tiistai 29. heinäkuuta 2014

Katukatti Bob




James Bowen oli huumevieroitushoidossa ja kuntoutuksessa, kun hänen asuintalonsa portaikkoon ilmestyi punaisenkirjava katukissa. Kissa oli huonossa kunnossa ja turkista puuttui karvoitusta, mutta kissa oli selvästi ihmisrakas. James Bowen otti lopulta huolehtiakseen kissasta ja heistä tuli Lontoon kaduilla ihmisten rakastama pari. Jos Bob ei ollut Jameksen mukana soittopaikoilla, ihmiset kyselivät Bobin perään. Bob sai ruokalahjoja ja kissantarvikkeita häneen ihastuneilta ihmisiltä, yleensä naisilta.

Kissa näytti nauttivan hellyydenosoituksista ja alkoi hieroa kylkeään kevyesti minua vasten. Silitin sitä vähän lisää ja tunsin, että sen karva oli huonossa kunnossa ja että turkissa oli siellä täällä paljaita läikkiä. Kissa oli selvästikin kunnon aterian tarpeessa. Ja kiehnäämisestä päätellen se kaipasi myös hellää huolenpitoa.

James Bowen sai Bobin ansiosta elämälleen uuden suunnan. Hän uskalsi luopua metadonihoidosta ja siirtyä subutexiin ja pikkuhiljaa irrottautua huumemaailmasta ja sen lieveilmiöistä eroon. Kirja ei ole pelkästään kirja ihmisten rakastamasta Bobista, vaan se on myös kirja siitä, miten James pääsi huumeista eroon. James Bowenin mielestä Bobilla oli iso vaikutus hänen elämänmuutokseensa, sillä James ei ollut enää yksin, hänen piti huolehtia heidän kahden hyvinvoinnista.

Elämä Lontoon kaduilla ei ollut helppoa. Katusoittaminen oli kiellettyä, joten pian Jameksen piti keksiä jotain kunniallisempaa hommaa rahanansaitsemiseksi ja se löytyi lehdenmyyjän hommasta. Kissa olkapäällä istuen James möi lehtiä enemmän kuin muut, joten kateellisten joukko kasvoi. Muut lehdenmyyjät alkoivat savustaa Jamesta pois lehdenmyyjän hommasta. Entisen huumeidenkäyttäjän ei ollut helppo päästä takaisin tavallisten ihmisten elinympäristöön, hyväksytyksi kansalaiseksi. Jopa suhteiden solmiminen läheisten ihmisten kanssa tuotti ongelmia, sillä James oli heroiinikoukun vuoksi ollut vuosikausia välinpitämätön ja vilpillinen. Mutta äiti ei ollut unohtanut poikaansa.

Väistämättä äiti syytti itseään kaikesta. Hän uskoi pettäneensä minut, mutta minä sanoin, etten syyttänyt häntä yhtään mistään. Totuus oli, että minä olin pettänyt itseni. Loppujen lopuksi tilanteesta ei voinut syyttää ketään muuta.
”Sinä et päättänyt nukkua pahvilaatikoissa ja vetää päätä sekaisin heroiinilla joka ilta. Minä päätin”, sanoin jossain vaiheessa. Se sai äidin itkemään uudestaan.

Pian James huomasi ihmisten puhuttelevan Bobia Bobcatiksi ja turistit tunnistivat kissan Lontoon kaduilla, kun se istui Jameksen olkapäällä tai valjaissa maassa. Kissasta otettiin tuhansia kuvia ja videoita, jotka levisivät YouTubessa. Jameksesta ja Bobista oli tehty myös juttu paikallislehteen. Bobista oli tulossa kissatähti. Suosittelen tätä hellyttävää kissakirjaa kaikille lukijoille. Todella upea kissa. Miau. ****

Jokainen tarvitsee mahdollisuuden, jokainen ansaitsee toisen tilaisuuden. Bob ja minä olimme tarttuneet meidän tilaisuuteemme.

James Bowen, Katukatti Bob – Kissa joka muutti elämäni
suom. Kimmo Paukku
WSOY 2014
A Street Cat Named Bob 2012
s. 265

Annamin postaus

maanantai 28. heinäkuuta 2014

Poikani tarina



Väestönsiirtoja vastustavan komitean jäsen tunsi paremmin kuin kukaan heikäläisten asuntopulan, joka oli jatkunut vuosikymmeniä, monien sukupolvien ajan. ”Asunto” tarkoitti väliverholla jaettua huoneenpuolikasta, vajaa, aaltopeltihökkeliä.

Heinäkuun nobelisti on eteläafrikkalainen Nadine Gordimer (1923 - 2014), joka sai Nobelin 1991 ja Booker-palkinnon 1974 kirjasta The Conservationist. Kirjailija vastusti apartheidia 50-luvulta asti, jonka vuoksi hänen teoksiaan oli julkaisukiellossa Etelä-Afrikassa. Gordimer kirjoitti mustien ja valkoisten välisistä jännitteistä, niin myös Poikani tarina teoksessa.

Se nainen muistuttaa sikaa. Meidän esi-isämme eivät syöneet sikaa.
Vaaleanpunaisessa lihassa hänen suunsa ympärillä törröttää värittömiä ihokarvoja, kuin lasilankasäikeitä.
Minulla on kamalia ajatuksia. Hänestä. Isästä hänen kanssaan. Minä kuvittelen kuinka he…voisinko koskaan ajatella äidistä samalla tavalla! Minä inhoan itseäni. Mitä isä on pannut minut ajattelemaan.

Poikani tarina kirjan kertojana toimi mustan kansalaisoikeusaktivistin Sonnyn poika, Will. Sonny toimi mustien lasten opettajana, ennen kuin joutui vankilaan. Sen jälkeen hän toimi ainoastaan kansalaisoikeusaktivistina, sillä häneltä vietiin oikeus toimia opettajana. Sonny oli naimisissa Ailan kanssa ja heillä oli poika ja tyttö, jotka kirjan kertomuksen aikana kasvoivat aikuisiksi. Kirjan tarina oli Sonnyn kielletty rakkaus valkoisen Hannahin kanssa, jota kesti siihen asti, että Sonny oli jo isoisä. Koko tämän ajan Will toivoi isänsä tulevan järkiinsä ja lopettavan suhteen, sillä Will ei halunnut äitinsä kärsivän asiasta. Sonny ei voinut tunteilleen mitään, hän halusi pitää molemmat naiset. Kirjan toinen tarina oli Sonnyn pojan kasvutarina poliittisesti aktiivisen isän taustalla. Kolmantena tarinana kirjassa oli apartheid.

Sonnylla oli hyviä alibeja. Niin kuin kaikki rakastavaiset, he halusivat nukkua yhdessä kokonaisen yön, monta yötä. Sonny saattoi olla selityksittä poissa kotoa, ja useimmissa hotelleissa ja lomakeskuksissa vanhat roturajat oli poistettu.

Poikani tarina tuo esille eteläafrikkalaisen apartheidin, rotusorron, ja mustien kansalaisaktivistien toiminnan sitä vastaan. Se, että apartheidia vastusti myös osa maan valkoisista, jää usein huomaamatta, mutta tämän kirjan sivuilla paneudutaan myös siihen teemaan. Kirja avaa silmät Etelä-Afrikan pitkittämälle apartheidille. Kirjailijat ovat usein taistelleet epäkohtia vastaan ja Nadine Gordimer oli yksi taistelijoista. Poikani tarina koskettaa monessa tasossa, eikä se anna meidän unohtaa mustien kohtelua. *****

Hänet on taas pidätetty. Minä herään nykyään jo ennen aamunkoittoa ja aistin hänet siellä, telkien takana. Kuin hän hengittäisi viereisessä huoneessa, siinä talossa joka poltettiin. 

Nadine Gordimer, Poikani tarina
suom. Kristiina Drews
WSOY 1991
My Son´s Story 1990
s. 327
Osallistun Gordimerin teoksella Jokken Nobelisti-haasteeseen

torstai 24. heinäkuuta 2014

Nukketalo




Ruotsalaisen kirjailijan Kristina Ohlssonin suosittu Fredrika Bergman-sarjan ensimmäinen jännäri on Nukketalo. Sarjan seuraava osa on Tuhatkaunot, kolmas osa on Varjelijat ja neljäs osa Paratiisiuhrit. Jokaisen kirjan voi lukea erikseen, mutta myös sarjana. Tässä ensimmäisessä kirjassa Fredrika oli Tukholman poliisin väkivaltayksikön uusimpia tulokkaita. Hän oli nainen ja siviili, vaikea yhdistelmä miespuolisille työkavereille, joiden mielestä ainoastaan poliisikoulutuksen käyneet pystyivät toimimaan poliiseina. Fredrika oli jo päättänyt jättää yksikön harjoittelujakson jälkeen.

Fredrika huokasi. ”Ainoa syy, miksi Fredrika saa puhua…” Aina sama juttu. Joka kerta, kun hänelle annettiin jokin tehtävä, sitä piti puolustella. Hän oli vieras hahmo vieraassa maailmassa. Hänen olemassaolonsa kyseenalaistettiin ja hänen piti selitellä tekemisiään jatkuvasti.

Fredrikan ei ollut helppoa päästä sisälle miehiseen työyhteisöön. Alkuvaikeuksien keskellä alkoi kadota lapsia, johon tarvittiin kaikkien työpanosta, myös Fredrikan. Fredrika yritti sanoa omia mielipiteitä tutkimuksen suunnista, mutta työkavereiden päätä ei käännetty, kun he olivat varmoja syyllisestä.

Nukketalon juonikuvioissa etsittiin sarjamurhaajaa, joka kosti omaa pahaa oloaan naisille ja lapsille. Kirjan tutkimusmenetelmät ja poliisityö ovat kirjailija Kristina Ohlssonilta hyvin hallussa, sillä hän on tehnyt töitä Ruotsin poliisissa sekä yhteiseurooppalaisessa turvallisuusorganisaatiossa Wienissä. Fredrika Bergmanin hahmon ajattelussa ja työskentelyssä on luultavasti aika paljon Ohlssonin omia kokemuksia työelämästä poliisien kanssa.

Juuri sillä hetkellä Fredrika oli valmis soittamaan Alexille ja sanomaan:
”Olet oikeassa, Alex. En sovi tähän työhön. Olen liian heikko, liian tunteellinen. En ole koskaan nähnyt kuollutta ihmistä, ja vihaan satuja jotka eivät pääty onnellisesti. Eikä tämän surullisempaa loppua olekaan. Annan periksi. Tämä paikka ei ole minua varten.”

Työt jatkuivat ja Fredrika sai myös omia ajatuksiaan ujutettua tutkimusten sekaan. Poliisityö oli tiivistä tiimityöskentelyä, mutta Fredrikassa oli paljon yksinäistä tutkijasielua, joka tuotti tulosta sisukkaalla paneutumisella yksityiskohtiin. Vaikka sarjamurhaaja oli pikkutarkka eikä jättänyt jälkiä, hän oli ihminen ja hän teki virheitä. Kirjan sanomana voidaan pitää sitä, että sekä poliisit että rikolliset ovat ihmisiä ja molemmat tekevät virheitä.

Nukketalon viehätys oli tietysti sympaattisessa Fredrikassa, joka tuskaili uuden työpaikan miesten kanssa. Hän oli juuttunut seurustelusuhteeseen naimisissa olevan miehen kanssa ja oma ikäkin alkoi painaa. Fredrikan tunne-elämää järkyttivät nämä kadonneet lapset, sillä hän toivoi tulevansa äidiksi. Jatkaako Fredrika Alex Rechtin alaisuudessa vai vaihtaako työpaikkaa sekä mitä yksityiselämässä tapahtuu, kysymyksiin löytyvät vastaukset seuraavista kirjoista. Tämän kirjan vahvuuksia olivat tiivis tutkimustyö ja erikoinen tarina. Lopussa oli myös kunnon loppuhuipennus. Pidin myös siitä, että sarjamurhaaja pysyi tuntemattomana loppuun asti, mutta kirjailija oli kirjoittanut useamman vaihtoehdon kyseiseksi henkilöksi, joten jännitettävää oli koko kirjan ajaksi. ****

Kristina Ohlsson, Nukketalo
suom. Outi Menna
WSOY Bon-pokkari 2014
Askungar 2009
ensim. suomenkielinen painos 2010 Schildtsin kustantamana
s. 433

Osallistun kirjalla Marikan lukuhaasteeseen
Kirjasta ovat postanneet Kirsi , Annami , Elina , Susa , Annika , Norkku , Iloinen apina , Roz ja Elegia

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Sudenkorennon lento




Kiinnostuin Martin Pagen Sudenkorennon lento teoksesta Marikan postauksen ansiosta. Kirja oli juuri sopiva Lukuiloa Perhoslaaksossa lukuhaasteeseeni. Teoksen tarina oli kiinnostava ja sellainen, joka ei ollut ennen tullut vastaani. Tarina kertoi nuoresta ja orvosta Fiosta, joka maalasi tauluja. Rikas taidemaailman mesenaatti kiinnostui hänen tauluistaan. Maalaaminen oli nuorelle tytölle vain sivuharrastus rikollisen puuhastelunsa ohessa, sillä Fio elätti itsensä kiristämällä ihmisiä. Pikkuhiljaa maalaaminen vei yhä enemmän hänen aikaansa, ja hänen kykynsä kehittyivät.

Yhdeksänvuotiaaksi asti Fio luuli asuvansa palatsissa, sitten maailma ja hänen toverinsa opettivat hänelle, että hänen linnansa tavattiin h-ö-k-k-e-l-i, ja hän häpesi vastoin tahtoaan valtakuntaa, jonka valo ei onnistunut avaamaan kunnon ihmisten silmiä.

Tarinan juoni lyhykäisyydessään oli, että kuinka tuntemattomasta tehdään tunnettu, jonka kaikki haluavat tuntea ja nähdä. Lehdet kirjoittivat juttuja hänestä, vaikka eivät edes tienneet, kuka taiteilija oli, saatikka että olisivat nähneet hänen taulujaan. Kutsuja ja haastattelupyyntöjä sateli joka puolelta, ja pian Fio oppi, että meni tai ei, aina hänet oli nähty kutsuissa, riitti, että oli pelkästään kutsulistalla mukana.

Kirjan alku oli suurenmoinen ja se kertoi Fion hymyn historiasta, joka minusta on aika epätavallinen kirjan alku, mutta iloinen, hauska ja suorastaan hykerryttävä.

Ensimmäisen kerran Fion hymy nähtiin egyptiläisessä haudassa, joka oli peräisin 18. dynastian ajalta… Kohottaessaan öljylyhtyään lordi Dalhouse näki freskon, joka esitti Nebamonia, thebalaista arvohenkilöä, ja tämän vaimoa. Heidän välissään kyykötti suloisesti heidän tyttärensä, ja liekki paljasti hänen kasvoillaan erään vielä syntymättömän Fion hymyn…

Fion hymy ohitti äidin kohdunkaulan 9. toukokuuta 1980.

Kuuluisuus voi olla todella raskasta henkilölle, joka ei ole semmoista kaivannut. Nykyisin julkkis on yksi ammateista ja siihen on Suomessakin tuhansia halukkaita. Julkisuudessa eläminen voi tuoda mukanaan monia epäkohtia, joita varsinkin nuoret eivät ymmärrä. Kuten eräässä ohjelmassa sanotaan: yhtenä päivänä olet in ja toisena päivänä olet out.

Kirja oli virkistävä ja viihdyttävä, sanoisin kirjaa jopa realistisaduksi, jota kirjan loppuhuipennus korosti. Sudenkorennon lento toi esille taidemaailman ja julkisuuden inhorealistiset piirteet. Kirja kuvasi rehellisesti nuoren Fion elämää ja ajatuksia sekä päätöksiä, joita ei voinut perua. ***

Martin Page, Sudenkorennon lento
suom. Anu Partanen
LIKE 2005
Ranskankielinen alkuteos La libellule de ses huit ans 2003
s. 221

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Kimalaisen mettä




Keltaisen kirjaston Torgny Lindgrenin Kimalaisen mettä teos voitti vuonna 1995 Ruotsin Finlandia-palkinnon, August-palkinnon. Tämä tarina kertoi kahdesta veljeksestä, jotka olivat vihanneet toisiaan koko elämänsä ajan. Nyt elämän ehtoopuolella, kuoleman kolkutellessa molempien ovia, kumpikaan ei halunnut antaa periksi ensimmäisenä, vaan molemmat odottivat toisen kuolevan ensiksi pois. Kirjan veljeksiä riivasi leppymätön viha. Veljekset asuivat lähekkäin omissa pienissä taloissaan, mutta he eivät käyneet toistensa luona. Ainoastaan kissa kulki talosta toiseen. 

Veljesten elämään tuli hieman eloa, kun keski-ikäinen naiskirjailija tuli veljesten kotikuntaan luennoimaan pyhimyksistä. Toinen veljeksistä, Hadar, oli kutsunut kirjailijan luennoimaan ja tarjosi hänelle yösijaa kotonaan. Yön aikana lunta oli tullut niin paljon, että naisen piti odottaa aurausautoa avaamaan tiet. Odotellessa nainen kirjoitti aloittamaansa kirjaa. Hadarin jutut voittivat kirjoittamisen ja niin naisen lähtöpäivä siirtyi ja siirtyi.

Pian nainen tutustui myös toiseen veljekseen Olofiin. Naisesta tuli molempien veljesten sanansaattaja ja kertomusten kuuntelija. Kuunnellessaan miesten jutustelua, nainen pesi ja ruokki miehet sekä siivosi miesten asunnot ja pesi pyykit. Naiskirjailija kuuli veljesten yhteisen elämäntarinan molemmilta puolin. Kumpi tarina oli oikea, sen voi valita Kimalaisen mettä teoksesta.

Kyyneleet kihosivat nyt hänen, Olofin, silmiin, kun hän ajatteli kaikkea mitä oli oppinut Hadarilta: kiroilemisen, pajupillien veistämisen ja koipien repimisen sammakonpoikasilta, ihmisruumiin kaikki salaisuudet, haukien hirttämisen, viisun tytöstä joka istui kivellä, mahlan juoksuttamisen koivusta, viheltämisen hampaiden välistä. Niin, kaiken hän oli oppinut Hadarilta, ilman Hadarin opetuksia hän ei olisi tiennyt miten elämä on elettävä.

Kesäkuumalla oli viilentävää lukea talviajasta, lumesta ja talon lämmittämisestä puuhaloilla. Kirjan tarina oli erikoinen ja veljekset olivat tyyppeinä erilaisia, mutta myös samanlaisia vihanpitäjiä, sulkeutuneita ja anteeksiantamattomia. Naiskirjailija sai talven aikana kuulla miesten elämäntarinat, jotka olivat erikoiset, mutta liittyivät yhteen. Kirja sanoma on hiljaisuus ja yksinäisyys. Kirjasta nousee herkällä tavalla esille vanhuus, muistot ja kuolema. Kieltämättä kirja oli erikoinen: suolainen ja makea, joka jätti karvaan jälkimaun. ***

Torgny Lindgren, Kimalaisen mettä
suom. Rauno Ekholm
Tammi 1996
Hummelhonung 1995
s. 161

Osallistun Kimalaisen mettä teoksella Opuscolon Keltainen kesä -haasteeseen.
Kirjasta ovat postanneet Sara , Minna ja Matti