lauantai 27. elokuuta 2016

Itämeren Auri

Parempi oli Aurin kulkea pystypäin ja ylpeänä suvustaan. Hänet itsensä karhu oli antanut Tieralle vaihdossa: lapsena lapsesta. Auri, kylänsä outolintu, oli heikompi veressään - syntyisin vain puolukasta, jonka Aava oli poiminut mättäältä ja josta oli tullut raskaaksi. Mutta äitinsä kautta oli Aurikin Tieran ja Tapiolan sukua. Siksi Auri, metsän lapsi, oli päättänyt oppia hallitsemaan parantamisen taidon, joka asui hänen sisällään.

Nuori neito on Johanna Valkaman esikoiskirjan Itämeren Aurin päähenkilö. Auri asuu Hämeessä Suolammen kylässä ja on päättänyt tulla parantajaksi, kuten äidinäitinsä Tiera. Tiera on hänet kasvattanut. Äiti kävi tuomassa lapsen Tieralle ja sen koommin ei äitiä oltu nähty. Itämeren Auri avaa uuden kirjasarjan, josta ei tule puuttumaan romantiikkaa, salaisuuksia eikä seikkailuja. Ehkäpä jossakin vaiheessa Auri kohtaa myös äitinsä.

Tässä kirjassa Auri paransi tuntemattoman miehen, jota karhu oli raadellut. Parantamisen aikana Aurin sydän alkoi sykähdellä aina miehen lähellä ollessa ja hän ihmetteli mikä sellainen vaiva oli. Auri oli kuitenkin päättänyt kulkea Tieran jalanjäljissä ja valmistua Hämeen vahvimmaksi parantajaksi ja siihen osaan ei miehillä ollut mitään asiaa. Mutta Auri ei tiennyt mikä häntä odotti.

Aamun sarastaessa miehet irrottivat laivat toisistaan, ja purjehdusta jatkettiin kohti läntistä rantaa. Merilintujen kaarrellessa laivan yllä miehet unohtivat pelkonsa ja iloitsivat onnesta, joka oli tuonut jumalten myötämielisyyden heidän ylleen. Kun laivat seuraavan kerran laskivat rantaan, olivat he jo yhtä mieltä siitä, että ellei aasojen ja vaanien, oli Auri vähintään suurten jotunien sukua. Hän kulki miesten keskuudessa, mutta tunsi jumalten kielen.

Johanna Valkaman Itämeren Auri sijoittuu rautakauden Pohjolaan. Auri joutuu keskelle viikinkitaisteluja ja tutustuu lähimaiden kuninkaisiin. Aurista oli tullut haluttu parantaja kuninkaille ja kansoille, sillä hän halusi tehdä parantajana hyviä tekoja. Aika oli villiä aikaa ja ihmisiä kuoli helposti taisteluissa ja haavojen hoito oli tärkeintä työtä, jotta sotilaita oli riittävästi urotöihin, mikä oli maiden valloitus taistelujen avulla. Työ piti Aurin kiireisenä, mutta jouduttuaan vastentahtoisesti pois Hämeestä, Auri kaipasi sinne koko ajan takaisin.

Itämeren Auri on viihteellisen romanttinen teos,  joka on täynnä seikkailuja ja juonenkäänteitä. Jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa tämän uuden sarjan historiallista tarinaa. Viikinkiaika on aina kiehtonut mieltäni ja edellinen viikinkiaikaan sijoittuva kirja, jonka luin, oli Taavi Vartian Varastettu vaimo. Siinä kirjan päähenkilö nuori neito varastettiin viikinkien orjaksi. Aurille kävi melkein yhtä vaarallisesti, sillä hänetkin varastettiin yhdessä vaiheessa. Lue kirjasta miten Auri selvisi seikkailuista Itämerellä.

Johanna Valkama, Itämeren Auri ***
Otava 2016
s. 434

Evarian, Markon ja Marin bloggaukset kirjasta.

torstai 25. elokuuta 2016

Kaikki laulavat linnut

Haluan vain jatkaa matkaa: vaikka minun pitäisi polkea viikko, vaikka aurinko tappaisi minut, haluan päästä meren rantaan, avata silmät pinnan alla, missä ei ole muuta kuin syvyyttä ja viileyttä, ja antaa vuoroveden viedä minut minne tahtoo. Pois.

Lontoolaisen Evie Wyldin Kaikki laulavat linnut voitti vuonna 2014 EU:n kirjallisuuspalkinnon. Se voitti myös Miles Francklin Awardin ja Encore Awardin. Kirja on psykologinen trilleri ja täynnä kammottavia tapahtumia. Kirjassa eletään nykyisyyttä ja vastakohtana päähenkilön menneisyyttä kaukana toisella puolen maapalloa.
Nuori nainen, Jake Whyte, on asunut kolme vuotta yksin Britannian rannikolla ja hoitanut lampaitaan. Sitten kuukauden sisällä kaksi hänen lammastaan löytyy tapettuna. Muutakin outoa tapahtuu, koira käyttäytyy kummallisesti ja Jake näkee ja kuulee mielikuvituksellisia ääniä. Yksinolo lisää pelokkuutta ja ajatukset laukkaavat villisti. Voiko tapahtumat laittaa nuorison syyksi tai villieläinten. Sitten maatilalle ilmestyy outo mies.

"Hyvää yötä, kauniita unia." Sillä hetkellä olen vähällä purskahtaa itkuun, mutta onnistun pidättelemään kyyneleitä, kunnes hän on mennyt käytävään ja ovi on loksahtanut taas lukkoon.

Jaken tarina on raadollista luettavaa. Kirjassa edetään menneisyydessä siihen pisteeseen mistä kaikki alkoi. Siihen pisteeseen miksi Jake on paennut vuosikausia ja vaihtanut jopa mannerta, mutta onko menneisyys saavuttanut hänet? Onko hänen lähellään jokin henkilö tai muu, joka haluaa hänen kärsivän ja pelkäävän jotakin todella pahaa tapahtuvaksi. Sillä Jake pelkää joka solullaan. Hän on oppinut elämässään olemaan varuillaan, sillä hän on kokenut jo kaikkea pahaa.

Jaken kotioloissa ja asuinympäristössä ei ollut mitään sellaista mikä olisi ennustanut menneisyyden tapahtumat. Koulukiusaaminen ja kiinnostavan pojan torjunta eivät selitä nuoruuden tapahtumia ja sitä miksi piti tehdä sellaisia asioita, jotka olivat vääriä. Oliko se vain hetken hairahdus, vai onko pahuus sisällämme ja päästämme sen esille joskus harvoin, ehkä nuoruudessa, toiset koko elämänsä ajan. Oliko nykyinen Jake päästänyt jotakin pahaa irti.

Evie Wyldin Kaikki laulavat linnut on hurja, se on kauhea, se on pahaenteinen, se on väkivaltainen, se on karu ja se on synkkä. Se oli kirja, jonka luin kerralla kannesta kanteen, sillä en uskaltanut päästää siitä irti ennen loppua. Evie Wyld olisit armahtanut minut edes kirjan lopussa.

Pano oli ensimmäiseni, joten kuinka olisin voinut tietää, missä ruumiinosassa ei saa olla arpia ja missä saa?

Evie Wyld, Kaikki laulavat linnut *****
suom. Sari Karhulahti
Tammi 2016
s. 284
All the Birds, Singing 2013

KristanJonnan, Lauran, Mari A:n, Hennan, Annikan, Milamilimin, Suketuksen, Lauran, Maiskun,  ja Katrin bloggaukset kirjasta. Kiitos Annika, sillä postauksesi perusteella luin tämän kirjan ja kuulin ensimmäisen kerran EU:n kirjallisuuspalkinnosta. Evie Wyldin kirjoja olisi jatkossakin kiinnostavaa lukea.


tiistai 23. elokuuta 2016

Marie

Suu vääntyy hymyyn ja hän alkaa nauraa ääneen. Välittämättä siitä, että kuka tahansa voi tulla huoneeseen ja kertoa kaikille, että rouva M on aina ollut vähän omituinen, mutta nyt se on tullut hulluksi. Jotain etua vanhuudesta sentään on. Hän odottaa, että tänään joku tulisi käymään. Hän pelkää, ettei kukaan taaskaan tule. Hän toivoo olevansa kuollut.

Arne Nevanlinnan (1925-2016) esikoisromaani Marie kertoi vanhusten hoitolaitoksessa asuvasta satavuotiaasta Marie Myhrborgista, joka pystyi enää vaivoin makaamaan ja muistamaan menneitä asioita, menneitä paremmin kuin nykyisiä. Marie syntyi Strasbourgissa ja tapasi sotasairaalassa suomalaisen lääkärin, rakastui ja vihittiin salamavauhtia. Suomi itsenäistyi samaan aikaan ja pari muutti Suomeen asumaan. Ranskankielinen tumma Marie oli outo ilmestys miehensä ruotsinkielisessä suvussa. Palvelijat olivat suomenkielisiä, joten Marie ei oppinut koskaan kunnolla kumpaakaan ei ruotsia eikä suomea. Arne Nevanlinnan Marie nostaa esille ulkopuolisuuden ja Marien yksinäisyyden ihmisten keskellä. Oma mieskin jätti rakkauden huuman loppuessa Marien yksin selviytymään. Onneksi oli oma poika Edouard ja muistot ja salaisuudet.

Sitä päivää ei enää milloinkaan tule, että Edouard kurkistaisi ovesta ja huutaisi iloisesti, että laita itsesi valmiiksi chère Maman, tänään me menemme huviajelulle, silloin hän oli vastahakoinen, mutta nyt hän olisi innoissaan, mutta ei jaksa...

Marie varttui ranskalaisessa kaupungissa aivan Saksan rajalla. Hän puhui sujuvasti kumpaakin kieltä. Nevanlinna nosti Mariessa naisen aseman esille. Marien ollessa nuori, ei naisten opiskelu ollut tärkeää, tärkeää oli löytää sopiva mies ja huolehtia taloudesta. Marie halusi opiskella ja hän oli hyvä koulussa, mutta siitä huolimatta opiskelua ei katsottu hyväksi. Ehkä kieliä oli hyvä osata taloudenhoidon ohella.

Nevanlinna kietoo taitavalla otteella lukijan Marien tarinan taitekohtiin: lapsuuteen ja nuoruuteen Strasbourgissa ja aikuisuuteen Helsingissä sekä vanhuuteen hoitokodissa. Pikkuhiljaa elämän pienet ja suuremmat surut ja ilot aukenivat, mutta Marie oli taitava peittämään jälkensä. Ainoastaan yhdestä asiasta hän jäi naimisissaollessaan kiinni, mutta niin jäi aviomieskin. 

Marien tarinan rinnalle nousee kuin voikukka keväällä eräs toinen tarina, ja tämä tarina kosketti läheltä Marien tarinaa. Kirjan loppuun Nevanlinna jätti koukun, joka toi lukijoiden silmien eteen järkyttäviä tarinoita. En sano, että hieno oivallus, mutta osuva oivallus kuitenkin jäädä miettimään mahdollista tai mahdotonta jatkuvuutta kirjan henkilöille.

Pidin kovasti Nevanlinnan Mariesta. Pidin siitä, että hänen päähenkilönsä oli nainen, joka oli vanha ja toi esille mm. vanhustenhoidon. Hoitajien puheet olivat niin aidon oloisia, että minulle tuli mieleen, että Nevanlinna on kuunnellut jossakin tarkkaan miten vanhuksille puhutaan. Nevanlinna oli itsekin jo pitkän iän elänyt, kun tämä kirja julkaistiin. Kirja oli Finlandia-palkintoehdokas vuonna 2008, jolloin palkinnon voitti Sofi Oksasen Puhdistus. Marien jälkeen ilmestyivät vielä Vallan reunassa, Hjalmar, Varma, Heta ja Pako teokset.

Saksalainen ja juutalainen. Silloin hänen maailmansa romahti, ei kokonaan, mutta se osa, johon kuuluivat Pèren ja Grand-pèren pilkalliset tai katkerat huomautukset siitä, ketkä olivat syyllisiä milloin mihinkin, asiakkaiden vähenemiseen, vilpilliseen kilpailuun, nuorison huonoon käytökseen, brutaaleihin poliiseihin ja ennen kaikkea sotaan, silloin kun Grand-père oli nuori ja Papa pieni.

Arne Nevanlinna, Marie ****
WSOY 2008 toinen painos
s. 288

Elinan, Kirsin, Katjan, Suketuksen, Paulan, Satun ja Margitin bloggaukset kirjasta.






tiistai 16. elokuuta 2016

Hylätty ranta

Kukaan, joka oli perillä Loneysta, ei mennyt lähellekään rantaa. Ei kukaan muu kuin me ja Billy Tapper.

Jos olisin uskonut kaikkia kauhutekstejä tästä brittiläisen kirjailijan Andrew Michael Hurleyn esikoiromaanista, Hylätty ranta, niin en olisi lukenut tätä ollenkaan. Nuoruusajan kauhukertomukset ja myöhempien aikojen trillerit ovat ehkä kovettaneet lukutottumukseni, mutta ei tämä herkille lukijoille kuitenkaan sovi, eikä heille, jotka eivät pidä uskonnosta eikä noitamenoista. Hylätty ranta voitti Britanniassa vuoden 2015 paras esikoisromaani - palkinnon. Kirjaa on myyty sekä mustalla kannella että valkoisella kannella. Luettuani kirjan valitsisin kanneksi mustan, sillä kirjan tunnelma on pimeä, sateinen ja sumuinen, lisätummuutta kirjaan tuovat omituiset ihmiset, joista ainoat normaalit vaikuttivat olevan Tonto ja isä Bernard. Kirjaan sopii todella hyvin sana goottinen ja ehkäpä itse lisäisin vielä groteskin, sillä mikään ei ole niin kuin pitäisi olla. Uskonnon lisäksi kirjassa on noitamenoja. Parasta on, että kirjailija jättää lukijalle paljon mietittävää, eikä avaa kaikkia salaisuuksia.

Tietysti Thessalysta kerrottiin, että siellä kummitteli. Siellä oli kuulema joskus asunut noita: kaunis nainen nimeltä Alice Percy, joka oli houkutellut laivoja rannan karikkoon.

Kirjan kertojaminä oli perheen nuorin poika. Vaikka Tonto oli nuorempi veli, hän oli aina huolehtinut mykästä Hannysta. Heillä oli oma salaperäinen kielensä, jota kukaan muu ei ymmärtänyt. Veljekset olivat tottuneet seikkailemaan Loneyssa vuoroveden tullessa ja mennessä. Rannalla oli vanha bunkkeri, josta oli hyvät näkyvyydet.  Poikien perhe oli uskonnollisella pääsiäisretriitillä paikkakunnalla, sillä siellä oli pyhä paikka, joka teki ihmeitä. Poikien äiti oli varma, että Hanny paranee, kun vain on uskossa vahva. Tonto taas pelkäsi, että äidillä oli hänen varalle kirkollisia suunnitelmia, eikä hän tiennyt miten uskaltaisi vastustaa äitiä.

Pimeä tuli alas kukkulan rinnettä hiljaa kuin valtavan petolinnun varjo, ohi Mooringsin, suon poikki, rannan yli ja ulos merelle, kunnes jäljelle jäi vain samea oranssi kajastus taivaanrannassa Englannin viimeisen valon haipuessa pois.

Huolimatta siitä, että pääsiäisretriitillä oltiin käyty ennenkin hakemassa ihmettä, jota ei ollut tapahtunut, perheen äiti halusi, että Hanny oppii puhumaan. Tällä kertaa kaikki oli toisin. Kylän tunnelma oli muuttunut omituiseksi. Ihmisille oli tapahtunut jotain. Tunnelma oli kireä. Kaikki muut kaipasivat entistä pappia, mutta ei Tonto. Isä Bernard oli muiden osallistujien mielestä liian leppoisa ja vähemmän ankara, hän ei vaatinut tarpeeksi paljon uskonnollisuutta osallistujilta. Rukouksia oli liian vähän. Eikä tässä kaikki, sillä pelottavat kyläläiset kävivät tuttavallisiksi ja tulivat vieraisille, ja sekin laitettiin isä Bernardin piikkiin. Kyläläiset pitivät heitä silmällä, ja olivat selvästi vihamielisiä.

Olen kävellyt alas kellarin portaita yhä uudelleen viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajan sekä painajaisissa että aamuyön unettomina tunteina. Muistan jokaisen askeleen, jokaisen laudan narahduksen.

Mitä tapahtui Tontolle ja Hannylle tässä kertomuksessa käy kyllä kauhusta, kun ajattelee, että he olivat nuoria poikia, ja vastassa oli yliluonnollisia tapahtumia, joista voi tarkemmin lukea kirjasta. Tapahtumia, joista ei voinut puhua kenellekään, tapahtumia jotka veivät yöunet. Odotan mielenkiinnolla kirjasta tehtävää elokuvaa. Häviääkö hienovireinen teksti johonkin koomiseen kauhuleffaan. Toivottavasti ei. Hylätyssä rannassa oli montakin teemaa liittyen uskontoon, noituuteen ja yliluonnollisuuteen, joista en pitänyt yhtään, mutta teksti oli pitkin tarinaa niin hienoa, että siitä annan kirjalle neljä tähteä.

Andrew Michael Hurley, Hylätty ranta ****
suom. Jaakko Kankaanpää
WSOY 2016
s. 427
The Loney 2014

Osallistun kirjalla Marikan Seitsemännen taiteen tarinat haasteeseen, sillä kirjasta on tekeillä elokuva.
UllanKristan, Jonnan, Katjan, Annikan ja Marikan bloggaukset kirjasta.


maanantai 15. elokuuta 2016

DIMIMY - Kaipaan

Tänä vuonna minulla ei vain yksinkertaisesti ole minkäänlaista itsenäisyyspäiväfiilistä. Tähän päivään liittyy liian paljon muistoja, jotka haluan unohtaa, joten jatkan kahlaamista, yhä kauemmas ja kauemmas rantaviivaa pitkin.

Nyt voin hyvästellä Tylerin ja Edenin, sillä kolmas heistä kertova kirja DIMIMY - Kaipaan tuli juuri luettua loppuun. Nuori skotlantilainen kirjailija Estelle Maskame (s. 1997) aloitti trilogiansa kirjoittamisen netissä 13-vuotiaana. Hänen tekstinsä saivat hurjan määrän seuraajia, joten some teki hänestä kansainvälisen nuortenkirjailijan. Hänen trilogiansa on ollut myyntilistojen kärjessä ympäri maapallon ja hän on saanut tunnustuksia ja ehdokkuuksia kirjoilleen. Estelle Maskamen saavutukset eivät ole mikään ihme, sillä hän kirjoittaa suoraan nuorelta nuorille. Tunteet, nuorison kuvaukset ja kehitys noina herkkinä vuosina ovat kirjojen parasta osaa. Kirjan pari Eden ja Tyler ovat luonteenpiirteiltään ja taustoiltaan kaukana toisistaan ensimmäisessä kirjassa, mutta viimeisessä teoksessa he ovat kasvaneet aikuisiksi ja aikuisuus on tuonut heidän elämäänsä luotettavuutta, pysyvyyttä ja tunteiden kestävyyttä. Rohkeus elää tässä hetkessä ja rohkeus sitoutua ovat DIMIMYN tunnusmerkkejä.

Täsmälleen sama tapahtuu joka kerran, kun tulen kotiin Santa Monicaan. Tämän kaupungin ihmiset eivät enää tykkää minusta. He pitävät minua hulluna ja omituisena.

Kirjan toinen osa loppui siihen, että Tyler jätti Edenin, ja kolmas kirja jatkuu vuoden päästä tapahtuneesta. Eden ei ole vuoteen kuullut Tylerista. Tyler pitää yhteyttä sentään äitiinsä. Eden on itkenyt aikansa ja ollut masentunut, kaivannut Tyleria, mutta yliopisto-opinnot ovat onneksi tuoneet vaihtelua elämään. Edenin ja hänen isänsä välit ovat tulehtuneet vuoden takaisten tapahtumien vuoksi, ja muutenkin isän perheellä menee huonosti. Ja sitten Tyler tulee takaisin.

Se raivostuttaa minua enemmän kuin mikään muu tähän asti. Se, että hän ilmaantuu tänne kuin tyhjästä vuoden poissaolon jälkeen ja hymyilee kuin kaikki olisi täydellistä, ja se, että hän lausuu nimeni ääneen, saa minut räjähtämään, ja vuoden verran vihaa ja tuskaa sinkoaa kerralla ilmaan.

Suosittelen Estelle Maskamen trilogiaa nuorille lukijoille ja toivon hänelle onnea valitsemallaan uralla kirjailijana. Hänen omien sanojensa mukaan: "Jos haaveilet kirjan kirjoittamisesta, lopeta unelmoiminen ja ala kirjoittaa!...ala vain ladella sanoja toistensa perään."


Estelle Maskame, DIMIMY - Kaipaan ***
suom. Sirpa Parviainen
Gummerus 2016
s. 375
Did I Mention I Miss You? 2016

Maskame Estelle: DIMILY - Rakastan
Maskame Estelle: DIMINY - Tarvitsen

Kristan bloggaus
Heidin bloggaus
Sipsiannan bloggaus






perjantai 12. elokuuta 2016

Suklaan maku

Chili, inkivääri ja laventeli

Barcelonalainen Care Santos on Katalonian eturivin kirjailijoita ja hänen laajasta tuotannostaan on nyt suomennettu ensimmäinen kirja Suklaan maku. Kirjan pääosassa on kaakaokannu, mutta kirja ei suinkaan ole mikään keittokirja, vaan kaakaokannu matkaa kirjan kertomuksissa ajassa taaksepäin nykyajan Barcelonasta 1700-luvulle asti, siihen aikaan, kun tämä kyseinen kaakaokannu valmistettiin Ranskassa Sèvres´n posliinitehtaalla. Kannun pohjaan tuli omistajan nimi:

Je suis à madame Adélaïde de France

Nykyaikaan sijoittuvan kertomuksen päähenkilö Sara on naimisissa Maxin kanssa. Heille on tulossa illallisvieraaksi ystävä vuosien takaa, kuuluisa kansainvälinen suklaaherkkujen valmistaja Oriol. Nämä kolme ystävystä tapasivat toisensa suklaanvalmistuskurssilla parikymmentä vuotta aiemmin. Max rakastui ensisilmäyksellä Saraan, Sara ihastui saavuttamattomaan Orioliin ja Oriol yritti olla ystävälleen lojaali. Kertomus on siis kuuma kolmiodraama, jota suklaa kuorruttaa herkullisesti. Sara on vanhemmiltaan perinnöksi saaman konditorialiikkeen omistaja. Päättäväinen ja itsepäinen nykyaikainen nainen, joka on menestynyt hienosti. Hän osti kaakaokannun pienestä vanhojen tavaroiden liikkeestä nuorena tyttönä ja helli sitä aarteenaan. Illallinen oli todella erikoinen.

Kaakao, sokeri ja kaneli

Siirrymme seuraavaan tarinaan 1800-luvun Barcelonaan, missä samana päivänä syntyi  herrasväen puolella tyttö rikkauksien ympäröimään taloon ja talon kellarikerroksessa tyttö palvelijalle, joka kuoli synnytykseen. Isästä ei ollut tietoakaan. Onneksi herrasväellä oli auttavainen sydän ja Aurora ei joutunut köyhäintaloon, vaan sai varttua Candidan rinnalla, tietysti alempiarvoisena ja tulevaan palvelustytön rooliin. Candidan avioituessa Aurora seurasi Candidaa, valmisti tälle monta kertaa päivässä kaakaota ja sai kuulla kaikki juorut, myös ihastukset, sillä Candida ihastui helposti. Ja niinhän siinä kävi, että Aurora sai palata takaisin synnyintaloon palvelijaksi. Lopulta talon rouva hankki Auroralle palveluspaikan, jossa hän sai tehdä kaakaota henkilölle josta piti kovasti. Tietysti kaakao tarjottiin kyseisestä kaakaokannusta, joka oli esillä myös ensimmäisessä kertomuksessa.

Pippuri, mausteneilikka ja "annatto"

Kolmannessa kertomuksessa seurataan ranskalaisen valtuuskunnan edesottamuksia 1700-luvun  Barcelonassa. Barcelonassa oli nimittäin keksitty suklaantekokone, jota valtuuskunta tuli katsomaan. He toivat suklaantekokoneen keksijälle lahjaksi madame Adélaïden valmistuttaman kaakaokannun. Samaan aikaan samaista konetta oli tullut katsomaan englantilainen valtuuskunta. Myös barcelonalainen suklaanvalmistuskilta halusi koneen itselleen ja levitti kaikenlaisia ilkeämielisiä huhuja koneen omistajasta, joka oli nuori nainen, Marianna. Marianna oli taitava työssään, mutta aika oli miesten aikaa ja naisilla ei ollut mitään oikeuksia, ei kuulua suklaanvalmistuskiltaan tai mahdollisuuksia valmistaa suklaata. Mariannalla oli salaisuus, sen voimin hän oli pystynyt muutaman kuukauden tekemään työtä ja elättämään itsensä, mutta aika oli käymässä vähiin ja köyhäintalo odotti häntä. Siellä hän oli kasvanutkin orpona.

"Esineiden sisällä elää tarinoita ja ääniä, jotka kertovat niitä", Sara oli vuosia sitten sanonut. "Joskus kun kosketan tätä valkoposliinista kaakaokannua tuntuu kuin kuulisin ne."

Care Santos, Suklaan maku ****
kansi ja ulkoasu: Satu Kontinen. Upea, herkullisen eroottinen kansikuva.
katalaanista suomentanut: Anu Partanen
S&S 2016
s. 404 + kirjan henkilöluettelo
Desig de xocolata 2014

Onko sinulla jokin esine, jota pidät aarteenasi ja joka on kulkenut mukanasi vuosia?  Minulla on joitakin esineitä, joista nousee mieleeni niin mukavia muistoja, että ne ovat kalleimpia aarteitani. Ystäväni tekemä pieni lasienkeli on kulkenut mukana pitkään ja tänä kesänä sain häneltä itsetehdyn savisydämen. Ystävyys säilyy ja mukavat muistot näiden esineiden mukana. Siitä jatketaan mihin edellisellä kerralla jäätiin.

Takkutukan bloggaus kirjasta.








torstai 11. elokuuta 2016

Huomaavainen murhaaja






Nina oli kuullut sanat aikaisemminkin. Hän ei muistanut missä eikä tiennyt mitä ne tarkoittivat, mutta jostakin hänen aivojensa tihenevästä pimeydestä pulpahteli pieniä muistikuplia, jotka poksahtivat rikki, menneiden aistielämysten pikkuruisia räjähdyksiä. Lämpö. Kärpästen surina. Ruumiiden lemu. Etäinen, lohduton itku.

Tanskalaisen kirjailijakaksikon Lene Kaaberbølin ja Agnete Friisin dekkarisarjan neljäs ja samalla viimeinen osa on nimeltään Huomaavainen murhaaja. Kirjan kansikuvaa katsellessa huomaa, että siinä on aasialaisen näköinen henkilö. Kyllä. Kirjan sivuilla käydään Filippiineillä. Kirjan päähenkilö sairaanhoitaja Nina Borg oli muutama vuosi aiemmin lomailemassa perheensä kanssa Filippiineillä, kun siellä tapahtui traaginen onnettomuus, jossa kuoli satoja ihmisiä. Nina lupautui heti vapaaehtoiseksi auttajaksi onnettomuuspaikalle. Nina on Punaisen Ristin rekisterissä ja hän on kulkenut ympäri maailman auttamassa katastrofialueilla loukkaantuneita henkilöitä. Kulkiessaan maailmalla oma perhe on jäänyt toiselle sijalle ja mies on halunnut eron. Nyt on kuitenkin koulun lomaviikko menossa ja Nina on lupautunut ottamaan lapset hoitoonsa samalla kun hän on vakavasti sairastuneen äitinsä seurana. Lähistöllä kulkee eräs aasialainen henkilö, ja lasten tullessa mummolaan, Nina herää sairaalassa.

My life is in dancer - and so is yours.

Kirjassa liikutaan sekä Filippiineillä että Tanskassa vuoronperään. Filippiinien tarinassa on kolme opiskelukaverusta. Missä ystävyys meni vikaan vai menikö. Yhden kanssa Nina teki avustustyötä Filippiineillä muutaman päivän ajan. Hän tapasi myös muut miehet, mutta ei tiennyt sitä. Jostakin syystä Nina oli muuttunut henkilöksi, joka oli vaarallinen kyseisille miehille. Nina oli jälleen keskellä katastrofia, mutta tällä kertaa hänen tukenaan oli Søren, joka tuli Kööpenhaminasta hänen luokseen. Parisuhteen laatu oli vielä hieman epämääräinen, mutta eiköhän se siitä selviä ajan kanssa. He olivat molemmat henkilöitä, joille sattui ja tapahtui, myös tässä dekkarissa, jossa tarkoitus oli tappaa Nina. Ota itse selvää miten tarinassa kävi. Ninalla on ollut tässä sarjassa monta läheltä piti tapausta hengenlähdön kanssa, mutta nyt vaikuttaa todella pahalta.

Samassa pelko palasi. Se ei ollut edes pakene-tai-taistele-pelkoa vaan jotakin pahempaa. Se oli saaliseläimen toivotonta passiivista ahdistusta, kun se ei voi enää tehdä muuta kuin odottaa kuolemaa.

Sarjan ensimmäinen kirja Poika matkalaukussa koukutti minut heti Nina Borgin lumoihin. Kirjassa paneuduttiin ihmissalakuljetukseen ja inhottavaan lasten sieppaukseen ja myyntiin. Kun on kysyntää, niin rikolliset huomaavat helposti markkinaraot.
Sarjan toisessa osassa Hiljainen huomaamaton murha Nina auttaa maanalaisella toiminnalla romaneja, jotka piileksivät poliiseja ja maahanmuuttoviranomaisia.  Kirja pureutuu tiukalla otteella henkilöihin, jotka järjestävät maahanmuuttoja ja henkilöihin, jotka järjestävät epäinhimillisiä olosuhteita romanien asunnoiksi ja työpaikoiksi. Romanit olivat orjien asemassa ilman minkäänlaisia ihmisoikeuksia.
Kolmannessa osassa Satakielen kuolema Nina auttaa Natasaa, joka on paennut Tanskaan sen jälkeen, kun hänen toimittajamiehensä tapettiin Ukrainassa. Tarinaan liittyy myös historiaa aina 1934-35-luvun Neuvostoliittoon asti.

Lene Kaaberbøl ja Agnete Friis ovat luoneet Nina Borg-sarjasta vahvan kansainvälisen dekkarisarjan, jonka loppuhuipennuksen sain lukea tässä viimeisessä dekkarissa Huomaavainen murhaaja. Kirjan päähenkilö Nina Borg on erilainen päähenkilö verrattuna yleisimpiin dekkareiden päähenkilöihin. Nina on maailmanparantaja, sisukas ja periksiantamaton. Hän ei epäile auttaa henkilöitä hädässä. Tässä dekkarissa Ninasta nähdään myös toinen puoli ja mikä se on, lue se tästä hyytävän jääkylmästä dekkarista.

Lene Kaaberbøl ja Agnete Friis, Huomaavainen murhaaja ****
suom. Aino Ahonen
Siltala 2016
s. 297
Den betænksomme morder 2013

Kaaberbøl Lene ja Agnete Friis: Poika matkalaukussa
Kaaberbøl Lene ja Agnete Friis: Hiljainen, huomaamaton murha
Kaaberbøl Lene ja Agnete Friis: Satakielen kuolema