tiistai 27. kesäkuuta 2017

Antoine de Saint-Exupery: Pikku Prinssi

Lapsuuteni ja koko elämäni tärkeimpiin kirjoihin on kuulunut Pikku Prinssi. Antoine de Saint-Exuperyn lastenkirjaa Pikku Prinssi on luettu ja painettu valtavat määrät. Itselläni on vuonna 1996 painettu kirja, joka silloin oli 21. painos Suomessa. Yhteensä kirjaa on painettu yli 200 miljoonaa kappaletta ja se kuuluu maailman luetuimpiin kirjoihin. Le Petit Prince ilmestyi vuonna 1944, mutta kirjan sanomat eivät vanhene: ystävät ovat tärkeitä, sydämellään näkee parhaiten ja silmillä ei näe kaikkea.
 
Kirjailija joutui laskeutumaan lentokoneella Afrikassa aavikolle, jossa hän tapasi pikku prinssin. Prinssi pyysi häntä piirtämään itselleen lampaan. Päivä päivältä kirjailija tutustui tähän hiljaiseen pieneen poikaan yhä paremmin. Selvää oli, että prinssi oli kotoisin joltakin tähdeltä, jossa oli tulivuoria ja tähti oli hyvin pieni. Tähti piti siistiä joka päivä baobabi-puiden siemenistä. Baobabit kasvoivat valtavan suuriksi ja pystyivät tappamaan tähden juurillaan. Tällä vertauskuvalla kirjailija viittasi natseihin, jotka ujuttivat lonkeroitaan joka paikkaan. Kirja on kirjoitettu toisen maailmasodan aikana. Ensimmäisen kerran kirjailija kertoi pikku prinssistä vuonna 1935 lehtiartikkelissaan.
 
 
Pikku prinssi oli ollut maassa melkein vuoden etsimässä ystävää, sillä hän tunsi olonsa yksinäiseksi. Pikku prinssi kertoi kirjailijalle tähdestään ja omasta ruususta. Pikku prinssi rakasti kukkastaan kovasti, mutta silti hän lähti tähdeltään. Prinssin ja ruusun tarinaa on verrattu kirjailijan ja hänen vaimonsa suhteeseen.
 
 
Lähtöaamuna hän siivosi hyvin jälkensä. Hän nuohosi huolellisesti toiminnassa olevien tulivuorten kraaterit. Niitä oli hänellä kaksi. Ja ne olivat hyvin mukavia ja käytännöllisiä aamuteen lämmittämistä varten. Sitten hänellä oli myös yksi sammunut tulivuori. Mutta kuten hän sanoi, ” Ei voi koskaan olla varma!” Ja niinpä hän nuohosi myös sammuneen tulivuorensa kraaterin.
 
Lähdettyään tähdeltään pikku prinssi kiersi eri tähtiä etsien työtä ja koettaen hankkia tietoja ja oppeja. Ensimmäisellä tähdellä asui kuningas, seuraavalla Turhamainen, kolmannella asui Juoppo, neljännellä tähdellä asui Liikemies, viidennellä tähdellä oli katulyhty ja sen sytyttäjä, kuudennella tähdellä asui Herra, joka kirjoitti valtavia kirjoja, ja seitsemäs tähti oli Maa.
 
Maa ei olekaan mikään mitätön kiertotähti! Siellä on satayksitoista kuningasta (mukaan luettuina myös neekerikuninkaat), seitsemäntuhatta maantieteilijää, yhdeksänsataatuhatta liikemiestä, seitsemän ja puoli miljoonaa juoppoa ja kolmesataa yksitoista miljoonaa turhamaista, eli toisin sanoen noin kaksi miljardia isoa ihmistä. Jotta saisitte pienen kuvan Maan mittasuhteista, voin kertoa, että ennen kuin sähkövalo keksittiin, täytyi sen kaikilla kuudella mantereella pitää kokonaista lyhdynsytyttäjien armeijaa – niitä oli tarkalleen neljäsataakuusikymmentäkaksituhattaviisisataa yksitoista.
 
Ensimmäinen tapaamansa olento Maan pinnalla oli käärme. Prinssi pystyi juttelemaan eläinten ja kasvien kanssa. Seuraava aavikossa tapaama kasvi oli kukka. Sitten kohdalle osui kaiku ja sen jälkeen ruusutarha. Pian ilmestyi kettu näyttämölle.
 
 
Kettu vaikeni ja katseli kauan pikku prinssiä.
- Ole hyvä… kesytä minut! se sanoi.
- Kyllähän minä mielelläni, pikku prinssi vastasi, mutta minulla ei ole paljon aikaa. Minun täytyy löytää ystäviä ja oppia tuntemaan paljon asioita.
- Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä itse on kesyttänyt, kettu sanoi. Ihmisillä ei ole enää aikaa tuntea mitään. He ostavat kaupoista valmiiksi tehtyjä tavaroita. Mutta kun kaupoissa ei myydä ystäviä, niin ei ihmisillä enää niitä ole. Kesytä minut, jos kerran haluat ystävän!
 
Prinssi tapasi myös kiireisiä ihmisiä matkallaan. Pikku prinssi kertoi tapaamisistaan ihmisistä kirjoittajalle erämaassa. Kirja on satukirja, mutta se on myös paljon muuta. Uskon, että kirjan tarinoista löytyy paljon pohdittavaa lasten kanssa. Kirjan lopussa oli tullut aika, jolloin pikku prinssin oli aika lähteä tähdelleen. Tämä tarinan osa on surullisin kohta kirjassa. Vertaan tapahtumaa kuolemaan.
 
Nyt olen jo vähän unohtanut suruani. Tarkoitan… en kokonaan. Mutta tiedän pikku prinssin saapuneen tähdelleen, koskapa aamunkoitossa en enää löytänyt hänen ruumistaan. Ei se ollutkaan mikään kovin painava ruumis… Ja öisin kuuntelen niin mielelläni tähtiä. Ne helisevät kuin viisisataa miljoonaa tiukua…
 
Antoine de Saint-Exupery, Pikku Prinssi *****
kuvitus Antoine de Saint-Exupery
suom. Irma Packalén
WSOY 1996 21.painos
s. 95
Le Petit Prince 1944
ensim. suomenkielinen painos ilmestyi 1951
 
 
Osallistun tällä lastenkirjalla Kirjojen pyörteissä-blogin Jennyn Ajattomia satuja ja tarinoita-lukuhaasteeseen, sekä Luetaanko tämä?-blogin Kian Lapsuuteni kirjasuosikit-haasteeseen.
 
 

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Laura Ertimo & Satu Kontinen: Vesi, kirja maailman tärkeimmästä aineesta


 
Maapalloa pitäisi kutsua vesipalloksi. Meret peittävät suuren osan kotiplaneetastamme ja muka kuivalla maallakin vettä on kaikkialla. Syysmyrskyissä sadevesi piiskaa katuja, talvella lumi ja jää kuorruttavat maiseman. Vesi virtaa ihan joka rakoon ja purskahtaa esiin maan sisältä. Se kuljettaa lämpöä mukanaan ja kovertaa reitin mihin haluaa.  Vesi on hyvin omapäinen ja yleisyydestään huolimatta oikeastaan tosi kummallinen aine. Läpinäkyvä, hajuton ja mauton neste – sehän kuulostaa naamioidulta taikaliemeltä.

Näin alkaa Laura Ertimon kirjoittama ja Satu Kontisen kuvittama Vesi, kirja maailman tärkeimmästä aineesta, tietokirja lapsille ja nuorille, mikä ettei aikuisillekin sopiva tietokirja, aina sitä on hyvä muistuttaa mieliin asioita mitkä liittyvät veteen. Ilman vettä meitä ei olisi olemassakaan, joten vettä kannattaa kohdella hyvin. Maapallolla oleva vesi on kiertänyt äärettömän monta kertaa miljardien vuosien aikana. Puhdas vesi ei ole kuitenkaan joka maassa itsestään selvä asia.

Vesi teos on jaettu neljään yläotsikkoon. Ensimmäisenä on Planeetta, jossa käsitellään mitä vesi oikein on ilmiönä. Luonto kappaleessa matkataan aavikoilta syvänmeren hautoihin. Ihminen kappaleessa pohditaan yhden lajin vesileikkejä tarkoittaen tietysti ihmistä. Sukellus kappaleessa pohditaan mm. Mistä planeetta sai värinsä tarkoittaen tietysti maapalloa, joka on yksi planeetta avaruudessa. Jokainen sivu on kuvitettu ihmeellisen kauniisti, suorastaan mielikuvitusta värisyttävällä tavalla. Jotta lukeminen olisi vielä kiinnostavampaa, mukana on jopa sarjakuvia, joissa seikkailevat Aallotar ja Olomuotoprinsessa.

Aallotar haluaa, että asiat maapallolla sujuvat luonnon ehdoilla. Vesi on tärkein elementti kaikista, ja sitä Aallotar suojelee loppuun saakka. Hänen työtään häiritsee tyyppi, joka tuntee fysiikan lait ja jonka toimilla on välillä katastrofaalisia seurauksia… nimittäin… Olomuotoprinsessa.

Kirja on kirjoitettu ja kuvitettu siten, että tietoa on pehmennetty hieman fantasian ja mytologian avulla, sillä mukaan on otettu myös historiaa ja tulevaisuutta, joista emme todellakaan tiedä kaikkea, eikä jääkaudesta ole tallennettua tietoa. Tulevaisuudesta voidaan ennustaa paljonkin, mutta sekään ei ole faktatietoa. Ilmasto on lämmennyt paljon nopeammin kuin sitä on ennustettu ja arktiset jäänapamantereet sulavat yhä kiihtyvämmällä vauhdilla. Silti maapallon maat pyrkivät pois ilmastosopimuksesta, joka takaisi luonnolle paremmat oltavat ja vesistöille puhtaampia olosuhteita esim. niissä eläville kaloille. Nythän merillä lilluu saaren kokoisia muovilauttoja ihmisten saastuttamisen vuoksi. Muovi menee kalojen sisälle ja sitä kautta ihmisiin. Luontoa ja vesistöjä ei pitäisi saastuttaa, koska olemme vedestä riippuvaisia. Ihminen on toimillaan hävittänyt elämää, eläimiä ja kasveja maapallolta, valitettavasti. Maapallo oli täällä ennen ihmistä ja se jää tänne ihmisten jälkeen, ehkä ei enää niin kauniina ihmisten saasteiden jälkeen. Vielä nyt se hohtaa avaruuteen kauniin sinisenä.

Maa, juuri sopiva asuinpaikka meille, aivan yksin valtaisassa tyhjyydessä. Tästä meidän on pidettävä hyvä huoli.

Laura Ertimo, Vesi, kirja maailman tärkeimmästä aineesta *****
Kuvitus Satu Kontinen *****
Myllylahti 2017
s. 152
Tietokirja lapsille ja nuorille



Katjan bloggaus
Kian bloggaus

perjantai 23. kesäkuuta 2017

Juhannusajan taikaa



Mittymaarja

Mittymaarja, keito keiju,
hiipii juhannuksen yöllä,
suuret silmät unelmoi,
helmet välkkyy, soljet soi,
mesikukka välkkyy vyöllä.

Mittymaarjan silmät siintää,
Mittymaarjan haaveet hohtaa,
kallella on seppelpää,
eikä häntä kukaan nää,
kun hän illall´ immet kohtaa.

Mitä tekee Mittymaarja?
Mittymaarja tekee taikaa.
Immet ohralaihoon käy,
kun ei tiellä ketään näy,
uskotellen uutta aikaa.

Immet solmii taikalankaa,
immet sitoo korret yhteen:
keltä korren jäytää jäät,
kell on pärttylinä häät,
ken se leikkaa lemmen lyhteen.

Larin-Kyösti

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Mattias Edvardsson: Melkein tosi tarina


Adrian oli joskus paras ystäväni. Meillä oli kimppakämppä, yhteinen elämä ja unelma. Oli, ennen kuin Adrian Mollberg tuomittiin syyttömänä rikoksesta, vaikka ruumista ei löytynyt. Ennen kuin hänet leimattiin murhaajaksi.

On elokuu 2008 ja Zackarias Levin on jäänyt monen muun toimittajan tavoin työttömäksi, sillä kukaan ei lue enää paperilehtiä ja nettiuutistenkin käyttö on vähentynyt koko ajan. Tyttöystävä on jättänyt ja rahat juotu. Ainoa keino pysytellä tolpillaan on palata takaisin kotikaupunkiin äidin luokse. Näin alkaa ruotsalaisen Matthias Edvardssonin dekkari Melkein tosi tarina. Matthias Edvardsson on kirjoittanut aiemmin mm. Dit drömmar färdas för att dö, April, April ja För du teokset, joita ei ole suomennettu.

Työkseen kirjailija on äidinkielen ja psykologian opettaja lukiossa ja ainakin tähän lukemaani teokseen on saatu psykologinen ilmapiiri. Kirja kerrotaan vuoronperään kahdessa aikatasossa. Henkilömäärä on sopivan pieni ja tästä pienestä piiristä pitäisi löytyä murhaaja, sillä Zackarias on sitä mieltä, että Adrian on syytön. Zackarias on päättänyt kirjoittaa kirjan opiskeluvuoden tapahtumista ja puhdistaa ystävänsä maineen, joka kärsi kymmenen vuoden tuomion erään kirjailijan murhasta. Kirjailijan, joka katosi heidän opiskelunsa aikana.

”Tajusin heti, että teissä on jotain erityistä”, hän sanoi ja pani kätensä ovenkahvalle. ”Ottakaa se tyttö mukaan, niin vaihdetaan parempaan juhlapaikkaan. Haluan päättää illan tyylikkäästi.”

Zackarias oli yksi neljästätoista luovan kirjallisuuden oppilaasta, jotka oli valittu opiskelemaan kirjoittamista Li Karpen johdolla. Pian opiskelijoista valikoitui kolme poikaa ja yksi tyttö, jotka viettivät aikaa yhdessä aivan kuin kolme muskettisoturia ja d´Artagnan aikoinaan Alexandre Dumas vanhemman Kolmessa Muskettisoturissa, kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta. Nuorten välille syntyi luja luottamus, mutta niitä salaisuuksiakin alkoi syntyä. Nuoret etsivät vielä itseään ja sitä mitä halusivat elämässä tehdä. Oliko kirjoittaminen kaikille se juttu? No kuitenkin pari heistä joutui juonikuvioon, joka oli moraalisesti väärin ja josta ei voinut syntyä mitään hyvää. Päinvastoin eräs kirjailija katosi ja hänen murhastaan tuomittiin yksi nuorista.

”Millaiseksi hän sitten muuttuu?” Adrian kysyi.
”Psykoottiseksi, sekopäiseksi. Hän huutaa ja paiskoo tavaroita. Kirjoittaminen on hänelle henki ja elämä. Kun hänellä on vauhti päällä eikä hän löydä oikeaa tietä, kun hän ei pääse eteenpäin – se on kuin kuolemanpelkoa.”

Melkein tosi tarina on mukavan viihteellinen kesädekkari, joka imaisee tarinoidensa sisälle. Mielenkiintoista oli seurata nuoria opiskelijoita ja sitten sitä minkälaisia heistä oli aikuistuttuaan tullut. Heillähän oli jokaisella kirjoittamisen lahja nuoruudessa, mutta olivatko he käyttäneet lahjaansa opiskeluiden jälkeen. Päähenkilömme Zackarias  oli toimittajan työssä kirjoittanut paljon, mutta nyt oli aikaa ja aika paneutua hämäriin tapahtumiin nuoruudessa ja saada ne kansien väliin. Mutta mitä oikeasti tapahtui vuonna 1996?

Mattias Edvardsson, Melkein tosi tarina
Suom.  Tiina Ohinmaa
LIKE 2017
s. 413
En nästan sann historia 2016
Arvostelukappale

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Markku Kaskela: Mustasilmä


Minun nimeni on Osmo, hauska tutustua. Olen kissa tästä lähistöltä. Mustasilmä on minun hyvä kaverini; semmoinen veikko, että se usein kuulostelee ja makustelee, mitä sille sanon.

Markku Kaskelan satukirja Mustasilmä kertoo kahdesta kaveruksesta, kissasta nimeltä Osmo ja ketusta nimeltä Mustasilmä. Kirjan lumoavan kauniin kansikuvan on tehnyt Jussi Kaakinen, jonka mustavalkokuvia on tekstin joukossa. Jo kansikuvasta saa käsityksen siitä, että nyt kerrotaan hyvästä ystävyydestä ja erilaisuuden hyväksymisestä. Osmolla ja Mustasilmällä on selvästi hauskaa, kun he seikkailevat yhdessä ja etsivät kotia. Kirjassa pohditaan myös sitä mitä saa tehdä ja mitä ei, hyviä kysymyksiä pohdiskella lasten kanssa.

Kirja on jaettu kahdeksaantoista lyhyeen kappaleeseen, joten lukemaan opettelevat voivat jatkaa aina luettuaan kappaleen tai niin monta kuin jaksavat. Kirja on kuitenkin suunniteltu rakenteellisesti pienille lapsille sopivaksi, jota vanhemmat voivat lukea sopivasti ennen nukkumaanmenoa ja jatkaa seuraavana iltana. Kirjan tapahtumat eivät ole pelottavia, joten kirja sopii hyvin unikirjaksi. Ystävällisennäköiset eläimet ovat kilttejä myös unten mailla.

Kirjan kuvioissa on myös muita eläimiä ja ihmisiä, mutta heistä voi lukea kirjasta. Kirjasta tuli mieleeni sodanjälkeinen aika, mutta satukirjassa on tulevaisuudenkuvausta. Maailma ei ole juuri muuttunut, emmekä tiedä mitä on tapahtunut, mutta satukirja antaa mielikuvitukselle siivet.

Pöhkö västäräkki hyppelee kaivon kantta vasten lasketulla valurautapatterilla. Kun patterinrohjo lojuu sillä tavoin kenollaan taivasta vasten, se muistuttaa jotakuta avaruuden tarkkailulaitetta. Kuin olisi isot korvat; tutka, jolla harotaan taivaan tuolle puolen. Ja sitten vielä tämä aamun tähti, kirkas pilke pomppii tikkukoivillaan sillä.

Markku Kaskela, Mustasilmä ***
kuvitus Jussi Kaakinen
Kvaliti 2017
s. 96

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Raija Oranen: Ackté!

Minä Aino Achté.
Oli syksy 1894 ja minä olin kahdeksantoistavuotias. Seisoin kömpelöissä, äidin ompelemissa vaatteissa Gare de Nordilla ja häpesin itseäni. Helsingissä kehtasin sentään kävellä kaduilla sellaisena kuin olin, mutta täällä, voi ei! Silmäni olivat havainneet hetkessä monta tyylikästä ranskatarta, ja käsitin, etten voisi mitenkään asettua heidän rinnalleen ilman että minulle naurettaisiin tai minut kerrassaan ohitettaisiin. Noin vain vilahtaisivat katseet minun mitättömyyteni ylitse, eikä minua enää olisi.

Raija Orasen Ackté! teoksessa nuori helsinkiläinen laulajatähti Aino Achté (1876-1944) saapui Pariisiin äitinsä kanssa opiskellakseen maailmankuuluksi oopperatähdeksi. Vain kuuluisuus ja hieno ura olivat nuoren ja päättäväisen Ainon suunnitelmissa. Pariisi ei ottanut Ainoa avosylin vastaan, sillä se oli täynnä aloittelevia taiteilijanalkuja, joilla oli sama unelma, tähteys ja kuuluisuus omalla alalla. Pariisi oli myös likainen ja meluisa kaupunki ja kielikin kuulosti ihan erilaiselta kuin Aino oli Suomessa opetellut. Pieni rähjäinen hotellihuone äidin kanssa jaettuna tuntui olevan liikaa ja liikaa se olisi tänä päivänäkin kenelle tahansa 18-vuotiaalle nuorelle. Lisäksi äiti tuntui jarruttavan Ainon omia suunnitelmia, eikä hyväksynyt kouluissa annettavaa laulunopetusta ja -teoriaa. Äitikin oli opiskellut ja laulanut Pariisissa ja maailmalla ja oli katkeroitunut laulu-uran jälkeen. Tyytymättömästä äidistä oli päästävä eroon.

Tuo törkimys lausui vastoin parempaa tietoaan minun nimeni korostetusti ranskalaiseen tapaan ashettee eikä aktee, niin kuin olisi pitänyt. Ja se kuulosti täsmälleen samalta kuin achetée eli ostettu.
- Nyt tämä saa riittää! raivosin puoliääneen siltä oppitunnilta lähtiessäni. Painuin suoraan konservatorion toimistoon ja ilmoitin, että nimeni ei ole enää Achté vaan se on Ackté, ja se lausutaan k keskellä sanaa, ja asiasta on ilmoitettava kaikille opettajille ja muillekin ihmisille maailmassa.

Aino oli oppinut aikuistuessaan ja yksin asuessaan pitämään puolensa loukkaajia vastaan. Kovan koulunsa hän oli käynyt kotonaan, kun ei ollut koskaan kelvannut äidilleen. Äiti oli moittinut ja halventanut tyttöään, mutta Aino oli siitä vain sisuuntunut. Kaksi vaihtoehtoa joko alistua muiden valtaan tai taistella ja selviytyä voittajana. Aino oli saanut voittajaluonteen. Itkun ja ikävän aika oli sitten pienen huoneen sängyssä peiton alla. Onneksi oli Heikki olemassa, jonka kanssa Aino kihlautui, mutta avioliitto ei tullut mahdolliseksi vielä moneen vuoteen, koska silloin olisi saanut unohtaa laulajauran.

Edelfelt päästi käteni irti ja katsoi minua tutkivasti silmiin. - Mitkä silmät, hän huokasi hetken vaiti oltuaan. - Niissä palaa tuli, tiesittekö sen?
- Tanssiessa tuli kuuma.
- Minä tarkoitan toisenlaista tulta. Milloin saan maalata nuo silmät?

Aino Actén ja Albert Edelfeltin (1854-1905) välille syntyi ystävyys Pariisissa ja se jatkui Edelfeltin kuolemaan asti. Edelfelt maalasi muutaman taulun oopperabrimadonnastamme, joka loisti Pariisin Oopperassa. Kirjasta voi lukea tarkemmin minkälaisen ystävyyden kirjailija loi kahden kuuluisan suomalaisen taiteilijan välille.

Raija Orasen kirjoittama fiktiivinen elämäkerta kuuluisasta suomalaisesta kansainvälisesti menestyneestä oopperalaulajasta on mielenkiintoinen ja kertojana toimii Aino Ackté itse. Acktén uran aikana maailmalla ja Suomessa kuohui politiikassa ja Suomikin oli pyrkimässä itsenäisyyteen. Myös Suomen kieli oli muuttumassa viralliseksi kieleksi fennomaanien johdosta. Suomi ja suomalaisuus olivat asioita, joiden puolesta oltiin valmiita uhrautumaan.

Ackté ei ole ainoastaan kirja oopperalaulaja Aino Acktésta, vaan se on myös hyvä historiankirja, aikalaiskirja, miljöö- ja kulttuurikirja, jolle kansainvälinen laulajatähtemme antoi tähtikimallusta. Mitä sen tähtikimalluksen ja kuuluisuuden takana oli löytyy kirjan sivuilta. Hieno laulajaura, ja kiitokset kirjailijalle, että sain kurkistaa oopperan kulissien taakse.

Raija Oranen, Ackté! ****
Teos 2016
s. 43
Elämäkerta





lauantai 17. kesäkuuta 2017

Han Kang: Vegetaristi

Yhtäkkiä kaikki ympäriltäni alkoi liukua poispäin kuin laskuveden viemänä. Ruokapöytä, sinä, kaikki keittiön huonekalut. Olin yksin; koko äärettömässä avaruudessa ei ollut jäljellä mitään muuta kuin minä. Seuraavan päivän aamuna. Verilammikko karjasuojassa... Näin ensimmäiseksi siitä kuvastuvat kasvot.

Etelä-Korealaisen Han Kangin Vegetaristi voitti vuonna 2016 Kansainvälisen Booker-palkinnon, enkä ihmettele yhtään, sillä kirja on järkyttävän hyvä. Järkyttävän siksi, että kirjassa tuodaan esille ihmisen oikeus itse määrätä mitä syödä ja miten elää. Kirjan päähenkilö nuori Yeong-hye on naimisissa, ja elää kotirouvana Etelä-Koreassa. Mies tekee pitkää päivää ja tulee töistä puolen yön tietämissä korealaisen tavan mukaan. Yhteinen aamupala on ainoa yhteinen ateria. Vaatimattomaan ja tottelevaiseen vaimoon sopeutunut mies yllättyy eräänä päivänä, kun vaimo ilmoittaa, että ei syö lihaa ja samalla hävittää talosta kaikkii lihat, kalat, kananmunat ja maitotuotteet. Syyksi hän ilmoitti nähneensä unen.

Tunnen sietämätöntä inhoa, kovin kauan tukahdutettua. Inhoa, jonka olen yrittänyt aina naamioida rakkaudella. Nyt naamio alkaa murentua.

Ensimmäisen kappaleen näkökulma on aviomiehen ja hänen suhtautumisensa vaimonsa outoihin puuhiin on huuto ja haukkuminen. Hänen ajatuksiinsa mahtuu vain hän itse ja oma hyvinvointi ja vaimon lopetettua miehen hyvinvoinnista, maukkaasta ruoasta, kotitöistä ym. huolehtimisen, miehen raivo vain paisui. Jostakin syystä mies ei edes kysynyt minkälaisia unia vaimo näki, sillä pian kävi niin, että vaimo ei uskaltanut edes nukkua, koska näki niin hirveitä painajaisia. Miehen ajatuksissa oli vain häpeä ja kasvojen menetys muiden ihmisten silmissä. 

Ensimmäisen kappaleen tapahtumien ahdistava tunnetila kohoaa huippuunsa suvun yhteisellä ruokahetkellä, jossa perheen voimin yritetään saada Yeong-hye syömään lihaa. Yeong-hyen syömättömyys aiheuttaa eri sukulaisissa erilaisia tunnetiloja isän raivosta ja väkivallasta äidin kyynelehtivään anomiseen. Häpeä on yleisin sana, kiittämättömyys ja muut painostavat sanat loukkaavat niin kirjan päähenkilöä kuin minua lukijana. Yeong-hye on kuin nurkkaan ahdistettu jänis, joka tekee teon, jonka ansiosta pääsee rauhaan väkivallasta ja huudosta.

"Ne ovat joka kerta erilaiset. Toisinaan ne tuntuvat hyvin tutuilta, toisinaan olen varma, etten ole nähnyt niitä koskaan aikaisemmin. Joskus ne ovat ihan veriset... ja joskus ne näyttävät mätänevän ruumiin kasvoilta."

Toinen kappale kuvaa aikaa kahden vuoden päästä ensimmäisen kappaleen ikävästä lopusta. Yeong-hye asuu yksin, mies halusi eron. Ainoastaan sisko ja hänen miehensä ovat tekemisissä Yeong-hyen kanssa. Lankomies tekee työkseen videoita ja pyytää omista haluistaan johtuen Yeong-hyetä malliksi videolleen. Kirjan toinen kappale on eroottinen ja kuvauksellinen. Lukijan ajatukset saavat kuvitella kuvia ja värejä ja kuvauskohteen muotoja. Siskon mies on täynnä kuvitelmia itsestään ja Yeong-hyestä, eikä hänen ajatuksiinsa mahdu muu kuin herkän ihmisen hyväksikäyttö. Toinen kappale loppuu vastaavasti kuin ensimmäinen ikävään välikohtaukseen.

"En ole enää eläin. En tarvitse ruokaa. En enää. Voin elää ilman sitä. En tarvitse muuta kuin auringonvaloa." 

Kolmas kappale on Yeong-hyen siskon näkökulma tapahtumiin, jotka alkoivat kolme vuotta takaperin Yeong-hyen alkaessa syömään kasvisruokaa. Siskon elämä on myös muuttunut ja hän huolehtii siskonsa elämästä ja hoidosta. Hoito voi järkyttää lukijoita ja se järkytti myös siskoa. Oman elämän muuttuminen muiden kontrolloimaksi herättää Yeong-hyessä vastustusta, ja kontrolloiminen pahenee koko ajan. Toisaalta lähipiiri ns. huolenpidollaan vaikeutti päähenkilön tilannetta. Tällaisen näkökulman tuominen lukijoiden eteen voi tuntua provosoivalta, mutta itse tunsin tuskaa päähenkilön vaikeuksien vuoksi. Päähenkilön, joka ei juuri saanut kirjassa ääntään kuuluville.

Vegetaristi herättää valtavasti mm. syömiseen liittyviä ajatuksia ja kirjan ruokateema kosketti minua läheisesti. Kirjan ensimmäisessä osassa lukija saa tietoa korealaisista ruuista, joka oli mielenkiintoista. Suomessa voi valita kasvisruoan missä vain ruokapaikassa, kouluissa, päiväkodeissa, työpaikoilla. Äitini hankki minulle kasvisruokaa, kun aloin nuorena kasvissyöjäksi. Kyllähän siitä sai aina kuulla ihmisiltä, mutta ei se mitään erikoisuudentavoittelua ollut ja edessä oli nuorena myös leikkaus, joka lievitti oireita, mutta edelleen minulla on dieettiruokavalio, ja yllätys yllätys kaikki kasvikset ja hedelmät eivät sovi minulle. Toisinaan mikään ruoka ei sovi vatsalleni, joten ymmärrän kirjan päähenkilöä. Hänellä taustalla oli lapsuudenaikaiset tapahtumat, joihin olisi pitänyt puuttua. Ehkä itselläni on sama ongelma, loppujen lopuksihan lapsuudenaikaiset kriisit ja ongelmat tulevat esille jollakin tavalla ja vatsasta sanotaan, että se on ihmisen toinen aivo, josta on tutkimusten mukaan löydetty aivosoluja. 

Kirjailijalle onnittelut loistavasta psykologisesta teoksesta. Vegetaristi sisältää nimestään huolimatta laajan määrän eri teemoja ja ilmiöitä ja oli kiinnostava tutustua korealaiseen elämään vaikkakin rajummasta näkökulmasta. Suosittelen lukupiirikirjaksi.

Han Kang, Vegetaristi *****
suom. Sari Karhulahti
Gummerus 2017
s. 215
suomennos englanninkielisestä The Vegetarian 2015
koreankielinen teos ilmestyi 2007

Vegetaristin ovat lukeneet mm. Katja, Elina, Niina T, Katri, Kirjaluotsi, Maija, Laura, Omppu, Tuomas, Mari A, Bleue, Susa, Arja, Siina ja Jassu