torstai 20. heinäkuuta 2017

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta


Samassa muistan uneni. Hahmon, joka piirtyi kuutamoa vasten. Lamauttavan pelon, jonka valtaan jouduin tajutessani, etten pystynyt liikkumaan enkä huutamaan.

Ruotsalaisen Camilla Greben psykologinen trilleri Kun jää pettää alta tuli Tuijatan vetämän Naisten viikon kolmanneksi kirjaksi kustantamon välityksellä, kun he suosittelivat kirjan yhteisbloggausta tälle päivälle. Kirja kertoo rakkaudesta tai rakkaudettomuudesta tai epätoivoisesta rakkaudesta ja tietysti myös rikoksista. Trillerin poliisitutkijana toimii Peter Lindgren. Peter on myös yksi tarinan kertojista, sillä Tukholman hienosto-omakotialueelta oli löytynyt naisen ruumis ja talon omistaja oli kadonnut. Talon omistajaa etsittiin mahdollisena epäiltynä. Rikos liitettiin vuosia aiemmin tapahtuneeseen henkirikokseen. Tuolloin rikoksen kohteena oli nuori mies. Epäillyn vaateliikeketjun toimitusjohtajan elämä tutkittiin perinpohjaisesti, mutta mies pysyi kadoksissa.

Hälytyskellojen olisi ehkä pitänyt silloin alkaa soida päässäni, mutta tietenkin uteliaisuuteni vain heräsi. Jos kohtasin hieman rikkinäisen ihmisen, tunsin aina eräänlaista tarvetta hoitaa avonaista haavaa.

Peterin poliisipäällikkö halusi kutsua tiimin jäseneksi myös vuosia aiemmin poliisia auttaneen profiloijan. Hannen näkökulmasta tuli tarinaan toinen kertomus.  Hanne toi tarinaan oman jännitteensä, sillä hänellä oli salaisuus, josta hän ei halunnut puhua tutkijatiimille. Ei edes Peterille, jonka kanssa hän oli ollut läheisempi kuin kenenkään muun kanssa koskaan. Peterin vuoksi Hanne oli ollut valmis luopumaan entisestä elämästä, mutta siitä oli jo kymmenen vuotta. Hannen tunteet eivät olleet muuttuneet. Yhteistyö entisen rakastetun kanssa onnistui kuitenkin ilman pahempia kömmähdyksiä, no lukekaa kirjasta narraanko. Hanne oli tutkinut kymmenen vuotta sitten nuoren miehen murhaa, joka liittyi tähän uusimpaan rikokseen, joten langat lähtivät johtamaan oikeaan suuntaan. Hannella oli ihan oma tapansa ajatella ja tutkia tapausta, ehkä laajemmin kuin poliiseilla. Hannen oma salaisuus toi kuitenkin hankaluuksia tutkimukseen.

Tarinan kolmannesta kertojasta voi lukija lukea tästä nimestään huolimatta kesälukemiseksi sopivasta trilleristä, vaikka Hannen sormenpäitä palelikin välillä ja lunta satoi. Kolmas kertoja liittyy tavalla tai toisella kadonneeseen toimitusjohtajaan. Tämä psykologinen trilleri koukutti rikkinäisten henkilöhahmojensa vuoksi. Jokaisen kertojan taustalta löytyi ikäviä juttuja, mutta myös niitä mukavia juttuja. Mikä tekee ihmisestä murhaajan? Yksi maailman vanhimmista motiiveista on rakkaus. Mutta mitä jos sitä rakkautta ei edes ole ollut? Jos ja kun elämä on kuvitelmaa, näytelmää tai näytös, ja lopulta esirippu laskeutuu...

”Ystävän erottaa vihollisesta vasta silloin, kun jää pettää alta.”
Inuiittien sananlasku

Camilla Grebe, Kun jää pettää alta
Suom. Sari Kumpulainen
Gummerus 2017
s. 506
Älskaren från huvudkontoret 2015
Trilleri
Arvostelukappale

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää (Naistenviikon 2. kirja)


Se sattuu liikaa. Joskus. Joskus se on vain sietämätöntä. Tämä arki. Tämä murhe. Tämä ruma elämä. Tämä latteus. Tämä typeryys. Kaikki mitä te ette ymmärrä. Anteeksi. Se oli tarpeetonta. Anteeksi.

Ruotsalaisen teologian tohtorin ja etiikan tutkijan Ann Heberleinin teos En tahdo kuolla, en vain jaksa elää kertoo hänen sairaudestaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja elämästä sen kanssa. Välillä se elämä tuntuu niin kamalalta, että halu tehdä itsemurha melkein voittaa. Nuorena hän ei saanut masennuslääkkeitä ennen kuin oli yrittänyt itsemurhaa, sillä silloin oli sellainen sääntö, että masennuslääkkeitä sai vain itsemurhaa yrittäneet. Masennus ei ollut oikea diagnoosi, joten kului vuosia ennen kuin oikea diagnoosi varmistui kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi, jossa vaihtelevat maaniset ja masennuskaudet. Lääkkeiden syömiset ja terapia ovat tärkeitä hoidossa, mutta takapakkeja tulee heti, kun terapeutti vaihtuu tai potilas jättää lääkkeet syömättä.

Totta kai olin liukumassa hypomaniaan. Jos olisin rehellisesti tunnustellut oloani, olisin ehkä pystynyt taltuttamaan sen. Mutta en ollut niin rehellinen. En halunnut pysähtyä. En vain halunnut. Siihen tilaan pääseminen on ihanaa. Ihanaa. Ainakin ajoittain. Ajoittain on voittamaton. Hetkittäin nerokas. Huumaantunut. Täyttynyt. Yhtäkkiä kaikki – kaikki – on erittäin tärkeää, erittäin merkityksellistä. Jokainen tekstinpätkä muuttuu elämän ja kuoleman kysymykseksi.

Ann Heberleinin En tahdo kuolla, en vain jaksa elää teos on niin kiihkeä ja se vie imussaan mielenterveyden kipupisteisiin kiihtyvällä vauhdilla aivan kuin itsekin olisi mukana manian pyörivässä karusellissa. Syytöksiä satelee entisille ja nykyisille ystäville ja työpaikoille. Pidetään suureellisia juhlia, kirjoitetaan yökaudet kaikkea mahdollista ja kierretään puhumassa kaikki kissanristiäiset, mutta vain jos niistä maksetaan, sillä kirjailija on hankkinut maniavaihteessa kaksi suurta taloa ja velkaa on valtavasti. Vaikka ei jaksaisi lähteä puhumaan, silti on pakko lähteä, sillä viisihenkinen perhe tarvitsee äidin ansiotulot selvitäkseen.

Onni. Enpä tiedä. En ole tottunut olemaan onnellinen. Se tuntuisi epämukavalta. Joskus uskon että pysyn onnettomana – epäonnisena – myös siksi että se on turvallista. Tämän tappion minä taidan. Sen minä tunnistan. Rakas vanha ystävä. Turvallinen.

Olin pitkään halunnut lukea tämän kirjan, ja tiesin mistä se kertoi, mutta silti se hyökyi päälle vimmaisuudella ja melkein hukutti minut. Olin kirjailijan kanssa laiturilla, kun hän mietti elämänsä lopettamista, jäähyväisiä, mustaa vettä. En edes pystynyt ajattelemaan, että pinnistele vielä, kyllä sinä jaksat elää. Kirja vaikutti niin voimakkaasti, että varasin heti Heberleinin kaksi muuta suomennettua teosta. Kirja on aihepiiriltään tietoteos kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, mutta se on myös kirjailijan elämänkuvaus. Sairaus kulkee kuin aaltoliikkeenä hänen elämässään. Kirja valikoitui naistenviikon kirjaksi kuin kohtalon oikusta. Elämä on kuin oikku, jota on vain kestettävä.

Ann Heberlein, En tahdo kuolla, en vain jaksa elää *****
Suom. Ulla Lempinen
Atena 2010
s. 165
Jag vill inte dö, jag vill bara inte leva 2010
Tietoteos

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen (Naistenviikon 1. kirja)


En oikein tiedä, kuinka kirjoittaa itsestäni. Jokainen valitsemani tyyli valitsee itsensä pois jo ennen kuin kappale on valmis. Anna mennä vain, ajattelen mielessäni, levitän käteni ja sanon, c´est moi, nieltävä se on. Luotan lukijaan. Sitähän suosittelen ihmisille, jotka mielivät kirjojaan julkisuuteen. Luota lukijaasi, älä syötä lusikalla, älä suhtaudu alentuvasti, myönnä että lukijasi on vähintään yhtä terävä kuin sinä, ja lakkaa olemasta niin kirotun kiehtova.

Siitä huolimatta, että suosittu brittikirjailija Hilary Mantel, joka on voittanut kaksi Man Booker-palkintoa (Susipalatsi ja Syytettyjen sali), suosittelee itselleen, että ei olisi niin kirotun kiehtova, minusta hän on kiehtova. Vain varjo häälyväinen on Hilary Mantelin  muistelmateos itsestään ja elämästään, joka ei ole ollut suosiostaan huolimatta pintaliitoa ja elämää kirjallisuuden aateliskerhossa. Hänen elämänsä on ollut rankkaa ja hänen kehonsa arvet kertovat julmaa tarinaa, julmempaa kuin mitä hän on kirjoissaan kertonut. Hilary Mantel on sairastanut koko ikänsä mm. migreeniä, mutta pahempi tauti kuin migreeni löydettiin vasta vuosikausien jälkeen. Tätä ennen Mantel joutui jopa olemaan suljetulla osastolla, koska lääkäreiden mielestä hänen oireensa viittasivat mielenterveyspuolelle.

Mikään fyysinen kipu ei ole koskaan vetänyt vertoja tuolle aamuiselle tappavan kauhun hyöylle, vasarana takovalle sydämelle. On pakko liikkua, astella pienessä huoneessa edes takaisin. Pakottautua tuolin, vain ampaistakseen heti ylös. Kädet kiskovat vaatteita ja raastavat käsivarsia. Hengitys on repivän katkonaista. Tulee halu heittäytyä päin ikkunaa ja seiniä. Jok´ikinen hermosäie värisee paniikissa.

Yllä oleva  lainaus on kohtauksista mitä kirjailija sai, kun söi erästä mielenterveyslääkettä. Lääkkeitä vaihdeltiin ja vointi huononi. Lääkärit hoitivat jo lääkkeiden aiheuttamia sivuvaikutuksia, eikä itse sairautta, josta ei vielä tiedetty mitään tai siitä ei ymmärretty mitään. Lääkärit taistelivat siis poistaakseen kirjailijan hulluuden, jota ei ollut, kun hän meni oireidensa kanssa lääkäriin, mutta joka kehittyi lääkkeillä.

Jos astuin jalallani yleislääkärin vastaanotolle – kuten tein, kun aloin voida yhä huonommin ja huonommin – otin riskin, että minulle määrättäisiin annos, joka tainnuttaisi norsun seisovilta jaloiltaan. Valium, josta tiesin, ettei sitä pitäisi mennä lähellekään, ei, ellei mielinyt poliisin käsiin.

Yrittääkseen pysytellä edes jonkinlaisessa kunnossa, sillä nuori Hilary Mantel ei pystynyt ammattityöhön, hän meni kirjastoon ja lainasi paksun pinon Ranskan vallankumousta koskevia kirjoja. Hän luki ja teki muistiinpanoja, luki kuningasvallasta ja sen julmuudesta ja alkoi kirjoittaa. Hän muutti eri mantereelle ja jatkoi kirjoittamista ja lopulta kirja lähti kustantajalle. Samoin tieto kirjailijaa invalidoivasta taudista löytyi. Se oli levinnyt laajalle elimistöön, joten se vaati runsaasti leikkauksia ja lääkehoitoa.

La la la. Ma ma ma. Joulukuu 1979. Sain yllykkeen jättää viestin vuoteeni viereen: jos herään vihanneksena, pankaa minut kattilaan.

Hilary Mantel purkaa itsensä kerältä auki ja aukoo elämänkeränsä solmukohtia auki. Lukija voi vain hämmennyksissään lukea eteenpäin. Salaisuuksia, menetyksiä, sairauksia, elämää eri maissa. Tämä elämäkerta koskettaa monella tasolla. Upeaa ja syvällistä kerrontaa, ja vietin kirjaa lukiessa monta hämmentävää hetkeä loistavan kirjailijan seurassa. Sain kirjan Ullalta ja tämä bloggaus on Ullan muistolle.

En kirjoita saadakseni mitään erityistä myötätuntoa. Ihmiset selviytyvät paljon pahemmastakin tarttumatta koskaan kynään.

Hilary Mantel, Vain varjo häälyväinen *****
Suom. Kaisa Sivenius
Teos 2015
s. 257
Giving Up the Ghost 2003
Elämäkerta

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Tommy Tabermann: Aivan kuin joku itkisi


Sade, kastele maan haljenneet huulet
viljan lempeäksi hymyksi
Sade, älä yllätä koditonta
lehdettömän puun tiellä
Sade. Älä hukuta riisiä tyhjiksi kupeiksi
Sade, pese sokeiden silmistä unien imelä
Sade, kastele hyökkääjien aseista ruuti
Sade, pese mullasta iäksi veri
Sade, ojenna kätesi ruusuille ja siemeniä suuteleville
Sade, aivan kuin joku itkisi,
                                          ilosta.


Tommy Tabermann (1947-2010) on yksi lempirunoilijoistani, enkä uskoakseni ole ainoa ihailija. Täällä blogissa olen esitellyt hänen runojaan monet kerrat.  Ensimmäinen runokokoelma Ruusuja Rosa Luxemburgille ilmestyi vuonna 1970. 40-vuotisen kirjailijauransa aikana kirjoja ilmestyi lähes 80. Tabermann kirjoitti myös proosateoksia, kolumneja ja hän oli toimittaja. Uutisvuoto-tv-ohjelmassa hän oli peräti 300 kertaa. Tabermann oli myös yhteiskunnallinen  vaikuttaja ja viimeiset elinvuodet hän oli kansanedustaja. Yhteiskunnallinen kiinnostus näkyy hänen monissa runoissa, vaikka hänen runojensa pääteemoiksi nousevat rakkaus, miehen ja naisen suhde ja erotiikka. Tommy Tabermann – nimikkopalkinto myönnettiin ensimmäisen kerran vuonna 2012 Toni Edelmannille.

Sain Tommy Tabermannin runokirjan Aivan kuin joku itkisi ystäviltäni 15-vuotislahjaksi. Se oli toiveeni ja vieläkin hellyydellä ajattelen heitä, nuoria ystäviäni, he toteuttivat toiveeni. Päällystin runokirjan kontaktimuovilla, jotta se pysyisi hyvänä, sillä runokirja kulki mukanani ja luin siitä runoja aina kun tuli sellainen olo,  että tämän runon haluan lukea. Joidenkin runojen kohdalle olen piirtänyt punaisia sydämiä ja joidenkin kohdalle sydämen, joka itkee kyyneliä. Ajattelen lempeydellä tuota nuorta runotyttöä, itseäni. Tietysti rakkausrunot kiinnostivat, sillä aika oli ihastusten aikaa.

Miksi runokirja puhutteli minua niin kovasti on juuri se yhteiskunnallinen sanoma. Runot eivät ole pelkästään sanoja aseteltuna kauniisti sopimaan toisiinsa, vaan ne laittavat kyyneleet valumaan silmistä maailmassa tapahtuvien epäkohtien vuoksi, väkivallan, sorron, tappamisen, sotien vuoksi ja sitten vastakohtana on sanomattoman kaunis rakkaus ja kaipaus hellään syliin. Voi Tommy, kirjoitit runoillasi itsesi unohtumattomaksi. Tähtien vilkutusta sinulle, missä sitten oletkin.

Kuu nostaa keltaisen purjeensa
             pilvien kuohuihin, eteenpäin,
yö kuin pieni asema ja seisahtunut juna,
             ja laulamattakin jo kuuluu
                                                lintu,
                      luumupuun pimeää keinuvassa laivassa.


Tommy Tabermann, Aivan kuin joku itkisi *****
Wsoy 1973
s. 52

Osallistun kirjalla Ompun runohaasteeseen

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Kirjabloggaajan kesäaakkosia H-N


Kesäaakkoset jatkuvat!

H = Helmi – mummo oli hauska ihminen. Ehdin tuntea hänet pari vuotta, ennen kuin hän kuoli. Olen siis tuntenut lasteni isomummon, mutta he eivät. Helmi – mummo oli perheineen Karjalan evakkoja. Sota-aikana tuli lähtö Laatokan rannalta kotitalosta ja lopulliseksi asuinpaikaksi jäi Oulu. Hänessä näkyi karjalaisuus iloisena touhuamisena, hän teki hyvää ruokaa ja leipoi herkkuja. En ollut syönyt koskaan karjalanpiirakoita, koska en syönyt riisipuuroa, mutta leivoimme yhdessä karjalanpiirakoita ja opin syömään niitä. Meistä tuli hyvät ystävät yli sukupolvirajojen ja hän pysyy aina muistoissani. Näen Helmi-mummon omassa tytössäni, temperamentin, nopsat jalat ja touhukkuuden.

I = Inarista on tullut läheinen paikka, jossa käyn monesti vuodessa. Inarissa olen saanut tutustua saamelaisiin, saamelaisuuteen, saamen kieliin ja ortodoksi-uskontoon. Juhlissa on hienoa, kun saamelaisilla on kauniit saamelaisasut päällä. Saamelaisohjelmat tulee seurattua telkkarista: Unna Junna lastenohjelma ja Oddasad uutiset, jotta oppisin vähän kieltä. Inarissa kannattaa käydä Siidassa, joka on saamelaismuseo ja Sajoksessa, joka on saamelaisten kulttuuritalo, jossa istutaan mm. saamelaiskäräjät, siellä on kirjasto ja juhlasali sekä ravintola.

J = Junalla matkustan aika paljon ja toivon, että junarata jatkuisi Jäämerelle asti, sillä silloin voisin matkustaa junalla Inariin asti. Nyt juna lopettaa Rovaniemelle ja siitä on jatkettava matkaa linja-autolla. Junalla olen matkustanut myös koirien kanssa. Kerran viereeni osui nuori pappismies. Samassa vaunussa oli myös humalainen, joka jutteli isolla äänellä itsekseen koko ajan. Tunnelma oli kesäkuumassa täydessä junavaunussa kuin suoraan jostakin jännitysnäytelmästä, jota korosti toimimaton vessanovi, joten jo haju loi julman ja oksettavan ilmapiirin. Junavaunussa alkoi olla jo lynkkausmeininki humalaista miestä kohtaan, ja pahin lynkkaaja vaikutti olevan se vieressäni istuva pappismies. Onneksi saavuttiin perille, ennen kuin mitään pahempaa tapahtui.

K = Kirjablogia olen harrastanut viisi vuotta ja innostusta riittää edelleen. Kirjablogi ei nyt kauhiasti ole muuttunut matkan varrella, ulkonäkö vaihtelee aina silloin tällöin. Tällä hetkellä on selvästi menossa historia/elämäkerta/fantasiakausi, jota värittää jännityskirjat ja trillerit. Minulle sotakirjat ovat vaikeita aiheita, mutta tulipa luettua pari toiseen maailmansotaan liittyvää kirjaa ja yksi ensimmäiseen maailmansotaan liittyvä kirja nyt heinäkuussa.

L = Lapset ovat maailman tärkein asia. Lasten hyvinvointi, koulutus ja perustarpeet kuuluisivat jokaiselle lapselle maapallolla. Suomalainen uusi innovaatio on koulutus+liikunta ja sen vienti ulkomaille. Ulkomailta käyvät Suomessa ihmettelemässä, miten lapset ovat koulussa muutaman tunnin ajan, syövät ilmaisen ruuan ja ovat koulupäivästä ison ajan ulkona välitunnilla tai liikuntatunnilla. Ja silti, vaikka opetusta tulee vähän, lapset oppivat ja osaavat hyvin kouluaineita. Liikunta kunniaan ja varsinkin vapaa liikunta.

M = Muu maa mustikka, oma maa mansikka. Vanha sananparsi tulee mieleen m-kirjaimesta, mutta myös mansikat. Meillä on oma mansikkamaa, joka vaatii kovasti työtä, mutta sitten talvella saa herkutella luomumansikoita. Eilen kuului oikea isojen lintujen laulukuoro mansikkamaalta, ja sinne oli kokoontunut kymmenkunta lokkia miettimään yhdessä, miten pääsisi rautalankaverkkojen sisäpuolelle syömään kypsiä mansikoita. Linnut ovat hoksaavaisia ja nokkivat mansikoita verkon raoista. Rautaverkot pitävät muut poissa, mutta kyllä sinne etanat ja myyrät pääsevät halutessaan, ja niiden perässä tarhuri. Luonto on ihmeellinen.

N = Tähän sopii namit, sillä olen herkuttelija, kuten tuosta m-kirjaimestakin huomaa. Mansikat ovat hyviä nameja. Jäätelöä kuluu koko vuoden ajan sopivasti. Talvisin vaniljajäätelöä ja omatekemää omenahilloa, kesäisin sellaista jäätelöä mikä syödään heti. Valkosuklaalla kuorrutettu jäätelötikku tai jokin marjainen sorbetti, nam ja maiskis. Ja ihan pakko on syödä välillä irtokarkkeja, ja joka kerta sanotaan miehen kanssa, että ei ikinä enää irtokarkkeja, koska niistä tulee huono olo.

Lue myös Kirjabloggaajan kesäaakkosia A - G

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Arnost Lustig: Rukous Katarzyna Horowitzille


Katarzyna Horowitzissa, joka oli äsken laiturilla noussut isäänsä vastaan sanoen ”Mutta minä en halua kuolla…” (juuri se oli saanut Cohenin vaatimaan Brenskeltä tyttöä mukaansa jo ratapihalla), se herätti ihastusta: se vaikutti häneen kuin täyteläinen viini joka äkkiarvaamatta aiheuttaa makean, syvän ja epätodellisen huimauksen.

Nuori Katarzyna oli perheineen kulkemassa kohti varmaa kuolemaa toisen maailmansodan aikana, kun rikas amerikanjuutalainen kuuli Katarzynan lauseen ja pyysi natsikomentajaa säästämään tytön. Hän halusi olla tytön huoltaja. Amerikanjuutalainen oli ryhmänsä kanssa jostakin syystä tullut Eurooppaan keskelle etnisiä puhdistuksia ja oli jäänyt natsien vangiksi. Näitä rikkaita juutalaisia aiottiin käyttää sotavankien  vaihdossa. Lipeväksi puhemieheksi aikomuksissa oli valittu kenraali Brenske, joka aikoi auttaa Amerikan matkustusasiakirjoilla matkaavia miehiä ja Katarzynaa poistumaan maasta turvallisesti. 

Te olette meidän käsissämme, ja ennen kuin luovutamme teidät eteenpäin haluamme jonkinlaisen korvauksen. Meidän sotilaamme ovat siellä teidän puolellanne, ja asiaan liittyy suorastaan uskomattomia määriä rahaa. Todella monimutkainen moraalinen ja kansantaloudellinen juttu. Olette niin älykkäitä, että minun on turha selitellä tämän enempää. Mitä enemmän ihmisiä, sitä enemmän kustannuksia ja päinvastoin, näin on asia tässä armeijassa. Jos sotaa, sellaista kuin tämä meidän, käydään elämästä ja kuolemasta, on Saksalla, eli maalla jota tässä kiistassa edustan, siinä sodassa täydet oikeudet.

Matkalaisille varattiin juna ja ennen kuin juna pääsi lähtemään junan kustannuksista piti maksaa. Näin jatkettiin koko ajan. Lopulta oltiin perillä laivan luona ja jälleen kaikesta oli maksettava mm. miinojen raivaamisesta merestä. Saksalaiset olivat nimittäin laskeneet miten rikkaita nämä juutalaiset olivat, ja aikoivat siirrättää miesten varat Saksalle. Kun varat loppuivat alkoi sukulaisten rahojen lypsäminen ja sähkeet lensivät edestakaisin ja rahat siirtyivät pikapikaa saksalaisille. Brenske hieroi käsiään tyytyväisenä ja keksi kaikenlaisia juttuja, joista oli mahdollista saada lisää rahaa. Aika kului ja juna kulki. Jälleen oltiin keskitysleirillä.

Tsekkiläinen Arnost Lustig (1926-2011) joutui itsekin keskitysleirille ja kaikista hänen kirjoistaan nousee sota- ja keskitysleirikokemukset esille. Rukous Katarzyna Horowitzille  on hieman erilaisesta näkökulmasta kerrottu sotavankikuvaus. Piinaava junamatka ja toivo vapaudesta, sekä pelko loivat psykologisen jännityskertomuksen kammottavasta matkasta. 

Arnost Lustig, Rukous Katarzyna Horowitzille ****
Suom. Nina Saikkonen
Like 2008 toinen painos
s. 169
Modlitwa do Katarzyny Horowitz 1964


keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Samuel Beckett: Piiritetyn huoneen novelleja


Muistot ovat tappavia. Niinpä ei pidä ajatella tiettyjä asioita jotka ovat sinulle rakkaita, tai pikemminkin niitä täytyy ajatella, koska jos et tee sitä, on olemassa vaara että ne vähä vähältä löytyvät mielestäsi. Tarkoitan, että sinun on ajateltava niitä jonkin aikaa, aika pitkään, joka päivä useita kertoja, kunnes ne vajoavat mutaan ikuisiksi ajoiksi. Tämä on käsky.

Irlantilaisen nobelistin (1969) Samuel Beckettin (1906-1989) teos Piiritetyn huoneen novelleja sisältää kolme novellia: Karkotettu, Rauhoittava lääke ja Loppu. Novellit on julkaistu Ranskassa 1946, sillä Beckett muutti jo ennen toista maailmansotaa Ranskaan töihin. Hän kirjoitti teoksensa ensin ranskaksi ja käänsi ne sitten englanniksi. Saksan miehityksen aikana Beckett toimi vastarintaliikkeessä. Novellikirjan nimi henkii sota-aikaa ja novellien henkilö anonyymi mies on karkotettu, kukaan ei halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä ja jo puheesta kuulee, että hän ei kuulu paikkakunnan asukkaisiin.

Kaikki kolme novellia voisi kertoa samasta miehestä, mutta on niissä eroavuuksiakin. Novellista toiseen seuraa jotain samaa. Novellit ovat pessimistisiä, synkkiä, brutaaleja, karkeita, raakoja jopa iljettäviä. Tuoko Beckett sodan julmuuden ihmisiä kohtaan ikävästi esille vai rauhanajan ihmisten inhottavuudet erilaisuutta kohtaan julmaakin julmemmalla tavalla. Nämä novellit voisivat puhua tästä päivästä, kun pakolaiset asuvat muoviteltoissa lumen ja mutavellin keskellä vailla minkäänlaista hygieniaa. Tai romanit istuvat kerjäämässä ja ihmiset ajavat heitä pois. Poissa silmistä, poissa mielestä, ongelmaa ei ole.

Beckett tuo ulosteet ja kusen, lian ja taudit, sairaudet, kuolemanpelon ja yksinäisyyden lukijan silmille kaunistelematta mitään. Jopa itsemurhan ennen viime hetkeä. Novellien miehet ajattelevat ja heillä on selvästi ollut parempiakin hetkiä elämässään, mutta nyt parasta on se, että kukaan ei häiritse ja hyljeksi. Miehet ovat kohtaloonsa sopeutuneet, mutta siitäkin huolimatta lukemalla näistä miehistä makaamassa lannassa tai kuvaamassa kehon toimintoja, olo on oikeastaan oksettava. Mitä voisi tehdä miesten puolesta. Jos minä olen hyvä ja annan rahaa, niin toinen tulee ja ajaa miehen pois, haukkuu, on ilkeä. Mitä me tiedämme ihmisestä, joka makaa maassa, autammeko? Voi Beckett sinä teit vastarintatyötä ja autoit ihmisiä natsien hirmuvallan aikana, piileksit ja pakenit hirmuhallitsijan alamaisia. Kaikki se paska sodan aikana puskee ulos näistä kauheista novelleista.

Samuel Beckett, Piiritetyn huoneen novelleja
Suom. Anni Sumari
Like 2000
s. 119 + 16 sivua kääntäjältä
L´Expulse (Karkotettu) 1946
Le calmant (Rauhoittava lääke) 1946
La fin (Loppu) 1946

Osallistun kirjalla Nipvetin Novellihaasteeseen 2 
Peukutan kaikkien kolmen novellin samaa näkökulmateemaa. Ihmiset voivat olla paskoja toisilleen ja tietyt tilanteet vaikuttavat siihen vahvasti.


maanantai 10. heinäkuuta 2017

Siiri Enoranta: Surunhauras, Lasinterävä



Leana pysähtyi katsomaan kirkkaanvihreää kyynärvartensa mittaista liskoa, joka vasta yritti tointua nukutusta yöstä, se pälyili Leanaa ulkonevilla silmillään. Hän juoksi taas ja väisti tiheänä paikoillaan surisevan hyttysparven, juoksi taas ja loikki kaatuneiden, sammaloituneiden puunrunkojen yli. Leana tunsi reitin kuin oman sydämensä, sillä tavalla kuin sen saattoi tuntea, läpikotaisin mutta ei koskaan kokonaan.

Siiri Enoranta aloittaa vuoden 2016 Topelius-palkinnon voittaneen teoksensa Surunhauras, Lasinterävä tapahtumalla, joka muuttaa kirjan henkilöiden elämää Surukauriin saarilla. Leanan pienempi lapsi Uli haluaa pois saarilta, sillä hänen kantamansa suru on valtavan suuri taakka, liian suuri taakka pienelle kuusivuotiaalle pojalle. Niinpä Uli lähettää pullopostia ja pyytää hakemaan hänet pois uskomattoman kauniilta saarelta, jossa surukauriit ennustavat jokaiselle kuusivuotiaalle lapselle tulevaisuuden, sen jälkeen kukaan ei näe surukauriita. Jokainen lapsi tietää jo pienenä mikä hänestä tulee aikuisena, mutta Ulille ei sekään ole selvinnyt. Hän vain itkee ja suree.

Ulin isosisko Linania on myös kirjan päähenkilöitä ja hän kokee suuren muutoksen elämässään kohdatessaan Mereian, Sarastuksen lasittaren. Mereia saapui Sarastuksen Lasinkirkkaan prinsessan Sadeian seurueessa valtamerialuksella Surukauriin saarille. Sadeia halusi itselleen surukauriin, mutta kohtasi rakkauden, jota ei ollut uskonut kokevansa koskaan. Siispä lähtö Surukauriin saarilta oli vaikeaa. Sadeia vei mennessään surukauriin.

”Ennustatko sinä minulle surua?” Sadeia kysyi. Hän ei tiennyt mitä oli odottanut kauriin tekevän, mutta jokainen sekunti, jonka kauris vietti niityllä merkitsi enemmän tuskaa, ainakin jos uskoi Surukauriin kansan ihmisiä.

Paluu Sidrineialle oli ikävä, sillä Sadeian poissa ollessa valtakunta oli vallattu ja valtaajat asuivat Sadeian kotipalatsissa Sarastuksessa. Valtaajat olivat miehiä. Sidrineiassa naiset hallitsivat ja olivat valta-asemassa. Miten nuori Sadeia selvisi valloittajista ja mikä surukauriin kohtalo oli? Kirjan huikean kaunis tarina koukutti elämän- ja ihmiskuvauksilla, joita ei ole, mutta joita voisi olla. Fantasianomainen tulevaisuuskirja toisistaan tietämättömistä ihmisistä, erikoisista uskomuksista ja kulttuureista, rakkaudesta ja surusta, vallanhimosta ja pakkomielteistä, ihmisten alistamisesta, kirja on täynnä toiseutta ja erilaisuutta, vastakohtaisuuksia ja hyvän ja pahan vertausta.

Onko mahdollista kahden toisistaan poikkeavan kansan olevan samoista esi-isistä lähtöisin. Siiri Enoranta kuvaa teoksessaan Surunhauras, Lasinterävä ihmislajin kehittymistä eri olosuhteissa. Kirja on todellinen lukuhelmi, joka sisälsi Surukauriin saarten uskomattoman kaunista kuvailua. Mielestäni luontokuvaukset ovat tekstin kielikuvien ja tarinaan liittyvien erikoisten sanojen ohella unenomaista ja satumaista luettavaa.  Surunhauras, Lasinterävä on kaunein tarina mitä olen lukenut fantasiakirjallisuudesta.

Älä anna tämän olla minun syytäni, Uli pyysi ääneti kauriilta ja koukkunokikkaalta, älä anna kaiken olla tuhoutunut, hän pyysi mereltä, joka pystyisi valtavalla suolaisella kidallaan sammuttamaan minkä tahansa tulivuoren.

Siiri Enoranta, Surunhauras, Lasinterävä *****
Wsoy  2015
s. 473
Fantasia

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

Surukauriin saarilla ovat käyneet mm. SuketusMaria, Kirjanurkkaus, Linnea, Reta ja Niina

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Kirjabloggaajan kesäaakkosia A-G 1000. postaus


Blogeissa on pyörinyt vähän aikaa kesähaaste, jossa kerrotaan aakkosten mukaan jotakin itsestä. Tämä Kesäaakkoshaaste on Ja kaikkea muuta-blogin Minnan alulle panema. Mietin jotain kivaa, koska blogin 1000. postaus tuli ajankohtaiseksi, jippii, ja tämä kesähaaste tuntui heti mukavalta idealta tonnipostaukseksi. Jotain piristystä koleaan kesään. Tosin olen tänään huiskinut hiki päässä ja haravoinut ison kasallisen heinää, eikä palellut shortseissa ja topissa. Pitää nauttia niistä lyhyistä lämpimistä hetkistä. Sitten niitä kesäaakkosia:

A = Avain. Avaimesta olisi aika monta hauskaa tarinaa kerrottavaksi, sillä minä ja perheeni olemme lahjakkaita jättämään avaimet matkasta pois tai jättämään autonavaimet auton sisälle. Kerran minulla oli semmoinen auto, että takakontin oveen ei ollut avainta, joten sieltä pääsi tarvittaessa kömpimään auton sisälle.
Sitten siihen avain-tarinaan, tyttöni oli silloin 2,5 v.  Oli pakkasaamu ja takapihalla oli paljon lunta. Seinän vierellä oli meidän silloisen koiran, Remun, koirankoppi. Minulla oli prinsessamallinen yöpaita (voi äiti!), kukallinen, lyhyet pussihihat, rimpsuja vaikka muille jakaa ja onneksi se oli maahan asti pitkä. Olin avojaloin, kun eihän pakkasella tarvita sukkia, kun sairastaa keuhkokuumetta. On siis niin kuuma ja 40 astetta kuumetta ja minä menen viemään Remulle ruokaa takapihalle. Tyttöni tulee perässä ja laittaa takaoven lukkoon, sillä se oli sellainen ripa, joka nostettiin ylös tai  alas. Tyttöni oli sisällä ja minä ulkona ja sitten yritin neuvoa miten ripa lasketaan alas, mutta se oli liian tiukka. Eihän se auttanut kuin juosta lumihankia pitkin avojaloin ympäri rivitalon etupuolelle ja rimputtaa naapurin ovikelloa. Onneksi siellä oltiin kotona ja soittivat avainpalvelusta aukaisemaan oven. Kyllä minulla oli sydän kurkussa, että mitä se tyttö keksii yksinään kotona. Tällä tarinalla oli onnellinen loppu.

B = B-kirjaimesta voisin kertoa bingo-juttuja, sillä uskokaa tai älkää bingon pelaamisen avulla on mukava opettaa matematiikkaa.
Tarinaan liitän Barcelonan. En ole vielä käynyt Barcelonassa, mutta aion kyllä käydä. Barcelonassa on lukuisia taidemuseoita ja koko kaupunkihan henkii Gaudin arkkitehtuuria ja taideteoksia. Barcelonasta tulee mieleeni siis taide. Olen aina ollut kiinnostunut taiteista ja olisin halunnut taidealalle, mutta en ole käynyt mitään taidekoulutusta. Olen piirtänyt pienestä asti ja unelmani oli piirtää ammatikseni Aku Ankka-sarjakuvaa Walt Disneyllä Amerikassa. No piirtäminen ja askartelu on jäänyt itse tehtyihin kortteihin, joita sukulaiset ja ystävät saavat jouluna ja juhlapäivinä.

C = Leonard Cohen lauloi Hallelujah-laulua, kun mietin sanoja näihin kesäaakkosiin. Upea laulu ja olen aina pitänyt kyseisestä laulajasta. Matala, miehekäs, karhea ääni vetoaa. Minustahan piti tulla myös konserttipianisti, sillä toivoin pienenä flyygeliä joululahjaksi, en saanut, eikä se olisi mahtunut mitenkään meidän kotiin, vaikka asuimme omakotitalossa. Enkä saanut viulua, enkä kitaraa. Kuljin sitten eri kuoroissa laulamassa. Omat lapset ovat sitten saaneet soittimia ja olisivat saaneet mennä musiikkiopetukseen, mutta olivat enemmän kiinnostuneita liikunnasta ja urheilusta.

D = D-vitamiini. Syön pimeään vuodenaikaan D-vitamiinia, sillä toivoisin, että se vahvistaisi ihoa ja luita. Värttinäluun olen saanut kerran poikki, ja siinä samalla meni solisluukin rikki. Tämä tapahtui muutama vuosi takaperin, kun meillä oli vielä rakas Andy-koira. Oli yö ja lähdin vauhdikkaasti toalettiin, enkä laittanut valoja. Sitten vaan huomasin makaavani eteisen lattialla rähmällään, kun kompastuin Andyyn pimeässä. Jessus, että minusta lähti omituinen valittava ulina, kun käsi oli niin kipeä. No aamulla lääkäriin ja käsi kipsattiin ja lopulta sekin tarina sai onnellisen lopun. Syön siis D-vitamiinia ja tänä kesänä on tullut auringosta niin vähän D-vitamiinia, että taidan piakkoin aloittaa sen syömisen. Tämä oli pieni muistutus auringolle sen työtehtävistä kesäisin.

E = Enkeli. Minussa ei ole hamstraajan vikaa, enkä ole keräilijäluonne. Vuosia sitten meille alkoi ilmestyä enkeleitä, siis pieniä koriste-enkeleitä ja tauluja. Olin ajatellut, että joka huoneessa voisi olla enkeli ja niinhän siinä kävi, että jopa astiankuivauskaapissa asui enkeli. On se muuten aika kiva katsoa lipastonlaatikkoon ja nähdä siellä enkeli. Tietysti joulukuusessakin on melkein vain enkeleitä. Mutta loppujen lopuksi enkeleitä on vähän, ihan sopivasti. Jos jokin enkeli haluaa tulla meille, niin tervetuloa.

F = Tietysti tästä tulee mieleen Fakiiri Kronblom ja suolaa, suolaa. Hän oli mainio taikuri lapsuudessa. Ihan höpsö ja niin minäkin olen. Sirkustemput ovat kiinnostaneet aina ja lähinnä liikunnalliset. Lapsena kiipesimme puolitoistakerroksisen omakotitalon katolle ja hypimme lumihankeen. Nyt kun ajattelen, niin katonharja oli aika jyrkkä, eikä siellä ollut rappusia mitä kiivetä, mutta suojelusenkelit olivat lähellä, eikä mitään sattunut. Oli se kyllä hauskaa lentää ilmojen halki alas lumeen.

G = Gelatiini. Jos joku ei tiedä mitä gelatiini on, niin se on siannahasta tehtyä liivatetta, jolla saostetaan esim. karamelleja tai leivonnaisia. Tämä tarina on tosi. Olin isossa ruokakaupassa ja minua kohti käveli  hunnutettu nainen, joka ei puhunut suomea, vaan näytti keksipakettia ja kädessään pitämää kännykkää. Hetihän minä arvasin, että minun pitää lukea sisällysluettelo kännykän toisessa päässä olevalle henkilölle. Luettelin aineet puhelimeen ja myös lisäainenumerot. Hunnutettu nainen sanoi vaan gelatin, gelatin.
Mainosisku! Fazerilla on hedelmäkarkkipusseja, joissa lukee pussin päällä ei gelatiinia.  Minusta ihan hyvin voisi elintarvikepakkauksiin laittaa sianlihaton tai ei gelatiinia. Onhan niissä laktoositon, gluteeniton, rasvaton, sokeriton ym. Itse olen pähkinöille allerginen ja joka jäätelöpaketissa, suklaapaketissa ja keksipaketissa lukee, että saattaa sisältää pähkinää. Onneksi antihistamiinit auttavat, jos nokkosrokko iskee päälle.

Tällaisia omakohtaisia tarinoita tällä kertaa ja jatketaan kesäaakkosten parissa kesän aikana.
Vielä täytyy tuulettaa tonnin edestä, on se vaan niin makea luku.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla


”Ei ihme, että tätä kutsutaan metsän kuninkaaksi”, Tenho sanoi yllättäen. ”Suu on niin suuri, että pääni saattaisi mahtua sinne. Vartalo ja erityisesti käpälät ovat valtavan isot. En ole milloinkaan nähnyt näin läheltä näin väkevää olentoa.”

Mikko Kamulan uskomattoman jännittävä esikoisteos Ikimetsien sydänmailla aloittaa uuden Metsän kansa-kirjasarjan, joka kertoo Juko Rautaparran perheestä 1400-luvun Savossa. Perhe on lähtenyt verottajaa karkuun erämaan sydänmaille, ja elää luonnonvoimien, eläinten ja myyttisten henkien keskellä. Perheeseen kuuluu Jukon uusi vaimo ja heidän vastasyntynyt vauva, vanhin poika Heiska, tytär Varpu ja Tenho, joka kuulee ja näkee sekä vaistoaa enemmän kuin pienelle pojalle olisi tarpeen. Perheeseen kuuluu myös isoäiti.

”Pidä parempaa huolta riihestä.”
Tenho kamppaili pahaa oloa vastaan ja yritti pitää katseensa omituisessa olennossa, jonka täytyi olla riihenhaltija. Kasvonpiirteiltään haltija näytti ehkä kuusikymmentävuotiaalta, mutta jotenkin kaikesta sai sen vaikutelman, että se oli vanhempi. Paljon vanhempi.

Juko on saanut tekevänä miehenä aikaiseksi jo kunnollisen tilan kotieläimineen ja asumuksineen, joita monet ulkopuoliset kadehtivat. Karjalaiset ja venäläiset etsivät koko ajan ryöstettävää, lappalaisten kanssa on riitoja ja se viheliäinen veronkantaja etsii uusia veronmaksajia, sillä hän elelee komeasti verottamalla oman osansa ihmisten työstä ja aikaansaannoksista. Aika on veristä aikaa ja viisainta on kantaa aina mukana aseita, mutta kirouksia vastaan eivät aseet auta ja Juko Rautaparran perheen ylle langetetun vahvan kirouksen vaikutukset näkyvät koko kirjan ajan.

”Karhunkallopetäjä?” Tenho henkäisi. Saiko karhun nimen tässä yhteydessä lausua ääneen.

Jukon perheenjäsenet joutuvat yhdessä tai erikseen kaikenlaisten luonnonhenkien haltuun ja apuvoimia tarvitaan, että selvitään kirouksesta. Kirous on vahva, eikä lopu tämän kirjan aikana. Kirjasta löytyy myös mukavia luonnontapahtumia ja Heiska esimerkiksi joutuu metsästysretkellä maagisen metsänneidon viettelemäksi. Heiska on jo miehen iässä, joten naisseura kiinnostaa. Samoin Varpun nuoren naisen mieli tekee kesäjuhlille, jotta näkisi muitakin nuoria, varsinkin nuoria miehiä.

Kirjassa on sopivasti tapahtumia sekä aikuisille että nuorille, joten kirja sopii kaikille historiallisten fantasiakirjojen ystäville. Kirja on hurja ja väkevä tarina ihmisistä, jotka yrittävät elää villin ja armottoman luonnon keskellä. Tarinassa tarvitaan sekä luonnon, myyttisten olentojen ja haltijoiden ymmärtämistä, taistelutahtoa pahan voimia vastaan että lämpimän perheyhteisön jäsenten hyväksymistä ja yhteen hiileen puhaltamista.  Mielikuvitusrikas tarina fantasiaolentoineen ja maagisine loitsuineen ja kirouksineen ympäröi kirjan tarinan uskomattomiin tapahtumiin. Kirjailijalla on taito saada lukija tuntemaan kuin olisi itse läsnä tapahtumissa.

Pieni musta ukko seisoi karhun takana. Vanha Mökkö! Se oli sittenkin tullut apuun. Nokinen haltija seisoi kuin juurtuneena kiinni karsinan maalattiaan. Se piteli kaksin käsin karhun hännästä kiinni, eikä valtava eläin päässyt liikkumaan vaaksaakaan eteenpäin.

Mikko Kamula, Ikimetsien sydänmailla *****
Gummerus 2017
s. 678

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Aapeli: Pikku Pietarin piha


Tiilirakennuksen toisessa päässä oli Pietarin ja hänen isänsä hellahuone. Äitikin oli siinä asunut, mutta hänet oli viety sairaalaan jo monta viikkoa sitten. Pietari tiesi, minkä tähden heidät oli pantu asumaan tähän tiilirakennukseen. Sen vuoksi heidät oli siihen pantu, koska huone oli kylmä ja kostea ja kun isä oli ollut punikki.

Aapeli eli Simo Puupponen (1915-1967) kirjoitti savolaisella huumorilla lastenkirjoja. Pikku Pietarin pihan päähenkilö on kouluikäinen Pietari, joka viettää kesälomaa yksin kotona. Välillä hän käy auttamassa seppää tai valokuvaajaa, kuka nyt apua tarvitsee, sillä joutenolo ei aina ollut mukavaa. Tuli mietittyä surullisia asioita. Tietysti Pietari oli surullinen äidin sairaudesta.

Pietari oli nimi, jonka äiti oli hänelle vaatimalla vaatinut. Kas kun ei vielä Paavali ja Jeesus, oli isä sanonut, mutta äiti ei ollut antanut periksi vaan saanut Pietarinsa. Jormalainen oli leikkipäällä ollessaan itse näin kertonut. Niin kuin Pietarissa nyt olisi jotakin vikaa! Ei sitten mitään vikaa!

Pietari kertoo kirjassa 20-lukulaisen kuopiolaisen pihapiirin ihmisistä ja elämänmenosta. Kavereitakin hänellä on. Kaikki tuppaavat olemaan turhan uteliaita ja yleensä naapurit tietävät toistensa asioista paremmin kuin itse kyseessä oleva henkilö. Lapsen surun käsittely ja sen kanssa eläminen on kirjan syvällisempi teema. Lisäksi Pietarin ja hänen isänsä perheeseen tulee yllätys äidin kuoleman jälkeen.

Tällaista voi kuulla aivan tavallisessa pihassa, missä ei luulisi milloinkaan mitään tapahtuvan. Eräs henkilöistä on kenenkään aavistamatta päässyt käymään hotellissa ja kaiken päällisiksi syönyt vielä kierukkatorttua ja jotakin kaakaota, josta ei tiedetä oikein, onko sitä edes olemassa.

Pietari oli päässyt isänsä kanssa hotelliin kaakaolle, sillä isä halusi kertoa, että heille tulisi uusi äiti asumaan. Uuden äidin nimi oli Karoliina ja hän oli oikein toimen ihminen. Ja jostakin syystä Karoliina tiesi Pietarin ajatukset. Esimerkiksi, kun Pietari kysyi tuliaisia, niin ne olivat juuri niitä tuliaisia, jota Pietari oli etukäteen kehuskellut muille lapsille. No Pietari kertoi hieman paranneltuja versioita tapahtumista, narrasi tai valehteli, mutta niin tekivät muutkin pihan henkilöt. Olipahan mitä juoruilla ja juorut olivat pihapiirissä oikein suosittuja.

Aapelin lastenkirja Pikku Pietarin piha on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1958. Kirjasta on tehty elokuvia, näytelmiä, tv-ohjelmia ja kuunnelmia. Kuopiosta löytyy katu, joka on nimetty Pikku Pietarin mukaan, katu on täynnä vanhanaikaisia taloja, joissa on putiikkeja ja kahviloita.
Pikku Pietarin piha on valittu Ylen Suomi 101 kirjaa hankkeeseen ja Ylen sivuilta löytyy äänikirja ja traileri, jossa kirjailija Sirpa Kähkönen ja kirjabloggari Kia Raevaara keskustelevat kirjasta. Jos kaipaat historiallista klassikkokirjaa, niin Pikku Pietarin pihasta löydät kiinnostavia ihmisiä, yllättäviä tapahtumia ja hauskoja keskusteluja. Aapelille tähtien kimallusta sinne ylös pilvenhattaralle.

Aapeli, Pikku Pietarin piha *****
Wsoy 1959   3. Painos
s. 156
Lastenkirja

Aapeli: Koko kaupungin Vinski

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Lari Kotilainen: Kielen elämä - Suomen kieli eilisestä huomiseen


Kokonaisuus, jota nimitämme suomen kieleksi, syntyi karkeasti arvioiden kaksituhatta vuotta sitten. Muutama vuosituhat sitä ennen puhuttiin kyllä suomen kielen esimuotoja, mutta ajanlaskumme alun tienoilla taipaleemme erosi lopullisesti esimerkiksi viron kielestä.

Lari Kotilaisen Kielen elämä – Suomen kieli eilisestä huomiseen tietoteoksessa tarkastellaan siis suomen kieltä. Kirjoittaja osaa asiansa, sillä hän on opettanut suomen kieltä sekä kotimaassa että itäisissä ja läntisissä naapurimaissa, tutkinut kielen muuttumista ja kirjoittanut suomen kielestä tietokirjoja, oppikirjoja ja kolumneja. Koulutukseltaan hän on filosofian tohtori.

Ensimmäinen meille asti säilynyt suomen kieltä sisältävä teksti on saksalaisesta matkakertomuksesta vuoden 1450 tienoilta. Siinä kerrotaan Turun piispan sanoneen ”Mÿnna thachton gernast spuho somen gelen Emÿna daÿda.” Lauseenpätkä vaikuttaa ensi lukemalta käsittämättömältä, mutta syynä on vieras kirjoitustapa. Nykysuomalaisittain kirjoitettuna teksti lienee: ”Minä tahdon kernaasti puhua suomen kielen, en minä taida.”

Kun tarkastellaan kirjan sisällystä, sieltä löytyy seuraavanlaisia otsikoita: Kauan eläköön suomi!, Sukukielten alkulähteillä, Suomi syntyy, Agricolan kädenjälki, Kahdensadan vuoden välisoitto, 1800-luku, uusi alkuräjähdys, Miten luodaan sivistyskieli, Kalevalasta Kiveen ja Ruotsia, suomea vai venäjää? Plus kuusi muuta otsaketta ja kirjan lopusta löytyy Lähteitä ja lisäluettavaa. Tuhti paketti suomen kielen kehityksestä vai mitä, mutta lukijoille sanoisin, että kirjan voi lukea vaikka kappale kerrallaan, ettei lukeminen ole liian raskasta. Tosin Lari Kotilainen kirjoittaa niin muhevasti ja hersyvästi suomen kielestä ja siihen liittyvistä ilmiöistä, että lukemisesta jäi harvinaisen positiivinen mieli, vaikka kyseessä on tietokirja.

1500-luvulla nimettömien ja kasvottomien suomen kielen kehittäjien kavalkadi keskeytyy hetkeksi ja näyttämölle astuu suomen kielen tarinan ensimmäinen ja kenties suurin sankari: Mikael Agricola. Siinä hän nyt on. Kaikkien vähänkin kouluja käyneiden suomalaisten tuntema uskonpuhdistaja. Kirjakielen isä, jonka taiteilijoiden hänelle kuvittelemat kasvot ovat tutut patsaista ja monista maalauksista – kahdesti häntä ehdotettiin markka – aikana seteliinkin. Turun piispa, jonka nimi toistuu äidinkielen oppikirjoissa oppiasteelta toiselle. Mikael Agricolassa on eittämätöntä suurmiesainesta.

Agricola käytti aikaansa käännöstyöllä ja kehittämällä suomen kieltä kirjoitusasuun siksi, että suomalaisille voitiin pitää jumalanpalvelukset omalla kielellä. Agricolan tuotantoa oli Aapiskirja, Rukouskirja ja Vanha ja Uusi testamentti, kaikki suomen kielelle käännettynä. Sitä varten tarvittiin kirjakieli ja koska Agricola asui ja teki töitä Turussa, rehtorina ja piispana, kirjakieli muistutti hyvin paljon Turun murretta. Totta kai hänellä oli apulaisia tuossa suurtyössä, mutta nykyaikaan on siirtynyt vain Mikael Agricolan nimi.

Mikael Agricolan jälkeen seuraava alkuräjähdys Kotilaisen mukaan tapahtuu 1800-luvulla, kun Suomesta tuli Venäjän autonominen osa, ja ruotsin kieli menetti erityisasemansa. Lisäksi 1700-luvulta lähtien kytenyt ajatus suomalaisuudesta ja suomen kielestä heräsi, kun maailmalla jylläävä kansallisuusaate saapui maahamme. Kansan koulutustaso ja lukutaitoisten määrä lisääntyi, joten suomen kieliselle kirjallisuudelle löytyi otollinen maaperä. 1800-luvulla huomattiin, että lounaismurteeseen perustuva kirjakieli on liian kapea, joten sitä kehitettiin muiden alueiden murteilla, myös idästä.

Nykysuomi on tuttua meille kaikille, jotka luemme suomalaista tekstiä. Teksti on muuttunut 1800-luvun kirjakielestä ja siihen on tullut runsaasti mm. englanninkielisiä sanoja. Kirjoittaja onkin huolissaan siitä, että joillakin aloilla ei puhuta edes englanninsekaista kieltä vaan ihan vain englantia. Esim. Yliopistojen opetuskieli ja materiaali alkaa olla lähinnä englanninkielistä. Ja johtavat asiantuntijat julkistavat tuloksiaan vain ja ainoastaan englanniksi. Pitäisikö tästä suuntauksesta olla huolissaan? Sanoja ei edes välttämättä käännetä suomen kielelle. Lari Kotilainen on asian ytimessä, kun hän pohtii nykysuomea ja tulevaisuuden suomen kieltä. Hieno tietoteos suomen kielen kehityksestä.

Lari Kotilainen, Kielen elämä – Suomen kieli eilisestä huomiseen *****
Siltala 2016
s. 239

Kielen elämään ovat tutustuneet mm. Riitta, Arja ja Tuijata