lauantai 22. syyskuuta 2012

Fifty Shades Satutettu






Maailmalla suuren suosion saaneen E.L.Jamesin kirjasarjan toinen osa tuli kirjakauppoihin nimellä Fifty Shades Satutettu (Fifty Shades Darker 2011, suom. 2012). Ensimmäisessä osassa rikas miljonääri Christian Grey suostutteli kokemattoman nuoren Anastasia Steelen omiin sadistisiin seksileikkeihinsä. Anastasia järkyttyi hakkaamisesta ja sadistisesta seksistä ja jätti kirjan lopussa Greyn. Anastasia oli rakastunut, mutta pelkkä seksikohteena oleminen sekä väkivalta ja Greyn omistushalu olivat liikaa nuorelle tytölle.

Satutettu-kirjan alussa Anastasia on murheen murtama, mutta vain viiden päivän eron jälkeen pari on jälleen yhdessä. Seksi on myös Satutettu-teoksen pääosassa, mutta nyt se on normaalimpaa, mutta sitä on joka sivulla. Grey kertoo pikkuhiljaa omaa lapsuuden taustaansa, miksi haluaa satuttaa naisia. Tarina järkyttää Anastasiaa.

 Christian ei halua menettää Anastasiaa mistään hinnasta ja lopulta tunnustaa rakastavansa tätä. Ennen rakkaudentunnustusta pari riitelee aika tavalla ja riitelyn jälkeen rakastellaan. Seksiä on liian kanssa, pari rakastelee yöt ja vapaa-ajat, joten ihmettelen, että miten siinä jaksaa vielä tehdä töitä. Grey haluaisi, että Anastasia ei tekisi töitä ja asuisi hänen luonaan. Rikkaudet eivät oikein kiinnosta Anastasiaa, mutta pian hän käyttää Greyn hankkimia kalliita alusasuja ja vaatteita. Grey hankkii tietysti kallista elektroniikkaa ja uuden auton Anastasialle. Grey vie Anastasian katsomaan myös suurta taloa heille kahdelle ja yrittää houkutella Anastasiaa suostumaan vihille.

Anastasia ei suostu kosintaan, sillä siitä puuttuvat kukat ja sydämet. Lisäksi Greyn entiset rakastajat yrittävät sekoittaa parin välejä. Anastasia luulee, että hän ei riitä Greylle, koska ei pidä sadistisesta seksistä. Loppujen lopuksi Anastasia antaa periksi siinäkin asiassa ja antaa Greyn tehdä jotakin kipua tuottavaa, jonka itse on ensin hyväksynyt.

Christian Greyn ja Anastasia Steelen tarina jatkuu vielä kolmannessa kirjassa. Toivottavasti se ei ole yhtä pitkä, sillä kirjailija ei ole osannut tiivistää tarinaansa ja yltäkylläinen seksi alkaa jo puuduttaa lukijaa Fifty Shades Satutettu-kirjassa. Tulipahan taas luettua hömppä-pömppää. **

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Patricia Cornwell: Punainen usva







Kay Scarpettan tutkimuksiin ei sitten väsy millään. Patricia Cornwell on luonut kuolinsyytutkijastaan suurenmoisen kirjasarjan, sillä Punainen usva on jo 19. osa Kay Scarpettan tutkimuksista ja olen lukenut ne kaikki. Osa kirjoista löytyy jopa kirjahyllystäni. Kayn viehätys on hänen maanläheinen tutkimusotteensa ja vankka ammattitaito. Tällä kertaa hän on lopettanut televisiosarjansa kuolinsyytutkijan työstä. Työsarka on loppumaton, sillä aina löytyy uusia murhattuja henkilöitä ja jännitys kirjoissa on välillä karmaisevaa. Kirjat ovat aina jatkoa edellisille kirjoille ja kirjojen päähenkilöt pysyvät samoina. 

Kay menee kirjan alussa naisvankilaan tapaamaan erästä aikaisempiin tutkimuksiin liittynyttä vankia, Kathleenia, yksityishenkilönä, ja huomaa tulleensa huijatuksi erääseen tutkimustapaukseen, joka liittyy muutaman kuukauden päästä kuolemantuomion saavan naisvangin Lolan tapaukseen. Onnekseen Kaylla on vankat tukijoukot, jotka saapuvat nopeasti häntä auttamaan tutkimuksessaan. Miehensä Benton, sisarentytär Lucy ja Pete Marino ojentavat aina auttavan kätensä tarvittaessa Kayn tutkimuksille. Kay huomaa melkein välittömästi, että Lola on syytön ja aloittaa syyllisen etsinnän tukijoukkoineen. Tietysti uusilta murhilta ei vältytä tässäkään kirjassa. Kay yritetään lavastaa murhaajaksi useampaan otteeseen ja loppuhuipennuksessa murhaaja(t) löytyvät ja saavat ansionsa mukaan.

Kirjassa Cornwell kertoo yksityiskohtaisesti, miten kuolemaantuomitut tapetaan ruiskuilla annettavilla lääkkeillä. Cornwell kritisoi tekstissään Kayn suulla epäinhimillistä tappamista, joka tuottaa tuomituille pitkittyneen ja tuskallisen kuoleman. Yhdysvalloissa kuolemantuomio on vielä käytössä joissakin osavaltioissa. Laki sallii siis tappajien tappamisen. Cornwellin tyyli esittää ikävät asiat on arkipäiväistä, eletään lakien mukaan, mutta asioita voi kritisoida ja tuoda muitakin näkökulmia esille. Kirja on ajankohtainen, sillä siinä pidetään dna-näytettä tärkeänä todistusaineena rikoksissa. Viime aikoina Yhdysvaltojen vankiloista on päässyt vapaaksi useita vankeja, kun dna-tutkimuksen perusteella on löydetty oikeat rikolliset. Vapautuminen vankilasta on laiha lohtu useita vuosia turhaan vankilassa viruneelle syyttömälle ihmiselle, kuten kirjan Lolalle.

Patricia Cornwell, Punainen usva ****
suom. Ilkka Rekiaro
Otava 2012 
s. 399
The Red Mist 2011


Cornwell Patricia: Punainen usva 
Cornwell Patricia: Paljaat luut
Cornwell Patricia: Tomuksi ja tuhkaksi
Cornwell Patricia: Samaa verta
Cornwell Patricia: Riistetty

Leena Lumin postaus
Annikan postaus 

perjantai 14. syyskuuta 2012

Pettävä hiljaisuus






Karin Slaughter on kirjailija, jonka kirjoja odotan aina yhtä innokkaasti. Hänen kirjasarjojensa pääosien esittäjät ovat erittäin mielenkiintoisia tyyppejä, joiden tarinamatkaa odotan aina yhtä innokkaasti. Tosin Saran miehen kuolema oli todellinen järkytys minulle, jota en voinut antaa anteeksi pitkään aikaan Slaughterille. Uusimmassa kirjassa Pettävä hiljaisuus (Broken 2010, suom. 2012) Jeffreyn kuolemasta on kulunut neljä vuotta ja Sara on alkanut pikkuhiljaa toipua. 

Sara, joka on lääkäri ammatiltaan, on tullut kiitospäivän viettoon kotikaupunkiinsa ja joutuu keskelle sarjamurhaajan ilkeitä tekosia. Nuoren tytön murhasta epäillään Saran aiemmin hoitamaa kehitysvammaista miestä ja Sara epäilee heti poliisien tehneen virheen tulkinnoissaan, varsinkin Lenan, jota Sara pitää miehensä surman aiheuttajana. Poliisit tekevät kaikkensa, etteivät salaisuudet paljastu, mutta Sara saa avukseen Slaughterin toisen sarjan mestaririkospoliisin, Will Trentin, joka huomaa heti virheet ja peittely-yritykset.

Saralla ja Willillä on pientä säpinää ilmassa, mutta lukija voi itse ottaa selvää mitä tapahtuu, vai tapahtuuko mitään. Varmaa ainakin on, että odotan seuraavaa kirjaa Sarasta ja Will Trentistä suorastaan kiihkeästi. Slaughterin kirjoissa on romantiikkaa, haluja, odotuksia, jännitystä ja vaarallisia tilanteita runsaasti. Slaughter osaa kirjoittaa siten, että lukijalle ei jää epäselväksi mitä mies naiselta haluaa tai nainen mieheltä. Kirjailija kirjoittaa valitettavasti runsaasti erilaisia esteitä rakastavaisten tielle, kuten Saran ja Jeffreyn. Ehkäpä kirjailija tiesi jo silloin, että Sara ja Will kohtaavat, joten Jeffreyn oli kuoltava.
Kirja on tosi jännittävä, murhaaja on taatusti yllätys jokaiselle lukijalle. *****

tiistai 11. syyskuuta 2012

Minä näen pimeässä







Pidän norjalaisen Karin Fossumin Konrad Sejer –romaaneista, mutta Minä näen pimeässä (Jeg kan se i mørket 2011, suom. 2012) ei kuulu kyseiseen sarjaan, eikä ole yhtä laadukas jännityskirja. 

Kirjan päähenkilö on miespuolinen sairaanhoitaja Riktor, joka asuu yksin ja kaipaa naista rinnalleen. Riktor on töissä vanhusten osastolla ja hänen hoitotyylistä puuttuvat hyvän hoidon kriteerit. Hän pistää lääkärin määräämät pistokset tyynyihin, vetää tabletit vessanpytystä alas ja kiduttaa väkivallalla puolustuskyvyttömiä potilaita. Todella ikävä tyyppi, mutta ilmeisesti kokenut lapsuudessaan masentavia asioita, jotka purkautuvat aikuisiällä vanhuksiin. 

Vanhukset eivät pysty ikävä kyllä kertomaan kellekään Riktorin teoista, sillä Riktor valitsee huolella kiusaamiskohteensa. Iljettävä tyyppi, mutta näitä ikäviä hoitajia löytyy myös Suomen vanhustenhoidon piiristä, joten kirjalla on tärkeä sanoma vanhusten hoidon tasosta, mitä se pahimmillaan voi olla.

Onneksi työkaverit kiinnittävät potilaiden hoitoon huomionsa ja tarkkailevat Riktoria. Riktor saa lopulta syytteen yhden potilaan murhasta, mutta on syytön tapahtumaan. Syyllinen voi jatkaa murhaamista Riktorin ollessa vankilassa.

Riktorin vapauduttua vankilasta, rikospoliisi käy vielä tapaamassa Riktoria kotona, sillä jokin Riktorissa osoittaa syyllisyyttä. Mikä se Riktorin salaisuus on? Lukija voi ottaa itse selvän tarinan juonesta ja sairaanhoitaja Riktorin ikävästä ajatusmaailmasta ja hoitometodeista. **

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Huone


 




Huone (Room 2010, suom. 2012) on irlantilaisen Kanadassa asuvan Emma Donoghuen hyytävä kertomus pienestä pojasta ja hänen äidistään, joita tuntematon mies pitää vankinaan pihavajassaan. Mies on ryöstänyt 19-vuotiaan nuoren naisen ja tekee hänelle kaksi lasta vankeudessa. Ensimmäinen lapsi kuolee synnytyksessä vajassa ja mies seuraa vain vierestä. Mies tekee jatkuvasti väkivaltaa naiselle. Ennen Jackin syntymää nuori nainen yrittää karata useamman kerran ja käy aina uudelleen miehen kimppuun, mutta Jackin synnyttyä vain Jackin hyvinvointi on tärkeää. Ainoastaan mies voi pitää heidät hengissä tuomalla ruokaa ja pitämällä vajan lämpimänä. Jackin vuoksi nuori äiti antautuu miehen yölliseksi seksipalvelijaksi.

Kirjan kertojana toimii pieni Jack. Jackin täyttäessä viisi vuotta äiti houkuttelee Jackia pakenemaan, jonka ansiosta he molemmat vapautuvat ja mies joutuu vankilaan. Jack ei ole koskaan ollut ulkoilmassa eikä auringossa, hän ei osaa liikkua oikein ja hänen fyysinen ja sosiaalinen kehityksensä ovat hidastuneet. Hän osaa kuitenkin lukea, laskea ja kirjoittaa sekä on televisiosta imenyt vaikutteita elämästä. Monet ongelmat seuraavat heitä molempia vankeusvuosien jälkeen esim. äidin vankeusajan masennus pahenee. Jackin ongelmat esiintyvät muiden ihmisten kohtaamisissa ja ulkopuolisen elämän pelkoina, jotka ilmenevät paniikkikohtauksina.

Pikkuhiljaa Jack oppii uusia asioita elämästä ja oppii luottamaan tiettyihin ihmisiin. He muuttavat tukiasuntoon ja opettelevat elämää päivä kerrallaan. He pitävät erilaisia listoja, esim. minkä uuden asian haluavat tehdä, kun heillä on tarpeeksi rohkeutta. Listaan kuuluu mm. mennä kouluun, etsiä uusia ystäviä, osallistua uimaopetukseen, mennä leikkimään jonkin toisen lapsen kotiin ja matkustaa kuuhun.

Pahoja ihmisiä on olemassa ja luultavasti tänäkin päivänä jossakin joku hullu pitää ihmisiä omina vankeinaan, joille voi tehdä mitä haluaa. Kirjan pahuus on kamalaa, se on todella karmaisevaa, kun sen kertoo pieni lapsi. Kirja palauttaa mieleeni Natascha Kampuschin vankeustarinan, jonka luin hänen kirjasta 3096 päivää. Emma Donoghuen Huone on taitavasti kerrottu ja lohduttava loppu antaa toivoa sille, että oikeassa elämässä tahattomasti vangitut pystyisivät jatkamaan elämää vankeusajan jälkeen, mutta ilman traumoja kukaan ei selviä vankeudesta. ****