torstai 23. helmikuuta 2017

Petri Vartiainen: Miehen ryhti

Pitäisi uskaltaa, mutta opetussuunnitelman rajoissa. Perkeleen opetussuunnitelman! Ääni on oma, mutta virasto valitsee kappaleet, ja karaoke jatkuu. Innostus laimenee muutamassa vuodessa, ja kun nyt yritän saada sanoja eloon, herätän enää yhdenlaista tunnetta: myötähäpeää.

Petri Vartiaisen Miehen ryhti kertoo Arista, joka on perheellinen mies, mutta myös yläasteen opettaja. Olisin valinnut kirjalle toisenlaisen kansikuvan, sillä luulen, että lyijykynistä tulee jokaiselle mieleen kouluajat, ja ei se kovin miellyttävää ollut. Jos ei ollut miellyttävää oppiminen yläasteella, niin ei se opettaminenkaan kirjan opettajien mielestä ollut mukavaa. Opettajat puhuivat oppilaista tosi rumasti ja vastaavasti oppilaat opettajista. Mutta Ari halusi opettaa eri tavalla, hän halusi tuoda opettamiseen mielekkyyttä ja käyttää apuna erilaisia oppimisympäristöjä.

Opetussuunnitelma uudistuu, mutta tasaisin väliajoin, koska on enemmän tehtaan kuin hengen tuote. Puhallappa sellaiseen henkeä! Vaivuin välillä epätoivoon, sillä pappikin saa tunnustaa tosiasiat vainajan vierellä. Mutta opettajan jumala on suurempi.

Ari saa kuitenkin rehtorin luvan opetuskokeiluunsa eri oppimisympäristöissä, mutta oppilaat ovat vastahakoisia, eivätkä kovin ymmärtäväisiä. Petri Vartiainen tuo nuorisokielen, -kulttuurin, -tavat, yleensä yläkoulun yhdeksäsluokan sisäisen jännitteen ja hormonimyrskyn lukijan silmille hyvin elävästi. Opettaminen normaaliluokassa oppilaiden hälistessä on täysin mahdotonta. Pitäisi olla yhtäaikaa stand up-koomikko, poliisi, sosiaalityöntekijä ja psykologi, kun opettaa suurta luokkaa, joten ymmärrän hyvin kirjan sanoman. Siihen lisätään muutama käytöshäirikkö, jotka kulkevat tunneilla miten sattuu ja tulevat ja lähtevät oman mielihalun mukaan. Onko aikaa jokaiselle oppilaalle, ei. Opettamisajasta iso osa kului käytöshäiriöihin puuttumiseen. Aika ahdistavaa, mutta niin totta.

Luokka on tylsä tila, kopio tuhansista muista luokkahuoneista. Jos joskus vaihdan työpaikkaa, katoan jäjettömiin. Mistään ei näe, että olen opettanut täällä.

Ari sai opetusprojektinsa vauhtiin, mutta elämä ei ole pelkkää opettamista. Perhe vaatii myös läsnäoloa, samoin vaimo, joka haluaisi vielä vauvan. Mutta Arin aika kuluu uuden projektin kimpussa myös kotona ja siitä ei hyvää seuraa. Petri Vartiainen on kirjoittanut miesopettajan näkökulmasta opettajuudesta, oppimistilanteista, kouluelämästä, nuorison kipuilusta ja kehitysvaiheesta. Mooses Mentulan Jääkausi kertoo myös koulumaailmasta hieman hersyvämmällä otteella, mutta puuttuu tiukasti koulukiusaamiseen. Molemmista kirjoista nousee esille tämän päivän yläkoulun vaikeudet. Molemmat kirjailijat lähestyvät koulua ja opettamista, ja suosittelen kirjoja koulumaailmasta kiinnostuneille lukijoille. 

Järjestelen papereita, vaikka ne eivät järjesty. Voisinko vihdoin, ensi kevään jälkeen, kävellä selkä suorassa. "Täynnä ryhtiä", kuten appiukkoni Taisto hokee, opettaja itsekin.

Petri Vartiainen, Miehen ryhti ***
Otava 2016
s. 254


keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Hanna Hauru: Jääkansi

Tämä järvelle johtava käpyinen polku on kuin Pahan siihen tamppaama. Jokainen laonnut haavaheinä on kuin hänen kumoon sylkemänsä. Selkäni takaa kuuluvat kaikki mökkiin varastoituneet huudot.

Oululaiskirjailija Hanna Haurun neljäs pienoisromaani Jääkansi on hieno jatko hänen vahvoille psykologisille tarinoillensa. Olen aiemmin lukenut hänen Tyhjien sielujen saari pienoisromaanin, joka kertoi spitaaliin sairastuneesta äidistä, joka vietiin erilliselle saarelle, jonne spitaaliset koottiin, koska mitään hoitokeinoa ei ollut. Tyhjien sielujen saaresta tuli mieleeni Turun saaristossa oleva Seilin saari, jonne vietiin aikoinaan spitaaliset loppuelämänsä ajaksi.

Betti kuiskasi minulle, että mies oli uusi isäni ja että edellinen tulisi lautalaatikossa perästä. Ristin uuden isän Pahaksi.

Jääkansi on julmaa luettavaa lapsen kaltoinkohtelusta sodanjälkeisessä Suomessa. Päähenkilö asuu äitinsä ja äidin uuden miehen kanssa isän rakentamassa mökissä. Tekee kaikki kotityöt, hoitaa eläimet ja yrittää käydä koulua. Paha juo koko ajan ja äiti hakkaa aina ohimennessään, syytä ei juuri tarvita.

Pikkusisko oli hautautunut punaisiin ja kellanoransseihin lehtiin, joita syystuuli edelleen työnsi kasaksi. Emakko makasi kyljellään ja vauva oli ryöminyt nälkäänsä pakoon sen syliin. Sika antoi pikkusiskon imeä nisiään.

Kirja on rankkaa luettavaa alusta loppuun. Pienen tytön avuttomuutta köyhässä perheessä usein ilman ruokaa ja lämpöä, ilman vaatteita ja kenkiä. Kunnan täti kävi hakemassa pikkusiskon sikolätistä ja olisi vienyt isosiskon, mutta hän ei lähtenyt. Liian paljon pahaa hennoille hartioille. Tarina koukuttaa voimakkaasti. Tarina on niin tosi monelle sodan aikaan syntyneelle lapselle. Hanna Haurun kertomus ahdistaa ja koskettaa, kaikki myötätunto on päähenkilön puolella.

Hanna Hauru, Jääkansi *****
Like 2017
s. 117

Hanna Hauru: Tyhjien sielujen saari





tiistai 21. helmikuuta 2017

Jalmari Finne: Kiljusen herrasväki

Kiljusen herrasväki asui maalla, heillä oli siellä oma maatilansa. Heitä oli neljä: isä Kiljunen, lyhyt ja hyvin lihava mies, kaljupäinen ja pulleasilmäinen, äiti Kiljunen, laiha kuin tikku, pitkänenäinen ja tihrusilmäinen, ja sitten pojat Mökö ja Luru, jotka olivat aivan yhtä vanhat.

Näin alkaa Jalmari Finnen (1874-1938) Kiljus-kirjojen ensimmäinen kirja Kiljusen herrasväki. Kirjan ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1914, joten on hienoa, että lastenkirjoja on tehty Suomessa jo pitkälti yli sata vuotta. Seuraava sarjan osa Kiljusen herrasväen uudet seikkailut ilmestyi 1916. Kiljusen herrasväki satumaassa 1916, jonka kuvitti Rudolf Koivu. Kiljusen Plättä ilmestyi 1917. Kiljusen herrasväki partiolaisina ilmestyi 1918 ja Luru Kiljunen ja hänen Hömppänsä 1918. Rudolf Koivu (1890-1946) kuvitti Kiljusen vallankumouksen 1921 ja Kiljuset palaavat 1925. Muut kirjat on kuvittanut Rafael Rindell (1886-1920).

Kiljus-sarjasta on tehty riemukkaita näytelmiä, musikaaleja ja elokuvia. Vuodesta 1975-2014 Finnen kunniaksi jaettiin vuosittain Plättä-lastenkirjapalkinto. Plättähän oli Mökön ja Lurun pikkusisko, joka ilmestyi sitten myöhempiin kirjoihin. Kirjoissa seikkailee myös perheen pieni villakoira nimeltänsä Pulla. Jalmari Finne teki töitä teatterinohjaajana/johtajana, suomentajana ja kirjailijana. Kiljusen herrasväestä tehty lastenkirjasarja teki hänestä kuuluisan, eikä ihme, sillä perhe on hullunkurisen omaperäinen ja tekee kaiken hassusti. Perhe oli kuuluisa myös kovasta äänestään, jonka vuoksi heitä kutsuttiin Kiljusiksi. Minne vain herrasväki ilmestyi, siellä tapahtui erikoisia asioita ja kaikki järjestys meni sekaisin, poliisit, liikenne, palomiehet, eläimet jne.

Se laiva, jossa Mökö paitasillaan oli, laski Suomenlinnan rantaan. Pian tuli Kiljusen muukin perhe toisella laivalla. Kyllä suomenlinnalaiset hämmästyneinä katselivat tätä herrasväkeä, jolla ei ollut päällään muuta kuin alusvaatteet.

Ylläoleva lainaus on Kiljusen herrasväen Helsingin matkalta, jolloin tapahtui kaikkea hullunkurista. Helsinki tuli todellakin tutuksi Mökölle ja Lurulle, kun he vuoronperään karkasivat ja järjestivät hupia ja kauhunhetkiä vanhemmilleen ja kaupunkilaisille. Kirja sisältää toisenkin matkan Helsinkiin ja myös markkinamatkan. Kirjassa vietetään poikien syntymäpäivää, kaivetaan aarretta, pyydetään hirviä ja käydään saunassa. Saunareissun teki erikoiseksi se, että naapurin renki neuvoi poikia tervaamaan itsensä ennen saunaan menoa. Tietysti pojat kokeilivat tätä keinoa, sillä heillä oli kova yskä ja rengin mielestä terva auttoi joka vaivaan, myös yskään. Tervaamisesta tulikin sitten jälleen koko kylän jahtaamisoperaatio ja pojat olisivat ennemmin pitäneet yskän kuin tervanneet itsensä. Aina pieni opetus mielessä, hyvin pikkuriikkinen opetus.

Mutta jo oli koko kylä liikkeellä. Kaikki tarttuivat mikä mihinkin aseeseen ajaakseen kummitukset pois kylästä. Millä oli harava, millä talikko, mikä heilutti suurta seivästä, mikä luutaa.

Jalmari Finne, Kiljusen herrasväki ****
kuvitus Rafael Rindell ****
Otava 2013  12. painos
s. 88
ensimmäinen julkaisu 1914
lastenkirja

Osallistun tällä lastenkirjalla Kirjojen pyörteissä-blogin Jennyn Ajattomia satuja ja tarinoita-lukuhaasteeseen, sekä Luetaanko tämä?-blogin Kian Lapsuuteni kirjasuosikit-haasteeseen.






maanantai 20. helmikuuta 2017

Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet

Kolme kuukautta se pyöri mielessäni. Enää kolme kuukautta yhdessä. Sitten puolet siirtyisivät Kokemäen amikseen, puolet Euran lukioon ja muutama ehkä repäisisi ja lähtisi kauemmas, kenties aina Poriin asti. Joka tapauksessa yksi ajanjakso olisi loppu. Ilman minun puumerkkiäni.

Ysiluokkalaisella Renellä on huolenaiheita, mutta koulu pitäisi saada loppuun ihan säällisesti. Tähän asti se on sujunut isonveljen ohjeiden mukaan, joiden mukaan ei kannata tehdä itsestä numeroa, kannattaa olla huomaamaton, on keskiverto, ei rakastu koulun kauneimpiin tyttöihin, odottaa lukion ja armeijan yli ja sen jälkeen yliopistossa saa kyllä. Sehän se nuoren miehen mielessä jyllää, nuoret naiset ja vähän vanhemmatkin. 

Veli antoi ohjeita pikkuveljelleen, jotta tämä ei joutuisi kiusatuksi. Kirjassa on kuvattu nuorten elämää ja juuri sitä kiusaamista, joka voi olla aika ilkeää puuhaa. Pyörät ja tavarat rikotaan, nimitellään, käydään käsiksi, otetaan kuvia kännyköillä ja laitetaan ne nettiin. Harri Veistinen on mennyt juuri asian ytimeen kirjassaan Kotitekoisen poikabändin alkeet, nuorten elämään.

"Mutku sä et kuunnellu loppuun."
"Mä kuulin ihan tarpeeks", hän sanoi. Ja kuiskasi kuin synnin: "Sä haluat perustaa poikabändin."

Renen ajatus jättää puumerkkinsä koulun historiaan ei oikein saa kannatusta kavereiden keskuudessa. Paras kaveri Onni ei halua osallistua Renen tämänkertaiseen ideaan, mutta Onninkin pää kääntyy vielä. Lisäksi mukaan tulevat Topi ja Patrik, joka on koulun musiikkinero, mutta ehkä sen vuoksi koulun kiusatuin oppilas. Poikabändin faniryhmän johtajaksi halusi Renen ns. sukulaistyttö Hilda, joka oli pienestä asti ollut Renen parhaimpia kavereita. Ehkäpä heidän välilleen oli kehittymässä jotakin muutakin, mutta Renen ajatuksiin ei nyt mahtunut muuta kuin poikabändi ja sen toteutus, sillä ei ollut biisejä, ei sanoituksia, ei soittajia, ei tanssiliikkeitä. Oli vain Renen suunnaton itsevarmuus ja päättäväisyys. Poikabändi ja sen ensimmäinen maailmanvalloitus tapahtuisi koulun ystävyyspäivänä ja esityksen näkisi myös ystävyyskoulu netin välityksellä.

Harri Veistisen Kotitekoisen poikabändin alkeet on tosi hulvaton, mutta kertoo myös niistä surullisimmistakin asioista mitkä voivat elämässä kohdata. Tämä oli Renen selviytymiskeino ja sen avulla hän toi iloa  omaan ja (päänsärkyä?) muiden elämään. Tämä kirja sopii hyvin luettavaksi jo kuudennen luokan lukulistoille. Kirja on humoristinen, kertoo yläasteikäisistä, mutta sisältää myös syvällisemmän sanoman. Ensirakkautta, pussailua, kaveruutta, koulunkäyntiä, kohellusta, ihan normi nuoruutta.

Sydämeni hypähti, enkä oikein tiennyt miksi. Mutta sen tiesin, että oli kiire, jos halusin onnistua vallankaappauksen kohdassa numero viisi.

Harri Veistinen, Kotitekoisen poikabändin alkeet ****
S&S 2016
s. 203
nuortenkirja

Maijan bloggaus
Marikan bloggaus
Kristan bloggaus
Marja-Liisan bloggaus
Minnan bloggaus
Mervin bloggaus 



lauantai 18. helmikuuta 2017

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä

Se on ohi silmänräpäyksessä.

Brittiläisen Clare Mackintoshin esikoistrilleriä Annoin sinun mennä ei ole kehuttu turhaan, sillä olen samaa mieltä muiden kanssa, trilleri on juonenkuljetuksen mestarinäyte, mieletön käänne, vangitseva, nokkela, piinaava ja ällistyttävän hyvä. Nämä kehut olivat kirjan kansiliepeissä. Kirjaa on myyty todella hyvin kansainvälisesti ja se on saanut useamman rikoskirjallisuuspalkinnon. Eiköhän tästäkin tehdä elokuva, sillä kaikki ainekset löytyvät menestyvälle ja hyiselle trillerielokuvalle.

Siitäkin huolimatta kirjan ensimmäinen osa oli pitkästyttävä loppusivuille asti, kunnes silmilleni räjähti trilleripommi. Kaikki mitä olin luullut siihen asti, kirjan tarina ei juuri siihen mennessä ollut kutkuttanut mielikuvitusta, muuttui juoneltaan täysin erilaiseksi. Kirjan toinen osa oli sitten sitä hyytävää psykologista trillerikauhua, jota kukaan ei halua kokea, ei kukaan, elävässä elämässä. Tiedän, että se on monen naisen tai lapsen jokapäiväistä elämää perhepiirissä, mutta onhan se järkyttävän kamalaa ja suoraan kuin jostakin kauhutarinasta, jota normaalielämässä piilotellaan ja salaillaan, niin sitä piiloteltiin ja salailtiin kirjassakin.

Kohotin käteni, painoin tupakkani tulipään rintakehääsi vasten ja tumppasin sen rintojen väliin. 

Kirjan tarina alkaa siitä, kun pieni poika jää auton alle ja autoilija pakenee paikalta. Poliisi ei saa yliajajaa kiinni ja pian yliajosta on kulunut vuosi. Oikeasti kirjan tarina on alkanut jo vuosia ennen yliajoa, ja ne juonenkäänteet tulevat kirjan kerroksellisessa tarinassa esille yksi kerrallaan, kun lukijalle tarjotaan pahaa ja vieläkin pahempaa pienissä erissä. Olet jo alkanut aavistella tarinan mahdollista juonta ja sen aiheuttajaa, mutta kirjailija ei tarjoile kaikkea heti, vaan joudut nauttimaan koko ruokatarjoilun alkupaloineen, eturuokineen, pääruokineen ja jälkiruokineen erilaisten juomien kera. Jokaisessa ruokalajissa on mukana sysimustaa ilkeyttä. 

Syytökset eivät pitäneet paikkaansa: en koskaan antanut sinulle mitään, mitä et olisi itse kerjännyt.

Clare Mackintosh tietää mitä kertoa lukijalle, sillä hän on poliisi ja toiminut poliisina12 vuotta sekä rikostutkijana ja järjestyspoliisina. Olisin toivonut poliisien työskentelyyn ja henkilöhahmoihin enemmän räväkkyyttä, mutta Mackintosh kirjoittaa siitä mitä hän on työkseen nähnyt ja tehnyt. Räväkkyyttä olisin halunnut siksi, että poliisit olivat kuitenkin aika isossa roolissa kirjan kuvioissa. Huolimatta tylsistä poliiseista, joiden tutkimustyö junnasi paikoillaan ja pysähtyneenä, Annoin sinun mennä on paras trilleri, jonka olen lukenut tänä vuonna. Jälleen kerran toivotan jännittäviä hetkiä kirjan parissa, ja toivottavasti koet samanlaisen trilleripommin kirjan käännekohdassa kuin kaikki muutkin lukijat.

Katselin, kuinka hän käveli kohti ajovalojen kiilaa.

Clare Mackintosh, Annoin sinun mennä *****
suom. Päivi Pouttu-Deliére
Gummerus 2017
s. 414
I Let You Go 2014

Annikan, Leena Lumin, Susan, Kristan, Erjan, Raijan, Marian, Kirjaluotsi, Ullan ja Lillin bloggaukset kirjasta.

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Best Friends Forever eli BFF-haaste

Arca Fabulorum - Tarina-arkun Kira Niian Best Friends Forever eli BFF-haaste alkoi 20.11 ja päättyi ystävänpäivänä. Nyt olisi sopiva aika koota lukemani kirjat yhteen. Haaste oli kiva ja monet kirjat sopivat tähän teemaan, sillä aikomus ei ollut pysytellä rakkausteemassa ja ystävyysteemassa, vaan tarkastella aihetta laajemmin. Kuvassa on 3v. Ozzy, joka on ystävä parhain, ei suutu koskaan, haukkuu kylläkin, sillä sillä tavoin koirat kommunikoivat. Erittäin ystävällinen luonne ja on hankkinut meille uusia ystäviä ja tuttavia. Tietää kyllä ketkä ovat tosiystäviä, joilla on taskussa valmiina namipaloja vain ja ainoastaan hänelle ps. minulla ei ole namipaloja taskussa.

Kira Niia kirjoittaa haasteesta näin:

"Lukuhaasteen aiheena on siis ystävyys, ja jokaisella varmasti on jonkinlainen käsitys siitä, että mitä kaikkea se voikaan merkitä. Kirja voi tietenkin olla mistä tahansa genrestä, kunhan sen keskiössä on ystävyys - parhaimmillaan, pahimmillaan, miten vaan - sellaisena, niin kuin se on. Kirjan ei tarvitse olla ystävätarina, mutta ystävyyden pitää olla yksi suurista tekijöistä kuitenkin. Ja kun hetken miettii, niin tähänhän löytyy todella paljon kirjoja, dekkareita, fantasiaa, draamaa, rakkautta, chick littiä, kauhua, mytologioita... jne. jne."

Lukemani kirjat haasteeseen:

Minna Rytisalo: Lempi 
Martina Haag: Olin niin varma meistä 
Shari Lapena: Hyvä naapuri 
Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia 
Ransom Riggs: Kolkko kaupunki 
Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa 
Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia 
Tove Jansson: Viesti 
Tim Walker: Lost in Suomi
Joni Pyysalo: Alaska 
Eeva Kilpi: Noidanlukko 
Joël Dicker : Baltimoren sukuhaaran tragedia 
Juuli Niemi: Et kävele yksin 
Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja  
Marjatta Kurenniemi: Onneli, Anneli ja Salaperäinen muukalainen 
J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi 
Tuutikki Tolonen: Mörköreitti 
Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta 
M.R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö 
Ellilä, Kivelä, Autere, Taponen, Pehkonen, Harjula ja Romppainen: Rakas 

Kirjan nimeä klikkaamalla pääset lukemaan bloggaukseni kirjasta. Kiitos Kira Niia - BFF 💝

 



tiistai 14. helmikuuta 2017

Ellilä, Kivelä, Autere, Taponen, Pehkonen, Harjula ja Romppainen: Rakas

Hyvää ystävänpäivää!

Ystävänpäiväbloggaukseksi sopii mielestäni hyvin tämä seitsemän suomalaisen naiskirjailijan novellikirja Rakas - 7 rakkaustarinaa. Ystävänpäivähän on ollut pitkään rakastavaisten päivä, mutta se on muuttunut yleisempään ystävien viettämään päivään, jolloin lähetellään kortteja ja viestejä. Tässä rakkauskirjassa on seitsemän parisuhdetta, jotka kaikki ovat erilaisia. Terttu Autereen novelli Kosinta on historiallinen tarina, joka päättyy yllättävästi. Siinä lujaluonteinen leskirouva vie miehen vihille niin nopsasti, että hupsista vaan.

Kirjan aloittaa Anneli Kivelän novelli Näin on hyvä. Kivelä on kirjoittanut Katajamäki-sarjaa, ja novelli sijoittuu sarjaan. Kristiina Harjulan Pispalan kiviä oli oikein mukava kirja, josta pidin kovasti ja novelli Joen mutka tuo kirjalle mukavasti jatkoa.

Kirsti Ellilän Lemmenlukko on nykyaikaan sopiva rakkauskertomus, sillä nykyisin rakastavaiset vievät kaiverretut lukot siltoihin, ja heittävät avaimen veteen. Taikauskoa vai kiva nykykultuuriin tullut uusi tapa, siitä huolimatta novelli on kiinnostava. Kirjan naispäähenkilö ei ole aivan varma suhteen pysyvyydestä. Antaako uusi mahdollisuus vai ei.

Kirsi Pehkosen novelli Täydellinen juttu kertoo toimittajasta, joka matkustaa maalle lomailemaan ystävänsä luokse, koska on kuullut, että salaperäisenä pysyttelevä kirjailija asustaa samalla paikkakunnalla. Ehkäpä hän saa hyvän jutun tehtyä kirjailijasta.

Jaana Taposen Fanny ja Jimmy on minusta täyskymppi ja rakkausnovelli minun makuuni. Todella yllättävä ja raikas kertomus. Katariina Romppaisen novelli Luokkakokous on viimeinen, mutta ei suinkaan vähäisin. Kyllä siitäkin löytyy rakkauden ilotulitusta ja hyvää tuulta oivaltavassa kertomuksessa, ja ehkä hiukan syvempääkin muistelmaa kouluajoista. 

Kaikenkaikkiaan rakkausnovellien lukeminen oli virkistävää näin ystävänpäivän aikana. Novellit olivat suomalaisista valkoisista heteropareista, joka pisti silmään ja ajatukseksi tuli, että kirjalle oli suunniteltu kohdeostajaryhmä valmiiksi. Nykyajan rakastavaiset eivät yksinomaan ihan tähän muottiin sovellu. Ellilän novellissa oli sentään hieman yritystä pyrkiä pois vanhoista rakkausympyröistä ja - teemoista ja siinä liikuttiinkin ulkomailla.

Rakas - 7 rakkaustarinaa ***
Karisto 2014
s. 190

Anneli Kivelä: Näin on hyvä
Kristiina Harjula: Joen mutka
Terttu Autere: Kosinta
Kirsti Ellilä: Lemmenlukko
Kirsti pehkonen: Täydellinen juttu
Jaana Taponen: Fanny ja Jimmy ****
Katariina Romppainen: Luokkakokous 

Osallistun kirjalla Arca Fabulorum - Tarina-arkun Kira Niian Best Friends Forever eli BFF-haasteeseen, joka päättyy ystävänpäivänä 14.2.2017.