Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

Käsivarret lepäävät mutta jalat ohjailevat, kädet puristavat laudan reunoja, ylävartalo aavistuksen verran koholla ja leuka pystyssä, Simon Limbres kelluu meressä. Hän odottaa. Ympärillä kaikki aaltoilee, suuria meren ja taivaan kaistaleita ilmestyy näkyviin ja katoaa joka kerta kun meren pinta keinahtaa hitaasti ja raskaasti, kuin basalttimassa.

Luin ranskalaisen Maylis de Kerangalin moneen kertaan palkitun Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät teoksen, ja vielä nytkin kirjan lauseiden aaltomainen kuohunta ottaa valtaansa ja vie mennessään, tuo tullessaan raadeltuna. Kirjan päähenkilö, nuori Simon Limbres, harrastaa lainelautailua ja kirjan alku kertoo juuri tästä harrastuksesta, ja viimeisestä lainelautailumatkasta ystävien kanssa.

Kirjan toinen päähenkilö on Simonin sydän, josta kirjailija on kertonut ensimmäisen kappaleen. Kappale on siitä erikoinen, että siinä on 28 riviä ja kappale on yksi ainoa lause, piste on näiden rivien lopussa. Kirjailija rakastaa selvästi pitkiä lauseita, joiden matkassa viihdyin erityisen hyvin, vaikka yleensä pitkät lauseet ovat rasittavia, koska ei enää muista mitä siinä alussa haluttiin  kertoa. Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät on kuitenkin tarinaltaan sellainen, että siihen sopivat pitkät lauseet kuin aaltojen pauhu, tai tasainen tyyni merenkäynti, tai sydämen jatkuva pumppaaminen siitä hetkestä, kun synnytään, siihen hetkeen kun kuollaan.

Eivät ne tee hänelle pahaa, eivät mitään pahaa. Mariannen ääni tulee kankaan suodattamana ja Sean päästää irti hänen käsistään ottaakseen hänet syliin, hänen nyyhkytyksensä yhtyy luonnon hengitykseen, hän nyökkää, hyvä on, meidän pitää nyt palata sinne.

Marianne ja Sean ovat Simonin vanhempia, ja heidän pitää päättää juuri sellaisella hetkellä, kun suru ja tragedia ovat iskeneet päälle, poikansa elinten luovutuksesta. Kirja kaivelee tunteiden syvimmät salaisuudet, petolliset ja kauheat pelot tuonpuoleisesta, kun haluaa elätellä toivoa jälleennäkemisestä, ja haluna nähdä oma lapsi juuri sellaisena kuin hän oli eläessään. Simonissa ei näy merkkejä aivokuolemasta, sillä hänen vahva sydämensä lyö voimakkaasti ja pitää kehon nuoren nukkuvan pojan kehona, ei kuolleen ihmisen kehona. Päätös on siis valtava tragedia vanhemmille.

Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät on loistava kirja kaikesta surusta huolimatta, sillä kirjailija kannattelee lukijaa matkan aikana. Tunnen, että minä elän. Elämä annetaan meille, mutta se voidaan silmänräpäyksessä ottaa meiltä pois. Tarina kertoo erään pojan kuolemasta ja mitä sitten tapahtui. Kirja koskettaa lukijan tunteita ja herättelee kysymyksiä omista eettisistä valinnoista, kirja on kertomus rakkaudesta ja elämästä, jota sydän ylläpitää.

Maylis de Kerangal, Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät *****

Suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen

Siltala 2016

s. 255

Réparer les vivants 2014

Kirjan ovat lukeneet mm. Lukuneuvoja,  Kirsi, Helmi, Tuomas, Hannele, Omppu, Laura, Takkutukka, Erja, Nanna, Satu, Ina, Kirjoihin langennut ja Meri

Lone Theils: Kohtalokas merimatka

Mies vääntäytyi esiin myyntitiskin takaa. Hän oli isokokoinen mutta liikkui yllättävän ketterästi puikkelehtiessaan hylättyjen huonekalujen ja kuolinpesistä hankittujen loppuun kuluneiden tavaroiden välistä.

Huomasin kirjakatalogeissa, että tanskalaiselta Lone Theilsiltä on tulossa jatkokirja Nora Sand sarjaan, joten valitsin lennokkaasti lentomatkalle kirjasarjan ensimmäisen teoksen nimeltään Kohtalokas merimatka. Tämä esikoisdekkari on kiinnostanut kovasti varsinkin päähenkilönsä toimittaja Nora Sandin vuoksi, joka on sopivan näppärä ja nenäkäs, itsenäinen ja tehokas tutkijaluonne, ja jota ei juuri pelota mennä epämääräisiinkään paikkoihin. Aivan kuin nuorempi Miss Marple. Sarjan ensimmäisessä kirjassa seikkaillaan sekä Englannissa että Tanskassa tiiviiseen tahtiin.

Siinä oli kaksi tyttöä samassa kuvassa. Hymyilevä blondi, joka oli vähän pullean oloinen mutta kaunis. Hänen vieressään tummatukkainen hontelo tyttö, joka kyräili valokuvaajaa kulmien alta.

Tarinan taustalta löytyy tositarina amerikkalaisesta sarjamurhaajasta, jolla oli tapana ottaa valokuvia tulevista uhreistaan. Yksi valokuvista liittyi Tanskaan. Lone Theils on kirjoittanut sutjakkaan ja sujuvan dekkarin,  jonka seurassa lentomatkat ja odotusajat kuluivat mukavasti. Lone Theils  on työskennellyt tanskalaisen Politiken-lehden ulkomaankirjeenvaihtajana, joten hänellä on omakohtaista aineistoa Nora Sandin työtehtävistä tanskalaisen nettilehden ulkomaantoimittajana Lontoossa.

Reipas päähenkilö Nora Sand löysi antiikkiliikkeestä ostamastaan vanhasta matkalaukusta tyttöjen valokuvia ja yhdessä kuvassa oli tutun näköisiä nuoria tyttöjä englannin lautalla. Tytöt katosivat lautalta. Katoamisesta oli kulunut jo pitkä aika, mutta aina välillä lehdet kaivoivat jutun  esille. Nyt Noralla oli aikaa paneutua katoamismysteeriin. Avukseen hän sai lapsuuden ystävänsä ja ihan selvästi dekkarin sivuilla alkoi sydämen sykkeet kiihtyä ja romantiikanpölyä sai pyyhiskellä dekkarin sivuilta. Romanttinen dekkari, ei hassumpaa.

Lone Theils, Kohtalokas merimatka ***

Suom. Kari Koski

Aula & Co pokkari 2017

s. 379

tanskankielinen alkuteos Pigerne fra Englandsbåden 2015

Tanskan ja Englannin väliä ovat matkanneet Noran matkassa mm. Annika ja Henna

Kirjabloggaajan kesäaakkosia O - U

Kesäaakkoset jatkuvat!

O = Oosta tulee aina mieleen entinen kotikaupunkini Oulu, jossa käyn aika tiiviiseen tahtiin. Olen allerginen ja Oulun ilma ei sovi minulle, mutta voiko ihanampaa kaupunkia olla. Siellä asuu niin paljon sydämellisiä sukulaisia, ihania ystäviä ja kavereita, jotka ovat aina kavereita ja jutustelu jatkuu edelleen. Oulussa ruukataan tavata Toripolliisin luona torilla (ps. kuva). Torilla mennään sitte kahaville tai syömään muikkuja tai nykyisin Pannukakkutalloon syömään pannukakkuja täytteellä tai iliman ja aina paistaa aurinko.

P = Puutarhanhoito on intohimoni, harrastukseni ja kuntoilumuotoni. Meillä on kaksi puutarhaa: toinen on kotipiha, pieni rivitalopiha, joka on aika täynnä ja kokee jatkuvasti muodonmuutoksia. Kesäkoti on kuivassa saaressa ja piha on vanha pelto, jossa on kasvatettu kymmeniä vuosia tomaatteja (40 000 tainta kesässä). Lisäksi siellä on vanhoja omenapuita ja kaikenlaista mitä minä olen istuttanut. Harmi vaan istutukset maistuvat myös muille herkkusuille mm. myyrille, rusakoille, peuroille ja linnuille.

Q = Queen ja Bohemian Rhapsody, Queen ja We are The Champions, Queen ja Somebody to Love. Queen oli  niin kova bändi, aivan uskomaton laulusolisti Freddy Mercury ja laulut ja melodiat, lyriikka. Upeeta, mahtavaa, huippua!

R = Tähän laitan rakkaudella oman rakkaan. Oma rakas ja nimikin alkaa R:llä. Rehellinen, romanttinen ja rohkea (tämä oli hänen oma R-adjektiivi itsestään).

S = Saari. Yksinkertaisesti saari vei sydämeni, kun kävin siellä ensimmäisen kerran silloisen miesystäväni,  nykyisen mieheni seurassa tutustumassa vanhan jo koirien taivaassa tepsuttelevan Andyn kanssa. Rohkelikkona uskalsin merimatkalle suurten aaltojen keskelle ja parkkeerasimme pikkuisen koppiveneen rötiskön laiturin kupeeseen. Andy luuli olevansa merihädässä ensimmäisten matkojen aikana, mutta kyllä siitä reipas venekoira tuli. Makoili takakannella ja ihaili aaltoja ja tuulta. Saarenhan hän omi sitten itselleen.

Niin, olimme ensimmäisessä kerrassa käymässä saaressa ja laiturilta kuljin upeaa syreenikujaa pitkin pihalle, jossa kasvoi metrin korkuinen juolavehnäs. Talo oli rappiolla, samoin sauna, mutta uusi sauna oli valmistumassa. Meni vielä 3 vuotta, kun valmistui. Siitä se sitten alkoi ja laajeni – maalaukset, remontit ja puutarhatyöt, joihin minä keskityin ja mies keskittyi saunaan. Ei sitä kesässä paljon ehdi! Ei uskoisi enää samaksi paikaksi!

T = Ain laulain työtäs tee! Oulussa olin terveysalalla töissä, mutta Turussa menin yliopistoon ja vaihdoin opetus- ja kasvatusalalle. Olen muuten saanut laulaa paljon enemmän työpaikoilla sen jälkeen, kun valmistuin.

U = Nyt on ihan  pakko laittaa uhanalaiset eläimet, koska tykkään eläimistä. Olen seurannut mielenkiinnolla Kiinan Suomelle lahjoittamaa Panda-projektia. Siis oikeasti Suomeen on tulossa sellainen uhanalainen Panda-karhu! Onhan se tietysti sööttiä ja lapsille kiva ja aikuisillekin, mutta vankilaoloihinhan se on tulossa. En vieläkään ole toipunut niistä Ranuan eläinpuiston jääkarhuista. Oliko ihan pakko tuoda uhanalaiset jääkarhut Suomeen? Perhoset ja mehiläiset ym. öttiäiset alkaa olla sukupuuttoon kuolleita ihmisten myrkkyjen toimesta ja lintujen ja kalojen vatsat ovat täynnä muovia, kun vesistöissä lilluu muovia tonneittain! Ugh!

Haaste on Ja kaikkea muuta-blogin Minnan ideoima kesähaaste aakkosten mukaan.

Lue myös Kirjabloggaajan kesäaakkosia A - G   

Lue myös Kirjabloggaajan kesäaakkosia H - N

Astrid Lindgren: Vaahteramäen Eemeli

Vaahteramäellä asui poika, jota sanottiin Vaahteramäen Eemeliksi. Hän oli villi pieni jukuripää, ei ollenkaan tuollainen kiltti lapsi kuin sinä. Vaikka kiltin näköinen Eemeli oli – oikein kiltin näköinen. Silloin kun ei kiljunut. Eemelillä oli pyöreät sinisilmät ja pyöreät punaposket ja vaalea villava tukka. Kaikki oli niin kiltin näköistä, että Eemeliä olisi luullut kerrassaan pikku enkeliksi. Mutta jos luuli niin erehtyi.

Ruotsalainen Astrid Lindgren  (1907-2002) on kirjoittanut valtavan määrän lastenkirjoja, joista ensimmäinen Riitta-Maija keventää sydäntään julkaistiin 1944. 1945 ilmestyi Peppi Pitkätossu ja Lindgren työskenteli tuossa pienessä kustantamossa, joka julkaisi hänen kirjansa eläkkeelle asti. Vaahteramäen Eemeli julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1963. Eemelin uudet metkut, Eläköön Eemeli, Se Eemeli, se Eemeli, Eemeli ja Liinan poskihammas, Eemeli ja pikku Iidan metku, Eemelin metku nro 325 ja Eemeli ei kitsastele ovat sarjan jatkokirjoja. Kuten monella muullakin Lindgrenin lastenkirjalla, myös Vaahteramäen Eemelillä on esikuvansa. Eemeli oli Astridin isän Samuel Augustin lempihahmo ja suurimman osan kirjojen tapahtumista kirjailija kuuli isältään.

Kissankulman talossa asui Eemelin lisäksi isä, äiti, pikkusisko, renki ja piika sekä iso lauma kotieläimiä. Eemeli oli vikkelä  poika tekemään metkuja ja tässä kirjassa kerrotaan mm. miten Eemeli laittoi keittokulhon päähänsä ja hinasi pikkusiskonsa lipputankoon. Yleensä isä rankaisi Eemeliä viemällä hänet verstashuoneeseen joksikin aikaa miettimään kepposiaan. Verstashuoneella ollessaan Eemeli vuoli puu-ukkeleita ja niitä näytti syntyvän jatkuvasti lisää.

Menkööt suolle tylsine pitoineen, Eemeli mutisi. – Isä saa nostaa lipun  miten vain haluaa. Minä ainakin vuolen uuden puu-ukkelin ja olen vihainen ja kamala koko ajan.

Isä toivoi, ettei Eemeli tekisi kujeita toista kertaa, ja harvoin hän teki samaa kepposta kahta kertaa, sillä hän oli taitava keksimään uusia koko  ajan. Äitikin oli jo huolissaan, kun koulukin pian alkaisi, että miten se Eemeli pärjää koulussa, kun on niin tuhma. Eemeli lupasi olla metkuilematta.

- Mutta ei se ihan varmaa ole!

Eemeli on aina ollut yksi lastenkirjojen lemppareitani. Pikkuveljeni oli pienenä ihan Eemelin näköinen ja kova metkuilemaan ja tekemään kepposia. Minulla on siis ollut ikioma Eemeli pikkuveljenä.

Astrid Lindgren, Vaahteramäen Eemeli *****

Suom. Aila Meriluoto

Kuvitus Björn Berg

Wsoy 1973  8. Painos

s. 108

Emil i Lönneberga 1963

Osallistun tällä lastenkirjalla Luetaanko tämä? -blogin Kian Lapsuuteni kirjasuosikit-haasteeseen.

1. Kauan sitten asui maalla pikkupoika villi,

Kissankulman kauhuksi häntä kutsuttiin.

Lähellä jos jossain alkoi soida palopilli,

epäilykset kohdistui heti Eemeliin.



Voi herranjestas, minkälainen lapsi oli hän!

On hyvä, ettei Eemeleitä ole enemmän.

Sing duuduldei, sing duuduldei, sing duudulduuduldei

Sing duuduldei, sing duuduldei, sing duudulduuduldei!

2. Kesäkeittopataan teki kerran sukelluksen

Eemeli, mut jäi kiinni hörökorvistaan.

Se on hyvä, isot korvat esti tukehduksen,

mutta kulho päässään hän joutui sairaalaan.

Voi...



3. Eemeli sai ajatuksen kerran toukokuussa:

lipputankoon kiskaisi pikkusiskon hän.

Iida kiikkui ylhäällä kuin käpy kuusipuussa:

sieltä näkee varmasti paljon enemmän.

Voi...



4. Kaikki Eemelimme temput historiaan jäivät,

niistä silmät pyöreinä nytkin puhutaan.

Arestissa aikoinaan hän istui monet päivät,

mutta kiltti ollut ei edes silloinkaan.

Voi...

Michael Zadoorian: Viimeinen loma

Tämä meidän viimeinen matkamme suunniteltiin osuvasti viime tipassa, mikä on eläkeläisten ylellisyyttä. Olen iloinen siitä, että päätimme lähteä tälle matkalle, vaikka kaikki (lääkäri, lapset) kielsivät meitä. ”Olen ehdottomasti, ehdottomasti kaikenlaisia matkoja vastaan, Ella”, tohtori Tomaszewski, yksi minua paraikaa hoitavista sadoista (siltä minusta ainakin tuntuu) lääkäreistä sanoi vihjatessani, että saattaisin lähteä mieheni kanssa matkalle. Kun mainitsin tyttärelle ohimennen ajatuksen edes viikonloppumatkasta, hän käytti sävyä, jolla yleensä puhutellaan tottelematonta koiranpentua. (”Ei!”)

Amerikkalaisen Michael Zadoorian Viimeinen loma sisältää siis Ellan ja hänen miehensä Johnin roadripmatkan, jolle he karkasivat. Ella sairasti parantumatonta syöpää ja oli aika rähjäisessä kunnossa, John oli kehollisesti hyvässä kunnossa, mutta sairasti Alzheimeria. Johnilla oli vielä ajokortti tallella, siispä matkaan ja nopeasti ennen kuin kukaan nappaa kortin pois. Ella oli matkan aivot, kertoi minne ajetaan ja missä pysähdytään, milloin nukutaan jne. Ja John hoiti ajamisen asuntoautolla pitkin Route66:a kohti Tyyntä valtamerta ja Disneylandia.

Ja noin vain, entinen John katoaa. Näin se tapahtuu. Toisinaan saan pitää hänet muutaman minuutin ajan aamulla, muutaman suurenmoisen hetken ajan, kun hän on oma itsensä, aivan kuin hänen mielensä olisi unohtanut olla muistamaton. Sitten yhtäkkiä on kuin koko keskustelua ei olisi käytykään. Minun pitäisi tottua tähän, mutten totu.

Ella ja John ovat matkustaneet aina lomilla asuntoautolla, ensin kaksin tai ystävien kanssa, sitten lasten kanssa ja myöhemmin ystävien kanssa. Ella on tottunut kartanlukija ja Johnin on helppo ajaa, kun ohjeet tulevat napakasti. Ellaa surettaa kovasti miehensä Alzheimer, ketäpä ei surettaisi. Koko elämä unohtuu. Ella on ottanut matkalle mukaan vanhat diat ja he katselevat iltaisin kuvia matkoiltaan, joskus John muistaa jotakin, yleensä ei. Viimeinen yhteinen loma, viimeiset muistot, hauraat elämät, mutta sisukkaasti matka jatkuu paikasta toiseen.

Michael Zadoorianin Viimeisestä lomasta on tehty elokuva ja sen päähenkilöinä esiintyvät loistavat Helen Mirren ja Donald Sutherland. Haluan ehdottomasti nähdä tämän parin yhdessä valkokankaalla ja keskustelemassa tai inttämässä keskenään. Molemmat roolit ovat vaikeita, mutta näiltä näyttelijöiltä luonnistuu Ellan ja Johnin matka hienosti ja uskon, että he tekevät kirjan tunnelmasta poikkeuksellisen unohtumattoman. Muistisairaudesta tuli mieleeni eräs mielikuvituksellisen herkkä kirja, josta pidin todella paljon, Emma Hooperin Etta ja Otto, Russel ja James. Etta oli 82-vuotias muistisairas vanhus ja hän käveli Kanadan läpi valtamerelle. Viimeisessä lomassa pyritään myös matkustamaan pitkä matka ja saavuttamaan valtameri. Olen ollut muutaman kerran valtameren keskellä ja kieltämättä olo on ollut valtavan hieno. Valtameressä on jotakin uskomatonta alkuvoimaa, jonka pelkkä läheisyys antaa sisäistä voimaa.

Michael Zadoorian, Viimeinen loma ****

Suom. Virpi Kuusela

Harper CollinsNordic 2017

s. 288

The Leisure Seeker 2009

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russel ja James

Gard Sveen: Raskaat varjot

Norjalaisen Gard Sveenin esikoiskirja Raskaat varjot nappasi vuonna 2014 parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille myönnettävän Lasiavain-palkinnon. Kirja sisältää osittain dokumentaarisen pohjan, sillä Sveen oli kiinnostunut tunnetusta vastarintaliikkeen taistelijasta Kai Holstista ja hänen kohtalosta. Dekkariin on sisällytetty Holstin tarinaa ja dekkari kulkee vuoden 2003 ja vuoden 1942-45 välillä. Kirja olisi toiminut hyvin myös molemmissa aikatasoissa yksistään, mutta tällaisenaan todella hyvä ja toimiva, suorastaan pelottava, ainakin sota-aikana.

Uskomatonta. Että kaikista ihmisistä juuri hän oli saattanut tehdä jotain tällaista. Tämä lyhyt selonteko oli väärennetty asiakirja, ja silti hän tunsi vain pienen piston omassatunnossaan kuin hänen oma uransa muka olisi arvokkaampi asia kuin edesmenneen, luultavasti surmatun, ihmisen oikeamielinen kohtelu.

Vuonna 2003 löydetään kolme sota-ajalta peräisin teloitettua ihmistä, joiden tutkimus kiinnostaa kovasti yksinäistä keski-ikäistä rikostarkastaja Tommy Bergmannia. Teloitettujen henkilöiden nimet selviävät yhden henkilön esineen avulla. Pian lähiseudulla tapahtuu todella väkivaltainen ja raaka teloitus natsipuukolla. Tommyn päivät ovat kiireisiä ja tutkimuksen vaiheissa hän lentää Tukholmaan ja Berliiniin haastattelemaan tutkimuksissa esille tulevia henkilöitä. Liittyvätkö menneisyyden ja nykyisyyden henkirikokset toisiinsa, paljon mahdollista. Tommyn oma elämä on ikävässä vaiheessa, asiat voisivat olla paremminkin. Kirjailija on kirjoittanut uudelle sarjalleen erikoisen tyypin. Jos dekkari kertoisi vain Tommysta, olisin jättänyt kirjan kesken, mutta sota-ajan kuvaukset olivat niin vahvoja ja veivät mennessään, ja yritin sinnitellä nykyajan kuvausten kanssa.

Luoja armahtakoon  sieluasi, Agnes kuiskasi.

Ei auttanut. Askeleet lähestyivät vääjäämättömästi.

Enää yhdeksän porrasaskelmaa. Hän tiesi, koska oli laskenut. Ei voinut olla enempää kuin yhdeksän.

Enää yhdeksän askelmaa jäljellä hänen elämästään.

Myrkkykapseli painoi ikeniä. Nyt, se täytyy tehdä nyt.

Nuori nainen, vastarintaliikkeen vakooja Agnes, eli natsimiehityksen vuosina jatkuvasti kauhun hetkiä. Hänet oli koulutettu eliminoimaan natseja, mutta jostakin syystä hänen kauneuttaan ja naisellisia avuja käytettiin hyödyksi vain natsien seuralaisena. Ajat olivat raastavan kireitä ja arvaamattomia. Jokainen ilmiantoi ihmisiä ja vastarintaliikkeen henkilöitä teloitettiin koko ajan. Kuka oli ilmiantaja. Joko oli Agneksen vuoro joutua teloitusryhmän eteen. Todella hyvä dekkari, enkä ihmettele yhtään, että kirja voitti Lasiavain-palkinnon. Kirjassa syvennytään Norjan miehitykseen ja vaiettuihin teloituksiin, joilla oli yhteyksiä vuoteen 2003. Huippudekkari, jonka juonenpunonta onnistui uskomattomalla tavalla.

Gard Sveen, Raskaat varjot ****

Suom. Arja Kantele

Bazar 2015

s. 557

Den siste pilegrimen 2013

Annikan bloggaus 

Lukuneuvojan bloggaus 

Juhan bloggaus 

Sarin bloggaus

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha

Vielä kaiken jälkeenkin on vaikea käsittää, mitä tarkkaan ottaen tapahtui. Yritän kirjoittaa juuri niin kuin asiat menivät, mutta huomaan muuttavani nimiä suojellakseni syyllisiä. Mietin syöksikö Jedda minut jollakin tavoin lopullisesti raiteiltani, vinoon kohtisuorasta, tuomittuna näkemään elämän vääristyneenä.

Yllä oleva lainaus on Hilary Mantelin novellikirjasta Margaret Thatcherin salamurha. Novellin nimi on Anteeksi, että häiritsen. Novellin päähenkilö asuu Saudi-Arabiassa ja viettää siellä erittäin eristynyttä elämää, johon hän oli oppinut, mutta sitten tapahtui jotakin mikä vei mielenrauhan ja yksityisen rauhan, yksinäisyyden, johon päähenkilö oli tottunut. Hänen kotiinsa ilmestyi jatkuvasti eräs henkilö, mutta päähenkilö ei pystynyt kieltäytymään ja olemaan epäkohtelias ja kieltämään vierailut. Luultavasti niin ei olisi edes saanut tehdä kyseisessä maassa.

Mies tallasi lasinsirujen päälle päästäkseen hänen luokseen, murskasi niitä kuin jäätä. Ajatteli, että nyt oli tullut paikka hänen läimäyttää vaimoaan, joka vain teeskenteli säikäyttääkseen hänet…

Seuraava novelli on nimeltään Pilkku ja kertoo pettämisestä ja mitä siitä voi seurata. Kirja sisältää 11 novellia nykyaikaan liittyvistä tapahtumista. Kirjan tekstit ovat rumankauniita, sillä hieno teksti ja rumat tarinat tekevät novelleista ikävää realismia. Novelleissa hyväksytään mm. laittomia tapahtumia, ja ummistetaan silmät ikävyyksiltä, jopa väkivallalta. Viimeisin novelli kertoo yhdestä tällaisesta, jossa ulkopuolinen henkilö jopa innostuu väkivallasta: Margaret Thatcherin salamurha : 6.4.1983

Ihastuin Hilary Mantelin muisteluihin omasta elämästä kirjassa Vain varjo häälyväinen. Päätin lukea lisää kirjailijan teoksia ja tämä novellikirja oli sopivasti saatavilla. Kirjan novellit eivät ole kaunista luettavaa, ja päällimmäiseksi mielikuvaksi novelleista nousi inho, mutta toisaalta realistinen ote maailmanmenoon. Kenen kantti kestää, kuka on heikoin lenkki pitäisi muuttaa Hilary Mantelin novelleissa muotoon kenen kantti kestää, kuka on vahvin lenkki. Arki/inhorealismia olkaa hyvät.

Hilary Mantel, Margaret Thatcherin salamurha ***

Suom. Kaisa Sivenius

Teos 2017

s. 178
The Assassination of Margaret Thatcher 2014

Lue mitä Takkutukka  ja Opus eka bloggaavat kirjasta.

Osallistun kirjalla Nipvetin Novellihaasteeseen 2 . 11 novellia.

Peukutan novellien sävyä, joka toistuu tarinasta toiseen yhtä inhottavana realismina ja hyvin mahdollisena ihmiskäytöksenä arkielämässä.