tiistai 20. helmikuuta 2018

R. J. Palacio: Wonder - Ihme


Minun nimeni muuten on August. En aio kuvailla, miltä näytän. Kuvittelette te mitä hyvänsä, minä näytän todennäköisesti pahemmalta.

Amerikkalaisen Rachel Jaromillan (R.J.Palacion) lapsille suunnattu kirja Wonder – Ihme kertoo kymmenvuotiaasta August Pullmanista, jonka kasvot ovat epämuodostuneet geenivirheen vuoksi. August on käynyt kotikoulua, mutta nyt olisi aika siirtyä oikeaan kouluun. Vanhemmat ja sisko pelkäävät sitä, että August joutuu kiusatuksi ja ovat oikeassa. August herättää ennakkoluuloja, jopa pelkoa muissa lapsissa. Joidenkin lasten vanhemmat käyttäytyvät typerästi siksi, että August on heidän lastensa kanssa samassa koulussa. August ei ole erityislapsi, hän on vain erinäköinen kuin muut. Hän on normaali kaveri, jopa hieman älykkäämpi kuin muut. Sellaista älykkyyttä, joka kumpuaa syvältä sielusta, ei saa muuten kuin poikkeamalla muista. Sellaiseen älykkyyteen liittyy empatia ja intuitio sekä paljon muita hienoja kykyjä. Joku voisi kuvailla sitä rikkaaksi tunneälyksi.

Ja koulussa oli aluksi ihan kamalaa. Jokainen uusi kurssi tarkoitti, että oppilailla oli uusi tilaisuus ”olla tuijottamatta” minua. He vilkuilivat minua salakähmäisesti vihkojensa takaa tai silloin kun kuvittelivat, etten huomannut. He kiersivät minut mahdollisimman kaukaa välttääkseen pienimmänkin yhteentörmäyksen, ihan kuin minulla olisi ollut jotain tarttuvia pöpöjä, ihan kuin naamani olisi ollut tarttuva.

Huolimatta siitä, että Augustin kasvot olivat huomiota herättävät, hän sai muutaman ystävän ja kaverin. Hänestä oli helppo pitää ja hänellä oli lentävä huumorintaju. Kiusaamiskuviot yltyivät silti ikäviksi viikkojen kuluessa, mutta August kävi sinnikkäästi koulussa. Hän ei aikonut ihan heti luovuttaa. Kotiväen kannustuksen lisäksi hän sai tukea koulun rehtorilta ja opettajilta.

Wonder on huumorintajuinen ja paikoitellen jopa hauska kirja, mutta se on myös surumielinen. Kirja vei minut tunteiden vuoristoradalle. Naurua ja itkua vuoronperään, joten nenäliinat kannattaa pitää lähettyvillä, kun luet tarinaa Augustista. Kun ensimmäiset kyyneleet tulvivat silmistä lukemisen aikana, en tiennyt, että tulen tarvitsemaan useita nenäliinoja ennen kuin kirja loppuu. Wonder on siis hyvin tunteellinen kirja.

Vaikka kirjailija on kirjoittanut kirjan lapsille, kirja sopii myös aikuisille luettavaksi. Kirjasta on tehty myös elokuva. Koska kirjassa käsitellään kiusaamista ja siinä kuvaillaan erityyppisiä kiusaamistilanteita, suosittelen kirjaa lukukirjaksi kouluihin. Uskon, että kirja herättää keskusteluja puolin ja toisin. Kirja on paikoitellen hauska ja huumorintajuinen, joten uskoisin sen sisällön purevan varsinkin 10-15-vuotiaisiin. Kirjan kertojina toimivat Augustin lisäksi eri-ikäiset lapset ja nuoret.

Koulukiusaaminen on inhottavaa ja se voi jättää ikuiset jäljet tunne-elämään. Pahimmassa tapauksessa koulukiusaaminen on aiheuttanut masennusta ja itsemurhia sekä kouluampumisia. Yleensä kiusattu joutuu vaihtamaan koulua. Koulukiusaamiseen pitäisi puuttua heti. Parhaimmin siihen puututaan, kun kiusaamisesta puhutaan aikuisille mahdollisimman pian ja aikuiset ryhtyvät toimenpiteisiin, eikä vain paina asiaa villaisella. Augustille olisi riittänyt se, että hän oli erinäköinen kuin muut. Kiusaaminen ja jopa väkivallan kohtaaminen ulkonäön vuoksi on todella julmaa.

Kirja herätti minussa ikäviä muistoja omien poikieni kouluajalta. Toinen kaksospojistani on CP-vammainen ja hänen ulkonäkönsä poikkeaa tavallisuudesta, mutta ei huomiotaherättävästi. Poikani kimpussa oli samalla luokalla oleva poika, joka nimitteli ja kiusasi. Opettaja ei pyynnöistä huolimatta ottanut asiaa hoitaakseen ja lopulta kiusaaja oli hakannut poikani päätä seinään ja haukkunut, että poikani pää on tyhjää täynnä. Tämän jälkeen otin pojan äitiin yhteyttä ja kerroin kaikki mitä tiesin. Pojan äiti oli todella järkyttynyt poikansa teoista. Tämän jälkeenkin oli kiusaamistilanteita, jolloin poikani oli kohteena, mutta otin heti puhelimen käteeni ja soitin kiusaajalle. Yhä edelleen olen sitä mieltä, että opettajan olisi pitänyt hoitaa tilanne koulussa, eikä päästää tilannetta vyörymään väkivallan pahemmalle puolelle.

Wonder on loistava kirja ja kertoo suuresta urheudesta ja rohkeudesta kohdata ennakkoluuloja.

R.J.Palacio, Wonder – Ihme *****
Suom. Inka Parpola
Wsoy 2017
s. 336
Wonder 2012

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Hiromi Kawakami: Sensein salkku


Virallisesti hänen nimensä oli Harutsuna Matsumoto, mutta minä kutsuin häntä vain opettajaksi eli Senseiksi.

Näillä sanoilla alkaa japanilaisen Hiromi Kawakamin Sensein salkku teos. Teos on kuvaus ystävyyden syntymistä, joka kehittyy matkalla syvemmäksi tunteeksi ja lopulta rakkaudeksi. Kirjan minäkertoja on noin nelikymppinen tokiolainen Tsukiko ja Sensei on hänen entinen opettajansa lukioajoilta. Kirjan maailmaan oli kiehtovaa tutustua, sillä kirjassa mm. syödään paljon japanilaisia ruokia, joita en tunne. Kirjan japanilaisia miljöökuvauksia oli myös mielenkiintoista tarkastella, sillä ne poikkesivat suomalaisesta miljööstä mm. tatamit ja fusumat. Kirja oli kuin matka Japaniin, sillä se oli hyvin yksityiskohtainen myös miesten vanhoillisesta suhtautumisesta naiseen ja siihen mitä naisen tulisi tehdä ja mitä nainen ei saisi tehdä.

Tsukiko ilmeisesti poikkeaa ja haluaa poiketa japanilaisesta naisesta. Hän ei ole mennyt naimisiin eikä ole perustanut perhettä. Tsukiko viettää vähäiset vapaa-aikansa baarissa, kuten miehet ja ryyppää, kuten miehet ryyppäävät, paljon. Töistä hän saattaa lähteä vasta puolen yön tietämillä. Tiedän, että Japanissa työpäivät ovat todella pitkiä, mutta ihmettelen sitä, että toimistotyöt voivat kestää jopa puoleen yöhön. Sitä ryyppäämistä kirjassa kuvattiin hartaasti. Tsukiko ja Sensei viettivät aikaa yhdessä ja sananmukaisesti joivat sakea ja olutta niin kauan, että olivat juovuksissa ja muisti meni ja jopa sammuivat. Tästä ryyppy-ystävyydestä kehittyi sitten lopulta muutakin.

Kirjailija on nostanut esille suuren ikäeron ja ikä-ihmisten oikeuden rakastaa. Lisäksi esille nousee naisiin kohdistuvat odotukset ja  hiljaiset kulttuuriin sidotut säännöt. Kirjan hienoutta ei vähennä sen alkoholinhuuruinen tarina, sillä ymmärrän mitä kirjailija haluaa sillä ilmaista. Alkoholi kuuluu japanilaiseen kulttuuriin tiukasti, mutta naisten ei sovi sitä nauttia. Ilmeisesti kirjailija haluaa nostaa nämä molemmat kuviot esille. Luulen, että jos kirjasta tehtäisiin elokuva, se olisi hyvin surkuhupaisa esitys ja kirjan hienous voisi kärsiä siitä. Kirja on surumielisen hieno ja rakkauden kehityskaaresta on aina ihana lukea.

Jos rakkaussuhde on tärkeä, kohtele sitä kuin puuntaimea. Ravitse, suojaa lumelta: on tärkeä vaalia sitä omin käsin. Jos se ei ole merkityksellinen, kannattaa olla kajoamatta ja antaa sen kuihtua pystyyn.

Hiromi Kawakami, Sensein salkku *****
Kansi Satu Kontinen
Suom. Raisa Porrasmaa
S&S 2017
s. 243
Sensei no kaban 2001
rakkauskirja

lauantai 17. helmikuuta 2018

Tuula Karjalainen: Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta


Tove Jansson syntyi ensimmäisen maailmansodan aikana vuonna 1914. Tuula Karjalaisen elämäkerta tästä rakastetusta suomenruotsalaisesta kirjailijasta, taiteilijasta, kuvittajasta ja sarjakuvapiirtäjästä on nimeltään Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta. Tove Jansson teki työtään ahkerasti, vaikka hän valitsi urakseen taidemaailman, joka on hyvin epävarma ja epäkiitollinen työsarka. Hän valitsi tiensä äitinsä ja isänsä jalanjäljiltä, sillä hän kasvoi taiteilijakodissa, jossa monet aikamme kuuluisista taiteilijoista viettivät aikaansa. Taiteilijat tukivat toisiaan tai sitten he puukottivat sanamukaisesti toisiaan selkään. Tämän puukotuksen uhriksi myös Tove Jansson joutui taiteilijaurallaan, sillä miespuoliset kollegat eivät katsoneet hyvällä sitä, että nainen ohitti heidät taidemarkkinoilla.

Tove Jansson tunnetaan hänen Muumihahmoistaan. Muumit ovat lähteneet elämään ja luoneet suuren Muumi-bisneksen. Muumikirjojen suosio Suomessa oli alkuaikoina kuitenkin hidasta, eikä suomalaiset ymmärtäneet Muumikirjoja. Muumit oli julkaistu Ruotsissa, Saksassa ja Englannissa ja saavuttivat siellä suuren innostuksen, ennen kuin Suomessa ymmärrettiin suomentaa kirjat, sillä Tove Jansson kirjoitti ruotsin kielellä. Nykyään joka lapsi tunnistaa Muumihahmot. Ne ovat rakastettuja ja turvallisenoloisia pehmohahmoja, joita katsellaan tv-sarjoista, erilaisista kirjoista ja tuotteista. Alun perin Muumipeikko oli laihempi ja äkäisempi hahmo, mutta vuosien kuluessa muuttui pehmeämmäksi ja pyöreämmäksi. Voin tunnustaa olevani suuri Muumikirjojen ystävä, ja ihailen suuresti Tove Janssonia ja hänen laajaa tuotantoaan. Todellakin hän on tehnyt työtä suurella sydämellä ja luovuudella.

Kirja tuo esille myös Tove Janssonin yksityiselämän, joka on ollut melkein aina julkista. Hän on esiintynyt rehellisesti aitona itsenään. Julkisuuden henkilönä myös hänen yksityiselämänsä on ollut julkista, joka rasitti häntä kovasti. Oma yksityinen saari toi elämään pakopaikan ja mahdollisuuden olla luova, sillä saarella ei ollut mukavuuksia eikä häiriötekijöitä.

Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta teoksen vahvuudet ovat taiteilijan elämän kuvaaminen yksityiskohtaisesti valokuvien kera. Tässä upeassa kirjassa kuvataan Tove Janssonin elämänkaari, joka sisälsi rakkautta ja työtä. Työtä oli tehtävä kovasti eri taiteen saroilla, sillä tulot olivat pieniä. Muumikirjojen suosio ei alkuaikoina vielä tuottanut juuri mitään, mutta Tove Jansson rakasti kirjoittaa niitä. Tämä rakkaus näkyy kirjoista edelleen. Ehkä se on niiden salaisuus - rakkaus.

Tuula Karjalainen, Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta *****
Tammi 2013
s. 290 + runsaasti kuvia + viitteet + lähdesivut
Elämäkerta

torstai 15. helmikuuta 2018

Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja


Yhden illan Pyhä Yrjö siloinen
olen, ja siitä ylpeä ja iloinen,
ja käyttänyt kaikki sanani nuo
päästäkseni lohikäärmeesi luo.

Ranskalaisen Anna Gavaldan novellikirja Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja sisältää seitsemän novellia. Ensimmäinen novelli on nimeltään Ritarirakkautta. Novellin päähenkilö on eläinkaupassa työskentelevä nuori Ludmila. Novelli on kirjoitettu nuorten puhekielellä. Ludmila kertoo eräästä ihanasta pojasta, joka runoilee hänet suostumaan mihin vain. Novelli on kipeän kepeä ihastumistarina.

Emme olleet siinä talossa emmekä missään muuallakaan, ja koska meitä ei oikeastaan enää ollut, me – viisivuotias Raphael, kolme- ja puolivuotias Alice, ja minä, silloin kolmekymmentäneljävuotias – eristäydyimme salakavalasti muusta maailmasta.

Toinen novelli on nimeltään Sotilaanelämää. Novellin minähenkilö on tuore leski, joka on muuttanut uuteen asuntoon kahden pienen lapsen kanssa. Lesken elämä koostuu pienestä asuinalueesta, johon kuuluu baari. Baarissa aikaa kuluttaessa leski tutustuu naiseen, jonka hän kutsuu lopulta illalliselle. Novelli on suruntäyteinen ja alkoholinhuuruinen kertomus arjesta ja tunteista.

Hivelen sen päätä leuallani ja kuiskaan:
”Miten ihmeessä oikein pärjään ilman sinua? Miten minä pärjään?”
Se sulkee silmänsä.

Kolmas novelli Koirani kuolee kertoo tarinan miehestä ja hänen koirastaan. Valitettavasti kuolema on osa koiranelämää ja koirasta luopumisen tuska tulee jokaiselle koiranomistajalle eteen jossakin vaiheessa. Kirjan loput novellit ovat nimeltään Happy Meal, Minun kestopisteeni, Jalkaväensotilas ja Muuan poika.

Anna Gavalda kirjoittaa arjen tapahtumista novellien päähenkilöiden näkökulmasta tarkastellen omaa ja muiden elämää. Kirjoitustyyli on kepeää ja tekstistä voi lukea välillä mustaa huumoria. Kirja on kuin elämä itse, joka sisältää sekä hyviä aikoja että huonompia aikoja. Novelleista pilkahtelee kuitenkin myös onnenhippusia ja toiveikkuutta kuin aina uuden kevään alussa. Elämä kantaa sittenkin, vaikka takana olisi tyyntä ja myrskyä.

”Jos olisin tiennyt, että rakastin miestäni niin paljon, olisin rakastanut häntä vieläkin enemmän.”

Anna Gavalda, Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja ***
Suom. Lotta Toivanen
Gummerus 2018
s. 247
novellikirja

maanantai 12. helmikuuta 2018

Milja Kaunisto: Status


Marianne ei ollut nähnyt päivänvaloa kahteen kuukauteen. Ei siinä, että hän olisi odottanut Robespierreä pelastamaan. Marianne tunsi tämän toimintatavat kyllin hyvin tietääkseen, että kun hän oli pettänyt miehen luottamuksen, hän oli lakannut olemasta tälle. Hän oli viettänyt ensimmäiset päivänsä vankityrmässä pohtien, miten olisi voinut tehdä toisin välttääkseen kuoleman.

Milja Kauniston Purppuragiljotiini-trilogian päätöskirjan Statuksen asetelmassa Marianne on joutunut vallankumouksen pyörteessä vankilaan. Vankilaolot johtivat yleensä teloitukseen giljotiinissa. Pariisin kaduilla veri virtasi lakkaamatta, kun pyövelit teloittivat vankeja, aatelisia, rojalisteja, prostituoituja, ilmiannettuja henkilöitä ja muuten vain pidätettyjä, joista haluttiin päästä eroon. Marianne oli henkilö, josta haluttiin päästä eroon. Hän tiesi liikaa. Ylellisessä porttolassa Maison de la Luxessa Marianne oli kuullut vallankumouksen salaisuudet ja hän oli huolehtinut erittäin kallisarvoisesta salaisuudesta, joka oli viety häneltä pois yllättäen. Purppuragiljotiini-trilogian sivuilla kulkevat vallankumouksen kärkinimet Robespierrestä korsikalaiseen Napoleon Bonabarteen asti. Vaikka kirjasarja on fiktiota, historialliset henkilöt tulevat tutuiksi trilogian kirjoissa. Juonittelua, salaisuuksia, mestauksia, mutta myös rakkautta ja ikävöintiä. Jostakin syystä Marianne ja hänen rakkaansa haluttiin pitää erossa toisistaan.

Kirjoitusvälineiden ansiosta Marianne saattoi pitää tarkasti lukua päivistä vankilassa. Hän aloitti kirjoittamalla halpaan muistikirjaan päivien kulkua. Rutiineita. Homeen määrää aamuleivässä. Rottien lisääntymiskäyttäytymistä. Kuolemanvaunujen hidasta lisääntymistä. Marianne opetteli vallankumouskalenterin kuukausia, mutta piti silti kiinni vanhoista kalenterikuukausista.

Isidore palasi Pariisiin tavatakseen Mariannen, mutta hän ei löytänyt Mariannea mistään. Isidorelle uskoteltiin Mariannen kuolleen teloituksessa. Kirjan sivuilla vuorottelevat Mariannen ja Isidoren kohtalot. Marianne on hankkinut vihollisia, jotka olivat korkeassa asemassa. Oliko Mariannen kohtalonhetket loppusuoralla? Pelko oli jokapäiväistä. Isidore puolestaan oli päässyt hyvään asemaan ja hän toimi sukunsa omaisuuden hoitajana. Irvokkaasti samojen korkeiden tahojen puolesta. Omaisuudelle oli useita ottajia.

Vallankumous poisti aateliset ja heidän vallan, mutta aatelisten omaisuudelle oli halukkaita ottajia. Rahanahneet vallankumouksen kärkinimet haalivat omaisuuksia itselleen keinoja kaihtamatta. Jotain samaa löytyy tämän päivän raharikkaista, jotka vievät omaisuutensa veroparatiiseihin, ettei tarvitse maksaa veroja. Samalla he ovat vaatimassa yhä suurempia maksuhelpotuksia firmoilleen, jotta he pysyvät Suomessa. Pieni- ja keskituloiset maksavat kiltisti veronsa, joilla taataan isojen firmojen kasvu ja menestys.

Kirja saa ajattelemaan historian ja nykyisyyden yhtymäkohtia. Elämä on kuin spiraali ja samanlaiset tapahtumat tapahtuvat aina vain uudestaan. Vallankumous on koettu monessa maassa. Vallankumous nostaa päätään, kun rikkaat sortavat pienituloisia ja köyhiä ja rikastuvat heidän kustannuksella ja vallankumous nostaa päätänsä, kun ihmiset haluavat eroon diktaattoreista. Vallankumouksen lisäksi kirjan vahva teema on naisen asema. Marianne nousi vallankumouksen keulakuvaksi, mutta silti löysi itsensä vankilasta. Statuksen voi saada, mutta yhtä helppoa on sen menetys.


Milja Kaunisto, Status ***
Gummerus 2018
s. 495
Historiallinen kirja

Purppuragiljotiini-trilogia
Milja Kaunisto: Luxus
Milja Kaunisto: Corpus
Milja Kaunisto: Status

Olavi Maununpoika-trilogia 
Milja Kaunisto: Synnintekijä
Milja Kaunisto: Kalmantanssi
Milja Kaunisto: Piispansormus 

lauantai 10. helmikuuta 2018

Clare Mackintosh: Minä näen sinut


Minä näen sinut. Mutta sinä et näe minua. Olet uppoutunut pokkariisi, jonka kannessa on tyttö punaisessa mekossa. En näe kirjan nimeä, mutta sillä ei ole väliä: niissä on kaikissa sama tarina. Jos poika ei tapaa tyttöä, poika väijyy tyttöä. Poika tappaa tytön.
Tarinan ironia kolahtaa minuun.

Brittiläisen Clare Macintoshin uusin trilleri Minä näen sinut oli niin koukuttava lukukokemus, että luin kirjan kannesta kanteen yhdellä lukukerralla. En todellakaan pystynyt lopettamaan lukemista, kun sen aloitin. Minun oli tiedettävä mitä tapahtuu Zoe Walkerille ja hänen 19v. tyttärelleen Katielle. Minun oli tiedettävä kuka oli pirullisen nettifirman takana. Minun oli tiedettävä miten konstaapeli Kelly Swift ratkaisee yhä oudoimmiksi kääntyvät juonikoukerot. Todella kylmäävä tarina, jossa päähenkilöiden läheiset olivat koko ajan tarkastelun alla. Voisiko heistä joku tonkia heidän elämää ja keksiä ilkeitä tekoja heidän varalle. Kun elämästä tulee outoa ja joku tuntematon kävelee perässä, on parasta juosta lujaa pakoon tai hakeutua muiden ihmisten lähelle. Sekään ei välttämättä ole turvallista tässä kirjassa.

Rutiini tuntuu sinusta rauhoittavalta. Se on tuttu ja turvallinen.
Rutiini tuo sinulle turvallisen olon.
Rutiini tappaa sinut.

Nelikymppinen Zoe Walker kulkee joka arkipäivä samat reitit paikallisjunalla ja metrolla asunnoltaan Lontoon keskustaan ja takaisin. Hänen aikataulunsa on vakio. Joku kenties tarkkailee häntä ja merkitsee ylös hänen reittinsä. Mutta miksi? Miksi hänen valokuvansa yllättäen ilmestyy sanomalehteen, jota hän lukee työmatkoilla? Zoe alkaa tarkkailla ympäristöä, sillä hänellä on outo tunne siitä, että joku ehkä seuraa häntä. Kotiväki ja ystävä yrittävät rauhoitella, että se on jonkun muun kuva, ei Zoen. Mutta Zoe ottaa yhteyttä konstaapeli Kelly Swiftiin aina kun tilanne pahenee, sillä hän ei saa keneltäkään muulta tukea. Pelko ottaa vallan ja työt vaikeutuvat. Ajatukset pyörivät koko ajan kiihtyvällä tahdilla mahdollisissa rikoksissa, joita naisille on tehty. Pelottavan piinaavaa.

Jos tunnet hengityksen niskassasi, paniikki nousee, ja on pimeää, kylmää ja märkää.

Clare Mackintosh räväytti trillerimaailman esikoisteoksellaan Annoin sinun mennä. Kuvasin kirjaa sysimustaksi ilkeydeksi ja olen edelleen samaa mieltä. Minä näen sinut trilleri on jopa vielä kammottavampi ja tällä kertaa lukija pääsee heti kirjan alusta mukaan sadistiseen maailmanpyörään, joka kiertää alussa hiljaista vauhtia ympäri, mutta kiihdyttää koko ajan vauhtia ja pelkäät koko ajan henkesi edestä, että vauhti lennättää sinut roikkumaan epätoivoisena maailmanpyörän korin reunalta ja yrität vetää itsesi turvaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Zoen maailmanpyörä oli työmatkat. Ja paniikki kasvoi.

Kirja loppuu huikeasti kääntämällä kaiken nurinniskoin. Luulet jälleen tietäväsi, että kaikki päättyi hyvin, mutta kirjailija on päättänyt toisin, sillä hän hallitsee trillerimaailman. Vau!!!

Kuinka kovaa pystyt silloin juoksemaan?

Clare Mackintosh, Minä näen sinut *****
Suom. Päivi Pouttu-Deliére
Gummerus 2018
s. 413
I See You 2016

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä   

Leena Lumin ja Annikan bloggaukset kirjasta.

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Anna-Leena Härkönen: Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia


Jos vanhemmat antavat ymmärtää, että kotityöt ovat ikäviä, lapsikin alkaa inhota niitä, joku asiantuntija sanoi. Jos kotitöitä taas tekee innostuneesti, innostus tarttuu.
Siis mitä? Pitäisikö alkaa vielä esittää, että moppaaminen on kivaa sen lisäksi, että sydän itkee verta sitä tehdessä? Yrittää huijata heitä kuvittelemaan, että elämä on helppoa?

Anna-Leena Härkösen Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia sai minut nauramaan ääneen. Kirja sisältää 43 kirjoitusta, joissa Anna-Leena paukuttelee tuttuun tyyliinsä omia mielipiteitä arjen tapahtumista ja ihmisistä. Hänellä on oma poika, joka on murrosiässä ja murrosiän jutut tulevat myös esille hauskoina kirjoituksina. Omat lapset siivosivat pikkulapsina innokkaasti, mutta murrosiässä kaikki kasaantui oman huoneen lattialle kauheana sekamelskana. Tyttö, joka oli pahin sotkija murrosiässä, on nykyisin siisti. Pojat, jotka olivat innokkaita siivoamaan pienenä ja siistejä murrosiässä, eivät aikuisena siivoaisi millään ilveellä. Olenkin suositellut heille, että palkkaisivat viikkosiivoojan. Hankkisin itsekin, mutta vielä olen sinnitellyt ja siivonnut pitkin hampain.

Monien liikuntainnostus tyssää jo koululiikuntaan. Itse olin hiihtokilpailuissa aina joko viimeinen tai toiseksi viimeinen, vaikka hiihdin veren maku suussa. Lopulta en jaksanut enää edes yrittää vaan laahustin maaliin sen näköisenä, ettei hävetä yhtään hävitä.

Onneksi koululiikunta ei vaikuttanut omaan liikkumiseen, vaikka se tuntui joka kerta tervan juomiselta. En koskaan ymmärtänyt kilpaurheilua enkä ymmärrä vieläkään. Liikkumisesta pitäisi löytyä ilo. Harrastin kaikkea mahdollista liikuntaa ja liikuntaharrastuksia koulun ulkopuolella. Varsinkin tanssia eri muodoissa alkaen baletista. Hiihtämistä en ole harrastanut koskaan ja jos joskus erehdyn suksien päälle, niin kaikki papat ja mummut hiihtävät edelle. Kyllä hävettää. Enkä aio enää aloittaa hiihtämisharrastusta niin kuin ystävätär. Kerran lähdimme yhdessä hiihtämään kuntoladulle, niin vähän ajan päästä hän suuttui, kun sukset eivät luistaneet. Hän nosti sukset olkapäälle ja lähti kävellen kotiin. Sitä olemme nauraneet silmät vesissä monet vuodet. Minä sinnittelin ja hiihdin 10km. Sitä voin muistella loppuelämän.

Kirjan sivuilla Anna-Leena kertoo matkustelusta, koirista, ystävistä, häiriköistä, huoltojoukoista, kuninkaallisista häistä, halaamisesta, joulukoristeista, pakkomielteestä, erityisherkkyydestä, ilmaisesta kasvohoidosta, läskeistä, liikunnasta, iästä, Wilmasta, masennuksesta, kasvatuksesta, tv-ohjelmasta, nuoruusajan kirjasta, naishirviöistä, tavaroista, jne. Kattava katsaus ja hersyvä pakinointi ruusujen ja risujen kera.

Kuorsaaminenkin lisääntyy iän myötä, ja se on naiselle kipupiste. Helvetillinen pärinä ei kuulosta miehen mielestä naiselliselta, vaikka olisi kuinka vastarakastunut.

Ja toisinpäin :)

Anna-Leena Härkönen, Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia ***
Otava 2018
s. 189
Kirjoitukset ovat ilmestyneet Apu-lehdessä vuosina 2013-2017

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki,
Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä! ja muita kirjoituksia;  
Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein
Anna-Leena Härkönen: Onnentunti

maanantai 5. helmikuuta 2018

Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala


Se oli lämmintä, se vesi. Harmaanvihreää. Kuin karehtivaa silkkiä.
Kaloineen kaikkineen.
Pinnallaan taivas ja puut.
Ja yöllä kuun murtunut kuvajainen.

Intialaisen kirjailijan ja kansalaisaktivistin Arundhati Royn Joutavuuksien jumala voitti vuonna 1997 Booker-palkinnon. Enkä ihmettele ollenkaan. Tämä intialaisesta perheestä kertova kirja sisältää niin paljon riemunkirjavaa väriä ja energistä elämää, että suorastaan lumouduin intialaiseen elämänmenoon ja perheenjäsenten elämänkäänteisiin. Kirjan tarinat on kerrottu äärimmäisen kauniisti ja kuvailevin kääntein. Itse pidän paikoitellen jopa runollisista otteista, kuten yllä oleva lainaus osoittaa. Lauseita piti lukea useampaan kertaan, sillä pidin niistä valtavan paljon. Kirjan kuvioista voi lukea kirjailijan omia kokemuksia, sillä hän on itse asunut Auyemenemin Keralassa.

Kirjan kuvioissa tutustuu perheeseen, jonka isoisä oli Pappachi, isoäiti Mammachi, äidin veli Chacko ja äidin sisko Baby Kochamma, äiti oli Amma ja hänellä oli kaksoset nimeltään Rahel ja Estha. Perhe asui isoisän talossa Ayemenemissä joen lähellä. Joen, jossa Rahel ja Estra oppivat pienestä pitäen leikkimään ja uimaan. Isoisän talo siirtyi hänen kuolemansa jälkeen Chackolle. Naiset eivät perineet mitään. Mies määräsi ja omisti kaiken. Mies sai tehdä mitä halusi, mm. sai olla eri naisten kanssa, mutta nainen ei. Siitä seurasi häpeä ja perhe tahraantui. Amma oli jo valmiiksi tahraantunut, koska oli jättänyt alkoholisoituneen miehensä ja muuttanut lapsineen vanhempiensa luokse takaisin. Hänen piti elää hyvin varovaisesti suututtamatta ketään, mutta eihän se onnistunut.

Kirjan alussa aikuinen Rahel palasi lapsuudenkotiinsa Amerikasta, sillä hänen veljensä oli palautettu kahdenkymmenenkolmen vuoden jälkeen takaisin kotiinsa. Heidät erotti ikävä tapahtumaketju, jonka vuoksi Estha lähetettiin isänsä luokse Kalkuttaan. Estha ja Rahel olivat yhtä mieleltään. He olivat me ja minä ja erikseen. Aikuisena he olivat jotain muuta, jota he eivät olisi ikinä kuvitelleet olevansa. Eivätkä he kuvitelleet ikinä, että he joutuisivat eroon toisistaan.

Joutavuuksien jumala kertoo tapahtumista mitkä rikkovat perheen dynamiikan ja erottavat heidät toisistaan. Valitettavasti perheen erotti toisistaan rakkaus ja kuolema. Intiassa on edelleen voimakkaat kastijaot, jotka määräävät mitä ihmiset ovat ja miten heidän tulee käyttäytyä muihin kasteihin kuuluvien ihmisten kanssa. Yhteiskunnalliset epäkohdat tulevat esille kirjan tarinasta, mikä on tärkeä tiedostaa. Arundhati Roy kuvaa värikkäästi kirjavaa intialaista elämää, jota luin ihaillen. Oli kuumaa ja kosteaa ja yön pimeydessä vartalot kietoutuivat toisiinsa. Rakkaus joka piti pitää salassa. Rakkaus jota ei voinut vastustaa.

Ennen joella oli kyky herättää pelkoa. Muuttaa monen ihmisen elämä. Mutta nyt se oli hampaaton, hengetön. Mateleva, ruohottunut liejunauha, lautturi joka kuljetti haisevia jätteitä mereen. Räikeät muovikassit liitelivät sen tahmealla, rehevöityneellä pinnalla kuin subtrooppiset lentokukat.

Arundhati Roy, Joutavuuksien jumala *****
Suom. Hanna Tarkka
Otavan Seven-pokkari 2017
s. 384
Englanninkielinen alkuteos
The God of Small Things 1997
Perhetarina

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Blogistanian vuoden 2017 parhaat kirjat





BLOGISTANIAN FINLAND

3 pistettä Ahava Selja: Ennen kuin mieheni katoaa
2 pistettä Annala Marko: Värityskirja
1 piste     Liksom Rosa: Everstinna


BLOGISTANIAN GLOBAL

3 pistettä Kang Han: Vegetaristi
2 pistettä Ivey Eowyn: Maailman kirkkaalle laidalle
1 piste     Gappah Petina: Muistojen kirja


BLOGISTANIAN TIETO

3 pistettä Ertimo Laura & Satu Kontinen: Vesi, kirja maailman tärkeimmästä aineesta
2 pistettä Hubara Koko: Ruskeat Tytöt
1 piste     Järvi Elina ja Olga Poppius: Elämäni ennen kuolemaa


BLOGISTANIAN KUOPUS

3 pistettä  Kunnas Mauri: Koiramäen Suomen historia
2 pistettä  Salmi Veera: Puluboin ja Ponin komerokirja
1 piste      Thomas Angie: Viha jonka kylvät

lauantai 3. helmikuuta 2018

Pauli Tapio: Varpuset ja aika


Aamuyö ja eteinen täynnä kutsumattomia jumalia
etusormet ojossa, kylpyhuoneen lattialla siluurikautiset pidot
sokeritoukilla  ja jonnekin, haimaan, pistää,
pseudohematobilia, hysteria,
vaajaluiden alla pimeys ja sydämessä
aavistus rajattomuudesta, joku muu kuin minä
minussa, tietävän mielen lomassa toinen mieli, joka uskoo.

Varpuset ja aika runoteos on oululaissyntyisen runoilijan, kääntäjän ja tohtoriopiskelijan Pauli Tapion esikoisteos. Varpuset ja aika voitti vuonna 2017 HS:n kirjallisuuspalkinnon, tunnustuksen vuoden parhaasta esikoisteoksesta. Palkinto on myönnetty jo 23 kertaa.

Kirjan sivuilla lentelevät linnut, joita runoilija on tarkkaillut vuosia lintubongarina. Kirjasta voi  bongata varpusten lisäksi korpin, pääskyn, lokin, kurjen, haikaran ja viherpeipon. Luontoon liittyvien teemojen lisäksi runoilija tarkastelee runoissaan yhteiskuntaa ja tätä nykyistä aikaa, jota sävyttää pahuus, mutta lisäksi toivo paremmasta huomisesta sekä usko.

Ainutlaatuista on sekin
yleistä mi on ja toistuu.
Kaikki täältä kerran poistuu.
Kerran katoamme mekin.

Inferno sisältää julmaa väkivaltaa ja teloituksia historiasta ja nykyisyydestä. Nykyajan pakolaiset ja kerjäläiset kulkevat runojen mukana. Osansa saa myös atomivoimalat. Pauli Tapio on katsellut maailman menoa laajalla yhteiskunnallisella katseella ja luonut samalla koskettavia runoja ajasta, joka ei ole ottanut oppia menneisyyden virheistä. Joka sukupolvi on jatkanut virheiden tekemistä ja maapallon ja ihmisten tuhoamista. Runoteos on filosofinen katsaus menneisyydestä ja nykymenosta sekä niiden yhtymäkohdista.

Pauli Tapio, Varpuset ja aika
Poesia 2017
s. 96
Runokirja

perjantai 2. helmikuuta 2018

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa


Erik oli hänessä, Erik nosti hänet koiran viereltä takaisin seisomaan, piteli häntä suorassa, veti hänen leukansa ylös, kohdisti katseen vastapäiseen seinään. Ja ehkä hänkin oli siellä Erikissä, lumisella kentällä pakkasessa, odottamassa lähtökäskyä, lupaa rullata kone kiitoradan päähän.

Anna-Liisa Ahokummun esikoisteos Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa pureutuu herkällä tavalla isättömänä kasvaneen miehen maailmaan. Max Halme on kasvanut kahdestaan äitinsä kanssa. Maxin äiti seurusteli saksalaisen miehen kanssa sota-aikana, eikä Max tavannut isäänsä kasvuvuosien aikana. Keski-iässä hänen kiinnostuksensa heräsi isää kohtaan ja hän alkoi tutkia menneisyyttä.

Toisen maailmansodan jälkeen saksalaisten kanssa seurustelleet naiset kuuluivat valitettavasti paarialuokkaan. Maxin äiti Silvia ei tavannut seurustelunsa jälkeen vanhempiaan, koska isä oli kieltänyt häneltä kodin. Oli selviydyttävä kaksin pojan kanssa. Maxilla oli ollut pitkään vain äitinsä ja äidin kuoltua hän halusi kuulua johonkin. Isän kaipaus, elääkö isä, onko isän perhe elossa, kysymykset vaativat vastauksia.

Olin pannut paikallislehteen kuolinilmoituksen ja tiedon hautausajankohdasta. Suomeksi ja saksaksi. Ehkä vieläkin ajattelin, että jostain kaukaa isä seurasi meidän elämäämme kuin Jumala, edelleen jätin hänelle merkkejä itsestäni ja äidistä. Ehkä olin ajatellut, että nyt viimein hän astuisi esiin, oli hänen viimeinen mahdollisuutensa.

Maxin tutkimukset veivät hänet Saksaan ja hän löysi kuin löysikin sukulaisen itselleen. Saksan matka ei ollut ihan turha, sillä se valaisi sekä äidin menneisyyttä että hänen omaa syntyperäänsä monella tavalla. Kirjan tarina on lyhyt, mutta kertoo tunteista ja itsensä etsimisestä. Toisen maailmansodan jälkeen isättömiä saksalaissotilaiden lapsia kiusattiin ja he olivat äpäröitä. Rakkaus ei kuitenkaan katso aikaa eikä paikkaa. Nuorena tunteet roihahtavat herkästi liekkeihin ja rakkauden seurauksena on usein lapsi. Nuori  Silvia jaksoi odottaa koko loppuikänsä poikansa isää. Hän lähetti kirjeitä Saksaan ja toivoi monet monituiset vuodet rakkaansa paluuta.

Anna-Liisa Ahokumpu, Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa ***
Gummerus 2018
s. 175

keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Annikki Kariniemi: Erään avioliiton anatomia (Klassikkohaaste 6)


Kuinka olemmekaan rakastaneet toisiamme! Ja nyt tämä tyhjyys – se kuin humisee ympärillämme. Miksi, sano miksi? Anteeksi – rakas!

Kiinnostuin lukemaan Annikki Kariniemen (1913-1984) Erään avioliiton anatomian, sillä luin vuonna 2017 Rosa Liksomin Everstinnan, joka kertoo Annikki Kariniemestä rehevällä lapinmurteella. Etsin tietoja Annikki Kariniemestä ja Erään avioliiton anatomia nousi esille kirjailijan omakohtaisena avioliittokuvauksena, joka oli väkivaltainen.

Tuntuu kummalliselta ajatella, että löytyy sellaisia miehiä, jotka eivät koskaan potki vaimojaan eivätkä koiriaan. Eivät edes unissa, se on merkillistä!

Erään avioliiton anatomia kertoo kenraalittaresta ja hänen kenraalistaan. Anna ja Einar elivät perhehelvettiä, jossa oli menty siihen pisteeseen, että Einar hakkasi Annan sairaalakuntoon useimmin kuin osoitti, että rakasti vaimoaan. Annan kestokyky oli vuosikausia kestäneen alistamisen ja pahoinpitelyjen jälkeen niin heikoilla, että hän pelkäsi muistinsa menneen ja silmiensä vaurioituneen.

- noo tuollaisessa kiimaisessa naisen ruumiissa ei ole enää mitään häpäisemistä, se on itse häpäissyt itsensä jo kauan sitten ja mitä sillä on enää täällä tekemistä, pakatkoon kapsekkinsa ja menköön, pakatkoon laukkunsa ja lähteköön.

Erään avioliiton anatomia koskettaa julmuudellaan. Se koskettaa siksi, että kirjailija on joutunut elämään vuosikymmeniä miehen kanssa, joka satutti häntä. Nuori Anna ihastui itseään huomattavasti vanhempaan mieheen. Mies oli vielä naimisissa, kun suhde nuoreen Annaan alkoi. Ystävät varoittivat Annaa, että älä mene naimisiin Einarin kanssa, se on ollut kauhea kahdelle aiemmalle vaimolleen. Ensimmäinen vaimo tuli sokeaksi lyönneistä, kun verisuoni katkesi päästä ja toinen vaimo kuoli väkivaltaisesti. Molemmat painettiin villaisella. Kenraali oli vaikutusvaltainen mies ja hänellä oli vaikutusvaltaisia ystäviä. Pari järjesti illallisia ja juhlia ja seurusteli ahkerasti muiden parien kanssa, mutta julkisivun takana tapahtui hirveitä asioita. Neljän sodan käynyt mies oli armoton käskijä ja kurittaja.

Kuinka olisin voinut koskaan ajatella että hän oli väkivaltainen. Kun kerrottiin hänen raakuudestaan, olin tietävinäni vain totuuden; että edelliset naiset eivät osanneet rakastaa häntä sillä tavalla kuin minä osaan.

Anna elää elämäänsä Einarin rinnalla ja ihmettelee, että voiko olla muunlaisia miehiä, sellaisia jotka eivät lyö. Väkivallasta on tullut heidän avioliittonsa yksi osatekijä, josta kumpikaan ei pääse irti. Einari tietää välillä menneensä liian pitkälle ja hyvittelee Annaa ja pelkää menettävänsä vaimonsa. Silloin he ovat Annan mielestä jälleen onnellisia vähän aikaa. Vuosien kuluessa Anna huomasi, että hänen rakkautensa ei muuttanut Einaria parempaan suuntaan. Ei tietenkään.

Jos joku heittää omissa rappusissaan häränpyllyä ei hänen tarvitse sanoa sitä että se tapahtui toisen käden ohjaamana, toimittamana, paiskaamana.

Annikki Kariniemi, Erään avioliiton anatomia
Otava 1968 2p.
s. 220

Kuudennen klassikkohaasteen vetovastuussa toimi Heidi P Kirjapöllön huhuiluja kirjablogista.

Liksom Rosa: Everstinna

Klassikohaasteeseen lukemani kirjat:
1  Émile Zola: Nana
2  Veijo Meri: Manillaköysi
3  Maria Jotuni: Huojuva talo
4  Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa 
5  Aila Meriluoto: Peter-Peter
6  Annikki Kariniemi: Erään avioliiton anatomia 
 

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Han Kang: Ihmisen teot


Mikrofoniin puhuva mies sanoo: ”Eikö verta ole vuodatettu kylliksi? Miten sen kaiken voi muka kätkeä? Vainajien sielut katsovat meitä. Silmät apposen avoinna.”

Korealaisen kirjailijan Han Kangin Ihmisen teot kirjan tapahtumat ovat saaneet lähtökohdan Etelä-Koreassa vuonna 1980 tapahtuneista mielenilmauksista hallintoa ja presidenttiä vastaan. Gwangjun kaupungissa tapahtuneilla ihmisten joukkosurmilla on vastaavat tapahtumat historiassa. Kirja on fiktiivinen kertomus tapahtumista, jotka keskittyivät mielenosoitukseen, sen aikaiseen joukkoteurastukseen ja sen jälkeisiin tapahtumiin. Joukkoteurastuksen suoritti armeija. Ihmisiä ammuttiin, heitä vangittiin ja kidutettiin, ihmisiä tuomittiin vankeuteen ja heidät armahdettiin. Kirjailija syntyi Gwangjunissa ja oli tapahtuma-aikana alle kymmenvuotias.

Yhteenottoja syntyi jatkuvasti. Opiskelijat rikkoivat keskuskirjaston ikkunat sisältäpäin, jotta voivat ripustaa aukkoihin banderolleja. Alas teurastaja Chun Doo-hwan.

Kirjan tapahtumia katsellaan useamman henkilön näkökulmista. Kirjailija on kirjoittanut usealle henkilölle omat elämäntarinat, jotka liittyivät kauheisiin väkivallantekoihin, kun armeija tukahdutti väkivalloin mielenosoitukset ja vastarinnan. Kirjan tapahtumat saivat kiinnostumaan Etelä-Korean historiasta, josta aiemmin olen lukenut Kyung-sook Shinin Jään luoksesi teoksesta. Kirjailija tuo esille rohkeasti veriset päivät, jotka joidenkin kohdalla jatkuivat kidutusten muodossa useiden kuukausien ajan. Armeijan käytös kuvataan hillittömänä väkivallan tekona, joka jatkui joukkoteurastuksen jälkeen loukkaantuneiden ja vammautuneiden tappamisena sekä ruumiiden kauhistuttavana kohteluna.

Kuulin myöhemmin, että sotilaille oli annettu siksi päiväksi kahdeksansataa patruunaa. Gwangjun väkiluku oli niihin aikoihin neljäsataatuhatta.

Teoksen tunnelma on intensiivinen ja täynnä tunteita. Kirjan henkilöt uskovat vahvasti ajamaansa asiaan. Ihmisen teot on voimakas viesti menneisyydestä ja sen tapahtumista. Kirjailija on selkeästi halunnut antaa historialle kasvot ja mielestäni Han Kang on loistava kirjailija. Kirjailijan teos Vegetaristi voitti Booker-palkinnon vuonna 2016 ja pidän kirjaa käännöskirjallisuuden parhaimmistoon kuuluvana. Ihmisen teot teos on teemoiltaan erilainen, mutta kirjoista voi löytää yhtymäkohtia ja samankaltaisuuksia. Ihmisen teot on tunnekirja, joka ei jätä lukijaansa kylmäksi.

Han Kang, Ihmisen teot *****
Suom. Sari Karhulahti
Gummerus 2018
s. 230

 Kang Han: Vegetaristi

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Jessie Burton: Muusa


En nähnyt hänen kasvojaan muiden joukossa kun luin runoa. En tuntenut hänen katsettaan, vaikka hän myöhemmin kertoikin, ettei saanut sitä irti silmistäni. En tuntenut huoneessa mitään muutosta, lukuun ottamatta kauhistuttavan yksinäistä ääntäni ja sitä erikoista euforiaa, jota tuntee taputusten jälkeen, kun olo on yhtä aikaa halvennettu ja voitonriemuinen.

Jessie Burtonin Muusa kertoo kaksi erillistä tarinaa, joissa molemmissa syvennytään erääseen tauluun. Tarinat polveilevat kirjassa vuoronperään. Vuoden 1936 tarinassa tutustutaan Schlossin perheeseen. Harold ja Sarah ovat muuttaneet nuoren tyttärensä kanssa Espanjaan. Olive haluaa maalata tauluja ja mennä taidekouluun, johon hän oli päässyt. Harold oli taidekauppias, mutta hän ei arvostanut naistaiteilijoita ollenkaan. Harold ihastui kuitenkin tyttärensä maalauksiin, kun hän ei tiennyt tyttärensä maalanneen niitä.

Toisessa tarinassa eletään vuotta 1967 Lontoossa. Trinidadista Lontooseen muuttanut Odelle pääsi konekirjoittajaksi taidegalleriaan ja tutustui mieheen, joka halusi myydä perinnöksi saamansa taulun. Aika oli vielä sellaista, että mustien oli hankala päästä etenemään uralla. Odelle oli käynyt yliopiston ja haaveili kirjailijan urasta. Konekirjoittajan työ oli hohdokkaampi ja paremmin palkattu kuin työ kenkäkaupan myyjänä, jota hän oli viimeksi tehnyt.

Muusan alku oli hidastempoinen, mutta kirja veti mukaansa jossakin vaiheessa. Varsinkin Espanjassa tapahtumat kiihtyivät voimakkaasti, sillä siellä kapinoitiin ja toisaalta Francon joukot ottivat kapinallisia kiinni. Kuka tahansa saattoi päätyä kuulusteltavaksi ja ammutuksi. Aika oli kiihkeää aikaa vähän ennen toisen maailmansodan syttymistä. Jossakin vaiheessa Schlossin perheen Espanjan aika päättyi ja he palasivat Lontooseen.

Molempien tarinoiden päähenkilöinä olivat nuoret naiset. Schlossin perheen tytär Olive oli täynnä luomisen vimmaa, joka pursusi värikkäinä tauluina, jotka syntyivät ullakkohuoneen pimennossa. Ainoa, joka tiesi hänen maalaamisesta, oli Teresa, nuori palvelustyttö. Teresa oli kuitenkin enemmän kuin palvelija, hän oli hyvä ystävä. Toisaalla Odelle kipunoi 60-luvulla omien taiteilijahaaveidensa kanssa, sillä luomistyö kärsi monesta asiasta. Hän sai kuitenkin yllättävältä taholta apua.

Jessie Burtonin  esikoisteos Nukkekaappi palkittiin Isossa-Britanniassa vuoden kirjana vuonna 2014. Kirjoista huokuu naisen aseman tarkastelu tarinoiden vuosisadoilla. Miltä tuntuu olla nuori vaimo Hollannissa? Miltä tuntuu olla naistaiteilija 30-luvulla, kun heidän tauluja ei arvosteta? Miltä tuntuu olla musta 60-luvun Lontoossa? Nuoruus ja ihastumiset, nuoruus ja oman identiteetin etsintä. Jessie Burton on kirjoittanut historiaan sijoittuvan Muusan sitomalla tarinoiden päähenkilöt siveltimen vedoilla yhteen. Suuret ja pakahduttavat tunteet, salaisuudet ja petolliset tapahtumat purkautuvat kirjan loppupuolella ja lukija voi huokaista helpotuksesta.

Jessie Burton, Muusa ***
Suom. Natasha Vilokkinen
Otava 2018
s. 443
The Muse 2016
Historia

Burton Jessie: Nukkekaappi

maanantai 22. tammikuuta 2018

Simone de Beauvoir: Lempeä kuolema


Ranskalainen kirjailija Simone de Beauvoir (1908-1986) on kirjoittanut kirjan Lempeä kuolema. Kirjailija kertoo kirjassa äitinsä viimeisistä elinviikoista. Kirjailijan ja hänen äitinsä lisäksi kirjassa on myös kirjailijan sisko, jolle kirja on omistettu. Kirjan pääteema on äidin yhtäkkinen sairastuminen, joka tuli esille hänen kaaduttuaan kotonaan ja jouduttuaan sairaalaan. Äiti oli muuttunut vanhaksi. Ikääkin oli 77 vuotta, mutta hän oli aina ollut ikäänsä nuoremman näköinen. Ei ollut enää.

Lempeä kuolema kertoo äidin sairaalassaolojakson ja kaikki kokemukset sairaalassa. Kirjailija ja hänen siskonsa vuorottelivat äidin luona ja viettivät myös yönsä vuoronperään äidin vuoteen vierellä. Alussa lääkäri rauhoitteli, että äiti ei ole vakavasti sairas, mutta tutkimusten jälkeen diagnoosi muuttui toiseksi.

Simone de Beauvoir tunnetaan feministinä ja hänen nimensä on palkinnossa, joka myönnetään henkilöille, jotka kunnostautuvat naisen ihmisoikeuksien parantajana ja sukupuolten tasa-arvoistamiseen johtavassa työssä. Kirjailijan kirjoittama artikkeli johti 1960-luvulla siihen, että Le Monde lehti takavarikoitiin. Artikkeli käsitteli algerialaista tyttöä, jota oli kidutettu todisteiden saamiseksi. Kirjailijalta on suomennettu parikymmentä teosta.

Lempeä kuolema tuo lähelle sairaalamaailman ja sen kokemisen ulkopuolisen silmin, tarkkailijana. Kirjailija kokee olevansa äitinsä elämässä myös ulkopuolinen ja siskonsa olevan läheisempi äidin kanssa. Viimeiset viikot lähentävät heidän kaikkien välejä. Luopumisesta tulee lopulta helpompaa. Tämä pienoisromaani on kuin kirjailijan kunnianosoitus äidille, hänelle itselleen ja siskolle. Kirjassa puhdistetaan myös lapsuuden aikaisia ikäviä hetkiä, jotka tekivät kirjailijasta onnettoman. Kirjailija eli elämää, josta hänen äitinsä oli ylpeä, mutta samalla tunsi häpeää. Kirjan sivuilla syväluodataan ihmisen sisintä rehellisesti, selkeästi ja jopa dokumentinomaisesti.

Simone de Beauvoir, Lempeä kuolema ***
Suom. Outi Kasurinen-Badji
Arena 1979
s. 97
Une Mort Trés Douce 1965
1. suom. painos 1966