perjantai 21. syyskuuta 2018

Jukka Pakkanen: Elena Damianin kirjeet


Markus näki sen kuin mustavalkoisena valokuvana, ja hän muisti kaukaisen marraskuun illan. Räntäinen tuuli kiitää Helsingin kaduilla ja Yleisradion kahvilassa kuohuviini helmeilee. Toimituspäällikkö lukee palkintoraadin perustelut vuoden parhaasta dokumenttielokuvasta, Helsinki vaaran keväänä 1948.

Jukka Pakkasen (s. 1942) 23. kaunokirjallinen teos on nimeltään Elena Damianin kirjeet. Kirjan päähenkilö dokumenttielokuvien tekijä Markus Lind saa kirjeet isältään tämän kuolinvuoteellaan. Hän ihmettelee miksi isä halusi antaa kirjeet hänelle ja miksi isä oli ylipäätään säästänyt kirjeet toiselta naiselta kaukaa Italiasta. Ehkä lyhyt kohtaaminen oli jättänyt jäljen, jonka isä halusi pysyä muistoissa pitkään. Isä kuoli, joten enempää tietoja ei ollut saatavilla kuin kirjeet.

Elena Damianin kirjeet kertoivat hänen isänsä ja Elenan lyhyestä kohtaamisesta Helsingissä kesäolympialaisten aikana vuonna 1952. Elena kaipasi hänen isäänsä ja lähetti kirjeitä, mutta lopulta kirjeet harvenivat. Markus näki kirjeissä mahdollisuuden tehdä elokuvan, vielä yksi elokuva ennen kuin hän jäisi lopullisesti eläkkeelle. Niinpä hän otti yhteyttä Elenaan, sillä Markus halusi tietää enemmän.

Oliko Elenalla lisäkerrottavaa ja miten muuten Italian matka meni, siitä voit tarkemmin lukea kirjasta. Kirjassa eletään Helsingissä ja Italiassa. Kirjailijan rakkaus Italiaa kohtaan näkyy tarinasta. Myös kiinnostus autourheiluun tulee esille pienestä tekstinpätkästä. Urheilua on myös esillä muutenkin, koska lyhyt kohtaaminen tapahtui Suomen olympiavuonna. Tämä pieni kertomus on huippuunsa hiottu kokonaisuus. Niin vähän voi kertoa niin paljon. Koko ihmisiän.

Jukka Pakkanen, Elena Damianin kirjeet ****
Like 2011
s. 112

tiistai 18. syyskuuta 2018

Anja Snellman: Kaikkien toiveiden kylä


Veri on värjännyt hameenhelmoja. Punakat paljaat jalat, polvet ja sääret ovat haavoilla ja enemmänkin, ruhjeilla, iho toisessa pohkeessa roikkuu ilkeästi palkeenkielellä, ommelten paikka. Kämmenistä nahka auki, samoin kyynärpäistä. Vaaleansinisestä kauluspuserosta puuttuu toinen hiha, rintaliivien pitsi vilkkuu sinisenä. Ruvet kuin kirsikkamurskaa.
Voi tyttöparkaa.

Anja Snellmanin loistava Kaikkien toiveiden kylä alkaa ikävällä tapahtumalla, kun kreetalaisen vuoristokylän ainoa asukas, yli 90-vuotias Agave, löytää rinteestä pahoin loukkaantuneen nuoren naisen. Mistä tyttö on tullut? Tyttö on vaalea ja mongertaa outoa kieltä, näkee painajaisia ja huutaa, häiritsee hänen tasaisen rauhallista elämää eläinten kanssa. Mutta Agave hoitaa nuoren naisen kuntoon ja heidän välilleen syntyy heikko side, joka on alkuun hoitajan ja hoidettavan side, mutta joka syvenee viikkojen kuluessa.

Monika on kulkija luonteeltaan. Kreetalla hän on ollut muutaman vuoden matkaoppaana. Elämän nälkä, hyväksytyksi tulemisen nälkä, Monika on kokeillut ja kokenut elämässään kaikenlaista. Viimeksi hän on hyvästellyt äitinsä viimeiselle matkalleen. Monika kohtaa Agavessa pysyvyyttä, joka hänen elämästään on puuttunut. Agaven kodista hän löytää turvapaikan elämänsä tienristeyksessä.

Monika on aiemmin tutustunut henkilöihin, jotka vastustavat Kreetan turismia. Aito kreetalaisuus katosi turismin taakse jo vuosia sitten. Agaven luota hän löysi aitoa kreetalaisuutta, kulttuuria ja historiaa, joka oli hänelle uutta. Agave on niin ihanan aito ihminen. Kiukuttelee ja juonittelee ja niin tekee Monikakin. Kahden naisen yhteiseloa ja ystävyyttä koetellaan vuoristossa, joka kätkee tuhansia salaisuuksia, ja joiden vartijana Agave on toiminut pitkään.

Sinihämyisen luolan perällä makasi mies, ihan poika oikeastaan, kääriytyneenä repeytyneeseen laskuvarjoon. Olkapäät törröttivät toukkamaisesta olennosta. Veri oli värjännyt laskuvarjokangasta. Hänen vierellään oli vihreänkirjava reppu.
Kalat uivat hänen ympärillään.

Vaikka kirjassa kritisoidaankin turismia, niin siltikin Kreikan ikävä iskee ihan varmasti, kun lukee Monikan ja Agaven ystävyydestä Kreetan vuoristossa. Kaksi kertaa olen ollut Kreetalla ja kerran Santorinilla. Missään en ole nähnyt sinisempää taivasta kuin Kreikassa. Se sininen on jotain uskomattoman kaunista mitä muistella. Se sininen on mukana koko tarinassa.

Yksinkertainen elämä vailla mukavuuksia. Kuulostaa samalta kuin mitä me suomalaiset teemme mökeillä kesäaikaan. Etsimme yksinkertaista elämää luonnon keskeltä ja nautimme siitä. Agave ei kaipaa mihinkään pois kylästänsä. Vanhuus ja nuoruus kohtaavat tarinassa kauniisti. Kahden eri maan kansalaiset ystävystyvät huolimatta kieliongelmista ja sukupolvien kuilusta. Näppäinsormet suoristuvat silittämään koiranpentuja ja tekemään yksinkertaisia kotitöitä. Kuulokkeisiin tottuneet korvat aistivat hiljaisuuden ja luontoäänet. Anja Snellman kirjoittaa tarinaa, johon voi uppoutua ja uneksia olevansa mukana vaeltamassa ja haistelemassa tuulia, ihailemassa maisemia...

Joko uskot, opas, että kylilläkin on sielu? Ja syli, Amen.

Anja Snellman, Kaikkien toiveiden kylä *****
Wsoy 2018
s. 354

Snellman Anja: Syysprinssi
Snellman Anja: Lähestyminen
Snellman Anja: Pääoma
Snellman Anja: Antautuminen

maanantai 17. syyskuuta 2018

Sinikka ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja pullistelija



Mä luulin aluks et Pöntisen Sylvesteri
Ois ihan outo semi randomi.
Mut vähitellen mulle sitten selvisi,
Et sehän onkin pro ja cooli kaveri.
Tää elämä ei ookkaan yhtään hassumpaa,
Kun voidaan kaikki kolme räppii harrastaa.

Ennen kuin Risto räppää kirjassa tähän malliin, siinä ehtii tapahtua kaikenlaista. Kirja on nimeltään Risto Räppääjä ja pullistelija, ja se on sarjan 16. kirja. Kirjassa on oikeastaan kaksi pullistelijaa, sillä Pöntisen isä poikansa kanssa muuttavat pariksi viikoksi Riston ja Rauhan asuntoa vastapäätä asumaan, ja molemmat pullistelevat.

On kesä ja kuuma, ja Riston Rauha-täti toivoi jotakin tapahtuvaksi. Hänen toiveensa toteutui, sillä isä ja poika harrastivat kehonrakennusta ja aikoivat osallistua isille ja pojille tarkoitettuun Vuoden vahvin isä ja poika-kilpailuun. Rauhasta tuli heti Pöntisen isän ihailija. Komeat muskelit olivat aivan liian komeat Riston mielestä ja poika nimeltään Sylvester vääränlainen tyyppi.

Siinä käy sitten niin, että Riston paras kaveri Nelli Nuudelipää ihastuu Sylvesteriin ja Risto joutuu leikkimään yksin. Sylvester ja Nelli leikkisivät Riston kanssa, mutta Risto pitää välimatkaa ja seuraa heitä kauempaa. Rauhan miesystävä Lennart seuraa vuorostaan Rauhaa, joka viihtyy isä Pöntisen seurassa.

Ilmassa on siis suuret tunteet, jopa mustasukkaisuutta. Mutta sitten paikalle saapuu Elvi Räppääjä, Rauhan pelottava serkku, joka laittaa asiat järjestykseen. Elvi on nimittäin kädenväännön mestari, ja juuri tuota jaloa taitoa vaaditaan tämän kirjan vaiheissa. Risto Räppääjä on mainio persoona ja hän pääsee kyllä tunteidensa herraksi. Risto Räppääjästä on tehty jo kuusi musiikkielokuvaa, tv-animaatiosarja, musikaaleja ja näytelmä. Musiikki on olennainen osa päähenkilöä, sillä Risto soittaa rumpuja ja räppää. Mainio kirjasarja, ja hauska kuvitus kruunaa lukuseikkailun Riston maailmaan.

Guru pingala mandala om om om,

Meillä uusi kaveri on on on!

Se on Pöntisen poika peloton!

Sinikka ja Tiina Nopola, Risto Räppääjä ja pullistelija *****
Kuvitus Christel Rönns
Tammi 2016
s. 113

Nopola Sinikka & Nopola Tiina: Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen
Nopola Sinikka & Nopola Tiina : Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen
Nopola Sinikka & Nopola Tiina: Risto Räppääjä ja Sevillan saituri
Nopola Sinikka & Nopola Tiina: Hetki lyö, Risto Räppääjä

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Aki Ollikainen: Pastoraali



Susi ilmestyi aamu-usvan seasta ja hyppäsi ojan yli tienristille. Se oli suuri, aikaa sitten laumastaan lähtenyt vanha uros. Susi pysähtyi pitkän pihatien päähän. Mies huomasi eläimen ja lähti hitaasti kävelemään sitä kohti, pysähtyi, kun kohtasi suden katseen, näki talviaamun taivaan keltaiset silmät.

Aki Ollikaisen Pastoraali kertoo yhden vuorokauden tarinan nykyajan maaseudulta. Tarina kertoo sukupolvista ja heidän mahdollisuuksistaan elää maalla. Maaseutu on vahvasti liitoksissa luonnon kanssa ja kirja on Elina Warstan kansikuvaa ja kansiliepeitä myöten luonnonkuvaajan ilotulitusta parhaimmillaan. Tarinassa kohdataan mm. susi ja karhu. Yksi kirjan pariskunnista on lammasfarmareita, joten lampaat houkuttelevat näitä Suomen luonnon petoeläimiä helpon ruokapöydän äärelle, kun ihminen ei ole lähettyvillä.

Ihminen on myös täynnä rakkautta tai sen puutetta. Aki Ollikainen kuvaa sukupolvien erilaista rakkautta kauniisti pienen tarinansa kautta. Sirkan ja Vilhon rakkaus tulee esille hellänä huolenpitona muistisairaasta puolisosta. Vastakohtana heille on nuorten, Merin ja Kaiuksen,  kiihkeä tämä päivä ja tämä hetki ovat tässä ja tärkeintä tällä hetkellä kohtaus. Nuoret ovat intensiivisiä ja energisiä ja elävät täysillä ja muistavat elämänsä tärkeimmät hetket vanhana. Muistot ovat myös tärkeitä kirjan henkilöille, samoin uusien muistojen syntyminen. Muistojen vastakohtana on niiden katoaminen ja sen surumielinen kuvaus.

”Muista ottaa se saatanan mankka kainaloosi, voit mennä niin pitkälle kuin siinä nauhaa riittää”, isä rähjäsi vuosikymmenten takaa.

Pastoraali kuvaa loistavasti erilaisia vastakohtia mm. vanhuus ja nuoruus, luonto ja maaseutu, ihmiset ja eläimet, naiset ja miehet, elämä ja kuolema, maaseutu ja kaupunki, joista on ilo lukea vaikuttavaa ja runollista kuvailua. Teksti on taiturimaista ja minun oli pakko palata siihen yhä uudelleen ja uudelleen. Kirjan loputtua aloin välittömästi lukea kirjaa uudestaan alusta, sillä olisin halunnut kirjan  jatkuvan.

Västäräkki lensi päin ikkunaruutua. Tömähdys hukkui kahvipannun porinaan. Lasiin jäi haalea tahra ja kolme harmaata höyhentä.

Aki Ollikainen, Pastoraali *****
Siltala 2018
s. 138

Aki Ollikainen: Musta satu
Aki Ollikainen: Nälkävuosi 

torstai 13. syyskuuta 2018

Annamari Marttinen: Kuu huoneessa



Kun hän oli käynyt ensimmäistä kertaa ostamassa uusia ruokatavaroita, hän ei ollut voinut muuta kuin katsoa säälien muita asiakkaita, jotka olivat mättäneet kärryihinsä pelkkiä myrkkyjä. Hän oli vain yrittänyt kestää ja pitää kasvonsa ilmeettöminä, olla liiaksi vilkuilematta ja katsomatta alentuvasti ihmisten ostoskärryjä, kun he seisoivat kassajonossa hänen edessään.

Annamari Marttisen Kuu huoneessa teoksen päähenkilö Katja haahuilee kotona verkkareissa ja päivän tarkkuutta vaativin työ on tytön vieminen eskariin ja hakeminen sieltä pois. Työttömyysaika on vienyt kaiken puhdin pois, ja mieluiten hän nukkuisi vaan. Sitten hän saa samassa talossa asuvalta Sadulta lehtiä, joissa kerrotaan erilaisista luontaishoidoista. Kaikkea mahdollista tekee mieli kokeilla, jospa niistä olisi apua vetämättömään olotilaan.

Sadun antamassa lehdessä oli ollut sivukaupalla ilmoituksia erilaisista palveluista. Kuin lapsi karkkikaupassa hän oli valinnut  niistä astrologisen luonneanalyysin, astrologisen syntymäkartan, joka tehtäisiin tarkan syntymäajan perusteella. Hän veti paperinivaskan kuoresta ja vaipui lumoutuneena tuijottamaan syntymäkarttaansa. Kiehtovat merkit, viivat ja numerot sijoittuneina ympyränmuotoiseen karttaan olivat vaikuttava näky.

Katja uppoutuu vaihtoehtohoitojen maailmaan ja tutustuu alan hoitoihin ja saa uusia tuttavuuksia vaihtoehtohoidoista kiinnostuneista ihmisistä. Heihin kuuluu myös Erkka, jonka syli houkuttelee. Aviomies vain tuhahtelee hänelle, eikä ole tippaakaan kiinnostunut syömään vaivalla kasvatettuja ituja. Lapsetkin inhoavat niitä, samoin terveellistä ruokaa, jossa ei ole myrkkyjä.

Olin kiinnostunut nuorempana vaihtoehtohoidoista ja kävin erilaisissa hoidoissa mm. hermoratahierojalla, naprapaatilla, vyöhyketerapeutilla ja lymfahierojalla. Naprapaatti aukaisi fasettilukot niskasta, mutta lopetin siellä käynnit, kun tuttu fysioterapeutti opetti aukaisemaan itse lukossa olevat nikamat. Käyn kyllä edelleen tavallisella hierojalla. Rakastan sitä kun minua hierotaan ja lukkiutuneet paikat aukeavat. Syön edelleen maitohappobakteereja, D-vitamiinia, magnesiumia ja kalsiumia. Olen vähentänyt sokerin minimiin ja yritän syödä runsaasti marjoja, kasviksia ja hedelmiä.

Katja yrittää etsiä huonolle ololleen ja vetämättömyydelle apua vaihtoehtohoidoista, mutta ei onnistu siinä. Hän tarvitsee kipeästi apua jostakin muualta kuin kaupan luontaistuotteista, iduista ja astrologisesta kartasta, sillä ahdistus vain kasvaa ja paniikkikohtaukset pahenevat. Annamari Marttinen on kirjoittanut viihdyttävän psykologisen tarinan Katjan seikkailuista uskomushoitojen maailmassa.

Annamari Marttinen, Kuu huoneessa ***
Tammi 2009
s. 294

Annamari Marttinen: Korsetti 
Annamari Marttinen: Vapaa
Annamari Marttinen: Mitä ilman ei voi olla 
Annamari Marttinen: Törmäys
 

tiistai 11. syyskuuta 2018

C.J. Tudor: Liitu-ukko



Tytön pää lepäsi pienellä oranssinruskealla lehtikummulla. Hänen mantelisilmänsä tuijottivat pyökkien, tammien ja vuorivaahteroiden latvuksia, mutta ne eivät nähneet auringon varovaisen tunnustelevia säteitä, jotka työntyivät puunoksien läpi ja täplittivät metsänpohjan kullalla.

Englantilaisen C.J. Tudorin esikoistrilleri Liitu-ukko pysäyttää lukijan hyydyttäviin kohtauksiin, joihin joutuvat Ed ja hänen samanikäiset kaverinsa vuonna 1986. Toinen tarinan taso liikkuu nykyajassa ja kaverusporukka on melkein sama. Kirjan kertojana toimii Ed, joka nykyisin toimii opettajana lähikoulussa. Ed on edelleen poikamies, mutta on salaa ihastunut nuoreen vuokralaiseensa.

Eddiellä on omat salaisuutensa, mutta niitä löytyy myös Chloelta ja niin, eiköhän niitä löydy meiltä kaikilta. Toisten salaisuudet ovat kuitenkin hyytävämpiä, ja niistä ei haluta puhua kenellekään yhtikäs mitään. Niitä salaisuuksia avataan tarinassa sitä mukaa kuin juonenkaari kehittyy.

12-vuotiaat kaverukset leikkivät liiduilla, joilla he ilmoittivat toisilleen missä tavataan sun muuta tärkeää, joista  muilla ei pitäisi olla mitään tietoa. Heillä jokaisella oli oma värikoodinsa, mutta sitten niiden rinnalle ilmestyi valkoinen väri. Pojat tekivät kammottavan löydön, joka pysyttelee ajatuksissa ja puheissa jopa nykyaikana, 30 vuoden kuluttua tapahtumista.

Sitten heistä jokainen saa kirjeen, jonka sisältä löytyy kuva liitu-ukosta. Yksi kaveriporukan pojista suunnittelee vanhoista tapahtumista kirjaa, ja pyytää Eddietä kirjoittajaksi. Ed ei mielellään kaivele menneitä asioita muiden kanssa, ja sitä paitsi siitä seuraisi iso julkisuus ja vanhat haavat avattaisiin auki. Nykyajassakin on ihan tarpeeksi tekemistä, eikä asiat meinaa pysyä kunnossa millään.

Liitu-ukko on koukuttava viihteellinen trilleri, joka sisältää hieman kauhuaineksia. Kuka piirtää liitu-ukkoja ja lähettää niitä kaveriporukalle? Kuka teki menneisyydessä tapahtuneen verityön ja miksi? Kirjan alku, keskikohta ja loppu kuvaavat tarinaa lasten maailmasta, jota sävyttää väkivalta. Voiko tapahtumista selvitä ilman psyykkisiä traumoja? Lue Liitu-ukon piinaavista tapahtumista ja uskon, että ajatuksesi jäävät vielä pitkäksi aikaa pyörimään yllättävään loppukohtaukseen.

Kellastuneessa pääkallossa on yhä kiinni muutamia hauraita hiussuortuvia, hienoja kuin hattaran säikeet.

C.J. Tudor, Liitu-ukko ***
Suom. Raimo Salminen
Wsoy 2018
s. 424
The Chalk Man 2018

torstai 6. syyskuuta 2018

Karen Cleveland: Koko totuus



”Kuinka pitkään sinä olet tehnyt töitä venäläisille?” kysyn. Sanat ovat karut ja suodattamattomat. Mutta nyt ne on sanottu, joten tutkailen hänen kasvojaan tarkkaan, koska niiden ilme kertoo minulle paljon enemmän kuin hänen sanansa. Näkyykö niillä vilpitöntä hämmennystä? Närkästystä? Häpeää?
Niillä ei näy mitään. Minkäänlainen tunne ei käväise hänen kasvoillaan. Ne eivät muutu, ja se saa pelon syöksymään lävitseni.

Amerikkalaisen Karen Clevelandin esikoistrillerissä Koko totuus päähenkilö Vivian Miller on Washingtonissa asuva neljän lapsen äiti ja vastavakoiluun erikoistunut CIA:n tutkija. Hänen päämääränsä on paljastaa venäläisagenteista koostuvien solujen johtajia. Vivianin maailma romahtaa, kun hän huomaa löytäneensä hyvin läheisen henkilön vakoilijoiden joukosta. Vivian huomaa tulleensa kiedottua hyvin ilkeään juoneen, jossa hänen koko perheensä on vaarassa ja hän itse vaarassa joutua vankilaan maanpetoksesta tuomittuna.

Vivian ja hänen työkaverinsa on  koulutettu huomaamaan sellaiset henkilöt, jotka pyrkivät heidän tuttavapiiriinsä ja onkivat sitten vaivihkaa tietoja vastavakoilusta. Vivian ei tiennyt tästä julmasta juonesta mitään, kun hän tutustui kyseiseen henkilöön juuri yliopistosta valmistuneena ja CIA:lle palkattuna työntekijänä. Häntä manipuloitiin taitavasti vuosikausia, niin kauan, että hän oli verkossa ja verkkoa kutova hämähäkki pystyi uhkailemaan ja ohjailemaan Viviania yhä syvemmälle verkkoonsa.

Kehenkään  ei voinut luottaa, ei edes omiin työkavereihin. Julma piina kiihtyi kiihtymistään. Vivianin lapset joutuivat uhkailijoiden kiinnostuksen kohteiksi. Sitä he olivat olleet syntymästään lähtien, mutta Vivian ei tiennyt sitä. Vivian oli kuitenkin fiksu ja ymmärsi yhdistellä asioita ja paljastaa vihollisia. Vai miten se nyt oikein meni? Lue ihmeessä tämä vakoilujännäri, jos tahdot tietää mitä vakoilumaailmaan kuuluu.

Luettuani tämän kuumaakin kuumemman vakoilujännärin, luin netistä artikkelin, jossa Yhdysvalloissa oli paljastettu venäläinen vakoiluperhe. Hyvin samankaltainen perhe kuin tämän jännärin perhe. Paitsi…
Karen Cleveland tietää miten kirjoitetaan huikean jännittävä vakoilujännäri, sillä hän on itse työskennellyt terrorismin tutkijana CIA:ssa ja FBI:ssa. Tästä esikoiskirjasta on tulossa elokuva, jonka pääosaa näyttelee Charlize Theron. Kirjan takaliepeen veikkaus oli oikeassa, luin kirjan yhdellä kertaa, sillä se imaisi julmaan vakoilumaailmansa heti ensimmäisellä sivulla. Minun oli pakko tietää…

Viisi minuuttia... ei yli kymmentä... palvelimet alkavat nollautua.

Karen Cleveland, Koko totuus ****
Suom. Maija Kauhanen
Gummerus 2018
s. 320
Need to Know 2018

tiistai 4. syyskuuta 2018

Taina Latvala: Venetsialaiset



Tämä on tarina kolmesta sisaresta. Siitä, mikä yhdisti ja mikä erotti heidät. Miten he nauroivat samoille asioille ja miten yksinäisiä he salaa olivat. Millaisia olivat heidän viimeiset tuntinsa yhdessä. Miten he juhlistivat kesän päättymistä ja miten he surivat sitä.
Tämä on tarina kolmesta sisaresta, joilla oli yhteinen isä.

Taina Latvalan Venetsialaiset on kolmen siskoksen yhteinen kesämökkiviikonloppu Pohjanmaalla. Iiris, Paula ja Elina ovat hyvin erilaisia keskenään, eivätkä välttämättä osaa viettää aikaa yhdessä. Tämä viikonloppu on pyhitetty Elinan häiden suunnittelulle ja päätökselle mitä mökille tehdään, sillä se on erittäin vähällä käytöllä. Näin Paula, joka on perheen tehopakkaus, on päättänyt mielessään ja aloittanut jo etukäteen siivoukset. Parempi tietenkin olisi, jos tavaroiden pakkaaminenkin ja  jakaminen saataisiin aikaiseksi.

Elina haahuilee ja on päättämätön häiden suhteen. Onneksi Paula on kaaso ja järjestää kaiken. Uskaltaakohan Paulalle kertoa, että hän haluaa perua häät. Mieluummin Elina lähtisi maailmalle yksin kokemaan seikkailuja, niin kuin Iiris on tehnyt koko aikuisikänsä. Iiris on reissannut yli 70 maassa. Iiris on ulkonäöltään eniten isän näköinen ja kaunein heistä kaikista kolmesta, vaikka paino nousee koko ajan. Painoa lisää myös turvotus, sillä Iiris myös ryyppää, kuten isä. Ja haalaa väkivaltaista miestä mukanaan vuosi toisensa jälkeen. Nytkin yrittää peitellä peitevoiteella mustaa silmäkulmaansa.

Siskokset päättävät piristää iltaansa paikallisella tanssilavalla, jossa Elina kohtaa mieleisensä miehen ja katoaa tämän matkaan. Paula ja Iiris jatkavat juttelua läpi yön ja huomaavat, että ovat salailleet samaa perhesalaisuutta vuosikausia. Nyt on myös Elinan aika jakaa sama salaisuus, kunhan Paula löytää Elinan jostakin, ennen kuin mitään pahaa pääsee sattumaan.

Taina Latvalan tarinat puhuttelevat minua, sillä niissä setvitään perheiden sisäistä dynamiikkaa, suhteita ja salaisuuksia. Siskosten yhteinen isä on ollut heille jokaiselle tärkeä omalla tavallaan, ja nyt ollaan miettimässä mitä isän rakennuttamalle mökille tehdään. Siinä samalla jokainen miettii omaa suhdettaan isäänsä ja elämänsä miehiin. Äidit jäävät kirjan sivuilla isän karisman varjoon, taustahenkilöiksi.

Venetsialaiset on hyvin ilmavaa kerrontaa, kevyttä ja harsomaista, hyvin kaunista ja novellimaista. Kirja koostuu siskosten omista kappaleista, joita on otsikoitu eri vuosilla. Olen verrannut Taina Latvalan kirjoja aiemmissa blogipostauksissa Alice Munron teoksiin ja edelleen olen samaa mieltä siinä, että Latvalalla on hyvin  samanlainen sävy ja ääni tarinoissaan kuin Munrolla, plus hänen aihepiirinsä on hyvin samankaltainen. Kaunista kerrontaa, jota luen mielelläni.

Taina Latvala, Venetsialaiset ****
Otava 2018
s. 255

Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu 
Taina Latvala: Välimatka

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa



Isma myöhästyisi lennolta. Lippua ei korvattaisi, koska lentoyhtiö ei vastannut matkustajista, jotka saapuivat lentokentälle kolme tuntia ennen lähtöaikaa mutta joutuivat viranomaisten puhutteluun. Puhuttelun Isma oli osannut ennakoida, mutta ei odottamiseen kuluneita tunteja – eikä sitä, kuinka nöyryyttävältä tuntui, kun oman matkalaukun sisältöä pengottiin.

Pakistanilaissyntyisen Kamila Shamsien teokset puhuttelevat ja niissä jokaisessa on tärkeä viesti. Joka veljeään vihaa teos vei maailmaan, joka minulle on outo, mutta samalla erittäin tuttu, sillä aihetta käsitellään poliitikkojen puheissa, julkisuudessa ja aiheen puolesta järjestetään mielenosoituksia. Kirjassa käsitellään maahanmuuttajia, heidän oikeuksia Englannissa ja ääriryhmiä sekä heidän tekoja. Näiden teemojen sisälle kirjailija on punonut tarinan kolmesta sisaruksesta Ismasta, Aneekasta ja Parvaizista, joiden kohtalot kietoo yhteen unohtumaton rakkaustarina.

Kirja on taidokas sekoitus vastakkainasettelusta, moraalista ja hyveistä, sillä kirjan päähenkilöt tekevät valintoja ilman tarkempaa ajattelua ja pohdintaa seurauksista. Valinnoista on aina seurauksia ja kirjailija laittaa lukijan pohtimaan kysymyksiä hyvästä ja pahasta mm. voiko omaa veljeään rakastaa ja auttaa, vaikka se on lähtenyt Syyriaan taistelemaan ns. terroristijoukkoihin? Tai mitä tekee kuuluisa poliitikkoisä, kun hänen lapsensa ilmoittaa seurustelevansa muslimin kanssa, jonka isä on luokiteltu terroristiksi?

Koska kirjailija on kirjoittanut upean tarinan, hän on laittanut pohtimaan myös tekojen seurauksia ja seurauksien seurauksia, sillä nehän eivät lopu ihmiseltä, ennen kuin hän kuolee, ja joissakin tapauksissa, kuten kirja osoittaa, seuraukset liitetään läheisiin, jopa koko sukuun ja ihmisiin kaukana maassa, jossa ei ole edes koskaan käynyt.

Järjestyksen, kauneuden, elämän ja nuoruuden maa. Kalašnikov toisella olalla, veljen käsi toisella. Se oli toinen planeetta, ja siellä hän olisi aina maasta tullut poika, jonka keuhkot eivät osaisi hengittää sen ihmeellisessä, kauhistuttavassa ilmakehässä.

Kamila Shamsien Joka veljeään vihaa teos on vangitseva kuvaus uskonnon, politiikan ja rakkauden maailmasta. Näitä kolmea teemaa käytetään julmasti hyväksi poliittisilla taistelukentillä, kun sopimisen sijasta tuomitaan ja vääristellään asioita. Kun pitäisi elää sovussa, niin eletään peläten vihollista, joka voi tehdä mitä vain, ja joka tekee myös mitä vain. Viha on loppumaton kenttä. Molemmin puolin. Mutta kuinka käy rakkauden? Lue rakkaudesta vuoden unohtumattomimmasta kirjasta, joka sai Women´s Prize for Fiction-kirjapalkinnon tänä vuonna. Olen aivan sanaton luettuani tämän huippuunsa hiotun mestariteoksen, jonka loppu jättää jälkensä jokaisen lukijan muistoihin.

Tyttö painaa poskensa miehen poskea vasten, ja mies kumartuu suutelemaan häntä olkapäähän. Hetken he ovat kaksi rakastavaista puistossa ikivanhan puun alla, auringon läikittämiä ja kauniita, kaikessa rauhassa.

Kamila Shamsie, Joka veljeään vihaa *****
Suom. Kristiina Drews
Gummerus 2018
s. 300 

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä 
Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä

torstai 30. elokuuta 2018

Johanna Valkama: Kaukosaarten Aino

Kevyt tuulenvire puhalsi liplattavan valtameren suunnalta. Sarastava aamu paljasti jylhät vuoret. Harmaan villamekon yllä leijuivat tulenpunaiset hiukset. Kiharoiden keskellä häivähtivät vakavat, kalpeat kasvot. Kaunis nainen.
Iki-Kuura veti henkeä, mutta teki sen liian nopeasti. Maailma uhkasi taas pimentyä.

Johanna Valkaman hienon viikinkiaikaan sijoittuvan Metsän ja meren suku – sarjan kolmas kirja Kaukosaarten Aino kertoo ensimmäisestä teoksesta tutuksi tulleen Aurin nuorimmasta pojasta Iki-Kuurasta, joka lähti etsimään tietoa siitä, mikä uhkasi kotipaikkaa ja sen ihmisiä. Enteet ja uhkaavat painajaiset olivat tulleet Aurin ja hänen lastensa uniin, sillä he olivat tietäjiä ja tietäjät halusivat enemmän tietoa valkeasta vaarasta, joka näyttäytyi unissa.

Iki-Kuura halusi löytää tien pitempään elämään kuin mitä oli enteiden mukaan luvassa. Vaellusmatkallaan hän haaksirikkoutui Kaukosaarille eli Färsaarille. Iki-Kuuran auttoi pelastumaan nuori nainen, jolla oli leiskuvanpunaiset hiukset. Ann oli karannut saarille pakoon väkivaltaista miestään. Iki-Kuura antoi hänelle nimeksi Aino, kunhan nyt ensin löysi hänet, sillä Ann oli oppinut piiloutumisen taidon.

Kun hän havahtui uudelleen, miehen muotoinen varjo pimensi valkenevan taivaan. Tuulenpieksemä muukalainen katseli häntä. Valkoiset hampaat välähtivät sänkisen partasuun keskellä, kun mies puhui:
- Poika – minä olen Erik Tuulihattu ja sinä olet nyt minun orjani.

Johanna Valkaman kirjat paranevat kirja kirjalta ja olen ihan koukussa tähän sarjaan. Tykkään varsinkin kirjan tyyliin sopivasta kielestä, joka vie taianomaisesti mukanaan viikinkiaikaan. Kirjailija on kulkenut viikinkien mailla Färsaarilla ja poiminut mukaan kirjan fantasianomaiseen tarinaan ihan oikeasti eläneitä viikinkiajan ihmisiä. Jopa Ann Naddodsdóttir on elänyt Färsaarilla 900-luvun loppupuolella ja hänen isänsä oli norjalainen viikinki, joka oli ensimmäisiä Färsaarten asuttajia.

Kirjan lopussa Iki-Kuura palaa takaisin kotiinsa ja hän tuo mukanaan varsinkin hänen äidilleen Aurille erittäin mieluisan henkilön. Voisin vaikka veikata, että kyseinen henkilö on  seuraavan kirjan päähenkilö. Upea sarja, fantasiaa, viikinkejä, rakkautta ja vahvoja naisia.

Johanna Valkama, Kaukosaarten Aino ****
Otava 2018
s. 338+ lukijalle+ historialliset henkilöt+ laulujen lähteet
Historiallinen teos viikinkiajalta

Johanna Valkama: Itämeren Auri
Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli

maanantai 27. elokuuta 2018

Leïla Slimani: Kehtolaulu


Ei paperitonta, siitä me kai ollaan samaa mieltä? Siivoojan tai maalarin kohdalla se ei haittaa. Täytyyhän ihmisten tehdä työtä, mutta lastenhoidossa se on liian vaarallista. En halua meille ketään, joka pelkää hätätilanteessa soittaa poliisille tai mennä sairaalaan. Eikä sitten liian vanhaa, eikä hunnutettua eikä tupakoitsijaa. Tärkeintä on, että hän on reipas ja palvelualtis. Ja tekee työnsä niin että mekin päästään töihin.

Marokkolais-ranskalaisen Leïla Slimanin Kehtolaulun pariskunnalla on kaksi pientä lasta ja he ovat päättäneet palkata kotiin lastenhoitajan. Lasten äiti Myriam päätti palata työelämään takaisin, sillä hän oli asianajaja ja kotiäitiys ei vain ollut hänen juttunsa. He laativat etukäteen listan minkälainen heidän lastensa hoitajan pitäisi olla. Louisen astellessa heidän kotiinsa Myriam ja perheen tytär Mila ihastuivat hänen käytökseensä. Alussa kaikki sujui hyvin. Paulin ja Myriamin tullessa kotiin asunto kiilsi puhtauttaan, vaatteet oli pesty, astiat tiskattu ja ruoka odotti valmiina. Lapset oli hyvin hoidettuja, puhtaita ja iloisia.

Pinnan alla kuitenkin kuohui. Päällepäin kaikki oli hyvin ja koko perhe uskoi ja luotti Louiseen. Louise oli itsekin tyytyväinen, vaikka hänen asunnolleen oli pitkä matka. Pariisi oli iso kaupunki ja halvimmat asunnot sijaitsivat kaukana keskustasta. Louiselle tulikin tavaksi jäädä ainakin parina päivänä viikossa nukkumaan perheen sohvalle. Paul ja Myriam olivat tyytyväisiä, että saivat rauhassa tehdä ylitöitä ja mennä töiden jälkeen lasilliselle ystäviensä kanssa.

Leïla Slimanin Kehtolaulu sai vuonna 2016 Ranskan arvostetuimman Goncourt -kirjallisuuspalkinnon. Kirja pureutuu vanhemmuuteen, yhteiskunnan eriarvoisuuteen ja valtasuhteisiin. Kirjan alussa kerrotaan tarinan juoni, joten se ei ole missään vaiheessa yllätys, että mitä tapahtuu. Tarinassa halutaan kertoa miksi tällaista tapahtuu ja mitkä syyt aiheuttavat tällaisia tekoja.

Vaikka Louisella on koko elämä retuperällä, niin silti hän ei saanut minulta sympatiapisteitä. Perheen vanhemmat, Paul ja Myriam, kuvataan itsekeskeisinä työnarkomaaneina, jotka hyvin huolettomasti ohittivat ongelmat ja varoitusmerkit, joita alkoi esiintyä yhä enenevissä määrin.  Kehtolaulu on hyvin hallittu kokonaisuus psykologisista pintaväreistä ja syvemmistä virtauksista, jotka keikuttivat kehtoa epätahtiin.

Sydän on paatunut. Vuodet ovat muodostaneet sen pintaan paksun ja kylmän kuoren, niin että sen sykettä hyvä jos kuulee.

Leïla Slimani: Kehtolaulu ***
Suom. Lotta Toivanen
Wsoy 2018
s. 237
Chanson douce 2016

torstai 23. elokuuta 2018

Kristina Ohlsson: Sairaat sielut


Suurimmat näkyvimmät vammat olivat rintakehässä ja selässä. Käsivarsiin, jalkoihin ja kasvoihin ei ollut jäänyt pysyviä jälkiä. Kun häneltä kysyttiin, mitä oli tapahtunut, hän sanoi aina olleensa vakavassa onnettomuudessa, mikä oli osittain totta.

Ruotsalainen dekkaristi Kristina Ohlsson siirtyy Sairaat sielut trillerissä lähemmäs kauhua. Kirjan määritelmäksi sanotaan dekkarimuotoinen kauhuromaani. Tosin omasta puolestani kirja ei vielä yllä kauhuosastolle asti, mutta jatkokirjat voivat jo yltää sinne asti, jos niitä ilmestyy. Saas nähdä uskallanko niitä lukea. Teoksesta ei löydy yliluonnollisia olentoja, sillä ihmisten tekemä pahuus on riittävän pahaa. Kuka selkäsi takana on tai tunne siitä, että sinua seurataan tai palavat puut ja lähellä olevat ristit, kellarit, sähkökatkot, niin vähällä syntyy kauhutunne.

Lukas matkustaa kotipaikkakunnalleen Kristianstadiin kymmenen poissaolovuoden jälkeen. Lukas kidnapattiin aikoinaan ja lopulta hän löytyi hakattuna ja muistinsa menettäneenä puistosta. Sairaalasta pääsyn jälkeen hän muutti pois paikkakunnalta. Lukas ei ollut ainoa kadonnut, sillä naapurintyttö oli edelleen kateissa. Lukas oli päättänyt selvittää mitä hänelle ja Fannylle tapahtui, sillä poliisit eivät olleet saaneet selvitettyä mitä heille oli tapahtunut. Huhumyllyt pyörivät kymmenen vuotta sitten ja huhut saivat lisää vettä myllyynsä, kun Lukas palasi kotiinsa. Oliko Lukas osallinen tapahtumiin?

Hän ei kyennyt enää torjumaan pelkoa, joka oli jäytänyt häntä siitä hetkestä saakka, jolloin hän oli ymmärtänyt mitä hänen muistilleen oli tapahtunut. Hän oli koko ajan lähempänä, hän tunsi sen joka solullaan. Ehkei mitään toista murhaajaa ollut.

David ja Anna muuttavat samaan aikaan Kristianstadiin kuin Lukas. Pariskunta on ostanut vanhan pappilan ja he peruskorjaavat sitä. Anna kokee pelottavia juttuja ollessaan yksin ja kyllähän sitä itsekin olisi säikkynä, jos kuulisi askelia ja hihitystä siellä täällä taloa. Annalla on salattu menneisyys, jota he yrittävät piilotella, mutta Lukas on aivovammastaan huolimatta terävä salapoliisi ja selvittää salaisuudet. Lukaksena olisin kyllä kirjannut tietoja johonkin, mutta harrastelijasalapoliisit ovat huolimattomia tässä tarinassa. Peloista ja vaaratilanteista voi lukea kirjoista, mutta kyseiset tilanteet elävässä elämässä olisivat kammottavia. Ja mitenkähän tarina jatkuu? Mielikuvitusta kutkuttava tarina.

Kristina Ohlsson, Sairaat sielut ***
Suom. Outi Menna
Wsoy 2018
s. 396
Sjuka själar 2016

Ohlsson Kristina: Nukketalo
Ohlsson Kristina: Tuhatkaunot
Ohlsson Kristina: Varjelijat
Ohlsson Kristina: Paratiisiuhrit 
Ohlsson Kristina: Daavidintähdet
Ohlsson Kristina: Syntitaakka   
Ohlsson Kristina: Lotus Blues 
Ohlsson Kristina: Mion Blues
Ohlsson Kristina: Sairaat sielut 

keskiviikko 22. elokuuta 2018

Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla


Katokin että oli tasan viimeinen kerta? Luuletko sinä, että minä räjäytän sinun postilaatikkosi uudestaan? Sitä ei ole enää, tampio! Kuka sinä kuvittelet olevasi sanelemaan mitä minä teen tai en tee? Katsokin, että oli viimeinen kerta tai mitä? Kerrot äidille?

Odotus palkittiin, sillä Veera Niemisen toinen teos Ei muisteta pahalla on yhtä hauska kuin ensimmäinen Avioliittosimulaattori. Kirjoitin blogitekstissä Avioliittosimulaattorista, että siitä saisi hauskoja kesänäytelmiä ja tiedän, että se on jo pyörinyt kesäteattereissa. Veera Niemisen kirjat ovat tunteellisia ja niiden seurassa itkettää ja naurattaa ihan oikeasti. Tällä kertaa kirjassa mellastaa todella kiukkuinen ja pahansisuinen Piiamari eli Piipe. Piipe on vihainen, koska hänen poikaystävänsä Juri on jättänyt hänet. Noin vain, eikä se ollut ensimmäinen kerta.

No Piipe oli aikonut räjäyttää Jurin postilaatikon, jos Juri jättää. Juri oli siis saanut varoituksen etukäteen,  ja sinne se postilaatikko lensi iloisesti taivaan tuuliin. Postilaatikon räjäytys aloitti oikein ilkitöiden sarjan, sellaisten ilkitöiden, joita mustasukkainen ja vihainen sekä ärsytetty nais-ihminen voi suutuspäissään sortua tekemään ilman järkevää ajatusta siitä, että niistä voi olla jotain seurauksia.

Olenpa minä vihainen. Juuri nyt minä olen niin vihainen, että se on tunteena lähes riemukas. Minä tunnen tunteen niin kirkkaana ja viiltävänä, että sitä täytyy tietyllä tavalla melkein ihailla ja ylistää.

Veera Nieminen on pureutunut parisuhteen karikkoihin syvällä intensiivisyydellä. Ero on aina vaikea paikka ja harvemmin se tapahtuu kaikella ystävyydellä ja yhteistyöllä, ei ainakaan Jurin ja Piipen ero päättynyt ystävyyteen. Kyllä se aiheutti sotatilanteen, jonka kohteena oli Juri. Minua alkoi jo alkutarinan nauramisen jälkeen vähän säälittämään miesparka ja aina seuraavan tapahtuman alkaessa olin, että voi ei. Täytyy sanoa, että Veera Niemisellä on hyvä mielikuvitus. Suosittelen jokaista, jota ero kiukuttaa ja suorastaan vihastuttaa, niin kirjoittamaan tunteensa auki tai kertomaan niistä jollekin. Tosin kyllähän Piipekin kertoi niistä ystävilleen, tosin he olivat erittäin yllytyshulluja ja aina valmiina Piipen ilkitöissä. Että sellaista on tällä kertaa luvassa: tulta ja tappuraa.

Lupaan, että et voi hymyilemättä lukea tätä kirjaa. Nauruterapiaa olkaa hyvä.

Veera Nieminen, Ei muisteta pahalla ***
Tammi 2018
s. 202

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

sunnuntai 19. elokuuta 2018

Tommi Kinnunen: Pintti


- Tulehan katsomaan, mitä Tyynelän ämmävainaan poika on tänään saanut aikaan.
Nuoret pojat kiskovat Jussin pintaan, ja ympäristön äänet, värit ja tuoksut iskevät häneen kuin moukari. Hän huomaa rannan kurjenmiekan keltaisen värin, kuulee miten savu suhisee tehtaan korkeasta neliskanttisesta piipusta ja haistaa mänkihallissa säilytettävän lasihiekan kuivan tuoksun. Hän ei tunnista kasvoja, vaikka tietää, että jokainen poika on tuttu. Kivestä hän ei irrota.

Tyynelän Jussi on sisarusparven vanhin ja Tommi Kinnusen teos Pintti kertoo sydämeen sattuvassa ensimmäisessä kappaleessa juuri hänestä. Tommi Kinnunen on halunnut antaa äänen kaatumatautia potevalle Jussille, jota melkein kaikki kiusaavat ja pilkkaavat päivät pääksytysten lasitehtaalla, joka työllistää kaikki lähialueen ihmiset. Kartanon lasitehtaan ympärille on muodostunut kylä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Jussi on vanhin Tyynelän sisaruksista. Jussilla on omat ongelmansa, mutta köyhän arkiset ja työntäyteiset päivät kirkastaa maailmalle lähteneen isän lähettämät kirjeet. Jussi asuu Railin ja Helmin perheen kanssa kotitalossaan. Turvaa tuovat pysyvät asiat ja luonto. Helmin mies on mukava ja tietää, että Jussi näkee enemmän kuin muut.

Luulevatko ihmiset, että suru tarttuu? Tai ehkä he ajattelevat että hän on jotenkin rikki? Että hän on kuin uunissa vioittunut malja, herkkä ja altis hajoamaan taitamattoman käsittelyssä? Kunpa he tietäisivät olevansa oikeassa.

Pintin toinen kappale kertoo Jussin siskosta Helmistä. Helmin elämä on vaikeaa ja surullista. Pienen lapsen äitinä hän joutuu taiteilemaan työn ja lastenhoidon rajamailla. Se miten Helmi hoitaa lapsenhoidon työaikana, aiheuttaisi tänä päivänä lastensuojelun puuttumisen asiaan. Huomioon on otettava se, että kirjassa eletään sotien jälkeistä aikaa maaseudulla, jossa ei ollut päivähoitoa.

Pintti pureutuu siis menneisyyteen, aikaan, jolloin tehtiin vielä paljon käsin. Lasitehtaan omistajat halusivat pitää lasintuotannon samanlaisena kuin se oli ollut aiemminkin ennen sotia. Sotien aikana Helmi sai puhaltaa lääkepulloja. Miehinen lasinpuhallus olisi muuten keskeytynyt, mutta omistaja halusi, että naiset tekisivät miesten työt. Niinpä naiset saivat mahdollisuuden oppia uusia työmenetelmiä, joita miehet hallitsivat yksinvaltiaina. Sodan jälkeen vanha marssijärjestys palasi tehtaalle. Naiset naisten töihin ja miehet miesten töihin.

Hän kumartuu ja tarttuu alushameeseen molemmin käsin, nostaa sen helman korkealle päänsä ylle. Hän paljastaa hiutuneet alushousunsa ja paljaat säärensä, sillä mitä niitä piilottelemaan. Ovat mitä ovat.
- Onko perkele parempi nyt?
Hän ei näe Ailia hameensa takaa, mutta kuvittelee mielessään, miten sen siansilmät leviävät ja se vetää päätään nopeasti taakse, kuin olisi saanut äkkiä nokkaansa lattian alle kuolleen rotan hajun.

Kolmas kirjan kertoja on Tyynelän Raili. Raili on helposti kiivastuva ja siitä kärsivä ihminen. Sodan aikana pitkä ja voimakas Raili puhalsi ikkunalasia, sillä sota tuhosi varsinkin ikkunoita runsaasti. Raili on sisarusparvesta se, joka lähti maailmalle kokeilemaan onnea, sillä kotielämä ahdisti, mutta hän palasi takaisin lasikylään koettuaan henkilökohtaisen menetyksen.

Kirjan loppukohtaus on loistava ja näin sen upean elokuvamaisuuden sieluni silmissä. Loppukohtaus oli niin koskettava, että kyyneleet kostuttavat silmäni tälläkin hetkellä, kun kirjoitan. Pintti on loistava ja uskomattoman upea teos. Tommi Kinnunen kirjoittaa suoraan syvimpiin tunteisiin, niihin tunteisiin, jotka herättävät herkkiä muistoja. Pintti on tunteiden tulkki.

Tommi Kinnunen, Pintti *****
Wsoy 2018
s. 291

Kinnunen Tommi: Neljäntienristeys  
Kinnunen Tommi: Lopotti            

torstai 16. elokuuta 2018

Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr Bojangles


Olohuoneen piirongin päällä, valtavan mustavalkoisen valokuvan edessä, joka esitti äitiä hyppäämässä iltapuku päällä uima-altaaseen, oli kaunis vanha levysoitin jolla soi aina sama Nina Simonen vinyylilevy ja aina sama kappale: ”Mister Bojangles”.

Ranskalaisen kirjailijan Olivier Bourdeautin esikoisteos Tule takaisin, Mr Bojangles kertoo surumielisen tarinan pojasta, jonka vanhemmat rakastivat syvästi toisiaan. Tietysti he rakastivat myös pientä poikaansa, mutta kiihkeys ja samankaltaisuus veti voiton heidän avioliitossa. Lopulta heidän pieni poikansa saattoi vain katsella kiihkeyden kasvamista ja älyttömyyksien leviämistä yli äyräidensä. Kirja on traaginen kertomus parisuhteesta, jossa eletään viimeistä päivää, juodaan ja juhlitaan ja lopulta ollaan sekaisin kuin seinäkellot.

Palopäällikkö kertoi, että äiti oli kasannut postivuoren ja kaikki talosta löytämänsä valokuvat olohuoneen lattialle, sytyttänyt koko läjän palamaan, ja koska asunto oli vuorattu lattiasta kattoon muovilla, olohuone muuttui silmänräpäyksessä valtavaksi tulipätsiksi…

Perheen poika oli kehittänyt itselleen omat suojamenetelmänsä sille, että kotona meno oli kuin villissä lännessä ja sama meno ei käynyt koulussa. Varsinkin perheen äiti vaikutti mielenterveyspotilaalta kaikkine oireineen ja maanisuuskohtauksineen. Selväjärkisemmän isän meno mukaan äidin sekoiluun oudoksuttaa, mutta kirjan tarinassa rakkautta pidettiin korkeassa kurssissa. Rakastunut voi tehdä samoja juttuja kuin mieleltään sairas ihminen, ainakin kirjan mies teki niin.

Tule takaisin, Mr Bojangles on saanut runsaasti kirjallisuuspalkintoja. Tarina on kieltämättä erikoinen, mutta uskon siitä huolimatta, että tämänkaltaisia pareja löytyy aidostakin elämästä. Äidin maanisuuden kehittyminen oli uskottavasti kuvattu. Tämä lyhytproosateos on kiihkeä ja draamaa täynnä. Kirjan kaikki henkilöt ovat, pikkupoikaa lukuunottamatta, erikoisia ja yliampuvia, melkein koomisia, jollei tekstistä paistaisi surumielisyys läpi.

Hänen hillitön käytöksensä täytti minun elämäni, asettui sen jokaiseen sopukkaan. Se täytti koko kellotaulun, ahmi elämäni jokaisen hetken. Otin tuon hulluuden vastaan, suljin sen syleilyyni puristaakseni tiukasti ja imeäkseni osaksi itseäni, mutta pelkäsin ettei tuo lumoava järjettömyys voisi jatkua loputtomiin. Hänelle todellisuutta ei ollut olemassa.

Olivier Bourdeaut, Tule takaisin, Mr Bojangles ***
Suom. Ville Keynäs
Siltala 2017
s. 144
En attendant Bojangles 2015

tiistai 14. elokuuta 2018

Olli Jalonen: Taivaanpallo


Minulla ei ole isää mutta on äiti ja Ann ja kaksi veljeä joista toiselle olen eno. Nämä sukulaisasiat ovat monimutkaisia ja vaikeampia käsittää kuin on nähdä tähdet oikein.

Olli Jalosen historiallinen teos Taivaanpallo sijoittuu 1600-luvun loppupuolelle. Saint Helenan saarella asustaa poika nimeltään Minä-joka-on Kuolleenpuun-Angus. Kirja kertoo Anguksen kasvuvuosista saarella, jolle hänen isänsä ja äitinsä muuttivat Lontoon suurpalon jälkeen, hankkivat maata ja viljelivät sitä elannokseen. Isän kuoltua äiti jatkoi maanviljelystä lapsineen. Naisen osa ei ollut helppo ilman aviomiestä, mutta Anguksen äiti oli sitkeä ja toivoi pojalleen parempaa elämää. Tähtitieteilijä Halleyn tutkimusretki Saint Helenalle antoi Angukselle kipinän opiskeluun ja haaveen Lontoosta ja elämästä tähtitieteilijän oppipoikana.

Edelleen sivuja vuodelta 1684 Joka on minulle tärkeä vuosi, voi olla että kaikkein tärkein, koska silloin aika kääntyy sijoiltaan ja Minä-joka-on Kuolleenpuun-Angus matkustaa toiseen elämään.

Elämä Saint Helenalla kävi vuosi vuodelta tiukemmaksi ja Anguskin sai karvaasti kokea ihmisten julmuuden. Kuvernööri hallitsi saarta rautaisella otteella ja kaikki vastustelu tukahdutettiin nopeasti ja vastustajat tapettiin. Vastustajia kuitenkin löytyi yhä enenevissä määrin. Yksi kovimmista vastustajista oli saaren pastori, joka oli ottanut Anguksen perheen suojelukseensa. Saarella rehotti lahkolaisuus, salakatolilaiset ja taikausko.

Elettiin 1600-lukua, ja lukeminen oli harvinaista, mutta pastori opetti Anguksen lukemaan ja kirjoittamaan sekä laskemaan. Pian oli Anguksen aika tehdä pastorille vastapalvelus. Saarelta oli vietävä salainen kirje mannermaalle Lontooseen. Lontoossa oli tiedettävä, miten ihmiset joutuivat kärsimään Saint Helenalla. Tehtävä oli vaarallinen ja matka jäniksenä rahtilaivan märssykorissa oli hankalaa, mutta Angus omisti seikkailevan mielenlaadun ja rohkean luonteen. Matka ei kuitenkaan ollut helppo ja vaikeuksia oli tiedossa, mutta Angus pääsi kuin pääsikin Lontooseen ja kirje luettiin, mutta mitä sitten tapahtui? Tuliko Anguksesta tähtitieteilijän oppipoika?


Edmond Halley 1656-1742 oli englantilainen tähtitieteilijä, joka oli hyvin arvostettu aikansa tähtitieteilijöiden joukossa. Kirjassa mainitaan myös Halleyn komeetta, josta hän on tunnettu. Kirja ei kerro suoranaisesti Halleysta, mutta hän esittää kirjassa suurta roolia Anguksen suojelijana.

Olli Jalosen Taivaanpallo on historiallinen seikkailukertomus ja herkän ja oppivaisen pojan kasvukertomus isättömänä. Isän kuolema tulee kirjan kuvioissa vastaan toisessakin yhteydessä. Herkkyyttä ja rohkeutta samassa tarinassa. Matkusta sinäkin Taivaanpallon sivuilla Saint Helenan paratiisisaarelle tähtitaivaan alle ja rahtilaivalla Afrikan rannikolle ja lopulta Lontooseen.

Olli Jalonen, Taivaanpallo ****
Otava 2018
s. 461