maanantai 28. syyskuuta 2020

Joel Haahtela: Katoamispiste

 


Jokin naisessa kiinnitti huomioni jo kaukaa. Ehkä se oli hänen tapansa kävellä, vähän arvaamaton, horjuva, niin kuin hän olisi joka askeleella joutunut päättämään uudestaan matkansa suunnan.

 

Joel Haahtelan kirjasta Katkeamispiste voin kiittää blogikaveriani Elinaa, jonka arvonnasta sain tämän syksyisen kirjan. Vuotta en muista, mutta kirjan välissä olevassa kortissa Elina toivottaa hyvää syksyä ja hyviä kirjoja. Haahtelan tuotannosta olen lukenut ennestään Perhoskerääjän, joten Katkeamispiste on hyvä lisä tutustua hänen tuotantoonsa. Katkeamispisteessä Haahtela on sekoittanut sekä faktaa ja fiktiota. Kirjan kuvioissa kirjan kertoja yrittää selvittää kirjailija Raija Siekkisen elämää.

 

Pysähdyin ja katselin kuinka sateenvarjo kieppui ilmassa, ihmettelin miten korkealle se voisi vielä kohota, nyt se keikkui jo kattojen tasalla. Nainen oli pysähtynyt, hänkin tuijotti ihastellen varjoa, puhkesi nauruun. Ja niin hullunkuriselta sateenvarjon uusi ja vapaa elämä näytti, että minäkin aloin nauraa.

 

Tästä sateenvarjon yhdistämästä tapaamisesta ventovieraan naisen kanssa, alkoi kirjan tapahtumien kaari kehittyä kirjan sivuilla. Kirjassa oli syksyinen Helsinki, joten sateenvarjot olivat tarpeen. Kirjassa vierailtiin myös Raija Siekkisen kotikaupungissa Kotkassa ja Pariisissa.

 

Sateenvarjonainen etsi Helsingistä entistä miestään. Mies oli aina pitänyt yhteyttä ja oli jopa antanut asuntonsa avaimen hänelle. Miehestä ei ollut kuullut mitään pitkään aikaan, joten nainen oli lähtenyt etsimään miestä paikasta, josta mies oli lähettänyt viimeisimmän postikortin. Miten kirjailija Raija Siekkinen liittyi tarinaan, siitä voit ottaa selvää kirjan sivuilla.

 

Milloin olet viimeksi lähettänyt postikortin? Milloin olet viimeksi saanut postikortin? Kirjoitatko vielä kirjeitä? Katkeamispisteen juoni kehittyi osaksi postikortin ympärille. Kirja ilmestyi vuonna 2010, jolloin lähetettiin vielä postikortteja ja kirjeitä, mutta nykypäivänä niitä lähetetään hyvin harvoin. Muutos on ollut mielestäni dramaattinen. Tekstiviestit ovat valloittaneet postikorttien ja kirjeiden paikan. Minusta se on sääli. Tykkään itse sekä lähettää että vastaanottaa kirjeitä ja postikortteja. Eniten lähetän niitä jouluna. Syntymäpäivät, nimipäivät, ystävänpäivät sekä joulu ja pääsiäinen ovat päiviä, jolloin muistan kavereita, sukulaisia ja perheenjäseniä. Rakastan korttien katselemista ja nykyisin on todella kivoja postimerkkejä olemassa. Olen säästänyt saamiani kortteja ja pidän niitä kirjanmerkkinä.

 

Joel Haahtelan Katkeamispiste on kirja muistoista ja menneisyydestä, kun jokin tai jotakin on muuttunut.

 

Joel Haahtela, Katkeamispiste

Otava 2010  3. painos

s. 159

 

Joel Haahtela: Perhoskerääjä


lauantai 26. syyskuuta 2020

Ruusuja esikoiskirjoille!

 

Ruusuja esikoiskirjoille! Tämä vuosi on ollut minulle esikoiskirjojen vuosi, sillä kun katsoin lukemiani kirjoja, niin aika monesta kävi ilmi, että ne olivat kirjailijan ensimmäisiä julkaistuja teoksia. Niinpä päätin esitellä muutaman esikoiskirjan listamuodossa. Kun klikkaat kirjan nimeä, pääset lukemaan tekemäni kirja-arvion.

 

Terhi Kokkonen: Rajamaa

Meri Luttinen: Myrskynsilmä

Wilhelmiina Palonen: 206 pientä osaa

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Tiina Katriina Tikkanen: Toinen silmä kiinni

 

Tietokirjat/Esikoiset

 

Pauliina Aminoff: Äiti meidän – Tosielämän selviytymistarina

Erkki Kokko: Me, sotalapset – Neljän veljeksen tarina

Noora Koponen: Jos mä oon oikee – Nuutin tarina

Heli Rintala: Liian ihmeellinen maailma - Asperger-ihmiset kertovat

 

Käännöskirjat/Esikoiset

 

Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta

Mpoyi Kayo: Virtaavan veden sukua

Trevor Noah: Laiton lapsi – Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa

Delia Owens: Suon villi laulu

 

 

Rohkeasti vain lukemaan myös esikoiskirjoja. Delia Owensin Suon villi laulu lumosi minut luontokuvauksillaan. Trevor Noahin omaelämäkerrallinen tarina viilsi terävästi rotusorto kuvauksilla. Pietarilaissyntyisen Anna Soudakovan Mitä männyt näkevät on uskomattoman kauniisti kirjoitettu. Ruusuja esikoisille!

 

💛 Lukuiloa syksyyn 💛

torstai 24. syyskuuta 2020

Mari Jungstedt: Pimeys keskellämme

 


Hän pidätti hengitystään, seisoi hiljaa paikoillaan. Ajatukset sinkoilivat mielessä kuin villit linnut. Ensin näkyviin tuli hanskan peittämä käsi, sitten tumma käsivarsi, siluetti jota hän ei tunnistanut. Hän katsoi näkyä hämmentyneenä, kunnes ymmärsi.

 

Ruotsalaisen Mari Jungstedtin dekkari Pimeys keskellämme jatkaa komisario Anders Knutaksesta kertovaa Gotlanti-sarjaa. Knutas on töissä Gotlannissa, joten kirjan rikokset tapahtuivat siellä. Oli kesä ja käynnissä oli Gotlannin ympäripurjehdus. Eräs osallistujavene joutui lopettamaan kisan ja rantautumaan, jolloin he löysivät ruumiin rantavedestä. Selvää oli heti, että oli tapahtunut rikos.

 

”Sinä saatanan juoppo, senkin haaska, sinä kirottu noita. Minä vihaan sinua, tiedäthän! Painu helvettiin! Minä tapan sinut!”

 

Yllä oleva lainaus oli tarinan menneisyydestä, jota oli mielenkiintoista lukea ja miettiä itsekseen, mitä oikein oli tapahtunut menneisyydessä, ja kuka kirjan henkilöistä oli rikollinen. Mikä liittyi mihinkin? Kirjassa ei ole montaa henkilöä, joten kuvio kehittyi heidän ympärilleen. Onneksi yksi tärkeimmistä juonikuvioista avattiin vasta aika myöhään, joten tarina ei ollut liian helppo ratkaista. Tykkään siis itsekin pohtia lukiessa, että kuka oli murhaaja ja miksi hän teki rikoksen?

 

Anders Knutas on yksi sympaattisimmista dekkarihahmoista mitä tiedän. Hän voisi jo jäädä eläkkeelle poliisintyöstään, mutta sitten hän ei tietäisi mitä tekisi. Työ on aina ollut hänelle tärkeintä elämässä. Knutas seurusteli kollegansa kanssa, mutta ex-vaimo kävi sekoittamassa aiemmissa kirjoissa pakkaa. Niinpä Knutas sai tässä kirjassa mietiskellä seurustelukuvioitansa ja sitä mitä oikein halusi elämältään.

 

Ruotsalaiset kirjailijat ovat huomanneet, että Gotlanti sopii hyvin rikospaikaksi. Anna Janssonin Maria Wernistä kertova dekkarisarja sijoittuu myös Gotlantiin. Gotlannissa on vietetty vuodesta 2015 asti dekkarifestivaalia, jonne olisi kiva joskus mennä. Haluaisin siis vierailla Gotlannissa. Toivon tietysti, että siellä ollessani olisi suht rauhallista, eikä rikoksen uhreja löytyisi eriskummallisista paikoista.

 

Mari Jungstedtin Pimeys keskellämme on viihtyisä kesädekkari Gotlannista.

 

Mari Jungstedt, Pimeys keskellämme

suom. Emmi Jäkkö

Otava 2018

s. 319

Ett mörker mitt ibland oss 2018

 

Mari Jungstedt: Kevään kalpeudessa

Mari Jungstedt: Hiljaisuuden hinta

Mari Jungstedt: Vaarallinen leikki

Mari Jungstedt: Joka yksin kulkee


tiistai 22. syyskuuta 2020

Noora Koponen: Jos mä oon oikee - Nuutin tarina


”Ihmisten pitäisi puhua vähemmän ja kuunnella enemmän.”

Ylläoleva lause on Noora Koposen kirjasta Jos mä oon oikee. Lause on hänen poikansa Nuutin lause. Nuutille diagnosoitiin parivuotiaana lapsuusajan autismi. Hän ei puhu niin kuin me muut. Hän puhuu omalla tavallaan, mutta hän ymmärtää hyvin muiden puheet ja jopa analysoi puheita omalla tavallaan. Nuutti on ihana poika, mutta äiti on saanut tehdä kovasti töitä, että hänen poikaansa kohdeltaisiin tasa-arvoisesti ja että Nuutti saa tarvitsemansa avustajat, terapiat ja hoidon. Noora Koponen on nykyisin ensimmäisen kauden kansanedustaja, ja hän on edistänyt työssään erityislasten asioita ja ennaltaehkäisevää kuntoutusta.

”Oletteko te jotain helvetin aivoinvalideja?!”

Nuutin perhe on saanut kokea kaikenlaista, myös ylläolevan huutelun, kun he parkkeerasivat invalidipaikalle kauppakeskuksessa. Heillä on lupalaput invalidipaikoille, sillä tilanteet Nuutin kanssa ovat yllätyksiä täynnä. Myös muuta huutelua ja naureskelua mm. Nuutin käytöksestä on ollut. Koska hän ei puhu, hänen viestinsä ja kommunikointinsa on ollut hidasta ymmärtää. Turhautumista on tietysti tullut, koska hän ei ole saanut viestiään perille. Monesti kyse on ollut ymmärtämisestä. Pienempänä kuvilla oli suuri merkitys viestinnälle. Kirjoitustaidon omaksuminen 4-vuotiaana auttoi lisää, apuna oli kirjoitusalusta.

”Eija sanoi että minä olen ihan tyhmä eikä minua kannata opettaa.”

Tämmöistä Nuutti on saanut kokea pienenä poikana ammattiauttajan suusta. Tuo on kyllä todella surullista ja epäammattimaista käytöstä. Myös vuosittaiset laboratorionäytteenotot kuulostavat aivan mielettömän kurjilta kokemuksilta, kun ajattelee pientä lasta. Yhtä huonoja kokemuksia Nuutti perheineen on saanut kokea myös Suomen parhaaksi autismiyksiköksi mainitussa laitoksessa. Sitä Suomen parasta en usko kuullun autistien itsensä sanomana. Sen verran huono kohtelu oli äidillä ja pojalla.

Luullaan ja uskotaan, että tehdään kaikki hyvin, mutta kokemukset kertovat toista. Toivoisin, että kyseiset toimijat parantaisivat toimintaa sen mukaan mitä käyttäjät kertovat. Ammattiauttajien oma katsantotapa voi olla aika rajoittunutta. Aina ei voi toimia jokaisen perheen toiveiden mukaan, mutta kyllä noita toimintatapoja pitää kyetä kehittämään yleisellä taholla. Esimerkiksi odotusajat eivät saisi olla pitkiä ja odotustiloja pystytään kehittämään lapsiystävällisiksi, jos siellä odotetaan lasten kanssa hoitoon pääsyä.

Noora Koposen esikoiskirja Jos mä oon oikee koskettaa syvältä sydämestä. Luin kirjaa kyynelten vuorotahtiin. Erityislapsen kohtelu koskettaa, samoin erityislapsen äidin kokemukset. Itsekin olen erityislapsen äiti ja käynyt läpi näitä samoja aiheita, miten voin itse auttaa, mitä hoitoja, mitä terapiaa (terapiasta piti tapella joka vuosi), mihin päivähoitoon, mihin kouluun, minkälainen tulevaisuus lastani odottaa? Sitten myös se miten kiusaaminen kohdistuu juuri minun lapseeni eri tilanteissa vuosien saatossa. Oma lapsi koki kiusaamista jopa opettajansa taholta, kunnes kävin puhumassa hänen kanssaan. Tietämättömyys ja ennakkoluulot poikivat kaikenlaista ikävää. Nuutilla ja kaikilla erityislapsilla on oikeus elämään ilman ikävää kohtelua rasittamassa muutenkin sitä mitä jokainen erityislapsi toivoo syvällä sisimmässään, olla tavallinen.

”Olen kuitenkin ihana poika.”

Noora Koponen, Jos mä oon oikee – Nuutin tarina
Myllylahti 2020
s. 237
Elämäkerta

sunnuntai 20. syyskuuta 2020

#TOBEREAD


Tässä haasteessa kerrotaan mitä halutaan lukea. Vastauksista näkee, että tykkään rönsyillä ja kertoa laveasti kaikesta. Tämä haaste kertoo siis jotakin myös minusta ja kirjallisuusmaustani. Se on luova ja rönsyilevä ja riippuu omista fiiliksistä.

Klassikko, jonka aiot lukea.

Luen nobelistien kirjoittamia kirjoja. Viimeksi luin Paul Heysen Kaksi vankia. Kirjailija sai Nobelin vuonna 1910. Muutama nobelistien kirja odottaa lukemista kirjahyllyssäni. Aika harva nainen on saanut Nobelin, vain 14. Toivottavasti heillä on jatkossa parempi mahdollisuus saada tämä arvostettu kirjallisuuspalkinto. Toni Morrison on yksi suosikkikirjailijoistani. Hän oli nainen ja ensimmäinen musta henkilö, joka sai Nobelin vuonna 1993. Nobeleja on jaettu 116 vuodesta 1901 lähtien, joista ainakin kaksi on kieltäytynyt vastaanottamasta sitä.

Kirja, jonka arvot koet itsellesi läheisinä

Minulle ovat tärkeitä kirjat, joissa nostetaan esille yhteiskunnallisia epäkohtia tai ihmisten kokemaa huonoa kohtelua. Tänä vuonna olen lukenut toiseen maailmansotaan liittyviä kirjoja. Noissa kirjoissa nostetaan esille sodan kauheuksia ja ihmisten kokemuksia noista julmuuksista. Nuo kirjat kertovat sen, miten kammottavia sodat ovat. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 75 vuotta toisen maailmansodan loppumisesta. Nostan tähän esille Tommi Kinnusen upeasti kirjoitetun ja tärkeän kirja Ei kertonut katuvansa. Kirja kuvaa naisia, jotka syyllistettiin siitä, että rakastivat saksalaisia sodan aikana. Kirja kuvaa sodan loppukuvioita ja rauhan alkamista.

Sopivan pituinen kirja

Olen selvästi rehevämpien kirjojen ystävä. Rakastan Harry Pottereita ja varsinkin Victor Hugon teosta Kurjat (970 sivua). Näissä kirjoissa on runsaasti sivuja ja rönsyjä ja draamaa. Jos on hyvä tarina meneillään, niin minua harmittaa, jos kirja loppuu johonkin 300 sivuun. Olen huomannut, että luen aika usein 500-600-sivuisia kirjoja. Fantasiakirjoissa ja tapahtumarikkaissa draamakirjoissa ei haittaa pitemmätkään sivumäärät. Osaan myös luovuttaa, jos tarina ei miellytä eikä tunnu minulle sopivalta juuri sillä hetkellä. Usein tiedän sen jo ensimmäisillä sivuilla.

Kirja sellaisesta genrestä, jota tykkäät lukea

Luen usein kirjoja lapsiin kohdistuvasta huonosta kohtelusta. Näitä kirjoja riittää elämänkerroissa, historiassa, psykologiassa, jännityskirjoissa, fantasiassa, scifissä, lasten ja nuortenkirjoissa. Koen empatiaa näitä lapsia kohtaan ja tietysti aina toivon, että kaikki käy hyvin. Tykkään paljon Thorey Haydenin omaelämäkerrallisista kirjoista, joissa hän kertoo työstään lasten parissa. Tänä vuonna olen lukenut teoksen Satutettu lapsi.

Suosittu kirja, josta olet kiinnostunut

Edelliseen kohtaan viitaten, luin Delia Owenin esikoisteoksen Suon villi laulu, joka on ollut hyvin suosittu myös blogistaniassa. Päätin lopulta ostaa kirjan itselleni, vaikka olen yrittänyt olla kirjojenostolakossa, sillä luen oman kirjahyllyn lukemattomia kirjoja. Kirja oli ihana. Jo ensi sivujen jälkeen minulle tuli hätä, että kirjan ihanuus loppuu pian. Vuoden paras käännöskirja, jossa oli sivuja 414.

Kirja, jonka aiot lukea loppuun asti (vaikka se olisi kertaallen jäänyt kesken)

Apua, mikähän kirja se olisi? Aika monta kirjaa on jäänyt kesken, ja toivottavasti ymmärtäisin, että uusintaluku ei yleensä auta siihen, että tykkäisin kirjasta.

Kirja, jonka toivoisit jo lukeneesi

Tykkään todella paljon Sarah J. Maasin Valtakunta-fantasiakirjasarjasta. Olen lukenut Okaruusujen valtakunnan ja Usvatuulen valtakunnan. Kolmatta kirjaa ei vielä ole suomennettu. Pitkä aika edessä kirjaa odottaessa. Jospa ensi vuonna, PLEASE!!!

Kirja, joka on ollut lukulistallasi/hyllyssäsi vuosia, ja jonka aiot pian lukea

Tähän vastaan, että se kirja olisi Kjell Westön Missä kuljimme kerran. Kirja on siirtynyt lukupinosta toiseen sujuvasti joka vuosi. Aina sen aion lukea, ainakin aloittaa ja katsoa tykkäänkö siitä. Kirjassa on 586 sivua.

Toivottavasti nappaat kiinni tästä hauskasta haasteesta!

torstai 17. syyskuuta 2020

Delia Owens: Suon villi laulu



Lokakuun 30. päivän aamuna vuonna 1969 Chase Andrewsin ruumis lojui suolla, joka olisi kaikessa hiljaisuudessa, suomaiseen tyyliinsä sulatellut sen sisuksiinsa. Kätkenyt iäksi. Suo tietää kuolemasta kaiken, eikä välttämättä pidä sitä traagisena, syntisenä nyt ei ainakaan. Tänä aamuna kaksi kylän poikaa sattui kuitenkin pyöräilemään vanhalle palotornille, jonka kolmannelta porrastasanteelta he huomasivat Chasen farkkutakin.

Huikean hienosti Delia Owens johdattelee lukijan eteläcoloradolaiselle marskimaalle kirjansa Suon villi laulu prologissa, jossa kirjan päähenkilö Kya eli Catherine Clark oli elänyt koko elämänsä ja tulisi myös elämään vaiherikkaan jännittävien tapahtumien myötä. Kyaa kutsuttiin Rämelikaksi ja hän kuului muiden kyläläisten silmissä roskasakkiin. Vanhemmat tulivat hyvistä perheistä, mutta sota-aika oli muuttanut isän perhettään hakkaavaksi ilkeäksi despootiksi, josta lähemmin voit lukea tämän vangitsevan kauniin kirjan sivuilta. Marskimaan asujat kuuluivat siis roskasakkiin, ja jopa sheriffit karsastivat marskimaalle menemistä. Siellä toimittiin omien lakien mukaan.

Äidin punainen suu ja tummat silmät palasivat hänen mieleensä elävämmin kuin vuosiin, ikään kuin ne olisivat heijastuneet tuosta halvasta esineestä. Kya vilkuili ympärilleen, äiti varmaan kävelisi näillä hetkillä pihapolkua ja tulisi auttamaan palstan kuokkimisessa. Palaisi viimein kotiin. Harvoin mökin ympärillä oli niin hiljaista, jopa varikset olivat vaienneet, ja hän saattoi kuulla oman hengityksensä.

Yksi toisensa jälkeen perheen jäsenet jättivät pienen Kyan selviytymään yksin. Kukaan heistä ei huolehtinut häntä kouluun, tai huolehtinut hänen perustarpeistaan, ruoasta, vaatteista, koulutuksesta, siisteydestä. Tämmöisestä oli surullista lukea, kun on tottunut suomalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan, joka pyrkii huolehtimaan jokaisesta lapsesta. Kya oli lapsi, kun hän jäi ihan yksin asumaan taloröttelöön marskimaalle, mutta hänen ympärillään oli silmiähivelevän kaunis merimaisema laguuneineen, eläimet ja linnut, ja kyllä hän oli mielestäni aika näppärä selviytymään yksin.

Kya ei huomannut kuun nousua tai sitä, kun amerikanhuuhkaja syöksyi keskellä päivää sinitöyhtönärhen kimppuun. Hän kuuli suon äänet mustarastaan noustessa siivilleen, mutta ei mennyt katsomaan. Häntä rannan yltä valittaen kutsuvien lokkien huudot tekivät kipeää. Mutta ensimmäistä kertaa elmässään hän jätti vastaamatta niiden kutsuun. Toivoi, että sen torjumisesta aiheutuva tuska syrjäyttäisi hänen sydäntään repivän kivun.

Ei syrjäyttänyt.

Kya oli jo lapsena jätetty selviytymään yksin. Nuorena hänet jälleen jätettiin. Kyan oli vaikea luottaa ihmisiin, ja henkilö, joka jätti hänet, repi ja raastoi hänen mieltään. Onneksi huumaavan kaunis luonto ja eläimet lääkitsivät hänen särkynyttä sydäntään. Kya tutustui kuitenkin ihmisiin, vaikka hän eli eristettyä elämää. Kya kiinnosti kovasti myös vastakkaista sukupuolta. Hänestä kulki juoruja ja puheita, jotka saivat kaikenlaisia juttuja, oikeita ja vääriä liikkeelle. Samoin tapahtui, kun paikkakunnalta löytyi kuolleen miehen ruumis. Kya oli kirjassa ainoa, jota epäiltiin.

Delia Owensin Suon villi laulu lumosi minut uskomattoman surullisella kasvutarinalla, jota yksinäisyys, kaipuu, eloonjäämisvietti ja viheliäinen murhamysteeri ja villi luonto värittivät kukin eri värein ja sävyin. Olen lukenut jotakin sydämeen sattuvaa ja unohtumatonta, ehdottomasti parhaimman tarinan tänä vuonna, jolle toivon miljoonien tähtien kimmellystä ja loistavia tähdenlentoja.

Ei tarvittu kuin rakkauskirje
häntä houkuttamaan.
Vaan kuin tulikärpäsnaaraalla
siihen kätketty oli kutsu kuolemaan.

Delia Owens, Suon villi laulu *****
suom. Maria Lyytinen, kiitos kauniista suomennoksesta.
Wsoy 2020
s. 414
Where the Crawdads Sing 2018

tiistai 15. syyskuuta 2020

Carmen Mola: Verimorsian



Ensi alkuun se tuntuu leikiltä. Joku on sulkenut lapsen pimeään paikkaan ja hänen täytyy yrittää päästä sieltä ulos omin neuvoin. Ensin pitäisi löytää valokatkaisija, mutta lapsi ei etsi sitä, koska arvelee oven avautuvan hetkenä minä hyvänsä.
Ovi ei avaudu.

Madridilaiskirjailija Carmen Molan psykologinen trilleri Verimorsian aloitti komisario Elena Blanco-dekkarisarjan. Elena Blanco tuli kirjan sivuilla tutuksi sinnikkäänä rikostutkijana, mutta yksityiselämä oli aika särmikästä, grappaa ja yhden illan juttuja riitti. Elämä keskittyi selviämiseen päivästä toiseen, ja sydänsuruun, sillä hänen oma poikansa oli kadonnut kahdeksan vuotta aiemmin.

Tekninen tutkija koskettaa naista ensimmäisenä, raottaa silmää nähdäkseen pupillin, ja he kaikki yllättyvät pahanpäiväisesti. Fuentes älähtää, mutta ei siksi, että silmäkuopasta ryömii esiin toukka.
Hän on elossa! Laukku, äkkiä.

Elena Blancon lähimmät työkaverit olivat Chesca ja Orduno. Yllättäen Blanco otti tiimiinsä mukaan nuoren innokkaan poliisin Zaraten, joka oli ensimmäisiä tunnistamattoman nuoren naisen ruumiin löytäjiä. Naisen, joka katosi polttariyönä. Mutta pelottavinta asiassa oli se, että myös hänen isosiskonsa oli kadonnut vuosia sitten juuri ennen häitä. Isonsiskon murhaaja istui vankilassa. Oliko murhan takana kopioija vai istuiko vankilassa syytön mies?

Ensimmäisinä päivinä hän nousi vaivalloisesti ikkunaan ja huusi apua. Ei enää. Hän ei myöskään enää yritä avata ovea lapiolla hakkaamalla. Hän vain odottaa. Hän on tutkinut hallin läpikotaisin, eikä sieltä löydy enää säilykepurkkeja. Vain toukilla riittää syötävää. Koiran raato on niiden peitossa. Ensi alkuun näky kuvotti häntä, mutta nyt raadon hajoamisen seuraamisesta on tullut vangitsevaa leikkiä. Hän näkee, kuinka koiran selkä, korvat ja kieli katoavat hiljalleen.

Verimorsiamen sivuilla puhutaan toukista. Niitä löytyy kirjassa yllättävistä paikoista. Ja niillä tehdään yllättäviä tekoja. Nuo toukat liittyvät erään lapsen lapsuuteen. Ikävillä lapsuudenkokemuksilla on vaikutuksensa. Kirjan murhaaja oli kokenut lapsuudessaan ikävän trauman. Jostakin syystä murhaaja halusi, että muutkin joutuisivat kokemaan pahoja asioita, kidutusta, joka johtaisi kuolemaan.

Madridilaiskirjailija Carmen Mola kirjoittaa anonyymisti. Tapahtumat sijoittuvat Madridiin ja suurkaupungin syke tuli selkeästi esille kirjan sivuilla. Kirjan sivuilla tutustuin espanjalaiseen kiihkeän värikkääseen elämänmenoon, johon murhaaja loi omia synkeitä kuvioitaan. Koukuttava sarjanaloitus, joka ei nimestään huolimatta ole liian verinen eikä väkivaltainen. Kaksi seuraavaakin kirjaa on julkaistu Espanjassa. Toivottavasti pian myös Suomessa.

Carmen Mola, Verimorsian
suom. Einari Aaltonen
Like 2020
s. 372
La novia gitana 2020
Elena Blanco-dekkari
Espanja