tiistai 18. syyskuuta 2018

Anja Snellman: Kaikkien toiveiden kylä


Veri on värjännyt hameenhelmoja. Punakat paljaat jalat, polvet ja sääret ovat haavoilla ja enemmänkin, ruhjeilla, iho toisessa pohkeessa roikkuu ilkeästi palkeenkielellä, ommelten paikka. Kämmenistä nahka auki, samoin kyynärpäistä. Vaaleansinisestä kauluspuserosta puuttuu toinen hiha, rintaliivien pitsi vilkkuu sinisenä. Ruvet kuin kirsikkamurskaa.
Voi tyttöparkaa.

Anja Snellmanin loistava Kaikkien toiveiden kylä alkaa ikävällä tapahtumalla, kun kreetalaisen vuoristokylän ainoa asukas, yli 90-vuotias Agave, löytää rinteestä pahoin loukkaantuneen nuoren naisen. Mistä tyttö on tullut? Tyttö on vaalea ja mongertaa outoa kieltä, näkee painajaisia ja huutaa, häiritsee hänen tasaisen rauhallista elämää eläinten kanssa. Mutta Agave hoitaa nuoren naisen kuntoon ja heidän välilleen syntyy heikko side, joka on alkuun hoitajan ja hoidettavan side, mutta joka syvenee viikkojen kuluessa.

Monika on kulkija luonteeltaan. Kreetalla hän on ollut muutaman vuoden matkaoppaana. Elämän nälkä, hyväksytyksi tulemisen nälkä, Monika on kokeillut ja kokenut elämässään kaikenlaista. Viimeksi hän on hyvästellyt äitinsä viimeiselle matkalleen. Monika kohtaa Agavessa pysyvyyttä, joka hänen elämästään on puuttunut. Agaven kodista hän löytää turvapaikan elämänsä tienristeyksessä.

Monika on aiemmin tutustunut henkilöihin, jotka vastustavat Kreetan turismia. Aito kreetalaisuus katosi turismin taakse jo vuosia sitten. Agaven luota hän löysi aitoa kreetalaisuutta, kulttuuria ja historiaa, joka oli hänelle uutta. Agave on niin ihanan aito ihminen. Kiukuttelee ja juonittelee ja niin tekee Monikakin. Kahden naisen yhteiseloa ja ystävyyttä koetellaan vuoristossa, joka kätkee tuhansia salaisuuksia, ja joiden vartijana Agave on toiminut pitkään.

Sinihämyisen luolan perällä makasi mies, ihan poika oikeastaan, kääriytyneenä repeytyneeseen laskuvarjoon. Olkapäät törröttivät toukkamaisesta olennosta. Veri oli värjännyt laskuvarjokangasta. Hänen vierellään oli vihreänkirjava reppu.
Kalat uivat hänen ympärillään.

Vaikka kirjassa kritisoidaankin turismia, niin siltikin Kreikan ikävä iskee ihan varmasti, kun lukee Monikan ja Agaven ystävyydestä Kreetan vuoristossa. Kaksi kertaa olen ollut Kreetalla ja kerran Santorinilla. Missään en ole nähnyt sinisempää taivasta kuin Kreikassa. Se sininen on jotain uskomattoman kaunista mitä muistella. Se sininen on mukana koko tarinassa.

Yksinkertainen elämä vailla mukavuuksia. Kuulostaa samalta kuin mitä me suomalaiset teemme mökeillä kesäaikaan. Etsimme yksinkertaista elämää luonnon keskeltä ja nautimme siitä. Agave ei kaipaa mihinkään pois kylästänsä. Vanhuus ja nuoruus kohtaavat tarinassa kauniisti. Kahden eri maan kansalaiset ystävystyvät huolimatta kieliongelmista ja sukupolvien kuilusta. Näppäinsormet suoristuvat silittämään koiranpentuja ja tekemään yksinkertaisia kotitöitä. Kuulokkeisiin tottuneet korvat aistivat hiljaisuuden ja luontoäänet. Anja Snellman kirjoittaa tarinaa, johon voi uppoutua ja uneksia olevansa mukana vaeltamassa ja haistelemassa tuulia, ihailemassa maisemia...

Joko uskot, opas, että kylilläkin on sielu? Ja syli, Amen.

Anja Snellman, Kaikkien toiveiden kylä *****
Wsoy 2018
s. 354

Snellman Anja: Syysprinssi
Snellman Anja: Lähestyminen
Snellman Anja: Pääoma
Snellman Anja: Antautuminen

maanantai 17. syyskuuta 2018

Sinikka ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja pullistelija



Mä luulin aluks et Pöntisen Sylvesteri
Ois ihan outo semi randomi.
Mut vähitellen mulle sitten selvisi,
Et sehän onkin pro ja cooli kaveri.
Tää elämä ei ookkaan yhtään hassumpaa,
Kun voidaan kaikki kolme räppii harrastaa.

Ennen kuin Risto räppää kirjassa tähän malliin, siinä ehtii tapahtua kaikenlaista. Kirja on nimeltään Risto Räppääjä ja pullistelija, ja se on sarjan 16. kirja. Kirjassa on oikeastaan kaksi pullistelijaa, sillä Pöntisen isä poikansa kanssa muuttavat pariksi viikoksi Riston ja Rauhan asuntoa vastapäätä asumaan, ja molemmat pullistelevat.

On kesä ja kuuma, ja Riston Rauha-täti toivoi jotakin tapahtuvaksi. Hänen toiveensa toteutui, sillä isä ja poika harrastivat kehonrakennusta ja aikoivat osallistua isille ja pojille tarkoitettuun Vuoden vahvin isä ja poika-kilpailuun. Rauhasta tuli heti Pöntisen isän ihailija. Komeat muskelit olivat aivan liian komeat Riston mielestä ja poika nimeltään Sylvester vääränlainen tyyppi.

Siinä käy sitten niin, että Riston paras kaveri Nelli Nuudelipää ihastuu Sylvesteriin ja Risto joutuu leikkimään yksin. Sylvester ja Nelli leikkisivät Riston kanssa, mutta Risto pitää välimatkaa ja seuraa heitä kauempaa. Rauhan miesystävä Lennart seuraa vuorostaan Rauhaa, joka viihtyy isä Pöntisen seurassa.

Ilmassa on siis suuret tunteet, jopa mustasukkaisuutta. Mutta sitten paikalle saapuu Elvi Räppääjä, Rauhan pelottava serkku, joka laittaa asiat järjestykseen. Elvi on nimittäin kädenväännön mestari, ja juuri tuota jaloa taitoa vaaditaan tämän kirjan vaiheissa. Risto Räppääjä on mainio persoona ja hän pääsee kyllä tunteidensa herraksi. Risto Räppääjästä on tehty jo kuusi musiikkielokuvaa, tv-animaatiosarja, musikaaleja ja näytelmä. Musiikki on olennainen osa päähenkilöä, sillä Risto soittaa rumpuja ja räppää. Mainio kirjasarja, ja hauska kuvitus kruunaa lukuseikkailun Riston maailmaan.

Guru pingala mandala om om om,

Meillä uusi kaveri on on on!

Se on Pöntisen poika peloton!

Sinikka ja Tiina Nopola, Risto Räppääjä ja pullistelija *****
Kuvitus Christel Rönns
Tammi 2016
s. 113

Nopola Sinikka & Nopola Tiina: Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen
Nopola Sinikka & Nopola Tiina : Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen
Nopola Sinikka & Nopola Tiina: Risto Räppääjä ja Sevillan saituri
Nopola Sinikka & Nopola Tiina: Hetki lyö, Risto Räppääjä

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Aki Ollikainen: Pastoraali



Susi ilmestyi aamu-usvan seasta ja hyppäsi ojan yli tienristille. Se oli suuri, aikaa sitten laumastaan lähtenyt vanha uros. Susi pysähtyi pitkän pihatien päähän. Mies huomasi eläimen ja lähti hitaasti kävelemään sitä kohti, pysähtyi, kun kohtasi suden katseen, näki talviaamun taivaan keltaiset silmät.

Aki Ollikaisen Pastoraali kertoo yhden vuorokauden tarinan nykyajan maaseudulta. Tarina kertoo sukupolvista ja heidän mahdollisuuksistaan elää maalla. Maaseutu on vahvasti liitoksissa luonnon kanssa ja kirja on Elina Warstan kansikuvaa ja kansiliepeitä myöten luonnonkuvaajan ilotulitusta parhaimmillaan. Tarinassa kohdataan mm. susi ja karhu. Yksi kirjan pariskunnista on lammasfarmareita, joten lampaat houkuttelevat näitä Suomen luonnon petoeläimiä helpon ruokapöydän äärelle, kun ihminen ei ole lähettyvillä.

Ihminen on myös täynnä rakkautta tai sen puutetta. Aki Ollikainen kuvaa sukupolvien erilaista rakkautta kauniisti pienen tarinansa kautta. Sirkan ja Vilhon rakkaus tulee esille hellänä huolenpitona muistisairaasta puolisosta. Vastakohtana heille on nuorten, Merin ja Kaiuksen,  kiihkeä tämä päivä ja tämä hetki ovat tässä ja tärkeintä tällä hetkellä kohtaus. Nuoret ovat intensiivisiä ja energisiä ja elävät täysillä ja muistavat elämänsä tärkeimmät hetket vanhana. Muistot ovat myös tärkeitä kirjan henkilöille, samoin uusien muistojen syntyminen. Muistojen vastakohtana on niiden katoaminen ja sen surumielinen kuvaus.

”Muista ottaa se saatanan mankka kainaloosi, voit mennä niin pitkälle kuin siinä nauhaa riittää”, isä rähjäsi vuosikymmenten takaa.

Pastoraali kuvaa loistavasti erilaisia vastakohtia mm. vanhuus ja nuoruus, luonto ja maaseutu, ihmiset ja eläimet, naiset ja miehet, elämä ja kuolema, maaseutu ja kaupunki, joista on ilo lukea vaikuttavaa ja runollista kuvailua. Teksti on taiturimaista ja minun oli pakko palata siihen yhä uudelleen ja uudelleen. Kirjan loputtua aloin välittömästi lukea kirjaa uudestaan alusta, sillä olisin halunnut kirjan  jatkuvan.

Västäräkki lensi päin ikkunaruutua. Tömähdys hukkui kahvipannun porinaan. Lasiin jäi haalea tahra ja kolme harmaata höyhentä.

Aki Ollikainen, Pastoraali *****
Siltala 2018
s. 138

Aki Ollikainen: Musta satu
Aki Ollikainen: Nälkävuosi 

torstai 13. syyskuuta 2018

Annamari Marttinen: Kuu huoneessa



Kun hän oli käynyt ensimmäistä kertaa ostamassa uusia ruokatavaroita, hän ei ollut voinut muuta kuin katsoa säälien muita asiakkaita, jotka olivat mättäneet kärryihinsä pelkkiä myrkkyjä. Hän oli vain yrittänyt kestää ja pitää kasvonsa ilmeettöminä, olla liiaksi vilkuilematta ja katsomatta alentuvasti ihmisten ostoskärryjä, kun he seisoivat kassajonossa hänen edessään.

Annamari Marttisen Kuu huoneessa teoksen päähenkilö Katja haahuilee kotona verkkareissa ja päivän tarkkuutta vaativin työ on tytön vieminen eskariin ja hakeminen sieltä pois. Työttömyysaika on vienyt kaiken puhdin pois, ja mieluiten hän nukkuisi vaan. Sitten hän saa samassa talossa asuvalta Sadulta lehtiä, joissa kerrotaan erilaisista luontaishoidoista. Kaikkea mahdollista tekee mieli kokeilla, jospa niistä olisi apua vetämättömään olotilaan.

Sadun antamassa lehdessä oli ollut sivukaupalla ilmoituksia erilaisista palveluista. Kuin lapsi karkkikaupassa hän oli valinnut  niistä astrologisen luonneanalyysin, astrologisen syntymäkartan, joka tehtäisiin tarkan syntymäajan perusteella. Hän veti paperinivaskan kuoresta ja vaipui lumoutuneena tuijottamaan syntymäkarttaansa. Kiehtovat merkit, viivat ja numerot sijoittuneina ympyränmuotoiseen karttaan olivat vaikuttava näky.

Katja uppoutuu vaihtoehtohoitojen maailmaan ja tutustuu alan hoitoihin ja saa uusia tuttavuuksia vaihtoehtohoidoista kiinnostuneista ihmisistä. Heihin kuuluu myös Erkka, jonka syli houkuttelee. Aviomies vain tuhahtelee hänelle, eikä ole tippaakaan kiinnostunut syömään vaivalla kasvatettuja ituja. Lapsetkin inhoavat niitä, samoin terveellistä ruokaa, jossa ei ole myrkkyjä.

Olin kiinnostunut nuorempana vaihtoehtohoidoista ja kävin erilaisissa hoidoissa mm. hermoratahierojalla, naprapaatilla, vyöhyketerapeutilla ja lymfahierojalla. Naprapaatti aukaisi fasettilukot niskasta, mutta lopetin siellä käynnit, kun tuttu fysioterapeutti opetti aukaisemaan itse lukossa olevat nikamat. Käyn kyllä edelleen tavallisella hierojalla. Rakastan sitä kun minua hierotaan ja lukkiutuneet paikat aukeavat. Syön edelleen maitohappobakteereja, D-vitamiinia, magnesiumia ja kalsiumia. Olen vähentänyt sokerin minimiin ja yritän syödä runsaasti marjoja, kasviksia ja hedelmiä.

Katja yrittää etsiä huonolle ololleen ja vetämättömyydelle apua vaihtoehtohoidoista, mutta ei onnistu siinä. Hän tarvitsee kipeästi apua jostakin muualta kuin kaupan luontaistuotteista, iduista ja astrologisesta kartasta, sillä ahdistus vain kasvaa ja paniikkikohtaukset pahenevat. Annamari Marttinen on kirjoittanut viihdyttävän psykologisen tarinan Katjan seikkailuista uskomushoitojen maailmassa.

Annamari Marttinen, Kuu huoneessa ***
Tammi 2009
s. 294

Annamari Marttinen: Korsetti 
Annamari Marttinen: Vapaa
Annamari Marttinen: Mitä ilman ei voi olla 
Annamari Marttinen: Törmäys
 

tiistai 11. syyskuuta 2018

C.J. Tudor: Liitu-ukko



Tytön pää lepäsi pienellä oranssinruskealla lehtikummulla. Hänen mantelisilmänsä tuijottivat pyökkien, tammien ja vuorivaahteroiden latvuksia, mutta ne eivät nähneet auringon varovaisen tunnustelevia säteitä, jotka työntyivät puunoksien läpi ja täplittivät metsänpohjan kullalla.

Englantilaisen C.J. Tudorin esikoistrilleri Liitu-ukko pysäyttää lukijan hyydyttäviin kohtauksiin, joihin joutuvat Ed ja hänen samanikäiset kaverinsa vuonna 1986. Toinen tarinan taso liikkuu nykyajassa ja kaverusporukka on melkein sama. Kirjan kertojana toimii Ed, joka nykyisin toimii opettajana lähikoulussa. Ed on edelleen poikamies, mutta on salaa ihastunut nuoreen vuokralaiseensa.

Eddiellä on omat salaisuutensa, mutta niitä löytyy myös Chloelta ja niin, eiköhän niitä löydy meiltä kaikilta. Toisten salaisuudet ovat kuitenkin hyytävämpiä, ja niistä ei haluta puhua kenellekään yhtikäs mitään. Niitä salaisuuksia avataan tarinassa sitä mukaa kuin juonenkaari kehittyy.

12-vuotiaat kaverukset leikkivät liiduilla, joilla he ilmoittivat toisilleen missä tavataan sun muuta tärkeää, joista  muilla ei pitäisi olla mitään tietoa. Heillä jokaisella oli oma värikoodinsa, mutta sitten niiden rinnalle ilmestyi valkoinen väri. Pojat tekivät kammottavan löydön, joka pysyttelee ajatuksissa ja puheissa jopa nykyaikana, 30 vuoden kuluttua tapahtumista.

Sitten heistä jokainen saa kirjeen, jonka sisältä löytyy kuva liitu-ukosta. Yksi kaveriporukan pojista suunnittelee vanhoista tapahtumista kirjaa, ja pyytää Eddietä kirjoittajaksi. Ed ei mielellään kaivele menneitä asioita muiden kanssa, ja sitä paitsi siitä seuraisi iso julkisuus ja vanhat haavat avattaisiin auki. Nykyajassakin on ihan tarpeeksi tekemistä, eikä asiat meinaa pysyä kunnossa millään.

Liitu-ukko on koukuttava viihteellinen trilleri, joka sisältää hieman kauhuaineksia. Kuka piirtää liitu-ukkoja ja lähettää niitä kaveriporukalle? Kuka teki menneisyydessä tapahtuneen verityön ja miksi? Kirjan alku, keskikohta ja loppu kuvaavat tarinaa lasten maailmasta, jota sävyttää väkivalta. Voiko tapahtumista selvitä ilman psyykkisiä traumoja? Lue Liitu-ukon piinaavista tapahtumista ja uskon, että ajatuksesi jäävät vielä pitkäksi aikaa pyörimään yllättävään loppukohtaukseen.

Kellastuneessa pääkallossa on yhä kiinni muutamia hauraita hiussuortuvia, hienoja kuin hattaran säikeet.

C.J. Tudor, Liitu-ukko ***
Suom. Raimo Salminen
Wsoy 2018
s. 424
The Chalk Man 2018

torstai 6. syyskuuta 2018

Karen Cleveland: Koko totuus



”Kuinka pitkään sinä olet tehnyt töitä venäläisille?” kysyn. Sanat ovat karut ja suodattamattomat. Mutta nyt ne on sanottu, joten tutkailen hänen kasvojaan tarkkaan, koska niiden ilme kertoo minulle paljon enemmän kuin hänen sanansa. Näkyykö niillä vilpitöntä hämmennystä? Närkästystä? Häpeää?
Niillä ei näy mitään. Minkäänlainen tunne ei käväise hänen kasvoillaan. Ne eivät muutu, ja se saa pelon syöksymään lävitseni.

Amerikkalaisen Karen Clevelandin esikoistrillerissä Koko totuus päähenkilö Vivian Miller on Washingtonissa asuva neljän lapsen äiti ja vastavakoiluun erikoistunut CIA:n tutkija. Hänen päämääränsä on paljastaa venäläisagenteista koostuvien solujen johtajia. Vivianin maailma romahtaa, kun hän huomaa löytäneensä hyvin läheisen henkilön vakoilijoiden joukosta. Vivian huomaa tulleensa kiedottua hyvin ilkeään juoneen, jossa hänen koko perheensä on vaarassa ja hän itse vaarassa joutua vankilaan maanpetoksesta tuomittuna.

Vivian ja hänen työkaverinsa on  koulutettu huomaamaan sellaiset henkilöt, jotka pyrkivät heidän tuttavapiiriinsä ja onkivat sitten vaivihkaa tietoja vastavakoilusta. Vivian ei tiennyt tästä julmasta juonesta mitään, kun hän tutustui kyseiseen henkilöön juuri yliopistosta valmistuneena ja CIA:lle palkattuna työntekijänä. Häntä manipuloitiin taitavasti vuosikausia, niin kauan, että hän oli verkossa ja verkkoa kutova hämähäkki pystyi uhkailemaan ja ohjailemaan Viviania yhä syvemmälle verkkoonsa.

Kehenkään  ei voinut luottaa, ei edes omiin työkavereihin. Julma piina kiihtyi kiihtymistään. Vivianin lapset joutuivat uhkailijoiden kiinnostuksen kohteiksi. Sitä he olivat olleet syntymästään lähtien, mutta Vivian ei tiennyt sitä. Vivian oli kuitenkin fiksu ja ymmärsi yhdistellä asioita ja paljastaa vihollisia. Vai miten se nyt oikein meni? Lue ihmeessä tämä vakoilujännäri, jos tahdot tietää mitä vakoilumaailmaan kuuluu.

Luettuani tämän kuumaakin kuumemman vakoilujännärin, luin netistä artikkelin, jossa Yhdysvalloissa oli paljastettu venäläinen vakoiluperhe. Hyvin samankaltainen perhe kuin tämän jännärin perhe. Paitsi…
Karen Cleveland tietää miten kirjoitetaan huikean jännittävä vakoilujännäri, sillä hän on itse työskennellyt terrorismin tutkijana CIA:ssa ja FBI:ssa. Tästä esikoiskirjasta on tulossa elokuva, jonka pääosaa näyttelee Charlize Theron. Kirjan takaliepeen veikkaus oli oikeassa, luin kirjan yhdellä kertaa, sillä se imaisi julmaan vakoilumaailmansa heti ensimmäisellä sivulla. Minun oli pakko tietää…

Viisi minuuttia... ei yli kymmentä... palvelimet alkavat nollautua.

Karen Cleveland, Koko totuus ****
Suom. Maija Kauhanen
Gummerus 2018
s. 320
Need to Know 2018

tiistai 4. syyskuuta 2018

Taina Latvala: Venetsialaiset



Tämä on tarina kolmesta sisaresta. Siitä, mikä yhdisti ja mikä erotti heidät. Miten he nauroivat samoille asioille ja miten yksinäisiä he salaa olivat. Millaisia olivat heidän viimeiset tuntinsa yhdessä. Miten he juhlistivat kesän päättymistä ja miten he surivat sitä.
Tämä on tarina kolmesta sisaresta, joilla oli yhteinen isä.

Taina Latvalan Venetsialaiset on kolmen siskoksen yhteinen kesämökkiviikonloppu Pohjanmaalla. Iiris, Paula ja Elina ovat hyvin erilaisia keskenään, eivätkä välttämättä osaa viettää aikaa yhdessä. Tämä viikonloppu on pyhitetty Elinan häiden suunnittelulle ja päätökselle mitä mökille tehdään, sillä se on erittäin vähällä käytöllä. Näin Paula, joka on perheen tehopakkaus, on päättänyt mielessään ja aloittanut jo etukäteen siivoukset. Parempi tietenkin olisi, jos tavaroiden pakkaaminenkin ja  jakaminen saataisiin aikaiseksi.

Elina haahuilee ja on päättämätön häiden suhteen. Onneksi Paula on kaaso ja järjestää kaiken. Uskaltaakohan Paulalle kertoa, että hän haluaa perua häät. Mieluummin Elina lähtisi maailmalle yksin kokemaan seikkailuja, niin kuin Iiris on tehnyt koko aikuisikänsä. Iiris on reissannut yli 70 maassa. Iiris on ulkonäöltään eniten isän näköinen ja kaunein heistä kaikista kolmesta, vaikka paino nousee koko ajan. Painoa lisää myös turvotus, sillä Iiris myös ryyppää, kuten isä. Ja haalaa väkivaltaista miestä mukanaan vuosi toisensa jälkeen. Nytkin yrittää peitellä peitevoiteella mustaa silmäkulmaansa.

Siskokset päättävät piristää iltaansa paikallisella tanssilavalla, jossa Elina kohtaa mieleisensä miehen ja katoaa tämän matkaan. Paula ja Iiris jatkavat juttelua läpi yön ja huomaavat, että ovat salailleet samaa perhesalaisuutta vuosikausia. Nyt on myös Elinan aika jakaa sama salaisuus, kunhan Paula löytää Elinan jostakin, ennen kuin mitään pahaa pääsee sattumaan.

Taina Latvalan tarinat puhuttelevat minua, sillä niissä setvitään perheiden sisäistä dynamiikkaa, suhteita ja salaisuuksia. Siskosten yhteinen isä on ollut heille jokaiselle tärkeä omalla tavallaan, ja nyt ollaan miettimässä mitä isän rakennuttamalle mökille tehdään. Siinä samalla jokainen miettii omaa suhdettaan isäänsä ja elämänsä miehiin. Äidit jäävät kirjan sivuilla isän karisman varjoon, taustahenkilöiksi.

Venetsialaiset on hyvin ilmavaa kerrontaa, kevyttä ja harsomaista, hyvin kaunista ja novellimaista. Kirja koostuu siskosten omista kappaleista, joita on otsikoitu eri vuosilla. Olen verrannut Taina Latvalan kirjoja aiemmissa blogipostauksissa Alice Munron teoksiin ja edelleen olen samaa mieltä siinä, että Latvalalla on hyvin  samanlainen sävy ja ääni tarinoissaan kuin Munrolla, plus hänen aihepiirinsä on hyvin samankaltainen. Kaunista kerrontaa, jota luen mielelläni.

Taina Latvala, Venetsialaiset ****
Otava 2018
s. 255

Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu 
Taina Latvala: Välimatka