sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Veijo Meri: Manillaköysi

Manillaköysi (1957) on akateemikko Veijo Meren (1928-2015) esikoisteos. Tämän sotakirjan 60-vuotisjulkaisupäivä on siis ensi vuonna, jos joku etsii täysiä kymmenvuotispäiviä viettäviä kirjoja, sillä ensi vuonna Suomi täyttää 100 vuotta, jos kaikki käy hyvin. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että koko maapallon kirjat ovat mennet sekaisin, on pitkäkestoisia sotia, suuria ilmastonmuutoksia, pakolaistulvia, sairaudet jylläävät ja maapallon varallisuus keskittyy yhä enenevissä määrin vain noin 60 ihmiselle ja suurin osa väestöstä on köyhiä. Kuinka tässä näin on päässyt käymään? Lisäksi kuhina Suomen itäisellä rajalla pelottaa ihmisiä, myös muita pelonaiheita on ilmennyt. Jopa Suomen presidentti on ilmaissut huolenaiheensa nykyisestä tilanteesta.

Keppilän Joose löysi köyden keskeltä huoltotietä. Kai se oli pudonnut huolimattoman ajomiehen kuormasta. Se oli ainoa käyttökelpoinen ja yleisesti pätevä esine minkä hän oli löytänyt koko sotaretken aikana. Se oli käyttämätön, ehjäsyinen, aivan puhdas ja uusi eikä mitään paperinarua, valmiiksi päätetty molemmista päistä. Joose ilostui.

Keppilän Joose on tarinan päähenkilö, jo iäkkäämpi perheenisä Luumäeltä, mutta Joosekin on kutsuttu sotapalveluun itärajalle. Joose sai käyttää kaiken mielikuvituksensa, että hän sai pidettyä löytämänsä manillaköyden salassa korsussa. Sotatilanteiden aikana hän oli huolissaan vain siitä, että joku varastaa sen häneltä, Joose kun oli päättänyt viedä köyden vaimolleen pyykkinaruksi seuraavalla lomalla, johon ei ollut pitkä aika. Loman lähestyessä tuli uusi huoli siitä, että armeijan tavaroita ei saanut viedä pois, se oli varastamista ja siitä oli mahdollista joutua sotaoikeuteen. Sotapoliisit tutkivat junamatkalla kaikki reput ja taskut, mihin siis manillaköyden voisi piilottaa?

Veijo Meri on sisällyttänyt kirjan kertomuksen sivulle muutaman novellin, joita junamatkan sotilaat kertovat toinen toisilleen.  Kertomus ammutuista sioista ja everstistä kertoi sioista, jotka pääsivät herkuttelemaan kuolleilla sotilailla. Kertomus siitä, kuinka tietämättömiä sotamiehiä petetään kertoi lääkäristä, joka löi sotamiesten kanssa vetoa siitä mahtuuko paljas luuranko leipälaukkuun. Kertomus pystyyn kaatuneesta vihollisestaa ja ahneesta sotamiehestä kertoi tarinan sotamiehestä, joka halusi kuolleen upseerin huopasaappaat itselleen. Kirjasta löytyy myös novellit Hullusta vääpelistä ja Kertomus siitä, miten ensimmäinen pommi putosi Suomeen. Junamatka sujui rattoisasti tarinoita kuunnellessa. Joosen tilanne kyllä paheni matkan aikana, sillä köysi kiristi ja aiheutti pyörtymiskohtauksia. Meren taattuun tyyliin tapahtumat kerrottiin mustan huumorin avulla. Junamatkalla sattui ja tapahtui kaikenlaista ja sotapoliisit tarkastivat junan joka asemalla, köyttä ei löydetty. Joose pääsi joten kuten hengissä kotiin, mutta miten köydelle kävi? Saiko Elviira itselleen uuden pyykkinarun? Osallistun tällä lähes 60-vuotiaalla kirjalla Tuijata. Kulttuuripohdintoja-blogin Klassikkohaasteeseen 2.

Kesti jonkin aikaa, ennen kuin Viira näki, ettei se ollut köyttä kummempi. Se muutti kaiken  päinvastaiseksi.

Manillaköysi on neljäs Veijo Meren kirja, jonka olen lukenut. Sota-kirjat eivät ole minun lempigenreäni, mutta jostakin syystä olen viime aikoina lukenut niitä aika monta. Se ehkä johtuu siitä, että moni kirja sisältää sekä menneisyyttä, että nykyisyyttä ja kirjoissa voidaan muistella sota-aikoja. Suomen käymistä sodista on suhteellisen vähän aikaa ja vielä on ihmisiä elossa, jotka ovat kokeneet ne kauheudet. Kaupungilla kävellessä katseet hakeutuvat vanhojen kivitalojen seiniin, joissa on näkyvissä sodanaikaiset pommitusten jäljet. Suosittelen Veijo Meren kirjoja lukijoille, jotka ihmettelevät tämän päivän sota-alueilta pakenevia ihmisiä. Kirjasta on tehty myös samanniminen televisioelokuva vuonna 1976 ja kirja on käännetty 17 kielelle. ***

Veijo Meri, Manillaköysi
Seven-pokkari, Otavan kirjapaino Oy 2004 2. painos
Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran 1957
s. 170


perjantai 29. tammikuuta 2016

Markku Pääskynen: Sielut

Ei mitään. Etsiä ja etsiä eikä ensimmäistäkään jälkeä mutta niin monta kysymystä. Ei yhtäkään vastausta mutta niin monta arvausta.

Markku Pääskysen kahdeksas romaani Sielut alkaa ensimmäiseltä sivulta vähitellen esiintulevalla tekstillä ja päättyy viimeisellä sivulla katoavaan tekstiin. Muutakin kokeilevaa tekstinkäsittelyä kirjasta löytyy, mutta sen voi lukija etsiä kirjasta ja arvata vähän tuosta ensimmäisestä lainauksesta. Kirjan tarina on psykologinen ja siihen liittyy myös ulkopuolinen tarina, joka lähestyy loppuhuipennusta samaan aikaan kuin päätarinan loppuhuipennus tapahtuu. Ulkopuolinen tarina on faktaa ja tapahtunut oikeasti. Faktatarina kulkee kirjan päivän aikana tapahtuvan tarinan mukana jännitysnäytelmänä, jota koko Suomi seurasi. Maijan tarinaa seurasi vain äiti, isä, opettaja, luokkakaverit, poliisi ja kaksi koulupoikaa sekä lähialueen asukkaat, hyvin pieni piiri. Maija katosi koulumatkalla.

Aino ja Kristian. Nyt oli mennyt monta tuntia eikä tytöstä ollut kuulunut mitään. Ei yhtäkään havaintoa, ei yhtäkään elonmerkkiä.

Jokaisen äidin ja isän pahin painajainen oli tapahtunut, heidän lapsensa oli kadonnut, eikä kukaan tiennyt mitään. Äiti odotti kotona puhelimen vieressä, sillä kirjan tapahtumat sijoittuivat lankapuhelinten aikakauteen. Isä juoksi ja etsi lähistöltä, soitti ovikelloja ja kyseli tytöstä. Molemmat isovanhemmat ajoivat tuntien matkat päästäkseen mukaan etsintäpartioon. Molemmat vanhemmat kävivät ajatuksissaan läpi sekä yhteiselämää, että onnellisia hetkiä mitä heillä oli ollut. Heitä ei lohduttanut se, että he molemmat olivat karkailleet lapsena. He hakivat lohtua toinen toisestaan, rakkaus oli vahva, heidän oli oltava vahvoja, vaikka välillä teepannu lensi päin seinää. Kriisihetkellä voivat monenlaiset tuntemukset rakkaudesta vihaan nousta pintaan.

Uhkaava metsä ei ollut. Se ei vain ollut ihmisen paikka vaan tulkitsemattomien unien synnyinseutu, painajaisten lähde ja vainoharhaisten ajatusten koti joten kuka kumma siellä tahtoisi käydä?

Kirjan parhaimmat henkilöt ovat koulupojat Taito ja Ilari, jotka ovat parhaimpia kaveruksia. Maijan he tiesivät ulkonäöltä. Taito jopa tiesi missä Maija asuu. Koulupäivän jälkeen he leikkivät kaikenlaisia leikkejä, mutta päättivät lopulta etsiä Maijaa. Maijan etsintä oli heille jonkinlainen leikki, johon liittyi pikkupoikien näkökulmasta monta pelottavaa asiaa. Ehkä kirjan sanoma on sanattomat pelot, pelot siitä mitä voisi tapahtua. Sielut oli vuoden 2015 Finlandiaehdokas. Pääskysen kirja Vihan päivä oli Finlandiaehdokas vuonna 2006.

He molemmat ajattelivat Maijaa, kertasivat mielessään aamun tapahtumia. Sitten he alkoivat puhua, alkoivat etsiä vihjeitä ja merkkejä jotka johdattaisivat Maijan jäljille, he yrittivät varoa syyttelyjen ja hätäisten päätelmien kehää johon olisi niin helppo suistua. ***

Markku Pääskynen, Sielut
Tammi 2015
s. 254




keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Viiden kirjan haaste

Sain Marikalta Oksan hyllyn blogista haasteen, jossa oli valmiit kysymykset, joten eikun vastaamaan. Tulppaanikuva on viime keväältä ja tulppaanit kukkivat terassin vieressä ensimmäisenä, sitten kukkivat esikot ja lopuksi suuret kuunliljat peittivät koko reunustan, kuvassa ne ovat vasta kymmensenttisiä. Viime keväänä ja alkukesänä oli viileää, joten tulppaanit kukkivat viikkokausia. Joka kevät on samanlainen yllätys odotettavissa, että mitähän sieltä maasta nousee, sillä ostan alesipuleita yhtä innokkaasti kuin kirjoja ja sitten yllätyn iloisesti, kun löydän uuden kirjan kaapin kätköistä, jota en ole vielä lukenut. Mutta seuraavaksi vastauksia:

1. Kirja, jota parhaillaan luen:

on Hannu Väisäsen Toiset kengät. Aloitin lukupuuhat jo vähän aikaa sitten, mutta olen lukaissut jo useamman kirjan ohittaen Väisäsen teoksen. Tätähän ei minulle yleensä tapahdu. Kun aloitan kirjan, niin muutaman sivun jälkeen heitän lukemisen, jos ei kiinnosta ja yleensä en lue kirjoja rinnakkain. Toiset kengät kiinnostaa jo sen vuoksi, että sen miljöö on entinen kotikaupunkini Oulu. Tässä on vain kaikenlaista klassikkohaastetta ja syntymäpäivälahjakirjaa, joka pitäisi lähettää ja laina-aikojen umpeutumisia, joten Toiset kengät saa nyt edetä etanavauhdilla muiden rinnalla.

2. Kirja, josta pidin lapsena:

Voi voi kun niitä oli todella paljon! Ensimmäinen mielikuva kirjasta, jota olin lukemassa, oli Satuaapinen. Satuaapisen ja rakkaimman kirjani Tiitiäisen satupuun kuvittaja oli Maija Karma, joka on kuvittanut myös tykkäämäni Onneli ja Anneli kirjat. Herää epäilys, että olenko sittenkin ihastunut kirjojen kuvituksiin, koska rakkaimmat kirjat ovat saman kuvittajan käsialaa. Tähtisadetta Maijalle sinne pilvenreunalle, rakastan kuvituksiasi edelleen :)

3. Kirja, joka jäi kesken:

Voi vitsi, että niitä on iso läjä. Viimeisin, joka jäi kesken oli Saara Turusen Rakkaudenhirviö. Olen käynyt katsomassa Turusen näytelmän Puputyttö ja aiheeltaan kirja oli samanlainen, lapsuudenkoti ahdistaa jostakin syystä. Puputyttö oli hyvä, mutta ahdistava näytelmä. Kirja tuli päälle heti ensimmäisiltä sivuilta ja en pystynyt ottamaan vastaan niin vaikeaa ahdistusta. Muistissani on lähiajalta Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset ja Minna Lindgrenin Kuolema Ehtoolehdossa, jotka jäivät myös kesken ja monta muuta.

4. Kirja, joka teki vaikutuksen:

oli Emmi Itärannan Teemestarin kirja. Oma lainaus kirjasta vuodelta 2012, kirja oli mielestäni vuoden paras kirja:
 Teemestarin kirja sisältää kaksi toisistaan poikkeavaa sisältöä, joista toinen on aikojen alusta muuttumattomana säilynyt traditio teemestarin tehtävistä ja toinen on uhkakuvat tulevaisuuden ekokatastrofista, joka kirjassa on jo jatkunut pitkään. Uhkakuvat ovat toivottomia, mutta hieman toivon pilkahduksia uhkiin tuovat Norian ja ystävänsä löytämät tutkijoiden tallentamat tiedot tutkimusmatkoiltaan, jotka lukijat voivat lukea kirjasta. Itärannan Teemestarin kirja on todella vaikuttava teos tulevaisuuden Suomesta, mutta toivon, että tulevaisuus on jotain muuta, kuin mitä se kirjan mielikuvituksellisessa pelottavuudessaan on, siitä huolimatta suosittelen kirjaa kaikille lukijoille. *****

5. Kirja, johon palaan uudestaan:

Ne kirjat ovat lastenkirjoja, joita luen aina uudestaan ja uudestaan lapsille. Minusta Veera Salmen Puluboi ja Poni-sarjan kirjat ovat  mahdottoman hauskoja ja kirjat, jotka naurattavat ovat ihania. Veera Salmelle tähtisadetta ja toivomus, että sarja jatkuu vielä näiden neljän kirjan jälkeenkin. Puluboi ja Poni, Puluboin ja Ponin loisketiiviskirja, Puluboin ja Ponin pöpelikkökirja ja Puluboin ja Ponin tsompikirja.

Kiitos Marika haastavista kysymyksistä, joihin oli ilo vastata :)

Haastan Takkutukan , Ullan  ja Marin vastaamaan näihin samoihin kysymyksiin :)

Muuten näin ensimmäiset pajunkissat tänään!

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talo

Onneli on minun paras ystäväni. Ja minä olen Onnelin paras ystävä. Me olemme melkein yhtä vanhoja ja asumme samassa kaupungissa ja käymme samaa koulua. Ja tietenkin olemme samalla luokalla myös. Koulussa me toisiimme tutustuimmekin. Heti ensimmäisenä koulupäivänä. Ja siitä lähtien me olemme olleet parhaat ystävät. Siitä on nyt jo kokonainen vuosi.

Marjatta Kurenniemen (1918-2004) Onneli ja Anneli kuuluivat lapsuuteni ensimmäisiin kirjoihin, joita luin, kirjoja on kuusi. Ja sarjan kirjoja olen lukenut kymmenille lapsille ja aina ne kiinnostavat kuuntelijoita. Kirja herättää ihania muistoja alkuperäisen kuvituksen avulla, jonka teki graafikko Maija Karma (1914-1999). Nyt kun kirjoista on tehty elokuvia, kuuntelijat ovat todella innokkaita seuraamaan tyttöjen elämää. Onnelin ja Annelin talon tyttöjen maailmaan on helppo samaistua, sillä tytöt ovat 7v. vanhoja ja edessä on ensimmäinen kesäloma koulusta. Kumpikin tyttö tuntee itsensä ulkopuoliseksi, sillä kummankaan vanhemmat eivät huomaa tyttöjen olemassaoloa. Onnelin perheessä on niin paljon lapsia, että kukaan ei huomaa, jos yksi puuttuu paikalta ja Annelin vanhemmat olivat eronneet ja isä luuli, että Anneli oli äidin luona ja äiti luuli, että Anneli oli isän luona. Onneksi kirjan sadunomaiseen maailmaan kuului, että tytöistä piti huolen rouva Ruusupuu, joka myi tytöille sopivan talon, jossa he viettivät koko kesäloman. 

Talomme sijaitsi Ruusukujalla korttelin keskimmäisenä. Kumpaisellakin puolella oli talo, mutta koska pihaamme ympäröi korkea aita, emme tienneet naapureistamme mitään. Joskus mietimme, minkälaisia he mahtoivat olla.

Onnelin ja Annelin talon toisella puolella asuivat siskokset Tingelstiina ja Tangelstiina ja Onneli ja Anneli ystävystyivät nopeasti näiden ystävällisten ja erikoisten siskosten kanssa ja vierailivat toistensa luona. Siskokset kasvattivat yllätyksellisiä juttuja, mutta niistä voi lukea tarkemmin kirjoista. Siskosten pihalla nimittäin astuttiin todelliseen fantasiamaailmaan. Onnelin ja Annelin talon toisella puolen sitävastoin asui vihainen nainen, joka vihasi pikkutyttöjä, joten kaikenlaisia naapureita sitä on olemassa myös kirjojen sivuilla. Kirjaa ei kannata jättää lukematta sen vuoksi, eikä myöskään siksi, että kirjassa on epämääräinen varas ja poliisilla on pyssy, vaan kaikki selviää lopuksi ja kirjassa on onnellinen loppu, kuten lastenkirjoissa pitääkin olla.

Sillä jo ajat sitten olimme huomanneet, että Ruusukuja ei ollut mikään tavallinen katu ja Ruusukujan talot eivät olleet mitään tavallisia taloja. Eivätkä naapurimme olleet mitään tavallisia naapureita. Mutta me kaksi, Onneli ja minä, olimme ihan tavallisia pikku tyttöjä. Vähän onnellisempia vain. *****

Marjatta Kurenniemi, Onnelin ja Annelin talo
kuvitus Maija Karman oikeudenomistajat ja WSOY 2013
Marjatta Kurenniemen oikeudenomistajat ja WSOY 2013
s. 95 + elokuvaliite kuvineen s. 14
ensimmäinen julkaisuvuosi 1966

Osallistun kirjalla Marikan Seitsämännen taiteen tarinat-lukuhaasteeseen. Kirjassa on elokuvakannet, elokuvaliite ja kirjasta on tehty elokuva.

Sallan bloggaus
Kirsin bloggaus


torstai 21. tammikuuta 2016

Mikaela Strömberg: Sophie

Tytöt ovat uskomattoman viattomia. Juoksevat ja kiljuvat niin että ovat kuumissaan ja hikisiä, ontuminen ja neuvot eivät heitä liikuta. Kuin varsat! He ovat kuin lämminverivarsoja Mihailovskajan palatsin luona, pitkäsäärisiä ja joukossa vähäjärkisiä. Sopii kysyä, millaisia opettajattaria sellaisista pyryharakoista tulee. He käyvät viimeistä luokkaa ennen kasvatusopillista erityisvuotta, eikä päässä ole enempää järkeä. Noistako opettajattaria, sairaanhoitajattaria ja lapsenpäästäjiä?

Mikaela Strömbergin Runeberg-ehdokkaana oleva Sophie tuli vihdoinkin lukuvuoroon, sillä olen odottanut tätä historiallista tositapahtumiin perustuvaa Sophie teosta jo pitkään kirjastosta. Lisäkiinnostusta herätti tietysti ehdokkuus, mutta kyllä se on tuo historia mikä kiinnostaa. Kirjan taustalta löytyy Sophie von Behsen, joka eli vuosina 1828-1886. 1840-luvulla ei ollut kovin yleistä, että tytöt käyvät koulua, mutta saksalaisen papin Carl von Behsen lapsille se oli mahdollista, myös tytöille. Perhe asui Pietarissa ja pian koulunsa lopettava Sophie oli siirtymässä tsaariperheen lasten seuraneidiksi. Kaikki oli mahdollista, kun oli saksalainen, sillä tsaaritar oli kotoisin Saksasta. Tämä huumorintajulla ja pikavauhdilla elämäkerran kertova teos on luultavasti sellainen, että luen sen joskus uudestaan, sillä nyt minua häiritsi se, että kirja ei ollut syvällinen. Siinä oli runsaasti aiheita, joihin olisin halunnut syventyä tarkemmin mm. Sophien ja erään nuoren miehen suhteeseen, jota tänä päivänä pidettäisiin pedofiliana, mutta kirjassa tämä oli sangen ihana tapahtuma, josta Sophie sai kärsiä. Ehkäpä toisella lukukerralla nautin enemmän tästä hupaisasta kerrontatyylistä.

Se oli väärä hälytys. Mutta sitähän ei voinut tietää etukäteen. Ja Carl, joka oli yleensäkin nopealiikkeinen ihminen, oli tajunnut että jotakin oli tehtävä, etteivät kaikki heidän ympärillään suhtautuisi samalla tavalla kuin hän itse. Pietari oli pullollaan sovinnaistapoja, sääntöjä ja koodeja, eikä hän voinut käyttäytyä kuin niskoitteleva nulikka. Hän ei ollut mikään Don Quijote, ne ajat olivat menneet kauan sitten.

Sophie tyytyi lauhkeasti menemään naimisiin isän valitseman sulhasen kanssa. No, sulhanen oli jo vanhempi ja kokeneempi, eikä hänelle tuottanut ongelmia mennä naimisiin kokeneen tyttösen kanssa. Vihkiäiset suoritettiin morsiamen 16-vuotispäivänä ja yhdeksän kuukauden kuluttua syntyi ensimmäinen lapsi ja muutaman vuoden välein lisää. Tosin aviomies oli mustasukkainen ja epäili joka kerta isyyttään. Aviomies oli myös aikamoinen hulivili ja seikkailija, joten suku päätti laittaa hänen rauhoittumaan Suomeen. Koita kestää Sophie, hiukan suvun päämiehet surivat Sophien kohtaloa, mutta eivät paljon. Pietarin loistosta Suomen kaamokseen, mutta Sophie ei valittanut.
Siitä mitä muuta Suomessa tapahtui voit lukea kirjasta, vieläkin hengästyttää. Sophie taisi näyttää kaapin paikan miehelleen, mutta lue lähemmin kirjasta. ***

Mikaela Strömberg, Sophie
suom. Helene Bützow
Schildts & Söderströms
s. 234

Kirjan ovat lukeneet myös Ulla, TuijataMarika, Nanna, Pirjoliisa ja Kirjavuorenpeikko.

tiistai 19. tammikuuta 2016

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Jokaisella tikulla oli tehtävä.
Vesalan Raimon mopedi.
Kenkun talo.
Lyseonpaska.

Raahelaisen Pauliina Vanhatalon uusin proosateos Pitkä valotusaika on Runeberg-ehdokkaana, enkä ihmettele yhtään, sillä kirja on suorastaan loistava. Luettuani nyt neljä kahdeksasta ehdokkaasta, olen valmis antamaan tälle nuoren miehen kehityskertomukselle tuon palkinnon todella ansiokkaasta tarinasta ja herkästä tekstistä, joka koukutti minut lukemaan kirjan yhdellä kertaa kannesta kanteen. En voinut lopettaa, ennen kuin tiesin kirjan lopun. Kirjan alussa eletään 60-luvun Oulussa ja kirjan päähenkilö Aarni on noin 16-vuotias nuorukainen ja valmis räjäyttämään ja polttamaan henkilöitä ja kouluja ja yleensä jotakin, mitä hän vihasi sydämensä pohjasta. Jos haluat tietää, mistä se viha kumpusi, niin lue ihmeessä tämä kirja. Vaikka kirjan alku kuvaa 60-lukua, niin myös silloin masennuttiin, kannettiin kaunaa ja toisinaan se kaikki paha mitä oli joutunut kokemaan, kostautui pahan aiheuttajille. Aarnia lohdutti tulitikut taskussa.

Rasia oli melkein tyhjä, ja Aarni hidasteli viimeisiä tikkuja polttaessaan. Talvi oli tulossa. Kaikki olisi hankalampaa, jos lumi ehtisi kerääntyä hangiksi asti. Kaupunki ei välttämättä edes syttyisi palamaan. 

Aarnia oli koko hänen ikänsä kohdeltu kaltoin, mutta hän pääsi harjoittelijaksi tätinsä valokuvausliikkeeseen ja sai siellä arvostusta. Pian hänen vastuulleen lankesi enemmän töitä ja vapaa-ajat kuluivat valokuvia ottaessa, taidot kehittyivät, mutta Aarni janosi enemmän, muiden arvostusta, kuvia lehdissä, valokuvanäyttelyitä ja kuuluisuutta, mutta aina tuli jotakin esteitä, jotka estivät tämän kaiken.  Aarni vähätteli itse itseään, sillä hän oli tottunut siihen jo kotona.

Edellisviikolla Aarni oli kuullut vahingossa, kuinka äiti oli selittänyt naapurille, että Aarni oli ollut hänelle yksi seitsemäntoista vuoden päänsärky.

Aarnin elämässä tapahtui myös hyviä asioita mm. perhe, mutta hän ei oikein uskaltanut olla niistäkään kiitollinen ja onnellinen. Kirja loppuu, kun Aarni on vanha. Pitkä valotusaika kertoo herkällä tavalla Aarnin lahjakkuudesta, mutta myös niistä ikävistä tuntemuksista, joita riitti koko elämän ajaksi. Mitä Aarni menetti saadakseen vapauden olla se mitä oli aina halunnut olla? Pauliina Vanhatalo kirjoitti Aarnin tarinan niin uskomattoman hienosti, että minusta tuntui kuin olisin katsellut maailmaa Aarnin silmin ja tuntenut hänen ulkopuolisuuden tunteensa itsessäni. Suosittelen kirjaa lämpimästi. *****

Pauliina Vanhatalo, Pitkä valotusaika
Tammi 2015
s. 223


Runeberg-ehdokkaat 2016:

1. Laura Lindstedt: Oneiron
2. Kurt Högnäs: Refug (runokokoelma, ei suomennettu)
3. Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja
4. Asko Sahlberg: Irinan kuolemat
5. Harry Salmenniemi: Pimeän lehdet (runokokoelma)
6. Jussi Seppänen: Kymmenottelu (novellikokoelma)
7. Mikaela Strömberg: Sophie
8. Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Olen aiemmin lukenut Vanhatalon Korvaamaton teoksen.

maanantai 18. tammikuuta 2016

Matti Rönkä: Eino

Nyt kesä oli tulossa, ja minä näkisin sen, ilman taikauskoa ja temppuja. Oraan nousun, nurmen kasvun, lehmien pääsyn laitumelle. Niistä olisi pitänyt iloita etukäteen, odottaa, toivoa.
Enkä minä osannut.

Eino on vanha mies, niin vanha, että harva samanikäinen on enää elossa. Vaimo on kuollut ja Eino asustaa yksin perimäänsä Vanhaapaikkaa. Talo oli ollut siinä jo ennen Einoa ja jäisi vielä jälkeen Einon lähdettyäkin, sillä siihen muuttaisi ainoa pojanpoika Joonas asumaan. Eino joutui muistihäiriöidensä vuoksi terveyskeskuksen vuodeosastolle ja siellä oli aikaa muistella ja tarinoida uteliaalle pojanpojalle, joka löysi kaikenlaista Einon elämään kuuluvaa salaisuutta penkoessaan talon kaappeja. Tämä Matti Röngän yhdeksäs romaani Eino on proosateos, aiemmat kirjat kuuluivat Tappajan näköinen mies-dekkarisarjaan, joissa pääosassa oli Viktor Kärppä ja josta on tehty tv-sarja. Tv-sarjan olen nähnyt, joten halusin aloittaa Röngän tuotannon tästä Eino teoksesta. Ukkini oli nimeltään Eino, joten lämpimät muistot omasta ukista pyörivät mielessäni, kun luin kirjaa. Myös omalla ukillani oli omat salaisuutensa, joista kuulimme vasta hänen kuolemansa jälkeen. Mummillani oli kestämistä ukin salaisuuksien kanssa, joista tuli siis avioparin yhteisiä. Tuohon aikaan ei erottu kovin vähästä.

"Teillä ei ole sotainvaliditeettiprosenttia - mutta tuo on ampumavamman arpi. Minä olen ollut Eritreassa pakolaisleirin lääkärinä. Siellä oli uusia ja vanhoja luodinreikiä miehissä. Teistähän on ammuttu läpi. Jos veikata pitää, niin posautettu isokaliiberisella aseella. Useampi osuma." 
Ukki veti paitaa alemmas. 
"On posautettu mutta ei sodassa. Eikä ole minun vaivani nyt. Yläpää minulla heittää."

Kirjan tarinat ovat vanhan ja uuden ajan vuoropuhelua. Välillä Einon muisti hiukan heittää, eikä hän muista varsinkaan uudempia asioita. Hän on kuitenkin järjestänyt kaikki asiansa kuntoon. Ei tullut Einosta maanviljelijää, vaan veri veti liikenteen puoleen ja hänestä tuli liikemies. Ensimmäisen autonsa rahat hän sai melkein enkelin kädestä, kuten ylläolevasta lainauksesta näkyy. Sodan jälkeen nuoren miehen teki mieli seikkailla, mutta seikkailu venyi pitemmäksi ajaksi. Siitä ei nuori vaimo kotona pitänyt ja Eino sai loppuiäkseen sydänsuruja, siitä mikä taakse jäi ja siitä, että pahoitti Kertun mielen. Eino on miehinen kirja ja kuulin mielessäni Matti Röngän äänen, kun luin kirjaa. Sota jätti arpia sieluun ja mieleen ja ne arvet olivat isoja kiviä repussa, jota piti kantaa koko elämän ajan.

Usein herään yöllä, hourin että rintaani revitään auki. Siinä on rintamakavereita ja ruskeapuseroinen makealta haiseva neuvostokapteeni ja lottia ja tyttöjä tansseista ja Kerttukin jossain kauempana.
Sydäntäkö te etsitte kun rintaa kaivelette? minä aina kysyn.
On minulla sydän. Vasemmalla puolella. Sitä yritän niille aina vakuuttaa. ****

Matti Rönkä, Eino
Gummerus 2015
s. 235

Kaisa Reetan, Amman, Kaisa V:n, Tuijatan, Margitin, Tiina-Tontun ja Erjan bloggaukset.

lauantai 16. tammikuuta 2016

Heidi Köngäs: Hertta

Neljäs kesä turvasäilössä. Olen vanki, mutta huonommassa asemassa kuin muut vangit. He sentään tietävät milloin heidät vapautetaan, minä en edes sitä, että vapautetaanko ollenkaan. En ole saanut tuomiota, minut on vain monien muiden lailla nostettu vankilan muurien sisäpuolelle "yhteiskunnalle vaarallisena aineksena".

Heidi Köngäksen uskomattoman kuvauksellinen tarina Hertta Kuusisesta, suomalaisesta poliitikosta, ei jätä lukijaansa kylmäksi missään vaiheessa. Heidi Köngäksellä on taito kirjoittaa ajankuvaan sopivalla tyylillä, hieman vanhahtavasti kuin kirjailija itsekin olisi elänyt kyseiseen ajankohtaan. Kirjan nimi on yksinkertaisesti Hertta. Kirja on niin koukuttava, viihteellinen, mutta samanaikaisesti täynnä faktaa 1930-40-luvun Suomesta, Neuvostoliitosta, Saksasta, poliitikoista, järjestöistä jotka toimivat maan alla, vankiloista, vankileireistä, mutta myös arkielämästä, pukeutumisesta, kulkuneuvoista jne. Lista on todella pitkä ja kirjan kuvaukset ovat todella tarkkoja. Täytyy olla kiitollinen, että Suomesta löytyy kirjailijoita, jotka tekevät uskomattoman hienoa taustatyötä ennen kuin kirjat julkaistaan. Hertta Kuusisesta löytyy varmasti paljon lähdemateriaalia. Hänhän oli Neuvostoliitosta käsin Suomen kommunisteja johtaneen Otto Wille Kuusisen tytär.

Tunsin saippuan tuoksun, kun suutelin hänen ranteitaan siitä kohdasta, johon paidanhiha päättyi. Se oli halun tuoksu.

Hertta Kuusinen vapautui vankilasta vuonna 1939 maanpetoksesta syytettynä. Oma pieni poika jäi Neuvostoliittoon, kun hän lähti suorittamaan tehtävää Suomessa, mutta pidätettiin heti. Hertta ei nähnyt poikaansa sen jälkeen, iso ikävä pojan luo oli jatkuva seuralainen. Ja seuraava pidätyskin odotteli, mutta sitä ennen hän koki kohtalokkaan rakkaustarinan Yrjö Leinon kanssa. Leinon, josta tuli lopulta Suomen ensimmäinen kommunisti, joka oli kolme eri kertaa ministeri Suomen hallituksessa. Rakkaustarinan loppupuolella Hertta ja Leino menivät naimisiin, mutta Hertta ei tiennyt mikä mies Leino oli, miksi Leino oli lähestynyt Herttaa. Hertan varovaisuus lensi taivaan tuuliin, kun komea mies ilmestyi vankilavuosien jälkeen hänen elämäänsä.

Tee kaikki mitä ikinä. Olen tässä, tuoksun omenasaippualle ja pitkälle puutteelle, ne ovat samaa vaaleanvihreää, samaa haaleaa väriä.

Hertta on Heidi Köngäksen kuudes proosateos, lisäksi hän on kirjoittanut kolme lastenkirjaa. Köngäs on tehnyt lukemattomia ohjaustöitä televisiolle, joista hän on saanut useita palkintoja. Liian paksu perhoseksi ohjaustyöstä hän sai vuonna 1998 Prix Europa-erikoispalkinnon. Hertta teoksessa näkyy kuvauksellisuus ja lukiessani teosta olin kuin olisin ollut katsomassa Hertan maailmaa, johon liittyi mm. pakomatka, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Pakomatkaseurana Hertalla oli Yrjö Leino, joka raportoi kaikesta salaiselle taholle. Hertta oli siis salaisen palvelun tarkkailun alla isänsä vuoksi.
Tämä oli vuoden 2015 jännittävin kirja. Jännittävin siksi, että Hertta Kuusinen on elänyt vaiherikkaan elämän, johon liittyi kaikkea mahdollista poliittisesti epävarmoina aikoina. Tänä päivänä Suomessa on useampi puolue, jota voi äänestää ja seuraavissa vaaleissa voi äänestää vaikka toista puoluetta. Tämmöisen vapaan Suomen puolestapuhujia olivat henkilöt, joihin Hertta Kuusinenkin kuului. Hienoa, että Heidi Köngäs on tehnyt näin upean kirjan Hertta Kuusisen vaiheista salaisen palvelun silmätikkuna. Hertta oli niin kuuma nimi Suomen politiikalle, että hänelle hankittiin urkkija mieheksi. Miehestä ei tämän enempää, Hertta rakastui häneen. Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon suhteesta on tehty myös kolmeosainen draamasarja Punainen kolmio, jonka yksi käsikirjoittaja on Heidi Köngäs. Kirjalle punaista tähtisadetta ja mielestäni kirja olisi kuulunut Finlandiaehdokkaaksi. *****

Hän piirtää minut punaisella, punaisella musteella, se on tahmeaa, hyytynyttä kuin härän veri. Olen teuraseläin, olen syksyn lehdet ja kaikki tiilen värit kun sinä huudat minua.

Heidi Köngäs, Hertta
Otava 2015
s. 285
Kirjasta ovat postanneet mm. Jaana, Lukuneuvoja, Katja, Omppu, Tuijata ja Margit

 Köngäs Heidi: Jokin sinusta

torstai 14. tammikuuta 2016

Jussi Seppänen: Kymmenottelu

Me alettiin sitten siinä katsoa youtubea. Istuttiin tai seisoskeltiin selkä kyyryssä saatana neljä jätkää kello kakskytä yli viisi juhannusaamuna ja tihrustettiin pientä tökkivää kuvaa viheltelevästä pingviinistä. Aurinko paistoi näytölle tai aina jotakuta silmiin, käänsi läppäriä sitten mihin kulmaan tahansa. Yksiöstä ei löytynyt varjoa. Koskinen näpytti konetta ja kihersi. Tästä kulmasta näki, että sen mustan heviletin keskellä oli kalju läiskä. Väkisin hiipi mieleen, että tämän kesäyön mahdollinen kliimaksivaihe oli jo takanapäin.

Esikoiskirjailija Jussi  Seppäsen novellikirja Kymmenottelu ponkaisi heti julkaisuvuonna pitkälle kirjamaailmassa, sillä se on yksi kahdeksasta Runeberg-palkintoehdokkaasta, joka valitaan helmikuussa 2016. Novellit sijoittuvat tavalla tai toisella urheilumaailmaan. Kirja on jaettu kymmeneen osaan, joista jokainen on nimetty urheilulajin mukaan. Ylläoleva lainaus on Pituushypystä, joka sisältää Juhannus-nimisen novellin. Kolme lajia sisältää useamman tarinan, seitsemän lajia vain yhden tarinan. Kuten ylläolevasta lainauksesta voi lukea, tarinat ovat elämänmakuisia, huumorilla höystettyjä sekä helppolukuisia arkirealismitarinoita, joissa liikutaan jollakin tavalla urheilun mukana, mutta ei veren maku suussa punnerreta huipputuloksia. Kuten kirjailija sanookin, tarinoissa käydään jopa urheilukentällä.

Jussi Seppänen kirjoittaa työkseen sarjakuvakäsikirjoituksia ja opettaa aihetta Muurlan kansanopistossa. Kymmenottelun novellit ovat lyhyitä ja tiiviitä, eikä niissä kikkailla sanatäydennyksillä, joten kirja oli minun mieleeni. Kirjan kansikuva on kiva, Ville Pirisen tekemä piirros seiväshyppyä kokeilevasta jo hieman ikääntyvästä miehestä. Hyppyrima näyttää olevan aika alhaalla. Liikunta on mukavaa ja urheilu myös. Jussi Seppäsen kirjaa oli ilo lukea. ***

Jussi Seppänen, Kymmenottelu
Kannen kuva Ville Pirinen
Wsoy 2015
s. 171

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Blogistanian 2015 ehdokkaat kaikissa luokissa


Blogistanian Finlandia teokset:

3p.  Kettu Katja: Yöperhonen
2p.  Itäranta Emmi: Kudottujen kujien kaupunki
1p.  Alasalmi Päivi: Pajulinnun huuto


Blogistanian Globalia teokset:

3p.  Hooper Emma: Etta, Otto, Russell ja James
2p.  Doerr Anthony: Kaikki se valo jota emme näe
1p.  Shin Kyung-sook: Pidä huolta äidistä

Blogistanian Kuopus teokset:

3p.  Sumanen Nadja: Rambo
2p.  Salmi Veera: Puluboin ja Ponin tsompikirja
1p.  Sammalisto Iida: Tähtimosaiikki

Blogistanian Tieto teokset:

3p.  Kirves Jenni: Aino Sibelius - Ihmeellinen olento
2p.  Korhonen Marja: Häivähdyksiä - Erityinen elämäni
1p.  Oksanen Kimmo: Kasvonsa menettänyt mies

tiistai 12. tammikuuta 2016

Asko Sahlberg: Irinan kuolemat

Linnut alkoivat kutsua toisiaan varhain aamulla. Niiden äänet olivat puitten varistamia pieniä kiviä. Kun linnut lennähtelivät oksien lomassa, niistä jäi ilmaan ristin muotoisia varjoja. Varjoista valui verta.

Suomalaisen Göteborgissa asuvan kirjailijan Asko Sahlbergin 14. romaani Irinan kuolemat oli ensimmäinen, jonka luin hänen tuotannostaan. Kirjan aihepiiri oli sellainen, joka kutsui lukemaan. Kirja kertoo pienestä Irinasta, joka lähetetään Ruotsiin sotalapseksi vuonna 1944. Lapsen kaulaan laitettiin pahvilappu, jossa oli nimi ja paikka mihin oli menossa. Voi vain kuvitella lapsen ikävää ja pelkoa, kun hänet laitetaan junaan, joka on täynnä muita lapsia ja vanhemmat jäävät kotimaahan.

Minä kuolin, hän ajatteli. Lensin enkeleitten kanssa. Mutta ne eivät halunneet minua ja tulin siksi takaisin.

Menomatkalla junat ajoivat vastakkain samalla raiteella ja osa lapsista kuoli. Irina olisi toivonut, että hänkin olisi kuollut. Kirjan tarina on kerrottu lapsen näkökulmasta, joten kerronta on lapsenomaista, viatonta, kärsivää, uteliasta, havainnoivaa, pikkuvanhaa jopa osaksi lähes fantasiaa. Kirjan kielikuvat ja tekstin kauneus helpottavat järkyttävän aiheen lukemista. Ruotsalainen kansankoti ei näytä kauneimpia kasvojaan kirjan sotalapsille. Yleensä julkisuudessa on kerrottu niitä ihainnoivia ja kauniita kertomuksia suomalaislasten kohtelusta Ruotsissa sodan aikana, mutta Irinan kuolemat teos antaa lasten kohtelusta synkemmän kuvan.

"Senkin syöpäläinen!" Äiti-Saskia kiljui. "Senkin suomalainen torakka!"

Irinan  ruotsalainen koti oli sairas koti ja kuolema leijui kodin ilmapiirissä. Irinalla oli huono tuuri siinä, että hän joutui sodan ajaksi Ruotsiin, mutta hänellä oli myös huono tuuri ruotsalaisen perheen kanssa. Perheen ilmapiiri ei voinut olla vaikuttamatta herkkään lapseen. Kirjan tarinassa on jotakin sadunomaisuutta, osa kertomuksesta on kuin Lumikista, jossa paha äitipuoli yrittää saada lapsen hengiltä, kun taas ruotsalainen isä on sadun metsästäjä, joka onnistuu pitämään lapsen elossa. Kirja on tiivis pienoisromaani, mutta sen tarina vie mukanaan johonkin armottomaan kauhuun, jota ei voi edes kuvitella.

Irina kuoli toisen kerran juuri ennen joulua.

Asko Sahlberg, Irinan kuolemat *****
LIKE 2015
s. 156

Kaisa Reetan bloggaus
Tuijatan bloggaus
Bleuen bloggaus
Arjan bloggaus
Annikan bloggaus
Maiskun bloggaus
Sirpan bloggaus

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Kjell Westö: Kangastus 38

Kaupungin yllä lepäsi epätodellinen tunnelma. Elämä kuin uni, ääriviivaton kangastus. Taas tuo sana, miksiköhän se palasi mieleen kerran toisensa jälkeen. Sitten hän muisti Konnin. Tämä oli kirjoittanut hänelle helmikuussa Turusta, missä asui ja missä Arizona oli värvätty soittamaan Hamburger Börsissä koko talveksi. Hän oli kertonut uusista lauluista jotka oli säveltänyt, yhden nimi oli nimenomaan Kangastus.

Kjell Westön teoksen Kangastus 38 toinen päähenkilö on rouva Matilda Wiik, joka siirtyi asianajotoimisto Thunen konttoristiksi pitkäaikaisesta työsuhteesta huolintayritys Hoffman & Laurénilta.

Rouva Wiik oli nopeaälyinen.
Ja pätevä.
Mutta silti palkollinen. Oli käytettävissä. Suoritti asioita Thunen puolesta. Siinä kaikki.

Kangastus 38 teos on kahden erilaisista oloista tulleen ihmisen ajatusten vuoropuhelu. Kirja on historiallinen teos ja sijoittuu 1930-luvulle. Matilda haluaa salata taustansa Thunelta, sillä tausta voi vaikuttaa työsuhteen saamiseen ja jatkumiseen. Suomenruotsalaisen Thunen tuttavapiiri on ruotsinkielinen ja he ovat kaikki rikkaita. Kirjan kuvioissa on vahvasti esillä saksalaisten politiikka ja ajatukset, jotka olivat jo saaneet jalansijaa Suomessakin, sillä Suomihan oli Saksan ystävä. Juutalaiskysymys oli kovasti esillä. Thunen ystäväpiiriin kuului yksi juutalainen, joka yritti tuoda esille Saksan juutalaisvastaisuutta. Ainoastaan Thune otti vakavasti ystävänsä puheet ja toi niitä esille sanomalehtiartikkeleissa, joita kirjoitti Huvudstadspladetiin. Thunen ystäväpiiriin kuului myös henkilö, jota Matilda pelkäsi ja oli pelännyt tätä nuoruudesta asti.

Jos ensimmäinen tapaaminen olisi päätynyt filmille, Matilda ajatteli jälkeenpäin, niin kohtaus leikattaisiin pois koska se oli niin tylsä.

Matilda eli yksin. Hänen vanhempansa olivat kuolleet, isä junan alle ja äiti teloitettuna maanpetoksesta. Äiti oli lähtenyt Tampereelle tekemään punaisille ruokaa ja jättänyt 16-vuotiaan Matildan huolehtimaan pikkuveljestään. Nälkä ei paljon armoa antanut, mutta sen nälän vuoksi Matilda vietiin vankileirille. Matilda oli salannut vankileirin tapahtumat, mutta nyt se oli siinä hänen edessään. Pahin vastustaja, vankileiriöiden hirviömäinen painajaisolento.

Olitteko te... vankina?
Sananvalinta oli Matildalle tuttu. Kukaan valkoinen ei ollut koskaan ennen kysellyt niin laajasti hänen elämästään. Mutta hän oli istunut vähäarvoisena sihteerinä tai konttoristina, ollut kuin varjo-olento kabineteissa, joissa upseerit ja suojeluskuntalaiset olivat puhuneet sodasta ja sodan jälkeisestä kesästä. Ja hän tiesi, että edes Thunen tapaiset hyvää tarkoittavat miehet eivät päästäneet suustaan sellaisia sanoja kuin rangaistusleiri tai kuolemanleiri, ei varsinkaan nyt kun ihmisiä oli alettu teljetä leireihin siellä sun täällä.
Myös Thunen kaltaiset hyvät ihmiset halusivat unohtaa että leirejä oli ollutkaan. 

Kjell Westö on noussut upeilla kirjoillaan Suomen tähtikirjailijoiden joukkoon. Hän sai Finlandiapalkinnon vuonna 2006 kirjasta Missä kuljimme kerran. Kangastus 38:n vahvuudet ovat historialliset tapahtumat, jotka nousevat kirjojen kipupisteiksi. Ihmiset ovat pahoja toisilleen, joka on koettu suomalaisten taistellessa oman maan kansalaisia vastaan kansalaissodassa vuonna 1918. Tämän sodan voittajat, valkoiset, pidättivät punikeiksi haukuttuja punaisia vankileireille ja kiduttivat sekä teloittivat heitä. Viimeiset pääsivät vankileireiltä vapaiksi vuonna 1927. Kjell Westö ei anna meidän unohtaa kyseisiä tapahtumia, vaan nostaa kirjan tarinaksi köyhän tytön kokemukset vankileirillä ja sen seuraukset myöhemmässä elämässä. Hieno ja tunteitaherättävä teos, joka palkittiin vuonna 2014 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolla. 

Että ihmisen haluun tehdä hyvää vaikuttaa voimakkaimmin huono omatunto siitä pahasta, minkä hän on aiemmin elämässään tehnyt. *****

Kjell Westö, Kangastus 38
suom. Liisa Ryömä
Otava 2013
s. 330
Hägring 38

Osallistun kirjalla Marikan Seitsämännen taiteen tarinat-lukuhaasteeseen. Kirjan päähenkilö Matilda harrasti elokuvia ja kävi ahkerasti elokuvissa. Kirjassa mainitaan mm. Jääkärin morsian, Juurakon Hulda ja Niskavuoren naiset. Lisäksi kirjan kansikuvassa on Elokuva-Aitta-lehti ja Matilda käy mm. seuraamassa elokuvan tekemistä, jossa Ansa Ikonen ja Tauno Palo näyttelivät.

Kirjasta ovat bloganneet mm. Elina, Sara, Kirsi, Liisa, Anneli, Amma, Niina T., Mari A, Kaisa V., Kirjasfääri, Kaisa, Joana, Katri, Lukuneuvoja, Jokke, Arja, ja Anni







perjantai 8. tammikuuta 2016

David Ebershoff: Tanskalainen tyttö

Einarin ajatuksiin mahtui vain ihoa syväilevä silkki, pehmeä kuin harsoside. Kyllä, juuri siltä silkin ensi kosketus oli tuntunut: se oli niin ohutta ja ilmavaa, että se oli tuntunut sideharsolta. Palsamoidulta sideharsolta, joka kiedottiin varovasti paranemassa olevan ihon suojaksi.

Yhdysvaltalaisen kirjailijan David Ebershoffin teoksesta Tanskalainen tyttö (2000) on tulossa helmikuun alussa elokuva suomalaisiin elokuvateattereihin. Kiinnostuin kirjasta, kun näin viime vuonna elokuvan trailereita, joten päätin lukea kirjan ensin. Onneksi se oli suomennettu. Kirja on erityislaatuinen rakkaustarina, joka perustuu taiteilijapari Einar ja Greta Wegenerin elämään 1920-1930-luvun kiihkeinä vuosina. Einar oli kuuluisa tanskalainen taiteilijaprofessori, johon kalifornialainen taideopiskelija Greta rakastui. Sotavuosien jälkeen Greta palasi takaisin Tanskaan ja pari meni naimisiin. Greta tiesi sen ensin.

Silloinkin kun he rakastelivat - useimmiten Gretan aloitteesta, mutta ei aina - Gretaa jäi vaivaamaan tunne, että jotakin sopimatonta oli tapahtunut. Aivan kuin hän ei olisi enää saanut kaivata Einarin kosketusta. Aivan kuin Einar ei olisi enää ollut hänen miehensä.

Einar muuttui pikkuhiljaa Liliksi. Alussa Greta oli vahvistanut Lilin saapumista, sillä hän halusi maalata Einarin naisen vaatteissa, naisena, sillä Einar oli hänestä niin kaunis ja kuvauksellinen. Lopulta Einar halusi olla koko ajan Lili. Koska hän ei saanut tanskalaisilta lääkäreiltä apua, vaan eräs heistä aikoi ilmiantaa Einarin viranomaisille, sillä transsukupuolisuus oli laitonta, pari muutti Pariisiin asumaan. Pariisiin muutti Gretan ja Einarin mukana Lili Elbe. Pariisin vuosina Greta ja Einar etsivät molemmat apua siihen, että Einarista tulisi oikeasti nainen.

Lili tiesi, ettei Greta ollut rakastanut ketään yhtä paljon kuin häntä. Nyt kun hän oli Lili Elbe jopa virallisissa papereissa, hän oli varma etteivät Gretan tunteet muuttuisi miksikään. Sen tiedon voimalla Lili jaksoi yksinäiset yönsä raskaan peitteen alla samoin kuin kivuntäyteiset hetket, jotka piinasivat häntä kuin öinen ahdistelija. Lili muuttui lakkaamatta, mutta ei Greta, ei koskaan Greta.

Tanskalainen tyttö on kertomus Einarista, miehestä, joka koki olevansa sisimmältään nainen. Kirja on kehityskertomus hänen muuttumisestaan miehestä naiseksi myös fyysisesti, sillä henkinen prosessi oli alkanut jo aiemmin. Tarina on myös kaunis rakkaustarina, jossa vaimo auttaa miestään tämän raskaan prosessin aikana. Tarina on myös kertomus uhrauksesta, sillä Gretalla ei ole enää aviomiestä leikkauksen jälkeen. Tarina on historiallinen elämäkertakirja ja se kertoo yhdestä maailman ensimmäisistä sukupuolenkorjausleikkauksen kokeneesta henkilöstä. Kirjan tarina on koskettava, se on koettava, se on tunteita liikuttava, se on uskomattoman kaunis rakkaustarina. Tämä on nähtävä myös elokuvaversiona. Kirjailija David Ebershoffille kimaltelevaa tähtisadetta, samoin Gretalle ja Lilille, missä ikinä olettekin. *****

Kaide oli täynnä ruostepisamia ja se tuoksahti suolalta. Greta puristi kaidetta kaksin käsin katsellessaan sillan yli liihottavaa Liliä ja liehuvaa huivinhäntää, joka huiskutti hänelle hyvästiksi kuin lapsen käsi. 

David Ebershoff, Tanskalainen tyttö
suom. Markku Päkkilä
Otavan Seven-pokkari 2015
s. 412
The Danish Girl 2000
suomenkielinen alkuteos Otava 2000

Osallistun kirjalla Marikan Seitsämännen taiteen tarinat-lukuhaasteeseen. Kirjassa on elokuvakannet ja kirjasta on tehty elokuva.


Zephyrin bloggaus
Jassun bloggaus
Maijan bloggaus








torstai 7. tammikuuta 2016

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Alitajuisesti olen rakastanut Ruotsia syntymästäni saakka. Rakkaus konkretisoitui kun vanhemmat veivät minut kuusivuotiaana ruotsinristeilylle. Jo laiva oli elämys. Sain 30 markkaa rahaa vapaasti käytettäväksi. Ensimmäiseksi ostin kahdeksalla markalla pussillisen ruotsalaisia makeisia - vadelmaveneitä.

Tykkään niistä vadelmavenekarkeista, mutta voin syödä vain niitä mustia veneitä, koska olen allerginen väriaineille. Miika Nousiaisen esikoiskirjalla Vadelmavenepakolainen on hulvaton nimi ja kirjakin on aika hulvaton. Ehkäpä olisin pitänyt tästä kirjasta vielä enemmän, jos kirja olisi pysytellyt loppuun asti hulvattomana ja jättänyt ne traagisuudet pois. Vadelmavenepakolainen on kuitenkin saanut kiinnostavan vastaanoton ja ihmettelen itsekin miksi vasta nyt luen kirjan, kun siitä on jo tehty näytelmiä ja elokuva (2014). Elokuva muuten palkittiin Norjassa pohjoismaiden parhaana elokuvana vuonna 2014. Miika Nousiainen on tv:stä tuttu ja olen seurannut yhtä ohjelmaa vain siksi, että Nousiainen ja Tuomas Kyrö ovat ohjelmassa mukana. Molemmat kirjailijat pysyttelevät mielellään vanhoissa hyvissä asioissa mukana ja tuovat esille asioita ja tavaroita, jotka nykyihmiset ovat unohtaneet. Heillä on mukavasti erilainen tapa katsella nykyajan elämänmenoa ja verrata sitä menneisyyteen.

Ahmin puolen kilon pussin saman tien. Maussa oli jotain aidompaa ja nautinnollisempaa kuin suomalaisissa makeisissa. Karkeista tuli paha olo, mutta jollain tavalla tuo ruotsalaisten makeisten aiheuttama paha olokin oli hyvä olo. Jopa ylöspäin tullessaan ruotsalaiset karkit maistuivat suomalaisia makeisia paremmalta. Äiti piti ämpäriä edessäni ja luuli minun voivan pahoin. En ollut koskaan voinut niin hyvin.

Mistähän se johtuu, että karkeista tulee aina paha olo. Jos ei tule paha olo, niin ainakin morkkis, että tulipas ahmittua parinsadan gramman suklaalevy tai syötyä kaksi ja puolisataa grammaa irtokarkkeja ja voi kamala miten paha olo siitä tulee joka kerta. No nyt meillä on perinteinen tammikuun puhdistuskuukausi eli ei karkkia eikä sokerituotteita ja tietysti tipaton tammikuu. Viime vuonna se kesti sata päivää, kun oli menossa jokin kampanja. Innostun näistä terveellisistä jutuista aina ja saan miehenkin osallistumaan.

Aamulla olo oli euforinen. Heräsin seitsemältä ja juoksin kannelle ihailemaan Tukholman saariston taloja. Onnelliset ihmiset vetivät hyvin hoidetuilla pihoillaan isännänviirejä salkoihin. Lapsia ei näkynyt, mutta aavistelin heidän nukkuvan minua onnellisempina sängyissään.

Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen päähenkilö on suomalainen mies Mikko Virtanen Kouvolasta, joka on lapsesta asti ollut kiinnostunut Ruotsista ja haluaisi itsekin olla ruotsalainen. Hän oli koulussa ainoa oppilas joka puhui täydellistä ruotsin kieltä ja pyysi kouvolalaisissa kaupoissa palvelua ruotsin kielellä, mutta sai vain myrkyllisiä katseita osakseen. Tämä kuvaa hyvin Nousiaisen huumoria. Voin hyvin kuvitella, että minkälaisena ihmisenä minua olisi pidetty Pohjois-Suomessa, jos olisin pyytänyt palvelua ruotsin kielellä, todella typeränä kylähulluna. Nousiainen pistää kirjassaan ruotsin kielen ja ruotsalaisuuden ihannoinnin ihan ylettömiin mittasuhteisiin. Päähenkilöllä on jopa alttari ruotsalaisuudelle ja hän haluaa töistä vapaata aina, kun on ruotsalaiset viettävät vapaapäiviä. Ruotsinlaivalla kuluu vapaa-ajat. Lukijalle varoituksen sana, että lukiessa voi olla pakko nauraa näille kommelluksille. Voin hyvin kuvitella kirjasta tehdyn näytelmän ja uskon, että naurua piisaa. ***

Miika Nousiainen, Vadelmavenepakolainen
Otava, Seven-pokkari 2014
elokuvakannellinen lisäpainos
s. 270
ensipainos Otava 2007

Elinan bloggaus
Marilen bloggaus
Hannan bloggaus
Siinan bloggaus
Kirjakompassin bloggaus
Juhanin bloggaus
Katjan bloggaus
Joonaksen bloggaus
Tiinan bloggaus
Suketuksen bloggaus
Linnean bloggaus

Osallistun kirjalla Marikan Seitsämännen taiteen tarinat-lukuhaasteeseen. Kirjassa on elokuvakannet ja kirjasta on siis tehty elokuva.



keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Runeberg-palkintoehdokkaat 2016

                                          Juha Metson valokuva

Runebergin päivänä 5. helmikuuta 2016 kerrotaan kuka kirjailijaehdokas voittaa tänä vuonna Runeberg-palkinnon. Johan Ludvig Runeberg oli suomalainen kansallisrunoilija, joka syntyi 5.2.1804 Pietarsaaressa ja kuoli 1877 Porvoossa. Runeberg on tunnettu mm. Maamme kansallislaulun sanoituksesta sekä Vänrikki Stoolin tarinoista. Runebergin päivää on vietetty hänen 50-vuotisjuhlista asti suomalaisena kansallispäivänä. Runebergin nimeä kantava kirjallisuuspalkinto on jaettu vuodesta 1987 alkaen. Vuonna 2015 palkinnon sai Joni Skiftesvik teoksella Valkoinen Toyota vei vaimoni.

Palkintoehdokkaat:

1. Laura Lindstedt: Oneiron
2. Kurt Högnäs: Refug (runokokoelma, ei suomennettu)
3. Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja
4. Asko Sahlberg: Irinan kuolemat
5. Harry Salmenniemi: Pimeän lehdet (runokokoelma)
6. Jussi Seppänen: Kymmenottelu (novellikokoelma)
7. Mikaela Strömberg: Sophie
8. Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Näistä olen lukenut Finlandia-palkinnon voittaneen Oneironin, Kymmenottelun, Irinan kuolemat, Pitkän valotusajan, Unissasaarnaajan ja Sophien. Raahelaiselta kirjailijalta Pauliina Vanhatalolta olen lukenut aiemmin Korvaamaton teoksen. Vanhatalon Pitkä valotusaika vaikuttaa mielenkiintoiselta kirjalta, mielestäni paras näistä kirjoista.

Onnea palkintoehdokkaille!

Veijo Meri: Kersantin poika


Akateemikko Veijo Meren (1928-2015) teksti viehättää minua erittäin paljon. Lukemistani Meren kirjoista Kersantin poika on Suku teoksen jälkeen toinen, jossa tarina kerrotaan nuoren koulupojan näkökulmasta katsottuna. Lapsen näkökulma tuo kirjoihin herkkyyttä ja luonnollisuutta, jopa viattomuutta sekä uteliaisuutta. Veijo Meren Kersantin poika toi kirjailijalle Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1973. Kirjan lopussa on kirjailija Hannu Väisäsen taidokas kuuden sivun esittely Kersantin pojasta. Koska kirja kertoo varusmiesalueella asuvasta pojasta, on esittely kuin luotu Väisäselle, sillä hänellä on omakohtaiset kokemukset varusmiesalueilla asumisesta. 

Kersantin poika kertoo kesäisistä päivistä varuskunta-alueella kesällä 1939. Poika nimeltänsä Reino tarkkailee naapureiden elämää, naapureiden, joiden jokaisen isä on sotilas kuten Reinon isä. Välillä sotilaat saavat hälytyksiä ja silloin konekiväärit ja muut aseet otetaan esille. Elämä on muuten rauhallista, naapureiden riitely ja lasten omat ihastukset, leikit, riidat ja tappelut tuovat aurinkoisiin päiviin vaihtelua. Pimeydessä voi seurata sotilaiden varuskunta-alueelle tuoman naisen puuhia tai humalaisen sotilaan toilailuja. Reino on utelias ja saa tietoonsa aikuisten asioita, joista ei voi paljon puhua kenenkään kanssa. Naapurin tyttökin on muuttamassa pois.

Kersantin poika on kirja, jossa edessäpäin oleva sota ei vielä tunnu missään, aikuiset eivät vielä puhu siitä mitään. Ehkä Annikin perheen muutto ennakoi sitä. Ehkä aikuiset eivät halua pelotella lapsia sotapuheilla. Perheet ovat köyhiä ja asunnoissa ei ole juuri mitään. Tuohon aikaan ei ollut moderneja mediavälineitä, joiden avulla tieto liikkui nopeasti. Ihmisillä ei ollut varaa radioihin, puhelimiin ja sanomalehtiin. Sotilaan palkka ei ollut kummoinen ja äidit olivat yleensä kotona lasten kanssa. Meren teksti on lyhyttä, tiivistä ja napakkaa kuin korostaen varuskuntaelämää. Puheet eivät olleet yleensä kovin syvällisiä, mutta niistä nousi esille Merelle yleinen huumori. Varsinkin perheen isä oli välillä oikea vitsiniekka ja kiusoitteli äitiä ja poikia.

Kesän kohokohta oli kuorma-autolla tehty retki Terijoelle. Matkalaiset istuivat kuorma-auton lavalla ja puheenaiheena oli eräs naapurin rouva, joka oli kuollut. Ehkäpä se oli pientä piikittelyä uudelle rouvalle, joka oli matkalla mukana.  Kersantin poika on arkinen kirja lapsen näkökulmasta katsottuna. Kirjan tarinan voi kuvitella alkaneen aiemmin ja päättyvän myöhemmin, kirjailija antaa lukijalle vapaat kädet kuvitella Reinon elämää, jota oli mukava seurata muutaman kesäpäivän ajan. ****

- Mitäs Reino? isä kysyi. - Mitä sinä pidit huviretkestä? Mitä sinä siellä näit?
-Terijoen, sanoin.
Isää alkoi naurattaa.

Veijo Meri, Kersantin poika
Otava 2010
s. 182 + s. 6 Hannu Väisäsen jälkisanat
teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1971

 Meri Veijo: Tukikohta
 Meri Veijo: Suku
 

tiistai 5. tammikuuta 2016

Laura Lindstedt: Oneiron

Kuusi naista kulkee sinua kohti valkoisessa tyhjyydessä. Säpsähdät kuin havahtuisit unesta, käännyt ympäri, katsot sivuillesi, ylös ja alas. Et näe mitään mihin voisit katseesi kiinnittää, mitään ei ole, paitsi tuo merkillinen yhä lähemmäs leijuva seurakunta.

Laura Lindstedtin kirjoittama Oneiron voitti vuoden 2015 Finlandiapalkinnon. Ostan yleensä Finlandiapalkinnon voittaneen kirjan heti ja luen sen saman tien, mutta tällä kertaa lukemisen aloittaminen oli kuin tervan juomista. Syy on kirjan aiheessa, joka kertoo seitsemän naisen jonkinlaisesta oleskelusta kuoleman jälkeisessä olotilassa, mutta ei ihan vielä lopullisesti kuolleina. Kuulostaa hassulta kirjoitettuna, mutta haamut ja sielut ja henget eivät ole minun kirjallisuusgenreä. Ne sopivat minusta lasten ja nuorten kirjallisuuteen ja fantasiakirjallisuuteen, mutta aikuisten oikeesti henkiolennot eivät sytytä minua. Joissakin kirjoissa kuolleen henki voi puhua esim. humalaiselle tai ns. erityisherkälle ihmiselle tai esiintyä surevalle unissa tai ohimenevinä hahmoina, mutta en ihan oikeasti tykkää tällaisesta kirjallisuudesta. Niinpä kirjan lukeminen oli alkuunsa aikamoista tahkon vääntämistä, suorastaan suurien kivien kaivamista kuivasta savimaasta. Piti ihan hyppiä lapion päällä, että pääsin yhtään kaivuuhommissa eteenpäin.

Laiha nainen työntää päänsä haarojesi väliin, ja sinä teet juuri niin kuin sinun tässä tilanteessa kannattaa tehdä. Suljet silmäsi uudestaan. Annat periksi. Annat asioiden tapahtua, koska muuta et voi.

No näinhän se kirja pitää aloittaa, että haamunaiset raiskaavat uusinta haamutulokasta. Kirja on jaettu kahteen osaan ja sain hädin tuskin luettua kirjan siihen asti. Toinen osa oli jo ihan luettava versio ja voisin sanoa, että siinä vaiheessa, kun kuolleet alkoivat oikeasti kuolla minua helpotti lukea kirjaa eteenpäin todella vauhdikkaasti. Halusin tietää mitä Ulrikelle, Polinalle, Rosalle, Maimunalle, Ninalle, Wlbgisille ja Shlomithille oikein oli tapahtunut, kun he olivat joutuneet henkiolennoiksi.

Nyt olen riuduttanut itseni kuoleman partaalle päästäkseni ytimeen, tilaan josta ei ole kuin yksi tie ulos: luopuminen, parantuminen ja valaistuminen.

Kirjan ns. henkiolentojen kiinnostavin hahmo oli Shlomith, joka oli riuduttanut itsensä kuoliaaksi. Hänellä oli anoreksia. Kirjassa annetaan aika paljon tietoa juutalaisista anorektikoista, ehkä liikaakin. Anoreksia oli alkanut jo nuorena, mutta pysytteli rakkauden ansiosta pois, mutta sairaus on sairaus. Shlomith teki sairaudestaan taidetta. Laura Lindstedt on kirjoittanut vahvan kirjan, mutta minulle vahvuus näkyi vain kirjan kakkososassa. Ensimmäinen osa oli haahuilua pitkäveteisesti henkimaailmassa, josta en siis pidä, eikä mielipiteeni muuttunut miksikään tämän kirjan lukemisen jälkeen. Oneiron ei ollut minulle voittajakirja. ***

Laura Lindstedt, Oneiron
Teos 2015
s.  429

Kirjasta ovat postanneet mm. Elina, Krista, Omppu, Katja, Kaisa Reetta, Leena Lumi, Marjatta ja Ulla



maanantai 4. tammikuuta 2016

Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden

Teta Nazmiye kertoi olleensa koko Beit Darasin kaunein tyttö. Hän sanoi, että oli ollut myös pahin, joten yritin kuvitella isoäitini nuoren pahiksen kaikessa loistossa.

Nykyisin Yhdysvalloissa asuvan Susan Abulhawan juuret ulottuvat Palestiinaan, sillä hänen vanhempansa joutuivat pakolaisiksi, kun Israel valtasi kuuden päivän sodan aikana loputkin Palestiinasta. Kirjan Sininen välissä taivaan ja veden kertomus on sukutarina, jossa kyseisen sodan aikana sisarukset Nazmiye, Mariam ja Mamduh joutuivat pakenemaan pois kotoaan ja joutuivat eroon toisistaan. Nazmiye oli jo naimisissa ja oli ainut joka jäi pakolaisleiriin. Mamdouh muutti Yhdysvaltoihin, mutta yritti päästä takaisin sukunsa luokse. Mamdouh ei koskaan päässyt takaisin, mutta pakolaisleirille päätyi avustustyöntekijäksi hänen pojantyttärensä Nur.

Naiset tutkittiin vielä kerran ennen kotiinlähtöä. Alastomuus, vaatelaatikko, metallinpaljastimet, kalterit, ovet ja seinät ja hukattu aika olivat samat kuin aikaisemmin, mutta nöyryytys ei päässyt heidän sisimpäänsä. He seisoivat hiljaa itsensä sisällä, arvokkaina sydämiinsä rakentamissaan pienissä huoneissa, joissa oli muovituolit, tahrainen lasi ja rakkauslauluja. He pysyivät tuossa tilassa bussimatkan ajan, läpi tarkastuspisteiden ja hämärän tulon.

Nazmiye sai liudan poikia ennen kuin hänelle ennustettu tytär syntyi. Vanhin pojista päätyi vankilaan ja äiti kävi uskollisesti häntä tapaamassa, vaikka joutui kokemaan nöyryytyksiä vierailujen vuoksi. Äiti oli vahva ja uskoi, että poika pääsee vielä vapaaksi. Kirjan kuvioissa ennustukset ja ihmismielen liikkuminen menneisyyden ja tulevaisuuden välillä olivat minusta turhia. Kirjaa kannatteli kuitenkin sanonta toivossa on hyvä elää. Nykyisinhän tiedämme jo aika paljon Israelin ja Palestiinan välisistä konflikteista.

Olin elämäni naisten luona. Elin väreissä. Uuvahtaneen auringon punassa, purppurassa ja korallin sävyissä. Sinessä välissä veden ja taivaan.

Nazmiyen veljen kuoltua Nur oli vielä pieni tyttö, jonka elämä oli todella ikävä Yhdysvalloissa. Onneksi hänellä oli yksi aikuinen ihminen, joka auttoi ja tuki häntä elämässä eteenpäin. Oman kovan kohtalonsa vuoksi hänestä tuli lasten auttaja ja hän päätyi pakolaisleirille. Tämän kirjan tarina ei ole nimestään huolimatta kaunis. Tästä kirjasta voi lukea pakolaisuuden ja sota-alueella elämisen hyvät ja huonot puolet. Susan Abulhawa kertoo palestiinalaisten näkökulman ihmisten oikeuksiin asua omilla mailla, jotka israelilaiset valtasivat muiden maiden avustuksella. Kirja oli mielestäni aika sekava, mutta ansiokas, sillä siitä löytyi paljon tietoa. Yksistään pakolaisuudesta kertova kirja olisi riittänyt, Nurin kova lapsuus oli minulle liikaa.

Olin mukana, katselin. Nauru ja rupattelu ankkuroivat maan paikalleen, peittelivät rannan laineenreunan alle, ripustivat taivaankannen paikalleen ja kirjoivat sen kuulla ja tähdillä ja auringolla. Tämä kaikki tapahtui Gazassa. Se tapahtui Palestiinassa. Minä pysyin siellä niin kauan kuin voin. ***

Susan Abulhawa, Sininen välissä taivaan ja veden
suom. Terhi Kuusisto
LIKE 2015
s. 313

Kirjasta ovat bloganneet mm. Anneli, Krista, Mari, Norkku, Bleue, Kirjaluotsi ja Sirri

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Sarah Lark: Valkoisen pilven maa


Vasta laivan tullessa lähemmäs rannikkoa sumun keskeltä alkoi erottua vuoria, jyrkkiä kalliomuodostelmia, joiden takana kohosi taas uusia pilviä. Se oli erikoinen näky: ikään kuin koko vuoristo olisi leijunut hohtavassa, valkoisessa pumpulissa.

Saksalaissyntyisen nykyisin Espanjassa asuvan Sarah Larkin historiallisen trilogian ensimmäinen osa Valkoisen pilven maa sijoittuu Uuteen-Seelantiin vuosina 1852-1877. Uudessa-Seelannissa asuva lammasparoni oli tullut hankkimaan uusia eläimiä maatilalleen Englannista ja kuinkas sattuikaan, hän iski silmänsä erään aatelistalon nuoreen tyttäreen. Lammasparonilla ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia Gwyneiran suhteen, mutta hän oli korttihuijari, joka sai pelaamalla puolet Gwyneiran perheen omaisuudesta ja Gwyneiran, jonka oli määrä avioitua lammasparonin pojan kanssa. Nuori Gwyneira ei ollut moksiskaan tulevasta laivamatkastaan maapallon toiselle puolelle, mutta aviomies ei ollut sitä mitä hän toivoi. Maatilalla oli kuitenkin mies, jonka Gwyn olisi mieluummin valinnut miehekseen.

Gwyneira ei täysin ymmärtänyt, miksi tunsi olonsa oudolla tavalla tyydyttymättömäksi. Mutta ehkä se oli normaalia. Hän kyllä saisi sen vielä selville.

Samalla laivalla matkasi Uuteen-Seelantiin myöskin Helen, joka oli nähnyt ilmoituksen, jossa etsittiin sopivaa vaimoa maatilan isännälle. Helen oli ammatiltaan opettaja ja kaipasi omaa perhettä ja lapsia. Maatilan töihin tottumattomalle Helenille oli ikävä yllätys huomata miten karuihin olosuhteisiin hän joutui. Onneksi hän oli tutustunut Gwyniin kuukausien pituisella laivamatkalla, joka ratsasti hänen luokseen aina välillä. Aika kului mukavasti myös koulunpidossa, sillä Helen alkoi opettaa alkuasukkaita, maoreja, lukemaan.

Helen sai myös maorinkielisen Raamatun. Rouva Candlerilla oli niitä varastossa muutamia kappaleita. Lähetyssaarnaajat olivat tilanneet ne, mutta maorien kiinnostus oli jäänyt vähäiseksi. "Useimmathan eivät edes osaa lukea", rouva Candler sanoi. "Sitä paitsi heillä on omat jumalansa."

Helenin mukana Uuteen-Seelantiin lähetettiin orpokodin tyttöjä. Orpokoti pääsi eroon rahaavievistä lapsista ja lapsille järjestettiin työpaikat. Tyttöjen olisi pitänyt olla vähintään 13-vuotiaita, mutta ei heistä kukaan sitä ollut, nuorimmat olivat alle 8-vuotiaita. Kirjassa seurataan myös näiden tyttöjen elämää ja asettumista elämään uuteen maahan.

"Hyvä Luoja, hänhän on vasta lapsi!" rouva McLaren hämmästeli, kun Rosemary niiasi hänelle arasti. "Ja syöttääkin sinua täytyy, pikku luuviulu... 

Sarah Larkin Valkoisen pilven maa on historiallinen teos, joka sisältää kahden sukupolven tarinat. Kirjojen päähenkilöinä ovat Gwyneth ja Helen ja heidän suvut. Lisäksi tarinassa tulevat tutuiksi muutamat maoripalvelijat, mutta heidän alkuasukaselämästä ei juuri kerrota, lähinnä palvelustyöstä. Kirjan lopussa kerrotaan miten lammasparoni oli vääryydellä ja alihinnalla ostanut maorien maita, joka luultavasti oli totta joka puolella Uutta-Seelantia tuohon aikaan. Maorit eivät tienneet mihin rastinsa vetivät, kun eivät osanneet puhua ja lukea englannin kieltä. Kirja on lähinnä viihteellinen kirja, josta ei puutu tapahtumia, joten sitä oli mukava lukea. Olisin toivonut kirjaan enemmän luontokuvauksia, nyt tarina jää lähinnä tapahtuma- ja dialogipainotteiseksi. Kirjan teemoiksi nousevat ystävyys, rakkaus ja siirtomaa-ajan ihmiskohtalot maorien maassa. Kirjan nimi ja kansikuva ovat todella kauniit, joten siitä plussaa. ***+

Kirjasta tulee mieleen Jane Campionin Piano, joka sijoittui myöskin 1800-luvulle ja jossa englantilaisnainen naitettiin uusi-seelantilaiselle maanviljelijälle. Piano on yksi lempielokuvistani, joten Valkoisen pilven maan tarina oli liian läheinen monen Oscarin Pianolle, josta Campion kirjoitti kirjan elokuvan jälkeen.

Sarah Lark, Valkoisen pilven maa
suom. Sanna van Leeuwen
BAZAR 2015
s. 892
saksankielinen alkuteos Im Land der weizen Wolke 2007


Kirjasta ovat bloganneet mm. Ulla, Takkutukka, Mari A, Jonna, Jassu, Evaria ja Niina
Osallistun kirjalla Suketuksen Kansojen juurella-lukuhaasteeseen.

perjantai 1. tammikuuta 2016

Rauhaa maailmaan lukumaraton

Vuosi 2016 pyörähti rauhaisasti alkuun ja tällä kertaa tällaisen sopivan lukumaratonin avulla. Sannabananan emännöimä Rauhaa maailmaan lukumaraton oli niin houkutteleva, että sovittelin välipäiviksi valitsemat kirjat maratonin lukutahtiin sopiviksi. Aikaa maratonille oli ihanaiset 42 tuntia ja sen sai käyttää 26.12.15-2.1.16 välisenä aikana omaan tahtiin rauhassa ja rentoutuen. Kerroin Sannabanalle omasta korvamadostani, mikä alkoi pyörimään heti nähdessäni tämän haasteen, mutta en laita sitä jakoon, pyöriköön minun korvassa. Korvamadoksi kutsutaan laulua mikä alkaa pyörimään ja pyörimään korvassa, eikä millään meinaa lopettaa. Onkohan muilla vaivaa tällaisista korvamadoista?

Sannabanana halusi haastaa lukijat maratonille, koska hän toivoi joululahjaksi rauhaa maailmaan. Hieno toive ja lupasin olla mukana toteuttamassa toivetta lukemisen avulla.

Lukemani kirjat, joista postaan myöhemmin:

Susan Abulwanin Sininen välissä taivaan ja veden kertoo palestiinalaisesta perheestä, joka joutui jättämään kotinsa Palestiinassa israelilaisten hyökätessä heidän kyläänsä ja valloittaessa maan itselleen. Tarina kertoo useamman sukupolven tarinan ja mukaan on otettu fantasiaa ihmismielen mahdollisesta liikkumisesta sukupolvien välillä. Näiden kahden maan välillä on tällä hetkellä hienonhieno rauha, jonka toivomme vahvistuvan.

Veijo Meri kuoli 2015 ja olin vasta löytänyt hänen tuotantonsa uudelleen. Kersantin poika on kolmas kirja, jonka olen nyt lukenut blogiaikana. Suosittelen muillekin näitä arkirealismiin pohjautuvia kirjoja, joissa Meri käy läpi omia ja sukunsa muistoja. Hänen isänsähän oli töissä aliupseerina vuoteen 1939, joten jollakin tapaa tämä sotilaselämä näkyy hänen tuotannossaan. Kersantin pojasta Veijo Meri sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1973. Useammalle lukijalle taitaa Manillaköysi tai Peiliin piirretty nainen olla ne kirjat, joista Meri tunnetaan. Kersantin pojassa ei vielä sotapuheet ole lähellä, mutta oltiin sodan kynnyksellä. Onneksi elämme nykyisin itänaapurin kanssa rauhan aikaa.

Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen on tullut kuuluisaksi siitä tehdyn elokuvan ja näytelmien ansiosta. Kieltämättä aihe on herkullinen. Ihan tavallinen suomalaispoika haluaa puhua ruotsia ja aikuisena haluaa muuttaa Ruotsiin asumaan. Jotta aihe ei olisi ihan niin yksinkertainen, Miika Nousiainen on lisäillyt aiheeseen kaikenlaisia mustaan huumoriin vivahtavia kommelluksia. Ei hassumpi kirja. Rauhaa Suomen ja Ruotsin välille. Suomi ja Ruotsihan ovat käyneet urakalla taisteluja keskenään. Uskoisin, että ne taistelut käydään jatkossakin vain urheilukentillä ja jääkiekkohallissa.

Neljäs lukemani kirja oli Laura Lindstedtin Finlandiapalkinnon saanut Oneiron. Ostin kirjan heti, kun oli tiedossa, että se voitti palkinnon. Vierastin aihetta kovasti, sillä en pidä leijailevista sieluista tai haamuista yhtään. Lukemisen aloittaminen ei siis ollut helppoa. Eikä se ollut helppoa pitkään aikaan, mutta jostakin syystä en lopettanut lukemista niin kuin tavallisesti tekisin ja sittenhän se alkoikin helpottamaan. Kirjan toinen osa oli kuin eri kirja ja voisin sanoa, että kakkososa oli sitä Finlandiavoittaja-ainesta, joka ykkösosasta puuttui. Heidän kuolemansa ei ollut rauhallista, mutta ehkäpä se rauha löytyi sitten sieltä kuolemasta tai mihin he sitten kirjailijan mukaan joutuvatkaan. 

Viides jättiläiskirja, jonka lukemista olin siirrellyt ja siirrellyt juuri sen jättiläiskoon mukaan, oli Sarah Larkin Uuteen-Seelantiin sijoittuva historiallinen kirja Valkoisen pilven maa. Kirjan kansikuva on todella hurmaava. Kirjassa häiritsi se, että koko kirjan ajan siinä puhuttiin Uuden-Seelannin Alpeista, mutta minusta Alpit sijoittuvat Keski-Eurooppaan. Kirjassa eletään alkuperäisväestön keskellä, eli maorit ovat valkoisten palvelijoita, valkoisten, jotka asuttivat Uuden-Seelannin ja toivat oman kulttuurin ja kielet mukanaan. Uusi-Seelanti on muuten maa, jonne haluaisin matkustaa, siinä toiveeni, mikä on ollut jo pitkään mielessäni. Rauhaisaa rinnakkaiseloa maoreille ja valkoisille siirtomaaherroille. 

Rauhaa vuodelle 2016!