaisen Freida McFaddenin psykologisen trillerin, Kotiapulainen, kertojina toimivat Millie ja Nina. Nina palkkasi Millien heille kotiapulaiseksi. Talo oli upea ja suuri ja perheen isä oli upporikas. Nina oli kotiäiti, mutta tarvitsi apua kaikessa. Lisäksi perheeseen kuului huonosti käyttäytyvä tytär, ihan samanlainen kuin äitinsä.

Pericolo.

Piha oli suuri ja siitä huolehti Enzo, joka ei puhunut englantia. Millie sai sen verran Enzon italiankielestä selvää, että googlettamalla  "pericolo" tarkoitti vaaraa. Olipa outoa, että puutarhuri varoitti häntä. Olisipa Millie tiennyt mihin joutui, mutta hänen toinen vaihtoehtonsa olisi ollut yöpyminen edelleen autossaan. Millie oli vapautunut vankilasta, ja hänen piti ilmoittautua ehdonalaisvalvojalleen säännöllisesti. Nukkuminen sängyssä houkutteli enemmän, joten puutarhurin varoittelu unohtui helposti.

Kun suljen oven, huomaan sen puisessa pinnassa jälkiä. Pitkiä, ohuita viivoja pituussuunnassa noin hartioideni korkeudella. Kuljetan sormiani urien päällä. Ne näyttävät melkein...

Raapimisjäljiltä. Kuin joku olisi raapinut ovea.

Ja yrittänyt päästä ulos.

Perheen isä oli komea ja ainoa, joka käyttäytyi hyvin ja kohteliaasti. Niinhän siinä sitten kävi, että Millie rakastui, vaikka oli päättänyt pysytellä miehistä erossa. Miten Millien rakkauden kävi? Siitä voit lukea tarkemmin Kotiapulaisen sivuilta. Sanonpa vaan, että tulet yllättymään. Kukaan kirjan henkilöistä ei ollut sitä mitä esitti. Mahtavaa juonittelua ja juonenpunontaa. Kirja piti lukea kannesta kanteen samalla kertaa.

Freida McFaddenin Kotiapulainen nousi heti lukemieni psykologisten trillereiden kärkikastiin. Todella häijyä menoa. Ja elokuvakin on tekeillä. 

 

Freida McFadden, Kotiapulainen *****

suom. Jussi Tuomas Kivi

Otava 2023

s. 342

The Housemaid 2022

Psykologinen trilleri

Johanna Mo: Metsämaa

 

Uni oli poissa. Hän makasi ja tuijotti kattoon, jota ei näkynyt. Väsyneet aivot yrittivät tulkita havainnot: lämmön, ritisevän äänen, terävän, pistävän hajun.

Helvetti. Talo on tulessa.

Ruotsalaisen Johanna Mon dekkari Metsämaa alkoi räväkästi, kun Öölantiin sijoittuvan Saarimurhat-sarjan päähenkilö, poliisi Hanna Duncker huomasi kotinsa olevan ilmiliekeissä. Eikun ikkunasta hyppy ulos lumihankeen. Pääasia, että selvisi hengissä, vaikka kaikki muu paloi tuhopoltossa. Tuhopolttajahan ei selvinnyt vielä tässäkään kirjassa, joten häntä etsitään kiihkeästi myös seuraavassa dekkarissa. Mutta eräs vanha murha selvisi.

Metsän eläimet olivat löytäneet haudan ja vieneet suuren osan luista mennessään. Mikael Fransson olisi yhtä hyvin voinut löytyä monta vuotta sitten tai ei koskaan. Yhdestä asiasta Hanna oli kohtuullisen varma. Mikael ei kuollut täällä. Paikka oli aivan liian syrjässä.

Mikael Fransson pääsi ylioppilaaksi vuonna 1999 ja katosi samana päivänä. Hänestä ei oltu kuultu mitään sen jälkeen, kun häneltä oli tullut kortti  Saksasta. Äiti ja kaksossisko surivat Mikaelia. Varsinkin äiti oli varma, että Mikael eli vielä. Sitten poliisit tulivat kertomaan, että metsästä löytynyt luuranko oli Mikaelin, ja aloittivat murhatutkinnan. 

Poliisi voisi tehdä agathachristiet. Sulkea sen porukan, joka yöpyi talossa, samaan huoneeseen ja päästää ulos vasta, kun syyllinen on tunnustanut.

Ei se ihan noin helppoa ole tuo poliisityö. Tunnustuksen lisäksi tarvitaan teknistä tutkintaa ym. Aika paljon tehtiin tässäkin kirjasssa kuulusteluja ja puhuteltiin tarkemmin osallisia. Syyllinen/syylliset löytyivät ja saavat siis jossakin vaiheessa tuomionsa.

Johanna Mon dekkari Metsämaa aloitti räväkästi ja loppui veret seisauttavalla tavalla. Nyt on jännitystä miun maun mukkaan.

Johanna Mo, Metsämaa *****

suom. Kristiina Vaara

Like 2023

s. 383

Mittlandet 2022

Dekkari

Saarimurhat-sarja 3. osa

Johanna Mo: Yölaulaja

Johanna Mo: Varjolilja 

Johanna Mo: Metsämaa 

 

Colleen Hoover: Se päättyy meihin

 

Kun istun tässä Bostonin katujen yllä toinen jalka reunamuurin yli heitettynä ja katselen alas kahdennestatoista kerroksesta, en voi olla miettimättä itsemurhaa.

Yhdysvaltalaisen Colleen Hooverin teos Se päättyy meihin, kertoi rakkaustarinan. Nuori Lily oli kirjan alussa bostonilaisen kerrostalon katolla mietiskelemässä. Ei hän omaa itsemurhaa miettinyt, eikä isänsä kuolemaa, jonka hautajaiset oli olleet samana päivänä, ainakaan murhemielellä. Isä oli ollut ikävä ihminen. Kirja kertoi perheväkivallasta. 

Rakas Ellen, 

jos minulla olisi pyssy tai puukko juuri nyt, minä tappaisin isän.

Lily oli kirjoittanut nuorena päiväkirjoja, ja loukattuaan jalkansa, hänelle tuli aikaa lukea niitä. Päiväkirjoista nousi esille inhottava kotielämä, josta ei saanut puhua ulkopuolisille mitään. Lilyn elämään tuli vaihtelua, kun naapurin autiotaloon tuli asukas, josta hän sai hyvän ystävän.

Menen kouluun joka päivä ja valitan siitä mielessäni suurimman osan ajasta, mutta en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että joillekin koulu saattaa olla ainoa koti. Ainoa paikka, mihin Atlas voi mennä ja mistä hän tietää saavansa ruokaa.

Lilyn ystävä oli koditon. Yhdysvalloissa on valtavasti kodittomia ihmisiä vauvoista vanhuksiin. Suomalainen sosiaaliturva on siellä vain unelmaa. Laitoksia ja sijaiskoteja löytyy kyllä nuorille, mutta Atlas ei halunnut mennä semmoiseen, koska oli jo 18-vuotias. Luultavasti suomalaisistakin laitospaikoista ja sijaiskodeista löytyy puutteita ja rikkeitä. 

Ei jokainen koditon ole koditon omasta tahdostaan, vaan siksi, koska apua ei riitä kaikille.

Colleen Hooverin teoksessa Se päättyy meihin on erittäin tärkeitä teemoja rakkaustarinan lisäksi, kuten perheväkivalta ja kodittomuus. Perheissä on totuttu olemaan hiljaa väkivallasta. Mutta väkivallan jäljet näkyvät terveydenhuollossa ja huostaanotoissa. Niitä jälkiä näkyy oppilaissa ja päiväkodin lapsissa. Niitä jälkiä hoidetaan terapiassa, jos on varaa.

Colleen Hooverin Se päättyy meihin vei syvälle rakkauselämän kipeimpiin salaisuuksiin.

 

Colleen Hoover, Se päättyy meihin

suom. Sirpa Parviainen

Wsoy 2023

s. 418

It Ends with Us 2016

Rakkauskirja

Perheväkivalta

Kodittomuus

Jeanette Bergenstav: Syntiuhrit

 

Minun taakkani kevenee kuitenkin joka kerta hivenen, kun jaan oikeutta. He ovat minun uhrejani. Minun syntiuhrejani.

Ruotsalaisen Jeanette Bergenstavin esikoisdekkari Syntiuhrit aloitti todella kiinnostavan uuden dekkarisarjan, jonka päähenkilönä toimi freelance-toimittaja Jennifer Sundin. Jennifer oli vammautunut ja kulki kainalosauvojen varassa ja kovien kipujen vuoksi käytti vahvoja kipulääkkeitä. Hän asui poikansa kanssa isän omistamassa veneessä. Jennifer joutui kaikenlaisiin kiipeleihin kirjan tarinassa, joista selvisi aina lopulta, mutta jännitystä piisasi. 

"Tukahduta tunteet, havainnoi, kuvaa, kirjoita!"

Jennifer oli tehnyt voimiensa mukaan pieniä haastattelujuttuja paikallislehteen. Eräällä juttukeikalla hän kohtasi jututettavat kuoliaaksi tapettuina, ja silloin heräsivät entisen rikostoimittajan vaistot eloon. Kuinka ollakaan surmapaikalta löytyi myös rahakassi. Arvaa, ottiko Jennifer kassin mukaansa, ennen kuin poistui paikalta odottamaan poliiseja?

Kirjan kuvioissa pohdittiin motiiveina mm. jengirikollisuutta sekä maahanmuuttajiin kohdistuvaa rasismia, mitkä molemmat ovat lisääntyneet kovasti Ruotsissa ja muissa Pohjoismaissa, myös Suomessa. Motiiveja haettiin myös henkilöiden suhteista esim. mustasukkaisuutta, kostoa jne. Eipä aikaakaan, kun uhrimäärä kasvoi ja motiiveja alettiin etsiä laajemmin. Jennifer teki yhteistyötä poliisin kanssa ja siinä samalla omia tutkimuksiaan ja rikosjuttujaan lehtiin.

Sitten tuli seuraava shokki. Jääkylmä vesi.

Kirjan kannessa mainostetaan, että kirja on häikäilemätön, mutta mielestäni vain kirjan pahis oli sitä. Ja se pahis tavataan varmasti muissakin sarjan kirjoissa. Pahiksesta sen verran, että huomasin heti kuka oli ikävien rikosten takana, mutta Jenniferillä meni kirjan loppuun saakka, ennen kuin totuus valkeni. Mutta uskoisiko kukaan sitä, minkä Jennifer vain tiesi? Rikollinen oli todella ovela, häijy ja täynnä kostonhimoa. Ja hän jatkaa röyhkeitä rikoksiaan aika varmasti myös seuraavassa sarjan osassa.

Jeanette Bergenstavin esikoisdekkarissa, Syntiuhrit, on yllättävän terävä päähenkilö ja röyhkeä rikollinen. Tapahtumissa seikkaili mukana myös ihana karvainen collie nimeltään Coblin. Suosittelen.

 

Jeanette Bergenstav, Syntiuhrit *****

suom. Hanni Salovaara

Minerva Crime 2023

s. 428

Syndoffer 2021

Dekkari

Jennifer Sund-dekkarisarja 1. osa

 

Heidi Airaksinen: Vierge Moderne

 

"Sisar Kerstin, mitä ihmettä tääl tapahtuu?" kysyi käheä huudahdus vierelläni ja tunsin, kuinka joku putsasi hiekkaa pukuni selkämyksestä. "Nouskaa ylös, antakaa mä autan teitä."

Heidi Airaksisen dekkari Vierge Moderne on saanut nimensä Edith Södergranin saman nimisestä runosta:

En minä ole nainen. Olen neutri.

Olen lapsi, hovipoika, rohkea päätös,

olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa... 

Kirjan alussa nuori diakonissaharjoittelija Kerstin oli yksin yövuorossa veneeristen tautien sairaalassa Kumpulan kartanossa, kun potilaat alkoivat huudella kovaan ääneen, ja portilta löytyi kuolleeksi hakattu nainen. Vähemmästäkin alkaisi pyörryttämään.

Maanantaiaamuna palasin takaisin normaalirutiineihin sisar Esterin kanssa. Johtajatar ei enää kysellyt perääni ja ilmeisesti uskoi, että Kumpulan onneton tapaus oli nyt käsitelty loppuun. Mitä johtajatar Malinen, eikä kukaan muukaan tiennyt, oli se, että minulla ei ollut aikomustakaan jättää Ulrikan kuolemaa sikseen.

Vaikka nuori diakonissa Kerstin pyörtyi herkästi, hän oli muuten älykäs ja päättäväinen luonteeltaan. Hän halusi kertoa Ulrikan omaisille tämän kuolemasta. Helpommin sanottu kuin tehty. Ensinnäkin Ulrika oli ollut prostituoitu ja toiseksi hän oli esiintynyt tekaistulla nimellä, mikä oli luonnollista heidän piireissään. Kerstin ei antanut periksi, vaan jatkoi tutkimuksiaan rohkeasti ja päätyi tutkimuksissaan  identititeetiltään erilaisten ihmisten pariin. Vai olivatko he sittenkin samanlaisia kuin Kerstin itsekin?

Heidi Airaksisen huikean hyvä dekkari Vierge Moderne loi elävän kuvan 1930-luvun Helsingistä ja sen iloluontoisesta elämästä.

Heidi Airaksinen, Vierge Moderne *****

Arktinen Banaani 2021

s. 391

Dekkari

1930-luku

Queer

Heidi Airaksinen: Maa jota ei ole

 

Blogistania 2022 -äänestys

 

Tässä Kirjasähkökäyrän äänet Blogistaniaäänestyksessä 2022:

Blogistania Finlandia:

3p. Petra Rautiainen: Meren muisti

2p. Mikko Kamula: Kalevan pojat 

1p. Kaisa Åkerman: Hajusteentekijän tytär 

Blogistania Globalia:

3p. Douglas Stuart: Shuggie Bain

2p. Emily Mandel St. John: Asema 11

1p. Chi Zijian: Puolikuu

Blogistania Kuopus:

3p. Sofia Chanfreau: Kirahvin sydän on tavattoman suuri 

2p. Katri Kauppinen: Laakson linnut, Aavan laulut

1p. Vuokko Hurme: Karmeat taruolennot

Blogistania Tieto:

3p. Maria Katajavuori: Valas lasimaljassa

2p. Silja Koivisto: Sataman kapakan Hilda

1p. Hanna Jensen: Äitini muistina, Toinen kierros

 

Lämpimät kiitokseni äänestyksen vetäjille!

Hannu Paloniemi: Lumiluolapoika

 

- Ootteko te uskovaisia, hän kysyi.

- Ei varmasti olla, minä sanoin. - Miten niin?

- Perhanako löytäis rahhaa, hän sanoi. - Mie ostaisin nuuskaa.

Siitä lähtien aloimme viettää aikaa yhdessä. Kiertelimme kerrostalotyömailla ja juoksimme omaa taloa ympäri, ja mikä tärkeintä, me kulkisimme kouluun kahdestaan. 

Hannu Paloniemen esikoisteoksen Lumiluolapoika päähenkilö oli Lauri, jonka perhe muutti asumaan Tornioon 1980-luvun alussa, kun isä sai sieltä vakituisen opettajan paikan. Lauri meni kuudennelle luokalle kouluun kirjan alussa, ja onnekseen oli saanut hyvän kaverin Tommista, joka asui samassa kerrostalossa. Uuden koulun aloittaminen oli kaverin kanssa paljon helpompaa.

Pompin portaat alakertaan ja syöksyin ovesta ulos luokkamme poikien luokse. He puhuivat The Clashista. Samasta bändistä jonka kangasmerkkejä olin nähnyt pankin edustalla notkuvien nuorten takinhihoissa. Isä inhosi sellaisia.

Laurin nuoren pojan elämään kuuluvista asioista oli hauska lukea. Ensi ihastus Sannaan, pianon soittaminen alkuun muilta salaa, nuorisomusiikki ja ylipäätään nuorten elämä. Lauri tarkkaili tiiviisti muiden elämää. Vanhemmat ja isosisko yrittivät pitää Laurin tietämättömänä perhettä lähestyvästä suuresta ongelmasta, siitä ei puhuttu, eikä sitä saanut levitellä muille. Piti elää kuin kaikki olisi normaalia, mutta se ei ollut. Äiti sairastui syöpään.

Äiti lupasi, että kun hän siitä pikkuisen virkistyy, hän lähtee kyllä minun kanssani ulkoilemaan. Että hänen olonsa paranee kun hoidoissa tulee uusi vaihe, parempi.

Kirjan väliin hyvinkin vallaton teksti nauratti minua. Oli kuin olisin mennyt kotiin pohjoiseen kirjaa lukiessa, sillä murre kuulosti niin tutulta. Lumiluolapoika kertoi kirjailijan omakohtaisesta nuoruudesta Torniossa. Nuoren pojan elämään kuuluivat tiiviisti perheenjäsenet, kaverit ja harrastukset, mutta mitä tapahtui sitten, kun äiti kuoli? 

Hannu Paloniemen Lumiluolapoika koskettaa jokaista lukijaansa. Upea esikoiskirja.

 

Hannu Paloniemi, Lumiluolapoika *****

Like 2023

s. 284

Esikoiskirja