maanantai 27. lokakuuta 2014

Nobel-kirjojen lukuhaaste 2014



Jokke haastoi alkuvuodesta bloggaajat lukemaan nobelistien tuotantoa tänä vuonna. Vuoden haaste oli 14 nobelistin kirjoittamaa kirjaa, johon lupauduin osallistumaan. Tässä tulevat lukemani kirjat:

Cela Camilo José: Mehiläispesä (Nobel) 
Coetzee John Maxwell: Kesä   (Nobel)
Golding William: Kärpästen herra (Nobel)
Gordimer Nadine: Poikani tarina  (Nobel) 
Hemingway Ernest: Kirjava satama (Nobel)
Lagerlöf Selma: Peukaloisen retket villihanhien seurassa (Nobel)
Laxness  Halldόr: Salka Valka (Nobel)
Lessing Doris: Viides lapsi  (Nobel) 
Mann Thomas: Kuolema Venetsiassa (Nobel)
Morrison Toni: Rakkaus  (Nobel)
Munro Alice: Viha, ystävyys, rakkaus (Nobel)
Müller Herta: Hengityskeinu (Nobel)
Saramago  José: Elefantin matka (Nobel) 
Sillanpää F.E.: Hiltu ja Ragnar (Nobel)


Haaste oli mukava ja toi tällaiselle satunnaiselle nobelistikirjojen lukijalle mielekästä vaihtelua kirjavalintoihin. Tunnollisena lukijana tykkään lukea kirjailijoiden taustoja ja mitä kirjoja he ovat kirjoittaneet. Tiedonhaluinen kun olen, niin kirjailijoiden elämäntarinat kiinnostavat kovasti sekä se, miksi he ovat saaneet Nobelit, eikä minun suursuosikkini Tove Jansson ole sitä saanut. Tovellahan olisi todella paljon ollut meriittiä Nobel-palkintoon, sillä hän piirsi sodan aikana tosi paljon sarjakuvia sodan vaikutuksista ihmisten elämään mm. kuvia pommisuojissa olevista ihmisistä.

Yksi asia mikä minua harmittaa todella paljon on se, että vain 13 naiskirjailijaa on saanut kirjallisuuden Nobel-palkinnon, siksi pyrin lukemaan tänä vuonna naisnobelisteja ja sain luettua kuusi kolmestatoista naisnobelistista.

Näistä kaikista kirjoista ylitse muiden on Herta Müllerin Hengityskeinu. Todella loistava teos. Miesnobelistien kirjoista William Goldingin Kärpästen herra pelotti todella paljon kouluaikana ja yhtä kammottavan ihana lukukokemus se oli jälleen pitkästä aikaa. Todellinen Halloween-kirja sellaiselle joka kaipaa kauhua. Halldόrin Salka Valka on kirja, jota voin suositella jokaiselle luontoystävälle. Upea teos Islannista.

Jokken Nobelisti-haasteeseen

lauantai 25. lokakuuta 2014

Isänsä poika


Norjalainen Jo Nesbø on ahkera dekkarikirjailija. Nesbøn uusin dekkari on nimeltään Isänsä poika. Tällä kertaa dekkarin sivuilta ei löydy kuuluisaa rikosetsivää Harry Holea, mutta silti kirja oli mukaansatempaava ja koukuttava. Kirja oli jopa niin koukuttava, että olisin lukenut sen yhdellä istumalla, vaikka siinä oli yli viisisataa sivua, mutta välillä oli pakko käydä töissä.

Kirjan poika oli nimeltään Sonny ja hänen isänsä oli ollut poliisi ennen kuolemaansa. Sonny oli ajautunut narkkariksi ja vankilan vakiasiakkaaksi. Dekkarin toiseksi päähenkilöksi nousi eläkeiässä oleva ylikonstaapeli Simon Kefas, joka oli ollut Sonnyn isän paras kaveri. Nesbø oli sovittanut dekkarin henkilölle nykyajan ihmisiä vaivaavan pelihimon. Pelihimoa on ollut niin kauan, kun on ollut mahdollista pelata, mutta nykyisin peliteollisuus pitää huolen siitä, että rahat menevät ja ihmiset velkaantuvat. Simon Kefas menetti rahansa osakemarkkinoilla. Lisäksi kirjailija toi kirjassa esille sen, että usein näiden osake- ja pelimarkkinoiden takaa löytyvät rikolliset, jotka pyörittävät näitä markkinoita.

Kirjasta löytyi myös korruptoituneita poliiseja, jotka ottivat vastaan rahaa rikollispiireiltä ja peittelivät rikoksia. Suomessahan käydään tällä hetkellä oikeudenkäyntiä huumepoliisin päällikköä vastaan. Rikossyytteitä jutussa on saanut useampi poliisi. Huumeet ovat kurja juttu ja vielä kurjemmalta tuntuu, kun huumepoliisipäällikkö pyörittää huumeiden myyntiä taloudellisen rikastumisen varjolla. Poliisit ovat ihmisiä omine salaisuuksineen ja rikoksineen. Niitä löytyi Isänsä poika kirjasta. Sonnyn oli ryhdistäydyttävä ja rangaistava rikollisia, isänsä murhaajaa ja heitä, jotka pyörittivät rikoksia, joista rangaistukset kärsivät syyttömät ihmiset, sillä heidät oli pakotettu siihen. Oslon poliisi ja rikollispiirit olivat saaneet peräänsä sarjamurhaajan ja takaa-ajo oli molemminpuolista. Isänsä poika on mielestäni paras, jännittävin ja koukuttavin dekkari tänä vuonna.  *****

Nestor kuuli ne nyt. Koirat eivät haukkuneet, päästivät vain matalaa, hädin tuskin erottuvaa murinaa. Hillitty ääni nousi syvältä niiden vatsojen uumenista ja voimistui hitaasti, asteittain, aivan kuin Wagnerin kontrapunktinen musiikki. Eikä mikään huume olisi riittänyt enää tukahduttamaan Nestorin pelkoa. Se oli kuin jääkylmää vettä, jota joku ruiskutti letkulla hänen päälleen. Ja kunpa vesi olisikin huuhtonut hänet pois, mutta se tuli hänen sisältään ja valui jääkylmänä hänen päähänsä ja ruumiiseensa. Hänen oli mahdotonta paeta. Hän, Hugo Nestor itse, oli se joka piteli letkua.

Jo Nesbø, Isänsä poika
suom. Outi Menna
Johnny Kniga 2014
s. 528

perjantai 24. lokakuuta 2014

Ihmepoika


Elias Koskimiehen esikoisteos Ihmepoika kertoo 14-vuotiaasta, 145-senttisestä, isopäisestä pojasta, jolla on hammasraudat. Poika on outo ja omituinen perheensä ja koulukavereidensa mielestä. Hän on outo koko kylän mielestä. Vuosiluku on 1988. Kirja on kerrottu hersyvällä pohjanmaan murteella. Kirjassa eletään yläasteikäisten draamoja, joissa draamakuningattarena heiluu päähenkilön luokkakaveri Sutu. Sutu ja poika kirjoittavat toisilleen pitkiä kirjeitä ja purkavat elämäntuskaa, tuskaa, jota vain murrosikäinen voi tuntea.

Moi Sutu!
Mitä kuuluu? Mulle kuuluu hyvää. Ootko ollut autiotalolla??? Mää oisin halunnu mutta en oo päässy – PASGAA!!! Oon joutunu olemaan paljon kotona tällä viikolla mikä on PASGAA!!! Mutta Marsa soitti ja kertoi, mitä autiotalolla tapahtu. Kuolen. En kestä. Mun ois pitäny olla siellä!!! Vaikka Tamppoonin teot on musta sikapasgaa!!! Miks se tekkee niin??? Mää toivon että sää jaksat!!! Mutta myös Janniksen teko oli törgee! Ootteko te olleet yhdessä? Vai ootko sää Pökäleen kanssa? HAPPY JOS OOT!!!

Kirja on mielettömän hauska pohjanmaan murteen vuoksi, joka kuitenkin voi vaikuttaa lukijoiden mieltymyksiin, sillä kaikki eivät tykkää lukea murteella kirjoitettuja kirjoja. Kirjassa on käytetty myös nuorisoslangia, kuten yllä olevasta lainauksesta huomaa. Tekstistä tuli elävästi mieleen oma nuoruusaika ja aivan samoin silloin kirjoitettiin käyttämällä tehosteina huutomerkkiriviä, isoja kirjaimia ja englantia. Koskimies on kirjoittanut nuorisoteoksen, joka on samalla päähenkilön kasvukertomus ja kehityskertomus ja tietoisuus mitä haluaa nyt ja tulevaisuudessa.

Kirjan tarinassa on myös vastakkainen puoli, synkkyys ja surumielisyys, jonka aiheuttaa perheessä tapahtunut kuolemantapaus. Koko perhe suree jokainen omalla tavallaan. Päähenkilön sureminen on halua pysytellä kotona neljän seinän sisällä ja vastustaa kaikkea, mutta tulevaisuus kimaltelee ja New York. Nuoret ovat optimismeja kaikesta huolimatta ja unelmia riittää. Kansikuvan tolppakorkokengillä on oma merkityksensä päähenkilön tietoisuudesta omasta itsestään. Ihana kirja. Suosittelen. ****

Elias Koskimies, Ihmepoika
Gummerus 2014
s. 191

Maijan bloggaus
Kristan bloggaus

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Revontultentie


”Kohta kasvan aikuiseksi. Kohta myös minä saan leikkiä.”
Jari Tervo jatkaa itsenäisellä Revontultentie kirjalla viimevuotista Esikoinen kirjaansa. Molemmat kertovat nuoren Jari Tervon kasvukertomusta, Revontultentie ehkä vielä pikkutarkemmin ja syvällisemmin. Jari Tervo on kotoisin Rovaniemeltä, joten Rovaniemi tuli molemmissa kirjoissa kuvattua ehkä pintapuolisemmin kuin olisin halunnut. Pidän itse kovasti luontokuvauksista ja niitä riittäisi Rovaniemen ympäristössä, mutta Tervo itse uppoutuu omaan kasvutarinaansa. Esikoisessa isomummunsa Esmen nuoruuden rakkaustarina oli vahvasti esillä ja sitä jatkettiin kevyemmin Revontultentiessä.

Äiti sanoi isomummun pysyvän elämässä kiinni vain palmikkoa puristamalla. Erkki-sedän mielestä Esme ei tarrannut nykyhetkeen, vaan siihen tuokioon kun kadotti mielitiettynsä, palmikkoisen hunghuusipojan Helsingin rautatientorilla talvella 1917.

Tervo on vuonna 1973 edelleen rakastunut Ireneen, mutta ei oikein saa vastakaikua rakkaudelleen. Nuoren miehen heräävä mielenkiinto vastakkaista sukupolvea kohtaan on kirjoitettu hellämielisesti ja hiukan ujostellen mm. kortonkien tilaus postin kautta.

Postinainen kyseli mitä kivaa olin tilannut. En osannut valehdella hymyilevälle naiselle, jolle äiti aina jutteli postissa asioidessaan. Usein se ihaili vastoin parempaa tietoa äidin hoikistuneen. Otin pipon päästä ja tuijottelin kenkiäni. Postinaisen takaa kopisteli kalkkeripaperi kädessä sen nuorempi, käheä-ääninen työkaveri ja vilkaisi lituskaa pakettia ja sen lähettäjää.
”VL-markkinointi? Kortsujako se Jari tilailee?”

Kirjan kuvioissa Jari kävi perheineen lomamatkalla Moskovassa, innostui historianopettajansa kannustamana sosialismista ja pääsi opettajan matkassa DDR:n matkalle. Yksi kiinnostavimmista henkilöistä kirjassa oli Timo K. Mukka, jota Jari seurasi kaukaa ja ihaili. Näillä reissuillaan Jari kohtasi kaksoisolentonsa, josta voi lukea enemmän Revontultentiestä.

Kirjan positiivisemmat jutut olivat perhe-elämän kuvaukset, mutta politikointi oli aika väsyttävää ja varsinkin DDR:n matkan yksityiskohtainen kirjaaminen ei jaksanut kiinnostaa. Kuvauksissa paneuduttiin reippaasti historianopettajan juomiseen ja muu oli vähäisempää. 14-vuotias Jari oli aika hakoteillä DDR:n matkalla juopon opettajan seurassa. Myös Erkki-sedän sotaseikkailu oli aika puuduttavaa ja sekavaa.

Mielestäni Revontultentie ei noussut samalle tasolle kuin Esikoinen. Olisin pitäytynyt Jarin omassa kasvukertomuksessa ja jättänyt Erkki-sedän ja historianopettajan isän omituiset sairaalaseikkailut sodan aikana pois. Kirjan punainen lanka näytti olevan sykkyrällä kuin se olisi purettu vanhasta villapuserosta. ***

Jari Tervo, Revontultentie
WSOY 2014
s. 312

Kirjasta ovat bloganneet Kirsi, Jori ja Suketus 

tiistai 21. lokakuuta 2014

Koskinen ja raadonsyöjä


Syyskuussa kuuntelin Seppo Jokisen Sakari Koskinen-sarjan ensimmäisen dekkarin, Koskinen ja siimamies. Dekkari oli sen verran viihdyttävä ja sitä oli kiva kuunnella pitkällä automatkalla yhdessä miehen kanssa, että varasimme sarjan toisen osan, Koskinen ja raadonsyöjä, seuraavalle ajomatkalle. Tähän äänikirjaan kuului 7 CD-levyä. Yksin ajaessa olisi hankala vaihdella levyjä, mutta toisen ajaessa vieressäistuja voi vaihdella sujuvasti levyjä ja matka jatkuu rattoisasti kuunnellen Ola Tuomisen miellyttävää ääntä. Uusimmissa äänikirjoissa on vain yksi levy, mutta sinne on vielä matkaa, sillä näitä Kossu-dekkareita (työkavereiden antama lempinimi) on julkaistu jo 19 teosta.

Kirjan alussa junasta vietiin pikkutyttö ja olin todella kiinnostunut kyseisestä juonesta, mutta pikkutytön sieppaus ei kuulunut mitenkään dekkarin murhamysteeriin. Tosin sitä käytettiin lisämausteena, kun tutkittiin murhaa. Hiukan petyin, kun murhattu löytyi paperitehtaalta ja murhaaja näytti kuuluvan tosi pieneen piiriin. Rikosylikomisario Koskisella näytti olevan hyppysissään Agatha Christiemäinen murha, joka selviäisi puhuttelemalla ja lajittelemalla palapelin palaset kohdilleen. Eipä siinä muuta hätää ollut kuin se, että Koskisen talviloma oli alkamassa ja hän oli perheineen lähdössä Ukkohallaan laskettelemaan. Miten laskettelumatkan kävi, kun piti selvittää murhaa?

Edellisessä kirjassa tulivat tutuiksi Koskisen lähimmät työkaverit Pekki, Kaatio, Vappu, Taru sekä esimies Rusi. Koskisen mieli oli naisiinmenevä, mutta hän pyrki olemaan uskollinen Raija-vaimolleen. Tosin kiusauksia kyllä riitti kirjan kuvioissa. Koskinen halusi olla myös hyvä isä Antti-pojalleen, mutta työ haittasi isä-poika-suhdetta. Hervantalaisen omakotitalon lumityöt ja hiekoituksetkin haittasivat keskittymistä kiihkeään murhatutkintaan. Tosin olemukseltaan ja luonteeltaan Kossuliini on rauhallinen ja nallekarhumainen, kuten eräs työkaveri häntä puhutteli.

Tamperelaiselta paperitehtaalta löytyi siis Niko Laurikka -niminen atk-suunnittelijanero murhattuna. Edessä oli lukematon määrä kuulusteluja ja tutkimustyötä. Pikkuhiljaa todisteet alkoivat kohdistua erästä työntekijää kohden, joka oli ehtinyt leuhkia suurilla rahoilla ja Australian lomamatkalla. Jokinen on asunut Australiassa, joten odotettavissa oli jossakin vaiheessa Australian liittyvän jollakin lailla juonikuvioihin. Berliinin muurikin vilahti jossakin vaiheessa esille ja sen hajoaminen ja turistirihkamaksi joutuminen. Enpäs kerrokaan miksi Jokinen on kirjannut Berliinin muurin kirjaansa.

Kirjan nimessä oleva raadonsyöjä tuli lopulta esille juonikuvioissa ja juttu ratkesi, mutta tällä kertaa kului kylmää vaahtoavaa olutta ja kahvia useampi mukillinen ennen lopullista ratkaisua. Seuraava Jokisen sarjan äänikirja, Koskinen ja pudotuspeli, odottaa kuuntelemista. Suosittelen näitä viihdyttäviä kirjoja dekkarinystäville. ***

Seppo Jokinen, Koskinen ja raadonsyöjä
Kariston äänikirja 2008
7 CD-levyä
lukija Ola Tuominen
ensimmäinen painos ilmestyi 1997

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Betoniyö


Kiinnostuin Pirkko Saision Betoniyö (1981) teoksesta, kun mediassa ilmoitettiin, että kirjasta tehty elokuva on valittu Suomen viralliseksi Oscar-palkintoehdokkaaksi. Ehdokkaat valitaan tammikuussa 2015. Elokuva on Pirjo Honkasalon ohjaama. Toivottavasti ehdin nähdä elokuvan pikapuoliin, sillä kirja oli raadollisen koskettava kertomus pienestä perheestä, johon kuului äiti ja kaksi poikaa. Ilkka oli vasta aikuistumassa oleva nuorukainen, mutta oli menossa vankilaan parin päivän päästä. Simo oli jättänyt koulun kesken ja miehen malli tuli rikollispiireihin joutuneelta veljeltä. Äiti ja pojat käyttivät reippaasti alkoholia. Kirjan tarina oli yksi päivä tämän normaalielämästä syrjäytyneen perheen elämästä.

Ilkka sytytti tupakan. Liika polttaminen kirvelsi suuta. Silmät verestivät valvomisesta. Iho haisi hielle ja lialle. Päivän vanha krapula tuntui vielä ohimoissa. Tuntui taas liioittelulta koko viikkokausien sureminen. Neljäkymmentäyksi viikkoa. Mitä se oli miehen elämässä.

Betoniyön alussa on Päivi Koiviston johdanto kirjalle. Koivisto on kirjallisuudentutkija ja tutkinut Pirkko Saision tuotantoa. Tämä johdanto olisi voitu sijoittaa kirjan loppuun, sillä kyllä kirjan alku ei tarvinnut lievennyksiä, sillä tämä aika on varmasti alkoholisoituneempi kuin 80-luvun alkupuoli. Alkoholiverotusta on lievennetty ja Virosta saa tuoda pakettiautollisen viinaa kerralla. Myös kaljapakkaukset ovat kasvaneet koko ajan ja saaneet lempinimiä mm. mäyräkoira. Tietysti oli mukava lukea kirjallisuudentutkijan kertomusta kirjasta ja tekstistä kävi ilmi, että KOM-teatteri on tehnyt kirjasta näytelmän, mutta silti olisin halunnut aloittaa kirjan tarinasta.

Simo katsoi ympärilleen. Aurinko hehkui niin ettei sitä voinut nähdä. Auringosta jäi vihreitä jälkikuvia taivaalle. Taivaan halki lensi harakka, lepatti hetken kuin lippu ja suli sitten vihreään läikkään. Puolivalmiit betonitornit huojahtelivat. Niiden ikkuna-aukot venyivät ja supistuivat kuin peilikuvat Naurutalossa.

Betoniyön tarinassa seurataan sekä Ilkan että Simon ajatuksia ja tekemisiä päivän aikana. Molemmat veljekset humaltuvat iltaa ja yötä kohdin ja tekevät typeryyksiä humalapäissään. Äiti oli pakottanut Simon olemaan veljensä seurana, sillä äiti pelkäsi Ilkan tekevän jotain pahaa itselleen. Äidillä itsellään oli muita kiireitä. Saisio on upottanut kirjan juoneen homofobian ja varsinkin Simon ajatukset pyörivät talon yhdessä asukkaassa, jota hän puhutteli homoksi ja keksi kaikenlaisia juttuja miehestä. Simon ja miehen tapaaminen oli kohtaus, jonka seuraukset olivat ikäviä. Lisää juonikuvioita voi lukea Betoniyön sivuilta. Huolimatta siitä, että kirjan tarina on yli 30 vuotta vanha, kirja on pysynyt tuoreena ja sopii hyvin myös tämän päivän kaupunkilähiöelämään. *****

Pirkko Saisio, Betoniyö
Tammen Bon-pokkari 2013
s. 171
Ensimmäinen painos ilmestyi 1981
Täydennetty painos ilmestyi 2011

 Jonnan bloggaus kirjasta

perjantai 17. lokakuuta 2014

Elefantin matka


José Saramago (1922–2010) oli Portugalin merkittävimpiä nykykirjailijoita. Hänen kirjalliseen tuotantoonsa sisältyy romaaneja, runoja, näytelmiä, kertomuksia ja esseitä. Saramago sai Nobelin palkinnon vuonna 1998. Elefantin matka on julkaistu vuonna 2008 ja se on suomennettu 2011. Teoksen taustalta löytyy aito tarina Salomo – elefantin matkasta Lissabonista Wieniin vuonna 1551. Juhana III oli tuottanut Intiasta elefantin Lissaboniin ja keksi antaa sen kihlajaislahjaksi vaimonsa serkulle, Itävallan arkkiherttua Maksimilianille. Siitä jatkui Salomonin ja hänen hoitajansa pitkä matka, joka oli alkanut alunperin Intiasta.

Ei pidä paikkaansa väite, että taivas suhtautuisi välinpitämättömästi meidän murheisiimme ja toiveisiimme. Se lähettää meille jatkuvasti merkkejä ja varoituksia, ja jos emme mainitse hyviä neuvoja, se johtuu vain siitä että kummankin kokemus, siis taivaan ja meidän, on osoittanut ettei kannata rasittaa muistia liikaa, koska se on meillä kaikilla enemmän tai vähemmän huono.

Elefantin matkan päähenkilö oli Subhro, intialainen elefantinhoitaja. Saavuttuaan muutamaa vuotta aiemmin Intiasta Portugaliin Salomo – elefantin kanssa, Juhana III unohti tyystin koko eläimen. Päätettyään lähettää elefantin arkkiherttualle, kuningas päätti vierailla tarkistamassa lahjansa. Elefantti ei oikein miellyttänyt kuningasta, saati sitten eläintenhoitaja.

Subro, kuningas toisti, mikä ihmeen nimi se semmoinen on, H:lla, armollinen herra, tai niin hän ainakin sanoi, sihteeri selvitti. Meidän olisi pitänyt ristiä hänet joaquimiksi kun hän tuli portugaliin, kuningas mutisi.

Saramagon teksti on kokeilevaa ja kielioppisäännöt on unohdettu tyystin kirjan tekstistä. Kirjan erisnimet ovat kirjoitettu pienellä, mutta teksti ei olisi kokeilevaa, jos se noudattaisi jotakin sääntöä. Tarina ei siitä muutu, vaikka pilkut, pisteet ja sanajärjestykset ovat mitä ovat. Aivan kuin elefantin kulkema erikoislaatuinen matka auringosta lumisille vuorille, laivamatka ja muut hankaluudet, samaan tapaan polveilee Saramagon teksti. Tekstistä nousevat hienosti esille Saramagon erilaiset filosofiset pohdinnot elämästä itsestään ja paljosta muusta.

Saramago liioittelee tekstissään rikkaiden ja köyhien eroa mm. puhetavoissa ja ajattelussa. Todennäköisesti 1500-luvulla köyhien alamaisten on pitänyt madella ylempiään, ja varoa sanojaan. Subhro joutui koko ajan miettimään omaa puhettaan, ettei vain päästä suustaan jotain, josta kuningas tai arkkiherttua voisi vihastua. Toinen kirjassa mainittu pelon kohde oli katolisen kirkon inkvisitio, joka puristi jokaisesta kansalaisesta tunnustukset ulos. Kolmas pelon kohde oli espanjalaiset. Matkasta ei siis puuttunut jännitystä. Lukijat voivat itse tutustua Salomo – elefantin matkaan kirjan seikkailuissa. Saramago on onnistunut luomaan matkasta aidontuntuisen ja kirjan henkilöistä ajankuvaan sopivia hiomattomia timantteja. ****

José Saramago, Elefantin matka
suom. Sanna Pernu
Tammen keltainen pokkari 2014
s. 225
A Viagem do Elefante 2008

Osallistun  Elefantin matkalla Jokken Nobelisti-haasteeseen

Kirjasta ovat bloganneet Mari A, Elina, Anna, Sanna, Arja ja Ilse

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Ihmisruumis


Odotin italialaisen Paolo Giordanon toista teosta mielenkiinnolla, sillä ensimmäinen Alkulukujen yksinäisyys oli melankolinen ja herkkä kuvaus ihmismielen rikkonaisuudesta, josta pidin todella paljon. Giordanon Ihmisruumis teos kertoo jälleen herkällä tavalla ihmismielen rikkonaisuudesta, joka tällä kertaa tapahtuu sotatilanteissa Afganistanissa. Toisten mieli rikkoutui ja toisten eheytyi sodan mielettömyyden keskellä. Sotatilanteiden vastapainoksi Giordano kertoi kirjan henkilöidensä yksityiselämästä koskettavia kuvauksia. Giordanon julmasta sota-aiheesta huolimatta, kirjan teksti on hienoa ja tarinat pysäyttäviä.

Luutnantti on tyytyväinen saavuttamaansa mielenrauhaan. Hän ei vaihtaisi sitä tyyneyttä mihinkään koko maailmassa. Välillä hänen suutaan kuivaa ja joskus hän kuulee korvissaan kimeitä vihellyksiä, jotka sitten vaimenevat tasaiseksi surinaksi. Ja sitten on vielä se tyypillinen vaiva: hänellä ei ole ollut kunnon erektiota kuukausiin, ja silloin harvoin kun siitä on ollut merkkejä, se ei ole riittänyt edes omiin tarpeisiin. Mutta mitä merkitystä seksillä on sotilastukikohdassa keskellä autiomaata, joka on lähes kokonaan miesten kansoittama?

Giordanon Ihmisruumis on miehinen kirja, joka kertoo miesten maailmasta, sodasta. Kirjan henkilöt olivat jokainen lähteneet Afganistaniin taistelemaan jostakin syystä, joku oli ammattisotilas, joku toinen taas pakeni menneisyyttä, joillekin rahalla oli tärkeä merkitys, joku halusi itsenäistyä ja sitten oli heitä, jotka etsivät väkivaltaa. Nykyisin on myös naissotilaita, joten Giordano kirjoitti kirjaansa Zambierin ja Irenen. Kaksi erilaista naissotilasta, toinen nainen taistelemassa miesten rinnalla ja toinen upseeri, joka tarkkaili ja kirjoitti raportteja.

Kapteeni kiroaa, menee tytön taakse ja työntää häntä lantiollaan konekiväärin tukkia vasten. Elleivät pojat alhaalla olisi niin jännittyneitä, he takuulla kommentoisivat tilannetta jollakin mehukkaalla huomautuksella. ”Ammu, saatana!” Laukaukset osuvat vielä kauemmaksi maalista. Zampieri kiljaisee kivusta, sillä hänen rintansa on puristunut aseen ja kapteenin väliin. Masiero riuhtaisee hänet ympäri ja alkaa ravistella häntä. ”Sinäkö muka konekivääriampuja? Mitä? Konekivääriämpuja? Me olemme Gulistanissa, jumalauta! Me pääsemme hengestämme sinunlaistesi takia!”

Kirjan yhdeksi päähenkilöksi nousi luutnantti Egitto, joka oli armeijassa paossa perhettään ja perheen sisäisiä vaikeuksia, myös omia ongelmiaan. Sitä hän sai tehdä myös armeijassa, sillä siellä missä on ihmisiä, on myös ongelmia. Eräs kirjan kauneimmista kohtauksista oli kirjan lopussa, kun Egitto kävi tapaamassa sotilasta hoitokodissa. Giordano teki jälleen loistavan teoksen, suosittelen. *****

Hänelle on alusta pitäen ollut tärkeintä kaivaa nykyisyyden ja menneisyyden väliin juoksuhauta: turvapaikka, jonne edes muisto ei kykene tunkeutumaan.

Paolo Giordano, Ihmisruumis
suom. Helinä Kangas
WSOY 2014
s. 334
Il corpo umano 2012

Sannan bloggaus
Nannan bloggaus

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Seré Prince Halverson: Äidinrakkaus


Yhdysvaltalaisen Seré Prince Halversonin esikoisteos Äidinrakkaus on kertomus äidistä ja äitipuolesta. Kun luin Leena Lumin kiinnostavan arvion kirjasta, halusin lukea kirjan syvällisen aiheen vuoksi. Kirjan päähenkilö Ella tapasi Joen, jolla oli kaksi lasta. Äiti oli muuttanut pois nuoremman lapsen ollessa parin kuukauden ikäinen. Ella ja Joe menivät naimisiin ja kukaan ei puhunut lasten äidistä mitään, aivan kuin häntä ei olisi ollutkaan.

”Olen kamalan pahoillani”, sinä sanot. Ravistan päätäni kertoakseni, että kaikki on annettu anteeksi, kiitos kun taistelit aaltoa vastaan kiitos kun palasit luoksemme. Hautaan nenän kaulaasi vasten, suola tarttuu poskeeni. Haiset kuivuneelta vereltä, kalalta, levältä, peuralta, savulta ja elämältä.

Joe ei saapunut takaisin mereltä, vaan löydettiin hukkuneena. Hautajaisten suurin yllätys oli, kun lasten biologinen äiti tuli paikalle. Monenlaiset mietteet valtasivat Ellan mielen ja pian kävi selväksi, että biologinen äiti halusi lapset itselleen, vaikka hän oli ollut monta vuotta pois ottamatta lapsiin yhteyttä. Lasten huoltajuudesta soviteltiin ja asian piti olla läpihuutojuttu, Ella saisi lasten huoltajuuden, mutta tarina jatkui eri tavalla.

Olin astunut hänen elämäänsä ja tuonut mukanani vain vähän omastani. Olin tuntenut itseni käveleväksi haudaksi, jota oli kaivattu liikaa, luhistumisen partaalle; minussa ei ollut enää yhtään elämää jäljellä. Törmäsin Joeen ja lapsiin – valmisperheeseen, jossa oli äidinkokoinen ammottava aukko. En ollut kyseenalaistanut yhtikäs mitään. Miksi kyseenalaistaa ilmiselvää kohtaloa?

Ella oli luottanut liikaa mieheensä. Miehen perheessä oli tapana olla puhumatta ikävistä asioista monen sukupolven ajalta. Ongelmat lakaistiin mattojen alle ja oltiin hiljaa. Joen kuolema paljasti Ellalle uusia puolia miehestään. Ongelmia, jotka kasaantuivat surevan vaimon harteille. Tämä kirja oli koskettava tarina rakastavasta äitipuolesta. Kirjailija on itse äiti ja äitipuoli ja hänellä itsellään on äiti ja äitipuoli, joten kirjan aihepiiri on hänelle tuttua. Huolimatta koskettavasta aiheesta, kirjassa elettiin eteenpäin. Surun käsittely oli aika pintapuolista ja kuolema ohitettiin mielestäni kevyesti ilman sururyhmiä ja terapiaa tai kriisiapua. Olisin kaivannut syvällisempää käsittelyä surusta, mutta kirjassa pääasia oli äidinrakkaus, kumpi oli soveliaampi lasten huoltajaksi biologinen äiti vai äitipuoli, joka oli hoitanut lapsia viimeiset vuodet. ***

Seré Prince Halverson, Äidinrakkaus
suom. Natasha Vilokkinen
Bazar 2014
s. 356

Leena Lumin ja Mari A:n bloggaukset kirjasta.

Lue myös Kaija Juurikkalan Äitikirja, joka on hänen omakohtainen kokemus uusioperheen äitinä, sijaisäitinä sekä isoäitinä olemisesta.





lauantai 4. lokakuuta 2014

Hyönteiset


Karisto on julkaissut 7-vuotiaasta ylöspäin lasten tietokirjan Hyönteiset. Kirjan kannet ovat paksut ja keskellä on irrotettava suurennuslasi. Kirjan sivut ovat pahvia, joissa on 6 piilosivua ja 5 luukkua. Kirjan kuvitus on pikkutarkkaa ja yksityiskohdat ovat kauniita. Mielestäni kirja soveltuu myös nuoremmille lapsille katselukirjaksi. Yleensä lapset ovat todella kiinnostuneita hyönteisistä ja perhosista, jotka tulevat kirjan myötä tutuiksi. Suurennuslasilla on kiva tarkastella kirjan värikuvia tarkemmin, vaikka epäilen, että se menee aika nopeasti rikki. Lapsille kannattaakin hankkia kunnollinen suurennuslasi, jotta he voivat tutkia hyönteisiä myös luonnossa.

Kirjassa on hyvää tietoa hyönteisten tunnistamisesta, muodonvaihdoksesta, miten hyönteiset saalistavat, mitä ravintoa ne käyttävät, hyönteisten hyökkäys ja puolustus, asiaa suojaväristä, hyönteisten pesänrakentamisesta sekä tietoa esihistoriallisista hyönteisistä. Lisäksi kirjassa on tietoa perhosista, kovakuoriaisista, kaksisiipisistä, nivelkärsäisistä ja pistiäisistä.

Kirjan sivuilla tulee hyödyllistä tietoa hyönteisistä, mutta kirjassa kerrotaan mitkä eivät ole hyönteisiä esim. hämähäkit, skorpionit ja kaksoisjalkaiset. Kirja on todella kiva lahjaidea lapsille. Huomasin, että hakemistossa oli ylimääräisiä ötököitä, joista varsinkin äyriäiset ja täit pistivät silmään. Hakemisto vaatisi siis päivitystä.

Madagaskarinkuukehrääjä on maailman suurimpia perhosia. Sen siivenkärkien väli on 20 senttimetriä ja pyrstöt ovat 15-senttisiä. Se viettää suurimman osan elämästään toukkana ja elää aikuisena perhosena vain viisi päivää. Koiras etsii naaraita sulkaa muistuttavilla tuntosarvillaan.

John Woodward, Hyönteiset
suom. Elina Lustig
Karisto 2011
s. 29
Viewfinder Insects 2009

Karoliinan bloggaus

perjantai 3. lokakuuta 2014

Kuolema ei ole lasten leikkiä



Miten jännittävää olikaan ajatella, että kauan sen jälkeen, kun maailma oli loppunut, se mitä ruumiistamme oli jäljellä, muuttuisi timanttipölyn häikäiseväksi myrskyksi, joka puhaltaisi kohti ikuisuutta kuolevan auringon punaisessa hehkussa.

Kanadalaisen Alan Bradleyn Flavia de Luce -dekkarisarja on saanut arvoisensa toisen teoksen Kuolema ei ole lasten leikkiä, jossa pikkuneiti ratkoo murhan tuosta vain, ohimennen selvittää vuosien takaisen kuolemantapauksen ja tutkii kartanon laboratoriossa nerokkaalla tavalla kemiankokeita. Tulipahan pelastaneeksi syanidimyrkyn nielleen uhrinkin, tosin uhri ei varmaankaan ollut kovin tyytyväinen Flavian touhuihin. Flavia de Luce on pikkuvanha ja suorastaan nerokas päähenkilö Bradleyn sarjassa, jota on ilmestynyt jo kuusi osaa. Ensimmäinen osa oli nimeltään Piiraan maku makea. Kaikki ei kuitenkaan käy kuin leikki, sillä Flavialla on kaksi inhottavaa isosiskoa, jotka kiusaavat Flaviaa suorastaan ärsyttävällä tavalla. Muu kylän väki tietää jo 50 mailin säteellä, että Flavian ollessa lähistöllä…

”Kuulepa”, hän sanoi, ” sano, mitä sinä oikein ajat takaa? No niin – annas tulla.”
Hän pani kädet lanteilleen ja tuijotti minua järkähtämättömästi.
”En tiedä mitä tarkoitat”, minä sanoin.
”Voi, älä yritä. Älä väitä tuollaista. Kaikki viidenkymmenen mailin säteellä täältä tietävät, ettei Flavia de Luce lähde kävelylle vain saadakseen punaruusut poskilleen.”
Saattoiko se olla totta? Viidenkymmenen mailin? Hänen vastauksensa yllätti minut, sillä olisin kuvitellut säteen olevan ainakin sata mailia.


Kirjan tapahtumat sijoittuvat 50-luvulle, jolloin Flavia on melkein 11-vuotias  ja juonenkäänteisiin kuuluu eräs nukketeatteri, joka saapui Flavian kotikylään. Flavia asusti isossa kartanossa leski-isänsä ja kahden siskonsa kanssa. Kirjan vaiheissa paikalle tupsahti isän sisko, joka oli myös aika karikatyyrinen hahmo, kuten muutkin Bradleyn kirjan henkilöt. Vaikka kirja on dekkari, on se samalla aika koominen ja hauska. Flavia osasi työntää pienen sievän nenänsä jopa ruumisarkkuun, utelias ja tiedonhaluinen kun on luonteeltaan. Ja jälleen se oli Flavia, joka kertoi poliiseille miten murha tehtiin ja kuka oli murhaaja. Suosittelen tätä suloista myrkynkeittäjää lämpimästi luettavaksi, kun iskee lukujumi tai muu yhtä vaikea vaiva. Flavian kemiallisten kokeiden jälkeen ei voi kuin hymyillä. *****

”Johan on helvetti!” komisario Hewitt huudahti kavahtaen jaloilleen. ”Anteeksi, kirkkoherra. Mutta miksi me emme ole saaneet selville kaikkia näitä asioita, ylikonstaapeli?” Hän vilkuili ylikonstaapelista toiseen sisällyttäen molemmat ärtymyksensä piiriin.
”Kaikella kunnioituksella, sir” ylikonstaapeli Woolmer rohkeni sanoa,” se saattaa johtua siitä, ettemme me ole neiti de Luceja.”


Alan Bradley, Kuolema ei ole lasten leikkiä
suom. Laura Beckille kiitokset huikean hauskasta käännöksestä.
Bazar 2014
s. 383
The Weed that Strings the Hangman´s Bag 2010

Norkun, Ullan ja Maijan bloggaukset dekkarista.

torstai 2. lokakuuta 2014

Kaikki oikein


Anna-Leena Härkösen uusin kirja Kaikki oikein syventyi parisuhteen kiemuroihin ja sokerina sopassa pyöri vaimon voittama seitsemän oikein lotossa. Jälleen kerran Härkönen on kirjoittanut viihdepaketin, josta ei puutu komiikkaa eikä tragikomiikkaa. Kaikki oikein teoksen lähdemateriaaliksi mainitaan Tutkimus suomalaisista lottovoittajista vuodelta 1997, jonka ovat tehneet Pasi Falk ja Pasi Mäenpää. Mieleeni palautui myös ranskalaisen Grégoire Delacourt´n Onnen koukkuja (2013), jossa rouva voitti paljon rahaa lotossa. Molemmat rouvat tunsivat miehensä, eivätkä luottaneet heihin raha-asioissa. Nämä kaksi parisuhdeasetelmaa lähtivät hieman eri suunnille lottovoiton saamisen jälkeen.

Eevi avasi pakastimen ja työnsi kupongin korvapuustipussin alle. Sieltä Kari ei sitä löytäisi. Sitten hänelle tuli mieleen, että kuponkihan oli lämpöpaperia. Entä jos se tuhoutuisi pakkasessa? Eevi otti kupongin pois pakastimesta ja siirsi sen jääkaapin takaosaan vadelmahillopurkin alle. Sieltäkään Kari ei sitä löytäisi. Ja lähtisi elvistelemään lähibaariin ja hukkaisi sitä samalla reissulla. Kyllä se nyt rauhoitteli mutta parin kaljan jälkeen kaikki olisi toisin. Kaikki oli toisin jo nyt.

Eevillä ja Karilla oli erilaiset suunnitelmat rahojen suhteen, joten pari teki avioehdon ja rahat jaettiin tasan. Alussa molemmat kyttäsivät toisen rahankäyttöä ja huvittavinta oli, että Härkönen nosti esille naisten yleisen valehtelun miehilleen tavaroiden hinnasta. Hintaa pyöristetään reilusti alaspäin tai valehdellaan sen olleen alennusmyynnissä tosi edullinen. Eevi oli tottunut valehtelemaan hinnat, joten hän jatkoi sitä, vaikka siihen ei olisi ollut tarvettakaan. Kumpikin halusi pitää lottovoiton salassa lähipiiriltä, mutta pikkuhiljaa päätöksestä lipsuttiin. Voittorahoille alkoi tulla muitakin jakajia.

Se ei tehnyt elettäkään osallistuakseen laskuun. Edes yksi pieni kädenliike olisi vaikuttanut hyvältä, mutta sitä ei tullut. Eevi olisi luonnollisesti kieltäytynyt tarjouksesta, mutta hän olisi halunnut sen tarjouksen.

Totta kai ihmiset ovat kateellisia lottomiljonääreille. Eevi ja Kari jäivät vanhoille työpaikoille, sillä töitä suomalaisen on tehtävä, vaikka olisi miljoonia pankissa. Pikkuhiljaa elämään astui muutoksia, eivätkä ne olleet pelkästään hyviä muutoksia. Karin alkoholinkäyttö lisääntyi ja sitä mukaa avio-ongelmat lisääntyivät. Helpotusta eivät tuoneet muutto ensimmäiseen omaan asuntoon, uusi auto ja matkustelu, sillä tunnetusti raha ei lisää onnea. Härkösen Kaikki oikein on niin mainiosti kirjoitettu, että sen näkisi mielellään teatterissa tai elokuvissa. Kirjan kaikki elementit olivat loksahtaneet sopivasti paikoilleen. Hyvä alku, jossa Eevi voitti rahaa, eläminen suuren rahasumman kanssa, kun oli oppinut aiemmin köyhäilemään kaikesta ja lopuksi loppurysäys ja loput voi lukija arvata. Suosittelen. ****

Kun Eevi kävi jossain vaiheessa yötä vessassa, hän näki Karin olohuoneessa. Kari tanssi yksin Ibodin kuulokkeet korvilla. Se oli pissannut housuun. Haarovälissä näkyi suuri märkä läntti.

Anna-Leena Härkönen, Kaikki oikein
Otava 2014
s. 317
Tästä pääset lukemaan bloggaukseni Härkösen Onnentunti teoksesta.

Annikan, Susan , Marin, Jonnan, Maijan, Sannan, Arjan, Ilonan, Janen, Jonnan ja Elegian bloggaukset Härkösen Kaikki oikein teoksesta.

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Liane Moriarty: Hyvä aviomies


Määrittelikö yksi teko sen, kuka ihminen oli loppuelämänsä? Riittikö yksi paha teko teini-ikäisenä tekemään tyhjäksi kaksikymmentä vuotta kestäneen avioliiton, kaksikymmentä vuotta hyvänä aviomiehenä ja isänä?

Australialaisen kirjailijan Liane Moriartyn kirjassa Hyvä aviomies on erikoinen kansikuva, perhonen lasipurkissa. Sun – lehti vielä mainostaa kannessa, että kirja on loistava, kutkuttava ja jännittävä. Hyvästä aviomiehestä on tullut maailmanmenestys ja sitä on myyty pelkästään Yhdysvalloissa ja Englannissa 3 miljoonaa kappaletta. Minulla oli siis aikamoiset haasteet alkaa lukea näin suosittua kirjaa. Joskus kannattaisi olla lukematta suositukset ja kirjailijan taustat ennen lukukokemusta, jotta voisi arvioida omaa lukukokemusta selkeämmin. Kirjan aviomiehet eivät olleet hyviä aviomiehiä, sen voin luvata, joten kirjan nimi huijaa lukijaa reippaasti. Mutta kuka sen hyvän ihmisen määrittää ja jos on ollut aiemmin hyvä, niin mikä asia tekee parisuhteesta lopun? Voiko jokin ennen avioliittoa tapahtunut asia olla syy eroon? Milloin hyvä ihminen on valmis tekemään jotakin peruuttamatonta?

Cecilia oli naimisissa John-Paulin kanssa ja heillä oli kouluikäisiä lapsia. Eräänä päivänä Cecilia löysi ullakolta itselleen osoitetun kirjeen, jonka kuoressa luki avattava vasta kuolemani jälkeen. John-Paul oli kirjoittanut sen. Kun Cecilia luki kirjeen, hänen maailmansa romahti.

Cecilia kietoi käsivartensa alastoman vartalonsa ympärille. Hän tärisi hillittömästi. Hampaat kalisivat. Tämä on hermoromahdus, hän ajatteli helpottuneena. Menetän järkeni, mutta entä sitten, koska tätä asiaa ei voi järjestää. Se on kaiken järjestämisen ulottumattomissa.

Tess oli naimisissa Willin kanssa ja heillä oli yksi kouluikäinen poika. Kaikki oli hyvin ja yhteinen yritys kukoisti, mutta tuli päivä, jolloin Will kertoi salaisuutensa Tessille. Tess tilasi heti lennon itselleen ja pojalleen ja lähti äitinsä luokse.

”Sinä et elä Willin kanssa onnellisena elämäsi loppuun asti”, Tess sanoi. ”Tajuathan sen? Sillä minä olen valmis odottamaan, että tuo menee ohi. Odotan, että saat hänestä tarpeeksesi.” Tess veti värisevästi henkeä. ”Hoida kuvottava suhteesi ja anna mieheni sitten takaisin.”

Kirjassa oli kaksi erilaista perhetarinaa, jotka sisälsivät salaisuuksia, syyllisyyttä, kostoa ja petosta. Olivatko salaisuudet niin pahoja, ettei niitä voinut antaa anteeksi ja jatkaa elämää eteenpäin? Liane Moriartyn Hyvä aviomies antaa aihetta moniin mietteisiin. Voiko kukaan ihminen olla parisuhteessa täysin avoin? Missä kulkee raja siinä, että asian voi unohtaa ja antaa anteeksi tai ainakin elää asian kanssa. Kirjan epilogissa valaistaan hieman tulevaa ja mennyttä kirjan henkilöiden elämässä, mutta mielestäni epilogi ei ollut tarpeellinen, jotain salaisuuksia on hyvä jättää lukijoillekin. Kirjan loppu oli koskettava sellaisenaan. ***

Liane Moriarty, Hyvä aviomies ***
suom. Helene Bützow
WSOY 2014
s. 442
The Husband´s Secret 2013



Kirsin, Norkun, Suketuksen, Minnan, Tiinan, Leenan, Booksyn, Sonjan, Annikan, Kristan ja Kirjuksen bloggaukset löytyvät klikkaamalla nimeä.