Novellihaaste 2 — koonti

Vuosi sitten Nipvet-blogi haastoi lukemaaan novelleja. Haaste oli jatkoa Ompun vetämälle novellihaasteelle. Olen koonnut listan vuoden aikana lukemistani novellikirjoista ja pääset lukemaan kirja-arvion klikkaamalla kirjan nimeä.

Beckett Samuel: Piiritetyn huoneen novelleja (3 novellia)
Mantel Hilary: Margaret Thatcherin salamurha (11 novellia)
Nopola Sinikka: Onko teillä tämmöistä (71 novellia ym.)
Jotuni Maria: Kun on tunteet  (10 novellia)
Catani Johanna ja Lari Mäkelä (toim.): Toinen tuntematon  (22 novellia)
Koistinen Olavi: Mies joka laski miljardiin (10 novellia)
Gavalda Anna: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (7 novellia)
Härkönen Anna-Leena: Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia (43 novellia)
Berlin Lucia: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (25 novellia)
Viikilä Jukka: Suomalainen vuosi (133 novellia)

Luin kymmenen novellikirjaa haasteen aikana. Tykkään lukea lyhyttä proosaa, sillä tuntuu kuin aivot lepäisivät lukiessa lyhyempää tekstiä. Saman koen lukiessa runoja. Näistä novellikirjoista haluan peukuttaa Lucia Berlinin novelleja, jotka ovat mielestäni aivan omaa luokkaansa. Rehellisiä ja aitoja. Toivottavasti löydät luettavaa näistä novelleista.

Kiitos Nipvet haasteen vetämisestä. Peukutuksiakin löytyy teksteistä.

Juhannusfiilistelyä

Puhu minulle rakkaudesta

Puhu minulle rakkaudesta

vasta huomispäivänä

sillä jos tänään puhut, puhut pimeälle joelle.

Ei sen vesi pysähdy

ei syty veneessä iloinen lyhty

ei laula kalojen outo, hilpeä kuoro.

Katso minua lempeästi

vasta huomispäivänä

sillä jos tänään katsot, katsot kalpeata kuuta.

Ei sen valo lämmitä

ei kierrä sen veressä pääskysensulka

ei maistu se koskaan oravanmarjoilta.

Tule minua lähemmäksi

juuri tänä päivänä

sillä jos tänään lähdet, lähdet minulta iäksi.

En sinua löydäkään

en opi sinua koskaan tuntemaan

en koskaan kuuntelemaan sydämesi ääntä.

Tule minua lähemmäksi

juuri tänä päivänä

tule ja puhu minulle, koske minua, katso minuun.

Ei suruni sammu pois

jos menet kättäni koskematta

ei suruni sammu, jos minusta käännyt.

Aulikki Oksanen 1964

https://www.youtube.com/watch?v=7USd4ojnIFg

Lempeitä juhannuspäiviä teille blogini ystävät ja lukijat. Lukuiloa!

Mai

Monica Fagerholm: Ihanat naiset rannalla

Mutta vielä siitä hetkestä. Rosa seisoo oviaukossa yhtenä ensimmäisten yhteisten kesien ensimmäisistä päivistä. Ja hän sanoo sanat jotka syöpyvät Thomaksen mieleen, sanat jotka hän muistaa pitkään, koko elämänsä ajan:

”Nyt mennään Isabella. Rantaan. Näyttää siltä että päivästä tulee kaunis.”

Monica Fagerholmin Ihanat naiset rannalla on kesäkirjojen klassikkoteos. Kirja on ollut kesäkodin lukupinossa monta vuotta lukemattomana. Kiva, että otin kirjan nyt luettavaksi, sillä se oli kunnon kesäkirja, jossa oleskellaan rannalla, uidaan, rentoudutaan, juhlitaan, käydään laivamatkalla Ruotsissa ja ylipäätään vietetään aikaa mökkeillen. Alkukesästä saavuttiin mökeille ja loppukesästä palattiin kotiin. Suomenruotsalaiset mökkinaapurukset pysyivät samoina monta vuotta.

Kirjan yhtenä päähenkilönä toimi Thomas, ja heidän pieni perhe asusti kesät valkoisessa huvilassa. Hirsihuvilaan heidän yläpuolelle tuli kesällä -62 Enkelin perhe, johon kuului isä, äiti ja kaksi tyttöä. Nuorempi tytöistä Renée oli hyvä vastus Thomaksen leikeissä. Kirjan lopussa tarinan näkökulma vaihtui yllättäen tarkastelemaan nuoren Renéen traagista kohtaloa. Kirjan päätähtinä toimivat villit ja vallattomat Isabella ja Rosa, joiden rantaelämästä kirjailija ammensi joka kesäpäivälle uusia kuvioita.

Ja Thomas ottaa kuvan rantanaisista eräänä heinäkuun päivänä vuonna 1963. Hän käyttää Rosan kameraa, täysautomaattista instamaticia joka säätää etäisyyden ja valon voimakkuuden, niin ettei kuvaajan tarvitse muuta kuin painaa punaista nappia tirkistysaukon yläpuolella.

Ihanat naiset rannalla kertoi nuorista naisista, jotka kokivat 60-luvulla vapautumisen omasta seksuaalisuudestaan ja ahtaista roolimalleista. Yhteiset kuumat kesät saivat tunteet kuumenemaan. Isabellan ja Rosan rinnalle kirjailija nosti ns. hyvän äidin kuvan, Maj Johanssonin, joka häpeillen katseli Isabellan ja Rosan touhuja. Isabella ja Rosa piut paut välittivät naapurimökin Majn ilmeistä ja ajatuksista. He olivat vapaita ja kauniita, heille olivat kaikki nautintokokeilut sallittuja.

Monica Fagerlundin Ihanat naiset rannalla teoksessa kuvattiin historiallista naisten vapautumista monin paikoin itse itselleen tekemistä kahleista. Olen äiti, joten minun on käyttäydyttävä siveästi-periaate unohdettiin kokonaan kirjan kuvioissa. Kirjan miehistä yhdellä oli avioliiton ulkopuolisia suhteita muihin naisiin, mutta hänen elämänsä muuttui yksinäiseksi vaimon muutettua pois yhteisestä mökistä. Naiset kuvattiin kuitenkin perheen tukipilareiksi ja tukipilareiden kadottua omille teilleen, muutos oli vaikea. Thomaksen ja hänen isänsä elämä pysyi samanlaisena, mutta siitä puuttui iloisuus. Ihanat naiset rannalla kuvasi aidosti 60-luvun miljöötä ja elämää, jota oli ihana lukea. Isabella ja Rosa olivat nykypäivän naisten esikuvia, naisten, jotka uskaltavat olla oma itsensä.

Miksi vesisuksilla hiihtävät rantanaiset ovat kauniita? Vastustamattomia? Vangitsevia? Keltaisissa ja valkoisissa uimapuvuissaan, vaikka toisella on kaiken kukkuraksi oranssit pelastusliivit päällä?

Monica Fagerholm, Ihanat naiset rannalla ****

Suom. Arja Tuomari

Otava 1998, 3.painos

s. 334

Underbara kvinnor vid vatten 1994

Samanniminen elokuva ilmestyi vuonna 1998

Monica Fagerholm: Lola ylösalaisin

Joni Skiftesvik: Finlandia City

Tuijotin verkkovajan nurkalta jokisuun syöverille. Siellä oli vain harmaata merta ja kuohahtelevia aaltoja, ei veneitä. Myötätuuli kantoi redin laivoista lastaustyön ääniä, vinssien lonkotusta ja lautojen läiskettä. Äiti retuutti laivassa lankkuja ja minä lorvin rannassa joutilaana. Nolotti.

Joni Skiftesvikin omaelämäkerrallinen Finlandia City vie lukijan kirjailijan lapsuus- ja nuoruusmaisemiin Haukiputaalle, missä Joni asui mummonsa ja äitinsä kanssa. Jossakin vaiheessa äiti meni naimisiin Brorin kanssa ja Joni sai siskon ja veljen. Äiti elätti kasvavaa perhettä kuin yksinhuoltaja, sillä isäpuoli oli merimies ja pysytteli merillä suurimman osan ajasta. Joni koki huonoa omaatuntoa, koska äiti raatoi satamassa. 13-vuotiaana Joni pääsi aloittamaan työnteon lautatarhalla ja siirtyi sieltä sitten myöhemmin satamaan töihin koulujen loma-aikoina. Alaikäisten työnteosta ei juuri palkkaa maksettu, mutta töitä sai paiskia olan takaa. Työnjohtajalla oli erikseen muistiinpanot niistä, jotka eivät saaneet tulosta aikaiseksi ja heitä ei juuri palkattu töihin. Viinamäen miehiä myös kartettiin.

Parhaitten kaverieni merille lähdön jälkeen tuijottelin entistä innokkaammin redillä ankkurissa pyöriviä laivoja. Soutelin illat niiden ympärillä ja mietin pääni pyörälle, miltä tuntuisi katsella maailmaa komentosillalta ja nähdä muutakin kuin kotikylän pikkuruiset mökit, yhtiön vuokrakasarmit ja lastaajarannan huojuvan renkkusillan, jota pitkin reppuselkäukot ja –akat talsivat aamulla väenkuljetusmoottoreihin redille vietäviksi.

Tottuessaan siihen, että meri toi perheelle elannon, Joni oli vakaasti päättänyt lähteä itsekin merille. Toisaalta hän oli innokas lukemaan ja kirjoittamaan. Merille lähteneet kaverit ja isäpuoli saivat kirjeitä ja kortteja innokkaalta kirjoittajalta ja toisinaan Joni sai itsekin postia kavereilta, jotka olivat huolissaan kotikyläänsä jääneistä tyttökavereista. Jonin äiti oli merille lähtöä vastaan ja innosti poikaansa opiskelemaan. Uhkasi jopa katkaista välinsä poikaansa, jos tämä uskaltaisi lähteä merille ilman hänen lupaansa.

Finlandia Cityn maisemissa tutustutaan mm.  Jonin lähipiiriin, kavereihin, naapureihin ja työkavereihin ja niihin ikäviinkin tyyppeihin mitä lähistöllä pyöri. Kirjan kieli on minulle tuttuakin tutumpaa ja tunnen oloni kotoisaksi Perämeren rannalla ja Kiiminkijoki-suistossa. Joni Skiftesvik kirjoittaa tunteellisesti hyvin elävää tekstiä ja hän on oikeasti tarinaniskijöiden sukua. Muistellessaan lapsuutta ja nuoruutta kirjailijan muistot tuovat mukanaan uusia muistoja. Itselle sattuneet tapaukset tuovat mieleen muille henkilöille sattuneita tapahtumia tuona aikana. Muistoissa aika on merkityksetön ja tapahtumat ja sattumukset juolahtavat mieleen kuin mummolan räsymatto. Jokaisesta päivästä löytyi myös niitä kirkkaita räsymaton raitoja. Upeaa arkirealismia Paavo Rintalan Pojat teoksen hengessä.

Joni Skiftesvik, Finlandia City *****

Wsoy 2018

s. 267

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni

Joni Skiftesvik: Isäni, sankari

Agatha Christie: Lentävä kuolema

Aivan matkustamon päässä, istuimella numero 2, madame Gisellen pää retkahti eteenpäin. Hänen olisi voinut luulla nukkuvan. Mutta hän ei nukkunut. Hän ei puhunut eikä ajatellut.

Madame Giselle oli kuollut…

Agatha Christien (1890-1976) Lentävä kuolema dekkarin lentävänä miljöönä on tarinan alussa lentokone matkalla Pariisista Lontooseen. Matkustamossa on myös kuuluisa belgialainen mestarietsivä Hercule Poirot. Valitettavasti Poirot nukkuu lennon aikana, eikä huomaa matkustamossa tapahtuvaa murhaa, jonka on suunnitellut ikävä henkilö. Mutta kuka matkustamossa olleista henkilöistä on syyllinen? Mikä on motiivi ja kuka hyötyy eniten madame Gisellen kuolemasta, sillä madame on suunnattoman rikas. Madamen taustalta löytyy ikäviä rahaan ja kiristykseen liittyviä juttuja, joten voisiko joku kyseisistä matkustajista kantaa kaunaa madamelle? Ja miksi Poirot on kiinnostunut matkustajien käsimatkatavaroista?

Kyllä murha sitten on kumma juttu! Siitä kuvittelee, että se on aivan suoraviivaista – mutta ei se ole. Murhalla on vaikka mitä merkillisiä seurauksia, joita ei koskaan tule ajatelleeksi…

Hercule Poirot on niin taitava mestarietsivä, että hän on heti murhaajan jäljillä, mutta murhaa piti ajatella ja tutkia hieman tarkemmin, ennen kuin oli aika paljastaa syyllinen, ja kuinka syyllinen kaiken oikein teki. Valitettavasti tutkimukseen kului jonkin verran aikaa, ja murhaamisen makuun päässyt syyllinen murhasi uudestaan peittääkseen jälkensä.

Agatha Christien kulki toisen aviomiehensä kanssa arkeologisilla kaivauksilla, joten tästäkin dekkarista löytyy arkeologiaan liittyviä teemoja. Ensimmäinen aviomies petti Agathaa, joten hänen kirjoittamista dekkareista löytyy aviorikoksiin liittyviä sivupolkuja. Melkein jokaisessa Agathan dekkarissa on ihastumisia ja niin on tässäkin tarinassa. Agatha oli selvästi moderni ihminen, sillä Lentävä kuolema on julkaistu vuonna 1935 ja hän on valinnut matkustajalentokoneen murhapaikaksi. Tuohon aikaan matkustettiin vielä yleensä junilla ja laivoilla. Lentomatkat olivat myös kalliita, joten se oli harvojen herkkua.

Tietysti minua kiinnosti, että olisiko kirjassa viitteitä Hitleriin, joka liitti jo vallanhuuruissaan saksankielisiä alueita Suur-Saksaan, mutta mitään vinkkejä ei näkynyt. Lentävän kuoleman matkustajiin kuului aatelisia, työläisiä, keskiluokkaisia jne., sillä Agathan tyyliin kuului käyttää henkilöhahmoissa luokkasysteemiä. Myös henkilöiden kuvaaminen oli tarkkaa, joten tämänkin dekkarin henkilöt voi ihan hyvin kuvitella luonnossa vaatetusta ja puhetyyliä sekä käytöstä myöten, tietysti huumoria unohtamatta. Lentomatkailun lisäksi kirjasta löytyy myös eräänlainen lentävä ammus. Poirotin seurassa viihtyy aina ja kaikkialla.

Agatha Christie, Lentävä kuolema ***

Suom. Jaakko Kankaanpää

Wsoy 2018

s. 303

Death in the Clouds 1935

Hercule Poirot-dekkari

Christie Agatha: Vanha hyvä aikani 

Christie Agatha: Ruumis kirjastossa

Elly Griffiths: Risteyskohdat

Ja joskus hän ajattelee, ettei näiden seinien ulkopuolella ole mitään. Vain lisää seiniä, rautakaltereita ja kylmiä betonilattioita.

Brittiläisen Elly Griffithsin esikoisdekkari Risteyskohdat on ihailtavan taidokkaasti kirjoitettu mysteerikirja, joka sisältää kimurantin jännitystarinan lisäksi mystisiä seikkailuja marskimaalla, arkeologisia kaivauksia, historiallisia esineitä, kadonneita lapsia, hiukan romantiikkaa ja rempseän päähenkilön Ruthin ja ihanan Nelsonin. Ja näiden kahden henkilön yhteistyö ilmeisesti jatkuu seuraavassakin sarjan kirjassa, toivon niin. Olen niin ihastunut tähän pariin ja tähän kirjaan ja Norfolkiin kirjan tapahtumapaikkana.

Arkeologi Ruth Gallowayta pyydettiin tutkimaan maasta löytyneitä luita. Pyytäjänä oli rikoskomisario Harry Nelson, joka halusi kuumeisesti löytää kymmenen vuotta aiemmin kadonneen tytön luurangon. Luut eivät kuuluneet kadonneelle Lucylle, vaan esihistorialliselle ruumiille. Ruthin ja Nelsonin yhteistyö jatkui tämän jälkeenkin, sillä paikkakunnalta katosi jälleen pieni tyttö.

Uusi ääni kuuluu joskus hyvin läheltä. Silloin kun yöllä on hyvin pimeää ja hyvin kylmää. Ääni herättää hänet, hän alkaa vapista ja kietoutuu peittoon tiukasti. Ääni kuuluu kerran, toisen ja kolmannen. Hän ei tiedä miksi, mutta jotenkin hänestä tuntuu, että se kutsuu häntä.

Risteyskohdat kuvaa muinaisia paalutuksia vesijättömailla. Paalutuksia pitkin pystyi turvallisesti kulkemaan seudulla, missä oli upottavia suosilmäkkeitä tai upottavia hiekkadyynejä ja syviä mutakuoppia, joihin upotessa katosi iäksi jälkiä jättämättä. Näillä vuorovesimailla oli tehty kymmenen vuotta aiemmin arkeologisia kaivauksia, joihin Ruth oli osallistunut. Ruth pystyi kertomaan osallistujista poliiseille ja tätä kautta heille avautui uusia tutkimuslinjoja etsiä kadonneita tyttöjä. Kukaan ei uskonut heidän olevan enää elossa.

Kissojensa kanssa asustelevan Ruthin kotirauha rikkoontui, kun hän alkoi avustaa poliiseja tutkimustyössä. Ruth koki tutkimustyön mielekkääksi ja löysikin yhteisiä tekijöitä ja mahdollisia ja mahdottomia rikoksentekijöitä. Kirjailija osoitti kyllä selvästi, kuka rikosten takana on, mutta se piti Ruthin itsensä ratkaista. Tietysti jännittävällä ratkaisuhetkellä piti myrskytä ja sataa vettä ja muutenkin olosuhteet olivat karmivat. Kaikin puolin mainio dekkari, joka kietoi pauloihinsa heti ensisivulta ja piti otteessaan kirjan loppuun asti. Extraplussaa annan hienoista luontokuvauksista ja koukuttavasta lopusta, joka antaa vinkkejä Ruthin tulevasta elämästä. Toivottavasti Nelson pysyy kuvioissa mukana.

Yössä on nyt uusi ääni. Se kuuluu yhä uudelleen ja uudelleen. Kolme kiljaisua, yksi toisensa perään, hyvin matalia ja kaikuvia. Kolmas kestää aina pisimpään ja on kaikkein pelottavin.

Elly Griffiths, Risteyskohdat *****

Suom. Anna Lönnroth

Tammi 2017

s. 304

The Crossing Places 2009

dekkari

Ninni Schulman: Poika joka ei itke

En tiedä kuinka monta kertaa olen piileskellyt metsässä ja tarkkaillut naista siellä talossaan, katsellut miten hän tanssii ympäriinsä kasvoillaan se tyytyväinen, omahyväinen hymy. Kuin millään ei olisi mitään väliä.

Ruotsalaisen Ninni Schulmanin Poika joka ei itke on toinen osa Magdalena Janssonista kertovaa viisiosaista dekkarisarjaa. Magdalena muutti ensimmäisessä osassa takaisin kotipaikkakunnalle asumaan, ja on paikallislehden toimittaja. Kirjassa pohditaan median nykytilaa tarinaan sijoitettuna. Myös paikallislehtien kilpailu ja uutislööpit ovat tapetilla. Magdalena pohtii myös sitä, mitä hän osaa tehdä sitten, kun toimittajan työt loppuvat ja mitä töitä on kotipaikkakunnalla tarjottavana.

Magdalenalla on yksi poika edellisestä liitosta. Poika joutuu matkustamaan pitkiä matkoja isänsä luokse Tukholmaan ja takaisin äidin luokse, mutta tässä kirjassa siihen tulee jonkinlainen ratkaisu. Olen itsekin seurannut junissa, busseissa ja lentokoneissa yksin matkaavia lapsia, joiden vanhemmat asuvat eri paikkakunnilla. Toivon kovasti, että heille ei satu mitään. Magdalena on sympaattinen päähenkilö ja joutuu pähkäilemään omien tunnetilojensa kanssa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kuumaan elokuuhun ja ovat alkujaan leppoisia, mutta pelokas tunnelma kasvaa kirjan loppua kohden. Kirjan tapahtumissa tuhopoltot näyttävät valitettavan suurta osaa.

Magdalenan poika joutui uudessa kotikaupungissa kiusatuksi, joten koulunkäynnin aloitus jännittää sekä äitiä että poikaa. Kiusatuksi tuleminen ja siihen liittyvät teemat ovat kirjassa isossa roolissa, mikä antaa mielestäni erittäin paljon lisäarvoa kirjalle. Mihin kiusaaminen voi johtaa? Yksinäisyys, masennus ja jopa kuolema. Kirjassa on useampia kiusatuksi joutuneita ihmisiä. Kiusaaminen on teema, joka nostaa aina karvani pystyyn, oli kirja mikä tahansa. Kiusaamisesta nousee aina muistot mieleen ja varsinkin poikiini kohdistuneet kiusaamiset olivat inhottavia, kun he olivat alaluokilla koulussa. En pysty antamaan anteeksi kiusaajille ja inhoan heidän tekojaan. Tunnen olevani tiikeriäiti, joka puolustaa pentujaan ja samoilla fiiliksillä uskoisin Magdalenankin olevan tässä kirjassa.

Murhaajan kohteeksi joutuminen on sekin yhdenlaista kiusaamista, kun ensin häiritään eri tavoin ja sitten loppunäytös tulen avulla, mutta kyseinen murhaaja oikeutti tekonsa kostona. Kostoteot yltyivät niin pahoiksi, että koko naapurusto pelkäsi tekoja ja kohteeksi joutumista.

Magdalena joutui työnsä vuoksi ns. murhaajan tuliradalle. Hän kirjoitti aiheesta lehtiartikkeleita, ja antoi siten itsestään murhaajalle sopivan kohteen. Murhaaja ihastui kovasti pelotellessaan Magdalenaa. Nyt on kuuma kesädekkari luettavaksi.

Ninni Schulman, Poika joka ei itke ***

Suom. Terhi Vartia

Tammi 2018

s. 383
Dekkari

Schulman Ninni: Tyttö lumisateessa