keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Annikki Kariniemi: Erään avioliiton anatomia (Klassikkohaaste 6)


Kuinka olemmekaan rakastaneet toisiamme! Ja nyt tämä tyhjyys – se kuin humisee ympärillämme. Miksi, sano miksi? Anteeksi – rakas!

Kiinnostuin lukemaan Annikki Kariniemen (1913-1984) Erään avioliiton anatomian, sillä luin vuonna 2017 Rosa Liksomin Everstinnan, joka kertoo Annikki Kariniemestä rehevällä lapinmurteella. Etsin tietoja Annikki Kariniemestä ja Erään avioliiton anatomia nousi esille kirjailijan omakohtaisena avioliittokuvauksena, joka oli väkivaltainen.

Tuntuu kummalliselta ajatella, että löytyy sellaisia miehiä, jotka eivät koskaan potki vaimojaan eivätkä koiriaan. Eivät edes unissa, se on merkillistä!

Erään avioliiton anatomia kertoo kenraalittaresta ja hänen kenraalistaan. Anna ja Einar elivät perhehelvettiä, jossa oli menty siihen pisteeseen, että Einar hakkasi Annan sairaalakuntoon useimmin kuin osoitti, että rakasti vaimoaan. Annan kestokyky oli vuosikausia kestäneen alistamisen ja pahoinpitelyjen jälkeen niin heikoilla, että hän pelkäsi muistinsa menneen ja silmiensä vaurioituneen.

- noo tuollaisessa kiimaisessa naisen ruumiissa ei ole enää mitään häpäisemistä, se on itse häpäissyt itsensä jo kauan sitten ja mitä sillä on enää täällä tekemistä, pakatkoon kapsekkinsa ja menköön, pakatkoon laukkunsa ja lähteköön.

Erään avioliiton anatomia koskettaa julmuudellaan. Se koskettaa siksi, että kirjailija on joutunut elämään vuosikymmeniä miehen kanssa, joka satutti häntä. Nuori Anna ihastui itseään huomattavasti vanhempaan mieheen. Mies oli vielä naimisissa, kun suhde nuoreen Annaan alkoi. Ystävät varoittivat Annaa, että älä mene naimisiin Einarin kanssa, se on ollut kauhea kahdelle aiemmalle vaimolleen. Ensimmäinen vaimo tuli sokeaksi lyönneistä, kun verisuoni katkesi päästä ja toinen vaimo kuoli väkivaltaisesti. Molemmat painettiin villaisella. Kenraali oli vaikutusvaltainen mies ja hänellä oli vaikutusvaltaisia ystäviä. Pari järjesti illallisia ja juhlia ja seurusteli ahkerasti muiden parien kanssa, mutta julkisivun takana tapahtui hirveitä asioita. Neljän sodan käynyt mies oli armoton käskijä ja kurittaja.

Kuinka olisin voinut koskaan ajatella että hän oli väkivaltainen. Kun kerrottiin hänen raakuudestaan, olin tietävinäni vain totuuden; että edelliset naiset eivät osanneet rakastaa häntä sillä tavalla kuin minä osaan.

Anna elää elämäänsä Einarin rinnalla ja ihmettelee, että voiko olla muunlaisia miehiä, sellaisia jotka eivät lyö. Väkivallasta on tullut heidän avioliittonsa yksi osatekijä, josta kumpikaan ei pääse irti. Einari tietää välillä menneensä liian pitkälle ja hyvittelee Annaa ja pelkää menettävänsä vaimonsa. Silloin he ovat Annan mielestä jälleen onnellisia vähän aikaa. Vuosien kuluessa Anna huomasi, että hänen rakkautensa ei muuttanut Einaria parempaan suuntaan. Ei tietenkään.

Jos joku heittää omissa rappusissaan häränpyllyä ei hänen tarvitse sanoa sitä että se tapahtui toisen käden ohjaamana, toimittamana, paiskaamana.

Annikki Kariniemi, Erään avioliiton anatomia
Otava 1968 2p.
s. 220

Kuudennen klassikkohaasteen vetovastuussa toimi Heidi P Kirjapöllön huhuiluja kirjablogista.

Liksom Rosa: Everstinna

Klassikohaasteeseen lukemani kirjat:
1  Émile Zola: Nana
2  Veijo Meri: Manillaköysi
3  Maria Jotuni: Huojuva talo
4  Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa 
5  Aila Meriluoto: Peter-Peter
6  Annikki Kariniemi: Erään avioliiton anatomia 
 

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Han Kang: Ihmisen teot


Mikrofoniin puhuva mies sanoo: ”Eikö verta ole vuodatettu kylliksi? Miten sen kaiken voi muka kätkeä? Vainajien sielut katsovat meitä. Silmät apposen avoinna.”

Korealaisen kirjailijan Han Kangin Ihmisen teot kirjan tapahtumat ovat saaneet lähtökohdan Etelä-Koreassa vuonna 1980 tapahtuneista mielenilmauksista hallintoa ja presidenttiä vastaan. Gwangjun kaupungissa tapahtuneilla ihmisten joukkosurmilla on vastaavat tapahtumat historiassa. Kirja on fiktiivinen kertomus tapahtumista, jotka keskittyivät mielenosoitukseen, sen aikaiseen joukkoteurastukseen ja sen jälkeisiin tapahtumiin. Joukkoteurastuksen suoritti armeija. Ihmisiä ammuttiin, heitä vangittiin ja kidutettiin, ihmisiä tuomittiin vankeuteen ja heidät armahdettiin. Kirjailija syntyi Gwangjunissa ja oli tapahtuma-aikana alle kymmenvuotias.

Yhteenottoja syntyi jatkuvasti. Opiskelijat rikkoivat keskuskirjaston ikkunat sisältäpäin, jotta voivat ripustaa aukkoihin banderolleja. Alas teurastaja Chun Doo-hwan.

Kirjan tapahtumia katsellaan useamman henkilön näkökulmista. Kirjailija on kirjoittanut usealle henkilölle omat elämäntarinat, jotka liittyivät kauheisiin väkivallantekoihin, kun armeija tukahdutti väkivalloin mielenosoitukset ja vastarinnan. Kirjan tapahtumat saivat kiinnostumaan Etelä-Korean historiasta, josta aiemmin olen lukenut Kyung-sook Shinin Jään luoksesi teoksesta. Kirjailija tuo esille rohkeasti veriset päivät, jotka joidenkin kohdalla jatkuivat kidutusten muodossa useiden kuukausien ajan. Armeijan käytös kuvataan hillittömänä väkivallan tekona, joka jatkui joukkoteurastuksen jälkeen loukkaantuneiden ja vammautuneiden tappamisena sekä ruumiiden kauhistuttavana kohteluna.

Kuulin myöhemmin, että sotilaille oli annettu siksi päiväksi kahdeksansataa patruunaa. Gwangjun väkiluku oli niihin aikoihin neljäsataatuhatta.

Teoksen tunnelma on intensiivinen ja täynnä tunteita. Kirjan henkilöt uskovat vahvasti ajamaansa asiaan. Ihmisen teot on voimakas viesti menneisyydestä ja sen tapahtumista. Kirjailija on selkeästi halunnut antaa historialle kasvot ja mielestäni Han Kang on loistava kirjailija. Kirjailijan teos Vegetaristi voitti Booker-palkinnon vuonna 2016 ja pidän kirjaa käännöskirjallisuuden parhaimmistoon kuuluvana. Ihmisen teot teos on teemoiltaan erilainen, mutta kirjoista voi löytää yhtymäkohtia ja samankaltaisuuksia. Ihmisen teot on tunnekirja, joka ei jätä lukijaansa kylmäksi.

Han Kang, Ihmisen teot *****
Suom. Sari Karhulahti
Gummerus 2018
s. 230

 Kang Han: Vegetaristi

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Jessie Burton: Muusa


En nähnyt hänen kasvojaan muiden joukossa kun luin runoa. En tuntenut hänen katsettaan, vaikka hän myöhemmin kertoikin, ettei saanut sitä irti silmistäni. En tuntenut huoneessa mitään muutosta, lukuun ottamatta kauhistuttavan yksinäistä ääntäni ja sitä erikoista euforiaa, jota tuntee taputusten jälkeen, kun olo on yhtä aikaa halvennettu ja voitonriemuinen.

Jessie Burtonin Muusa kertoo kaksi erillistä tarinaa, joissa molemmissa syvennytään erääseen tauluun. Tarinat polveilevat kirjassa vuoronperään. Vuoden 1936 tarinassa tutustutaan Schlossin perheeseen. Harold ja Sarah ovat muuttaneet nuoren tyttärensä kanssa Espanjaan. Olive haluaa maalata tauluja ja mennä taidekouluun, johon hän oli päässyt. Harold oli taidekauppias, mutta hän ei arvostanut naistaiteilijoita ollenkaan. Harold ihastui kuitenkin tyttärensä maalauksiin, kun hän ei tiennyt tyttärensä maalanneen niitä.

Toisessa tarinassa eletään vuotta 1967 Lontoossa. Trinidadista Lontooseen muuttanut Odelle pääsi konekirjoittajaksi taidegalleriaan ja tutustui mieheen, joka halusi myydä perinnöksi saamansa taulun. Aika oli vielä sellaista, että mustien oli hankala päästä etenemään uralla. Odelle oli käynyt yliopiston ja haaveili kirjailijan urasta. Konekirjoittajan työ oli hohdokkaampi ja paremmin palkattu kuin työ kenkäkaupan myyjänä, jota hän oli viimeksi tehnyt.

Muusan alku oli hidastempoinen, mutta kirja veti mukaansa jossakin vaiheessa. Varsinkin Espanjassa tapahtumat kiihtyivät voimakkaasti, sillä siellä kapinoitiin ja toisaalta Francon joukot ottivat kapinallisia kiinni. Kuka tahansa saattoi päätyä kuulusteltavaksi ja ammutuksi. Aika oli kiihkeää aikaa vähän ennen toisen maailmansodan syttymistä. Jossakin vaiheessa Schlossin perheen Espanjan aika päättyi ja he palasivat Lontooseen.

Molempien tarinoiden päähenkilöinä olivat nuoret naiset. Schlossin perheen tytär Olive oli täynnä luomisen vimmaa, joka pursusi värikkäinä tauluina, jotka syntyivät ullakkohuoneen pimennossa. Ainoa, joka tiesi hänen maalaamisesta, oli Teresa, nuori palvelustyttö. Teresa oli kuitenkin enemmän kuin palvelija, hän oli hyvä ystävä. Toisaalla Odelle kipunoi 60-luvulla omien taiteilijahaaveidensa kanssa, sillä luomistyö kärsi monesta asiasta. Hän sai kuitenkin yllättävältä taholta apua.

Jessie Burtonin  esikoisteos Nukkekaappi palkittiin Isossa-Britanniassa vuoden kirjana vuonna 2014. Kirjoista huokuu naisen aseman tarkastelu tarinoiden vuosisadoilla. Miltä tuntuu olla nuori vaimo Hollannissa? Miltä tuntuu olla naistaiteilija 30-luvulla, kun heidän tauluja ei arvosteta? Miltä tuntuu olla musta 60-luvun Lontoossa? Nuoruus ja ihastumiset, nuoruus ja oman identiteetin etsintä. Jessie Burton on kirjoittanut historiaan sijoittuvan Muusan sitomalla tarinoiden päähenkilöt siveltimen vedoilla yhteen. Suuret ja pakahduttavat tunteet, salaisuudet ja petolliset tapahtumat purkautuvat kirjan loppupuolella ja lukija voi huokaista helpotuksesta.

Jessie Burton, Muusa ***
Suom. Natasha Vilokkinen
Otava 2018
s. 443
The Muse 2016
Historia

Burton Jessie: Nukkekaappi

maanantai 22. tammikuuta 2018

Simone de Beauvoir: Lempeä kuolema


Ranskalainen kirjailija Simone de Beauvoir (1908-1986) on kirjoittanut kirjan Lempeä kuolema. Kirjailija kertoo kirjassa äitinsä viimeisistä elinviikoista. Kirjailijan ja hänen äitinsä lisäksi kirjassa on myös kirjailijan sisko, jolle kirja on omistettu. Kirjan pääteema on äidin yhtäkkinen sairastuminen, joka tuli esille hänen kaaduttuaan kotonaan ja jouduttuaan sairaalaan. Äiti oli muuttunut vanhaksi. Ikääkin oli 77 vuotta, mutta hän oli aina ollut ikäänsä nuoremman näköinen. Ei ollut enää.

Lempeä kuolema kertoo äidin sairaalassaolojakson ja kaikki kokemukset sairaalassa. Kirjailija ja hänen siskonsa vuorottelivat äidin luona ja viettivät myös yönsä vuoronperään äidin vuoteen vierellä. Alussa lääkäri rauhoitteli, että äiti ei ole vakavasti sairas, mutta tutkimusten jälkeen diagnoosi muuttui toiseksi.

Simone de Beauvoir tunnetaan feministinä ja hänen nimensä on palkinnossa, joka myönnetään henkilöille, jotka kunnostautuvat naisen ihmisoikeuksien parantajana ja sukupuolten tasa-arvoistamiseen johtavassa työssä. Kirjailijan kirjoittama artikkeli johti 1960-luvulla siihen, että Le Monde lehti takavarikoitiin. Artikkeli käsitteli algerialaista tyttöä, jota oli kidutettu todisteiden saamiseksi. Kirjailijalta on suomennettu parikymmentä teosta.

Lempeä kuolema tuo lähelle sairaalamaailman ja sen kokemisen ulkopuolisen silmin, tarkkailijana. Kirjailija kokee olevansa äitinsä elämässä myös ulkopuolinen ja siskonsa olevan läheisempi äidin kanssa. Viimeiset viikot lähentävät heidän kaikkien välejä. Luopumisesta tulee lopulta helpompaa. Tämä pienoisromaani on kuin kirjailijan kunnianosoitus äidille, hänelle itselleen ja siskolle. Kirjassa puhdistetaan myös lapsuuden aikaisia ikäviä hetkiä, jotka tekivät kirjailijasta onnettoman. Kirjailija eli elämää, josta hänen äitinsä oli ylpeä, mutta samalla tunsi häpeää. Kirjan sivuilla syväluodataan ihmisen sisintä rehellisesti, selkeästi ja jopa dokumentinomaisesti.

Simone de Beauvoir, Lempeä kuolema ***
Suom. Outi Kasurinen-Badji
Arena 1979
s. 97
Une Mort Trés Douce 1965
1. suom. painos 1966

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

2018 kirjat


Adébáyọ̀ Ayọ̀bámi: Älä mene pois
Ahokoivu Mari: Löydä minut tästä kaupungista
Ahokumpu Anna-Liisa: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Aidt Naja Marie: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin
Aleksijevitš Svetlana: Tšernobylista nousee rukous
Amnell Anna: Kyynärän mittainen tyttö
Atwood Margaret: Orjattaresi
St Aubyn Edward: Loistava menneisyys, Patrick Melrosen tarina I-III 
St Aubyn Edward: Toivoa sopii, Patrick Melrosen tarina IV-V
Bagge Tapani ja Salla Savolainen: Hämeenlinnan Janne  
Barrie James Matthew: Peter Pan
Barton Fiona: Leski   
de Beauvoir Simone: Lempeä kuolema
Berlin Lucia: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
Berlin Lucia: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia
Bjørk Samuel: Poika pimeästä 
Bonde Golnaz Hashemzadeh: Olimme kerran
Bourdeaut Olivier: Tule takaisin, Mr Bojangles 
Bourne Holly: Mitä tytön täytyy tehdä?
Bradley Alan: Kolmasti naukui kirjava kissa 
Bradley Alan: On hieno paikka haudan povi
Burroughs Augusten: Juoksee saksien kanssa
Burton Jessie: Muusa
Carver Raymond: Sateisten päivien jälkeen
Christie Agatha: Ruumis kirjastossa
Christie Agatha: Lentävä kuolema
Cleveland Karen: Koko totuus
Cole Daniel: Räsynukke
Connelly Michael: Yövuoro
Crossan Sarah: Yksi
Cunningham Michael: Tunnit 
Delevingne Cara & Rowan Coleman: Mirror Mirror
Escobar Melba: Kauneussalonki
Fagerholm Monica: Ihanat naiset rannalla
Faye Gaël: Pienen pieni maa
Finn A.J.: Nainen ikkunassa
Forsblom Sabine: Betinka 
Gaudé Laurent: Hurrikaani
Gavalda Anna: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja
Grebe Camilla: Lemmikki
Griffiths Elly: Risteyskohdat 
Griffiths Elly: Januksen kivi 
Griffiths Elly: Jyrkänteen reunalla
Griffiths Elly: Käärmeen kirous 
Haig Matt: Kuinka aika pysäytetään 
Hammesfahr Petra: Pahantekijä
Havukainen Aino ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu Helsingissä 
Havukainen Aino ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu päiväkodissa
Heikkinen Antti: Kehveli 
Hietamies Eve: Yösyöttö
Honeyman Gail: Eleanorille kuuluu ihan hyvää
Horst Jørn Lier: Tulikoe
Hugo Victor: Kurjat - Les Misérables 
Härkönen Anna-Leena: Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia 
Ibrahimi Anilda: Ajan riekaleita 
Jalonen Olli: Taivaanpallo 
Jufresa Laia: Umami
Kalanithi Paul: Henkäys on ilmaa vain
Kamula Mikko: Iso härkä
Kang Han: Ihmisen teot 
Kariniemi Annikki: Erään avioliiton anatomia 
Karjalainen Tuula: Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta
Kaunisto Milja: Status
Kawakami Hiromi: Sensein salkku 
Kepler Lars: Lazarus
Kesey Ken: Yksi lensi yli käenpesän
Kettu Katja: Rose on poissa
Kinnunen Tommi: Pintti  
Knuutila Sirkka: Rosmariini ja joulun taika
Kunnas Mauri: Robin Hood
Lander Leena: Kuka vartijoita vartioi 
Latvala Taina: Venetsialaiset
Leino Piia: Taivas
Lemaitre Pierre: Tulen varjot
Lindgren Astrid: Sotapäiväkirjat 1939-1945 
Lindstein Mariette: Ehdoton valta
Lähteenmäki Laura: Yksi kevät
Mackintosh Clare: Minä näen sinut  
Mackintosh Clare: Anna minun olla
Mann Thomas: Herra ja koira
Martin-Lugand Agnés: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia
Marttinen Annamari: Korsetti
Marttinen Annamari: Kuu huoneessa
Mazzarella Merete: Alma: Edelläkävijän tarina  
Metso Riina-Maria: Miksi se ei vain lähde?
Mickwitz Camilla: Jason
Miettinen Virpi ja Tuula Nieminen: Tuhma prinsessa 
Mikkanen Raili: Histamiini rakentaa lautan
Monroe J.S.: Löydä minut
Morrison Toni: Minun kansani, minun rakkaani
Moyes Jojo: Elä rohkeasti
Mustonen Enni: Taiteilijan vaimo
Niemi Mikael: Karhun keitto
Nieminen Veera: Ei muisteta pahalla
Nokkala Raija ja Ulla Kamppinen: Hirvi lukee dekkaria
Nopola Sinikka ja Tiina: Risto Räppääjä ja pullistelija
Nordbo Mads Peder: Tyttö ilman ihoa
Norebäck Elisabeth: Sano että olet minun
Noronen Paula: Supermarsu ja roskaavat ryökäleet  
Ohlsson Kristina: Lasilapset
Ohlsson Kristina: Sairaat sielut
Pakkanen Jukka: Elena Damianin kirjeet
Palacio R.J.: Wonder - Ihme
Phillips Gin: Niin kuin me olisimme kauniita
Phillips Jayne Anne: Suojelus
Reizin P.Z.: Onnen algoritmi
Riel Ane: Pihka
Rohas Eeva: Raivo
Rowling J.K.: Harry Potter ja salaisuuksien kammio
Roy Arundhati: Joutavuuksien jumala
Russo Meredith: Tyttösi sun
Rytisalo Minna: Rouva C.
Saastamoinen Anni: Depressiopäiväkirjat  
Safón Carlos Ruiz: Tuulen varjo
Sahlberg Asko: He
Salmi Veera: Saari
Salmi Veera: Puluboi = agentti NollaBullaNolla ja kamukiemulat
Samartin Cecilia: Kirottu kauneus
Schulman Ninni: Poika joka ei itke
Shafak Elif: Eevan kolme tytärtä
Shamsie Kamila: Joka veljeään vihaa
Skiftesvik Joni: Finlandia City
Slimani Leïla: Kehtolaulu
Smith Zadie: Swing Time
Snellman Anja: Kaikkien toiveiden kylä
Steinbeck John: Helmi 
Stridsberg Sara: Unelmien tiedekunta
Strout Elizabeth: Nimeni on Lucy Barton
Svensk Ulla: Unelmakakut 
Swärd Anne: Vera
Tapio Pauli: Varpuset ja aika
Taska Ilmar: Pobeda 1946
Tudor C.J.: Liitu-ukko
Törmänen Katja: Karhun morsian
Vala Vera: Suden hetki
Valkama Johanna: Kaukosaarten Aino
Vallinkoski Noora: Perno Mega City
Vanhatalo Pauliina: Toinen elämä
Viikilä Jukka: Suomalainen vuosi
Vuori Kristiina: Elinan surma
Ware Ruth: Synkän metsän siimeksessä
Ware Ruth: Nainen hytissä 10

lauantai 20. tammikuuta 2018

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous


Huhtikuun 26. Päivänä vuonna 1986 kello 01.23.58 tuhosi sarja räjähdyksiä lähellä Valko-Venäjän rajaa sijaitsevan Tšernobylin ydinvoimalan neljännen reaktorin ja sen suojarakennuksen. Tšernobylin katastrofista tuli 1900-luvun suurin teknologinen onnettomuus.

Nobelisti Svetlana Aleksijevitšin teos Tšernobylista nousee rukous on kertomus tositapahtumasta ja sen seurauksista inhimillisessä elämässä. Teosta varten kirjailija on haastatellut lukuisia ihmisiä, jotka asuivat räjähdyksen syttyessä Tšernobylin ydinvoimalan läheisyydessä, palomiesten ja muiden vapaaehtoisten (?) raivaajien omaisia jne. Ydinvoimala säteili niin voimakkaasti, että vapaaehtoiset paistuivat hengiltä muutaman viikon kuluessa. Tarina voi kuulostaa tieteistarinalta, mutta se on totta. Tarina voi kuulostaa kauhutarinalta, jota ei pysty lukemaan sen ihmisille ja luonnolle sekä eläimille tapahtuneen katastrofin vuoksi, joka säteilee edelleen. Se on kauhua. Se on näkymätöntä kauhua. 

Olin jo ennen tätä katastrofia ydinvoiman vastustaja. Tšernobylin katastrofi vahvisti tätä ajatusta. Lisää ydinvoimalan tuhoista saimme kuulla Japanissa vuonna 2011 tapahtuneesta Fukusiman ydinvoimalakatastrofista. Fukusiman ja Tšernobylin ydinvoimaloiden säteilypäästöjen vaikutuksia on selvästi yritetty peitellä ja peitellään yhä. Japani sulki kuitenkin ydinvoimalansa tapahtuman johdosta, mikä on hyvä juttu, sillä Japani sijaitsee alueella, jossa maanjäristykset ovat yleisiä. Fukusiman tuho aiheutui maanjäristyksen aiheuttaman tsunamin vuoksi. 14-metriset aallot tuhosivat ydinvoimalan ja aiheuttivat 20 000 ihmisen kuoleman. Fukusiman ydinvoimayhtiö päästi kansainvälisille vesille 11 500 tonnia radioaktiivista vettä, joka on ollut kiellettyä sopimuksissa. Meressä mitattiin jopa 10 miljoonalla ylittävät säteilyarvot. Ydintuhot koskevat koko maapalloa ei vain kyseistä maata, jossa se tapahtuu.

Tšernobylista meillä ei ole mitään selviä lukuja. Ei kuolleista, ei sairastuneista, ei evakkoon viedyistä ihmisistä, ei syöpään sairastuneista, ei vammaisina syntyneistä lapsista, ei omaisuutensa menettäneistä ihmisistä. Ukraina arvioi Tšernobylin tuhon jälkikustannuksiksi vuosina 1986-2000 150 miljardia dollaria, jonka uskon olevan hyvin alakanttiin kerrotun, tai jos vain tuo raha on käytetty, niin se on todella valitettavaa. 

Suomi sai tiedon Tšernobylista vasta muutaman päivän päästä, kun tuho oli tapahtunut. Säteilymittarit olivat koholla heti katastrofin sattuessa myös Suomessa, ja jopa Lapissa mitattiin jäkälästä kohonneita pitoisuuksia mikä on kestänyt vuosikausia. Silti olemme tuudittautuneet Suomessa Ruususen uneen. Meille ei voi sattua samanlaisia katastrofeja. Meille rakennetaan lisää ydinvoimaloita, vaikka Euroopan suuntaus on vähentää niitä. Tšernobylin ydinvoimalan tuhon jälkeen suomalaisten olisi pitänyt syödä joditabletteja. Ei syöty. Fukusiman tuhon, joka on laskettu olleen paljon vähäisemmän kuin Tšernobylin tuhon, jälkeen Ruotsi suositteli kansalaisilleen, jotka olivat tapahtumahetkellä Japanissa, joditabletteja, mutta Suomi ei (?). Toivottavasti kyseiset ihmiset söivät niitä omatoimisesti.

Toivon, että luet Svetlana Aleksijevitšin teoksen Tšernobylista nousee rukous, ainakin osan siitä, jos et pysty enempään. Ihmisten tarinat ovat kauheita. Palomiehen vaimon tarina, kun hän hoiti miestään sairaalassa, kun mies paistui elävänä, on traaginen kirjoitus ydinsäteilyn seurauksesta. Vaimo menetti myös odottamansa lapsen, sillä hän ei kertonut siitä, että odotti. Hän halusi olla rakkaansa rinnalla.

Niin paljon inhimillistä kärsimystä. Niin vähän tietoa siitä, mitä seurauksia ydinvoimalakatastrofista voi olla. Lue näistä ihmisten kärsimyksistä. Lue mitä seurauksia luonnolle tapahtui, mihin hävisivät hyönteiset. Lue ja päättele lukemasi perusteella ja näiden onnettomuuksien perusteella, mikä on kantasi ydinvoimaan, joka tuhoaa hetkessä katastrofin syttyessä läheisesi, tulevat lapsesi, geenisi, luonnon ja luonnon geenit, eläimet ja heidän geenit, ilmaston jne.

Olen äärimmäisen vaikuttunut tästä ajatuksia avartavasta kirjasta, joka kertoo totuuden inhimillisestä kärsimyksestä Tšernobylin ydinvoimalan tuhon jälkeen. Kirja vaati paljon aikaa ja asioiden miettimistä ja pohdiskelua. Olen suunnattoman pahoillani ihmisten puolesta, jotka edelleen asuvat säteilyalueella. Heitä on tänä päivänä yli 2 miljoonaa ja alueet säteilevät edelleen, vaikka ydinvoimalatuhosta on kulunut yli 30 vuotta.

Svetlana Aleksijevitš, Tšernobylista nousee rukous *****
Suom. Marja-Leena Jaakkola vuonna 2000 *****
Tammi KK 2015
s. 392
Tšernobylskaja molitva. Hronika buduštšego 1997

torstai 18. tammikuuta 2018

Asko Sahlberg: He


Hän tuijottaa aikansa taloa, jonka ikkunoista hohkaa paksujen kartiinien tukahduttama valo ja joka pimeän paisuttamaa metsää vasten piirtyessään näyttää kokoistaan suuremmalta. Hän tosin tietää täsmälleen minkä kokoinen se on, miten paljon murhetta ja pettymyksiä siihen mahtuu.

Asko Sahlbergin pienoisromaani He on vahvojen tunteiden tulkki. Kirjan perhe on täynnä salaisuuksia, petoksia ja vehkeilyjä. Talo on täynnä tunteita salailusta murhanhimoiseen kateuteen asti ja kirjan lukeminen läpi kaikkien siihen kuuluvien henkilöiden ajatusten läpi oli uuvuttavaa, mutta samalla palkitsevaa. Kirja on syvien ja synkkien ajatusten ja tekojen jännittämä tarina.

Perheessä on kaksi aikuista poikaa Henrik ja Erik, joista vanhempi oli tullut kotiin Pietarista Suomen sodan jälkeen. Kotitilaa hoitaa nuorempi veli vaimonsa ja poikien äidin kanssa. Lisäksi talossa asustaa palveluskuntaa. Veljekset ovat sotineet toisiaan vastaan sodassa, jossa Suomi siirtyi Ruotsin alaisuudesta Venäjän alaisuuteen. Kuninkaanvallasta tsaarinvaltaan. Kuninkaan alaisuudessa taistelleet olivat pettureita. Sekin vielä. Henrik oli palatessaan täynnä vihaa, joka etsi purkautumistietä.

Talon vanha emäntä suri poikiensa erimielisyyksiä. Mies oli kuollut vuosia sitten ja jaksaminen oli paloviinan varassa. Vanha emäntä uskoi juomisen pysyvän salassa, mutta miniä ja piiat tiesivät, että pulloja oli piilotettuna ympäri taloa. Kunhan nyt eivät tappaisi toisiaan. Vanha rouva ei uskonut mitä kauheuksia vielä oli tulossa.

Taloa asusti myös Mauri, joka oli poikien serkku. Mauri oli aina ollut palvelijan asemassa talossa, vaikka oli sukulainen. Erik ilmoitti hänet sotaan ilman hänen suostumustaan tai edes kysymällä halusiko hän sotaan. Sodan aikana Mauri pelasti Erikin hengen, mutta ei siitäkään mitään kiitosta tullut. Mauri oli kateellinen ja huonosti kohdeltu mies. Mies, joka muisti jokaisen tölväisyn ja ylenkatseen. Myrkky oli tulvinut yli aikoja sitten. Nyt oli koston paikka lähellä. Parempi, että molemmat pojat olivat paikalla.

Asko Sahlbergin He kuvaa ihmismielen pimeitä puolia. Näitä pimeitä taisteluja on syntynyt aikojen saatossa vähäisestäkin omaisuudesta, naisesta, hevosesta jne. Kirjan kuvioissa omaisuutena on pitäjän suurin talo ja sen maatilat ja metsät. Kuka lähtee ja kuka jää selviää kirjan lopussa.

Asko Sahlberg, He ****
Wsoy 2010
s. 120

tiistai 16. tammikuuta 2018

Fiona Barton: Leski


”Aivan ihana mies. Hyvin hellä, teki kaikkensa minun eteeni”,  sanon. ”Toi yhtenään kukkia ja lahjoja. Sanoi että minä olin hänelle se oikea. Minullahan meni jalat alta. Olin vasta seitsemäntoista.”

Näin rakastunut Jean oli mieheensä Gleniin nuorena tyttönä Fiona Bartonin esikoistrillerissä Leski. Kaikkien ongelmien pitäisi nyt olla ohi, sillä hänen miehensä oli kuollut. Mutta se ei ollut ohi. Lehdistö halusi häneltä lausunnon. Poliisi halusi kuulustella häntä ja tarkkaili hänen toimiaan. Fiona Barton on kirjoittanut kihelmöivän jännittävän psykologisen trillerin, joka oli luettava nopeasti läpi, sillä sen taustatapahtumana oli pienen tytön katoaminen, josta nousi suuri mediamyllytys. Fionan mies oli syytettynä jossakin vaiheessa tytön katoamisesta, mutta hänet päästettiin vapaalle. Sitten kävi kuin kävi ja Jean jäi yksin. Toimittajat koputtelivat ovelle, kunnes toimittaja Kate Waters astui röyhkeästi sisälle asti, ja piti sitä samalla sopimuksena siitä, että saisi kirjoittaa jutun lehteensä.

Omanko elämäni tarina? Ei hän oikeasti halua minusta kuulla. Ei hän ole tullut kotiovelleni etsimään tietoja Jean Taylorista. Hän haluaa kuulla totuuden Glenistä. Miehestäni.

Kirjan sivuilla vuorottelevat lesken, toimittajan, poliisin ja tytön äidin tarinat neljän vuoden ajalta. Pääosassa on leski, joka ei ole kovin luotettava kertoja. Tarinoissa vierailee myös muita sivuosissa olevia henkilöitä. Jeanista tuli täysin miehensä talutushihnassa oleva henkilö, sillä hän ei halunnut kokea miehensä pahantuulen  puuskia. Hän huomasi kyllä miehensä omituiset piirteet, mutta helpompaa oli olla kuin ei huomaisikaan. Pienen tytön katoamisesta tuli Jeanille henkilökohtainen kriisi, sillä heille ei syntynyt lapsia, ja lapsen katoaminen kosketti häntä syvästi.

Kirjan palapelimäinen rakenne on hyvä, sillä se sisältää vain muutaman henkilön ajatukset neljän vuoden ajalta. Jeanin elämä mullistui kokonaan noiden neljän vuoden aikana. Hän oli jo jättämässä miehensä, mutta jäi kuitenkin miehensä rinnalle. Rakkautta ei ollut enää jäljellä, mutta mies sai puheillaan Jeanin jäämään. Toisilla on puhelahjat hallussa ja osaavat kääntää paheet hyveiksi, höpsötykset kuten Jean kutsui niitä, vaikka inhosi miehensä höpsötyksiä. Höpsötykset saavat huononkin asian kuulostamaan hyvältä. Lesken tarina on koukuttava ja jopa hengitystä salpaava. Mitä tapahtui pienelle tytölle? Mitä tapahtui Jeanille?

Lopulta laitan iltajuomaa ja vien sen ylös makuuhuoneeseen samalla kuin sen kourallisen kortteja ja kirjeitä, jonka olen suvulta saanut. Ilkeät viestit poltin hellan kaasuliekillä.

Fiona Barton, Leski ****
Suom. Pirkko Biström
Bazar 2018
s. 366
The Widow 2016
Trilleri

lauantai 13. tammikuuta 2018

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo


Päätös oli tehty. Molemmin puolin. Otin kirjan käteeni äärimmäisen varovasti ja selasin ja sormeilin sen sivuja. Päästyään vapaaksi hyllynsä vankilasta se tuprautti ilmoille kullanvärisen pölypilven. Valintaani tyytyväisenä poistuin labyrintistä samaa tietä kuin olin tullutkin, kirja kainalossa ja hymy huulilla.

Espanjalaisen kirjailijan Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo aloittaa kirjasarjan, johon kuuluu tällä hetkellä neljä kirjaa. Kirjailijan mukaan kirjat voi lukea itsenäisinä kirjoina, joten luin sarjan kolmantena kirjana ilmestyneen Taivasten vanki  teoksen ensimmäisenä, koska olin sen hankkinut. Kirjan luettuani hankin heti kolme sarjaan kuuluvaa kirjaa itselleni, sillä ihastuin ikihyviksi kirjan maailmaan. Taidan jopa vieläkin köhiä Unohdettujen kirjojen hautausmaalla. Zafón on kehitellyt kirjansa Barcelonan, Semperen ja poika kirjakaupan ja kiihkeiden juonikuvioiden salaperäiseksi verkostoksi, josta lukee intohimoisesti kirjasta toiseen.

Tuulen varjon kertojana toimii Daniel Sempere, joka pääsi tutustumaan Unohdettujen kirjojen hautausmaalle 11-vuotiaana ja sai sieltä kirjan, jonka muutama muukin haluaisi itselleen, jopa keinoja kaihtamatta. Kirja oli nimeltään Tuulen varjo ja sen oli kirjoittanut Julián Carax. Kirjan teki erikoiseksi se, että se oli ainokainen maailmassa. Daniel sai pian kannoilleen ikävän varjostajan. Ikävä varjostaja antoi aina välillä kuulua itsestään, joka hyydytti ainakin minua lukijana. Kirjassa on jännitystä siis ihan riittävästi.

Kirjan kuvioissa tutustutaan Claraan, Fermin de Torresiin ja Isaaciin. Isaac tunsi Caraxin taustat, joista Daniel oli kovasti kiinnostunut. Clara oli ystävä nuoruudesta ja Fermin de Torres oli kerjäläinen, jonka Daniel pelasti kotiinsa ja kirjakaupan apulaiseksi. Fermin palkitsi hyväntekijänsä syvällä ystävyydellä. Nuoren Danielin päätä sekoitti koulukaverin sisko, joka kaunistui ihmeellisesti vuosien kuluessa, mutta jonka luonne pysyi aina yhtä pelottavana.

Zafónin kirjat ovat täynnä tapahtumia, runsasta puhetta ja vanhoja tarinoita, mutta myös ilkeitä hahmoja sekä rakkautta. Tarinat saavat selkeän muotonsa Katalonian taivaan alla, kun niitä pöyhii tarpeeksi ja Daniel on sinnikäs pöyhijä.

Carlos Ruiz Zafón, Tuulen varjo *****
Suom. Tarja Härkönen
Otava Seven-pokkari 2016
s. 647
La Sombra del Viento 2001
Ensim. suom. Painos 2004

Carlos Ruisz Zafón : Taivasten vanki

perjantai 12. tammikuuta 2018

Raymond Carver: Sateisten päivien jälkeen



Ennen Raymon Carverin (1938-88) upeaa runokirjaa Sateisten päivien jälkeen olen lukenut häneltä yhden novellikirjan Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Novellikirja pureutui arkirealismilla jopa paikoitellen inhorealistisesti rakkauden eri muotoihin. Sateisten päivien jälkeen runoteoksen teemoja löytyy arkirealismin eri laidoilta, mutta jälleen rakkaus on yksi teemoista mikä nousee vahvasti läpi muiden runojen ja teemojen. Kirjassa on noin 190 runoa ja se kattaa 2/3 kirjailijan kirjoittamista runoista. Kirja on koottu neljästä eri runokirjasta.

Suurimman osan runoista Carver kirjoitti vuosina 1983-1985 viinan läträämisen jälkeen. Alkoholinhuuruiset runot ovat esillä kirjan alkupäässä, mutta vähenevät sivujen myötä. Runoista löytää myös elämäkerrallisen puolen, sillä alkupään runoissa puhutaan avioeroon liittyvistä asioista, sen jälkeen on nuoria naisia kuvioissa mukana, kunnes hän tapaa loppuelämänsä rakkauden. Samoin lapset aikuistuvat runojen myötä ja Carver puhuu varsinkin tyttönsä vaikeasta parisuhteesta, alkoholista ja väkivallasta. Isänä hän voi vain surra tyttärensä elämää ja miettiä sen olevan seurausta omasta esimerkistään.

On uskomatonta miten paljon runot voivat kertoa ihmisen elämästä. Koko Carverin elämänkaari tulee läpinäkyväksi näiden runojen voimasta. Loppuvuosien syöpäsairastaminen näkyy myös runoista ja kuoleman kolkuttelu on mukana ajatuksissa ja runoissa. Takakannen runo kertoo mielestäni hyvin osuvasti kirjailijasta itsestään viimeisinä aikoina. Lintuja käytetään usein kuvaamaan kuolemaa, tässä runossa linnun paikan on saanut varis.

Varis lensi ikkunani viereiseen puuhun.
Se ei ollut Ted Hughesin, tai Galwayn varis.
Ei Frostin, Pasternakin, tai Lorcan varis.
Ei yksi Homeroksen variksista, taistelun jälkeen,
hyytyneestä verestä kylläinen. Tämä oli vain varis.
Joka ei koskaan sopinut mihinkään elämässään
tai tehnyt mitään mainitsemisen arvoista.
Se istui siinä oksalla minuutin pari,
nousi sitten siivilleen ja lensi kauniisti
elämästäni pois.


Raymon Caarver, Sateisten päivien jälkeen
Suom. Arto Lappi & Juha Rautio
Sammakko 2013
s. 256
Fires 1983
Where Water Comes Together With Other Water 1985
Ultramarine 1986
A New Path to The Waterwall 1989