torstai 9. huhtikuuta 2020

D. B. John: Pohjoisen tähti



Meri oli tyyni sinä päivänä, kun Soo-min katosi.

Lontoolainen kirjailija D. B. John on kirjoittanut jännittävän vakoojatarinan Pohjoisen tähti, joka ampaisi heti lukemieni jännityskirjojen parhaimmistoon. Kirjasta on tulossa jatkokirja, joten jännitystä on tiedossa lisää. Se, mikä teki kirjasta aivan mahtavan, on kirjan tapahtumien sijoittuminen Pohjois-Koreaan.

Tietysti toivon jatkokirjaankin vierailuja kyseisessä maassa, sillä tuo perinnöllinen marxilainen monarkia on ollut huippueristetty muusta maailmasta. Tiedämme vain johtajan, maan ampumat ohjuskokeet, kuvamateriaalin, minkä he itse julkaisevat sekä kansalaisten nälkiintymisen, josta on kurja kuulla. Kirjailija on vieraillut Pohjois-Koreassa ja kirjoittanut yhdessä pohjoiskorealaisen Hyeonseo Leen kanssa hänen pakomatkastaan Etelä-Koreaan kirjan nimeltään Seitsemän nimen tyttö.

Cho Sang-ho tarkasteli näkymää eteläpuolelta istumapaikoilta, jotka oli varattu hänen perheelleen. Hänen arvoasemansa ulkoministeriössä vastasi everstiluutnantin arvoa, ja hänen paksukankainen juhlaunivormunsa, joka oli harvoin käytössä, kutitti ja sai hänet hikoilemaan epämukavasti. Vasemmalta puoleltaan hänellä oli hyvä näköala Kansan suurelle opintosalille ja parvekkeelle, missä johto otti tervehdyksen vastaan. Hän näki Sungri-kadun päähän asti siihen suuntaan, josta paraati tulisi.

Yksi kirjan päähenkilöistä oli yllä olevassa lainauksessa oleva everstiluutnantti. Huolimatta siitä, että hänellä ja hänen veljellään oli korkeat virat, he eivät voineet elää ilman pelkoa. Jossakin kirjan vaiheessa hän tutustui kirjan toiseen päähenkilöön, yhdysvaltalaiseen Jennaan, jolla oli henkilökohtaiset syyt tulla vierailemaan Pohjois-Koreassa. Pohjois-Koreassa seurattiin myös erään pohjoiskorealaisen rouva Moonin jokapäiväisiä selviytymiskeinoja ja ikäviä muistoja eri gulageista.

Vastapäätä Jennaa, kumaraisena tuolissaan, oli Kaksituhattaluvun johtotähti, Rakas johtaja, mies, jonka kuva oli veistetty marmoriin, valettu pronssiin, maalattu öljyvärein, massatuotettu julisteiksi, kuvioitu suuriksi lasimosaiikeiksi, esitelty satojen tuhansien koululaisten kohottamissa värikorteissa ja projisoitu pilviin taivaalla.

Jenna oli huippuälykäs agentti, joka oli värvätty työhönsä puoleksi korealaisen ulkonäkönsä, kielitaitonsa ja älykkyytensä ansiosta. Ennen agentin uraa, hän oli yliopiston professori. Jenna traumatisoitui, kun hänen kaksossiskonsa katosi opiskellessaan Etelä-Koreassa. Tämä kaksosteema kiinnosti minua kovasti, sillä poikani ovat kaksosia ja hyvin läheisiä toisilleen.

Kirjailija avaa kirjan lopussa pohjoiskorealaisia teemoja, jotka liittyvät tarinaan. Ensimmäinen teema on sieppausohjelma, sitten seuraa mm. gangsteridiplomaatit ja huumeet, gulagit, sukupolvelta toiselle siirtyvä syyllisyys, leiri 22 ja ihmiskokeet, sekä lopuksi raketit ja ohjukset. Näistä teemoista, joista löytyy aineistoa ja kuvamateriaalia sekä loikanneiden ihmisten kertomuksia ja kirjoja, John D. B. John on kirjoittanut huikean vakoojatrillerin. Jatkokirjaan toivon tarinaa toisen kaksosen vaiheista Pohjois-Koreassa. Suosittelen kirjaa vakoojatrillereiden ystäville ja heille, joita kiinnostaa Pohjois-Korea.

D. B. John, Pohjoisen tähti *****
suom. Kristiina Vaara
Bazar 2020
s. 509 + 9s. kirjailijan huomautus + suositeltua lukemista + sanasto
Star of the North 2018
Vakoojatrilleri

tiistai 7. huhtikuuta 2020

Erkki Kokko: Me, sotalapset - Neljän veljeksen tarina



Kotimme sijaitsi Laatokan Karjalassa, Telkinniemen kylässä, suuren Riekkalansaaren itäisellä rannalla, jossa kimmeltäviä vesiä näki lähes joka ilmansuunnalla. Talo oli harmaahirsinen pitkähkö rakennus, yksinkertainen ja vaatimaton. Lännen puolelta mentiin eteisen kautta tilavaan tupaan. Muita huoneita oli vain yksi kamari. Siinä talossa elimme vuodet 1938 ja 1939 hyvin onnellisina. Väite ei ole liioiteltu.

Erkki Kokon omaelämäkerrallinen teos, Me, sotalapset, kertoo neljästä veljeksestä, jotka lähetettiin vuonna 1944 Ruotsiin turvaan Neuvostoliiton suurhyökkäykseltä. Muu perhe lähti evakkoon. Evakkoon lähtö oli jo aiemminkin tullut perheelle tutuksi. Kirjan alussa kerrotaan sota-ajan kokemuksista rajan pinnassa. Vaikka sotaa käytiin rajan läheisyydessä, niin vuosina 1941-45 Laatokan Karjalasta lähetettiin vain 165 lasta turvaan Ruotsiin.  Vuonna 1944 Ruotsi ilmoitti antavansa turvapaikan 15 000 karjalaislapselle.

Nyt, ensimmäisenä uuden kotimme yönä, oli aivan hiljaista, ei kuulunut pelottavia sodan eikä lentokoneiden ääniä. Pommituksia ei tarvinnut pelätä. Hetkessä kaksi onnellista Suomi-poikaa vaipui sikeään uneen.

Heinäkuussa 1944 veljekset matkasivat laivalla, jossa oli 6412 suomalaista sotalasta, Ruotsiin, missä heitä odotti kolme eri perhettä. Kolme rakastavaa perhettä, jotka halusivat antaa turvapaikan näille sotatantereilla kasvaneille pojille. Jokainen perhe olisi halunnut pitää pojat luonaan myös sodan jälkeen, mutta tietysti vanhemmat halusivat lapsensa takaisin pitkän ajan jälkeen. Lämpimät siteet olivat syntyneet puolin ja toisin, ja nämä siteet ovat pysyneet vuosikymmenten ajan. Myös Ruotsissa syntyneet kaverisuhteet ovat pysyneet hyvinä.

Kieltä puhuvina meistä kaikista tuli vähitellen ”ruotsalaisia”. Pinnan alla kalvoi kuitenkin ikävä, josta ei kuitenkaan ääneen puhuttu. Oli ikävä toisiamme ja ikävä koti-Suomeen.

Erkki Kokko muistelee kirjassaan hyvin lämpimästi veljesten sotalapsena olemista. Hän ja isoveljensä Aulis pääsivät samaan perheeseen sotalapsiksi, eikä perheessä ollut omia lapsia. Pojat olivat jo kouluikäisiä, joten he aloittivat nopeasti koulunkäynnin ummikkoina. Ei heillä kauan kestänyt, kun jo pystyivät puhumaan, lukemaan ja kirjoittamaan ruotsin kielellä. Kaikki veljekset unohtivat suomen kielen Ruotsissa ollessaan, ja olivat ummikkoja palatessaan takaisin Suomeen vuonna 1946. Me, sotalapset teoksessa muistellaan hyvin koskettavasti lapsuutta, johon kuului pelottava sota ja turvallinen sijaisperhe Ruotsissa.

Erkki Kokko, Me, sotalapset - Neljän veljeksen tarina
Minerva 2020
s. 187 + lähteitä ja kirjallisuutta + kuvia
Omaelämäkerrallinen teos

sunnuntai 5. huhtikuuta 2020

Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua



Kädet tempaisivat minut pesästä.
Saastainen lapsi
Inhottava lapsi

Ruotsissa asuvan tansanialaissyntyisen Kayo Mpoyin esikoisteoksen Virtaavan veden sukua taustalta löytyvät hänen oman sukunsa kertomukset Tansaniasta. Kirjan kertojana toimiva Adi oli tarinan alussa 5-vuotias ja kirjan lopussa 13. Perhe oli muuttanut Zairesta Tansaniaan Dar-Es-Salaamiin. Molempien vanhempien suku asui vielä Zairessa, samoin vanhimmat lapset. Perhe oli suuri afrikkalaiseen tapaan, ja vanhimmilla lapsilla oli jo omia lapsia. Isä oli hyvässä virassa, joten perhe tuli hyvin toimeen.

Adi oli perheen toiseksi nuorin lapsi. Nuorin Mai oli heiveröinen ja sairaalloinen. Kun ynnäilin kirjan alussa olevasta sukutaulusta äidin ja nuorimman lapsen ikää, niin sain äidin ja isän iäksi 53, kun Mai syntyi. Harvinaisen iäkkäät pienen vauvan vanhemmat. Mai sai nimekseen isän isoäidin nimen. Adi sai nimensä kuolleelta siskoltaan. Kirja on nuoren tytön kasvutarina vuosilta 1989 – 1994, ja samalla värikäs sukutarina.

”Jumala varjele Afrikkaa, hän on maailman kaunein tyttö.” Saan karkkia taskut täyteen.

Adi eli tiukasti kasvattavien vanhempiensa ja kahden sisarensa kanssa talossa, jonka alakerrassa asui toiset vuokralaiset. Vaikka äiti oli kotona, ja perheellä oli palvelija, niin siitä huolimatta alakerran luihu pedofiili vaani pientä tyttöä. Aiheesta lukeminen oli raskasta ja pelottavaa. Pedofiilin inhottavat teot jättivät jälkensä pienen Adin elämään. Hänestä oli pelottavaa ja häpeällistä puhua tapahtumista ankarille vanhemmilleen tai isosiskolleen, eikä hän oikein edes ymmärtänyt mitä tapahtui. Onneksi Adilla oli mielikuvitusystävä, jota hän kutsui Jumalaksi, ja joka vastasi mieltä painaviin kysymyksiin. Jumala oli pieni poika, joka kirjoitti kaiken muistikirjaansa.

Oliko hän tullut hakemaan minua helvettiin? Minähän olen ajatellut prinssiä joka pakottaa ihmisiä juomaan pissaansa. Ne ihmiset laskeutuvat polvilleen ja ottavat prinssin kullin suuhun.

Minusta oli hirvittävän vaikea edetä kirjan tarinassa, sillä Adin kokemukset olivat niin julmia. Kokemukset varjostivat koko tarinaa ja heijastuivat Adin käytökseen. Adi sai uusia ajatuksia kun aloitti koulunkäynnin, varsinkin tarinoiden kirjoittamisesta, joita hän kertoi myös pienelle siskolleen. Pikkusiskosta tuli tärkeä Adille sen jälkeen, kun isosisko oli karannut. Sitä ennen hän oli sitä mieltä, että olisi ollut parempi, jos Mai ei olisi syntynyt ollenkaan. Kirjailija on kirjoittanut onnistuneesti lapsen mielikuvituksellista mieltä ja kieltä, sillä Main syntymän aikaan Adi oli vasta 5-vuotias.

Kayo Mpoyin Virtaavan veden tarina on tytön kasvutarina ja värikylläinen sukukertomus kuumasta Afrikasta, jossa laulettiin surut ja murheet, ilot ja onnet, välillä uskoen jumalaan, välillä ikiaikaisiin myyttisiin parantajiin ja noitiin.

Kayo Mpoyi, Virtaavan veden sukua
suom. Ulla Lempinen
Atena 2020
s. 252
Mai betyder vatten 2019

perjantai 3. huhtikuuta 2020

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge



Olive on joutunut elämään omat surunsa. Sillä Henry ymmärsi jo kauan sitten – kun Jim O´Casey ajoi autolla ulos tieltä, ja meni monta viikkoa, että Olive painui illallisen jälkeen suoraan sänkyyn ja nyyhkytti tyynyynsä – hän ymmärsi, että Olive oli rakastanut Jim O´Caseya, joka oli luultavasti rakastanut Olivea, vaikkei Henry sitä koskaan kysynytkään eikä Olive koskaan kertonut, kuten ei hänkään kertonut katkerasta, kipeästä kaipauksesta, jota oli tuntenut Deniseä kohtaan aina siihen päivään asti, jolloin Denise oli tullut kertomaan hänelle Jerryn kosinnasta, ja Henry oli sanonut: ”Mene.”

Yhdysvaltalaisen kirjailijan Elizabeth Stroutin Pulizer-palkittu Olive Kitteridge kertoi 13 tarinan kautta kirjan nimihenkilön elämästä matematiikan opettajana, Henryn vaimona, Christopherin äitinä, isoäitinä, anoppina, naapurina, yhteisön jäsenenä, eläkeläisenä ja ystävänä. Jokaisella oli jotain sanottavaa Olivesta ja se ei yleensä ollut miellyttävää kuultavaa, sillä Olive oli hankala ihminen.

Kirjan ensimmäinen kertomus kertoi Oliven aviomiehestä Henrystä ja hänen työstään apteekkarina. Henry oli hyvin miellyttävä ihminen ja yllättävää, että hän oli mennyt naimisiin juuri Oliven kanssa. Henry oli niin miellyttämishaluinen, että hän jäi Oliven kanssa yhteiseen liittoon, vaikka rakasti toista. Yllä oleva lainaus on kertomuksesta nimeltään Apteekki. Pitkään yhteiselämään ehtii mahtua kaikenlaista, myös muihin ihmisiin ihastumisia. Kirjailija kertoi hyvin ihastuttavalla tavalla kirjan ihmiskohtaloista, joista varsinkin vanhempien ihmisten ihastumisista oli mielenkiintoista lukea. Ihastumiset ja rakastumiset eivät katso ikää.

Olivatko Larkinit lakanneet vierailemasta poikansa luona? kukaan ei tiennyt ja aikaa myöten ihmiset lakkasivat puhumasta asiasta.

Tulppaanit kertomuksessa syvennytään erään perheen tarinaan. Tarina ei ole mikään salaisuus, mutta se herättää tietysti kaikenlaisia puheita. Varsinkin Olive oli hyvin utelias ja työnsi nenänsä Larkineiden asioihin. Tarina kertoi siitä, miten utelias eri asioihin sekaantuja Olive oli. Hänellä oli varmat mielipiteet kaikesta ja kaikista, mutta Larkineilla hän joutui miettimään itsekin, miksi hän sinne meni.

Olive rakasti kukkia ja puutarhan hoitamista. Tulppaanit toivat hänelle suurta iloa. Olive ja hänen miehensä rakensivat ainoalle pojalleen talon, ja tietysti saman tien varteen, missä itsekin asuivat, näköyhteyteen, jotta Olive sai hoitaa puutarhaa, ja kuljeskella talossa, joka oli hänen suunnittelemansa. Sitten kävi niin, että poika ja miniä muuttivat kauas pois juuri kun häät oli pidetty ja Olive oli päättänyt, miten aikoo kiusata miniäparkaa, koska ei pitänyt hänestä, mutta joka ei tietenkään ollut mikään parka, vaan voimakastahtoinen ihminen. Kiltti poika oli nainut äitinsä kopion. Pieni säväys kertomuksesta nousi ylös mustaa huumoria, jolla kirjailija kevensi ihmissuhteiden hankaluuksia. Sitä huumoria tai tragikomiikkaa löytyi vielä runsaammin kertomuksesta nimeltään Turvatarkastus, jonka aihepiirinä oli Oliven vierailu poikansa perheen luona ja kuinka siinä sitten kävikään.

Olive Kitteridgestä on tehty myöskin palkittu tv-sarja, jonka olen katsonut. Sarjan päähenkilö ei muistuttanut ainakaan ulkonäöltään kirjan Olivea, joka kuvataan suurikokoisena ja häijynä. Huolimatta ulkonäöstään, kiloistaan ja hankalasta luonteestaan, Olive ystävystyi kirjan lopussa, ja pakkohan hänen oli myöntää, että jopa viihtyi kyseisen henkilön parissa. Elizabeth Stroutin Olive Kitteridge on Pulizerinsa ansainnut kirja. Kirja viihdyttää ja kiihdyttää samalla kertaa. Suosittelen, sillä kirjan henkilöistä ja tapahtumista oli kiva lukea.

Elizabeth Strout, Olive Kitteridge
suom. Kristiina Rikman
Keltainen Kirjasto 2020
s. 374
Ilmestyi Yhdysvalloissa 2008

Strout Elizabeth: Nimeni on Lucy Barton
Strout Elizabeth: Kaikki on mahdollista   

keskiviikko 1. huhtikuuta 2020

Torey Hayden: Satutettu lapsi


Suorat, punertavat ja puolipitkät hiukset oli kammattu sivujakaukselle, ja hiussolki piti ne poissa kasvoilta. Silmät olivat kirkkaanvihreät. Jessie oli pienikokoinen ja näytti yhdeksää ikävuottaan nuoremmalta.

Torey Hayden kirjoittaa autofiktiolla koskettavia kirjoja työstään lasten parissa. Satutettu lapsi kertoo hänen vapaaehtoistyöstään Glan Morfa nimisessä walesilaisessa ryhmäkodissa, jossa oli lastensuojelun huostaanottamia lapsia. Ryhmäkoti oli tarkoitettu nuorille, mutta Jessie-niminen pieni tyttö käyttäytyi niin väkivaltaisesti, että sijaisperheet eivät pystyneet huolehtimaan hänestä, joten hänet oli sijoitettu näiden nuorten ryhmäkotiin. Yleensä lastensuojelun huostaanottamat lapset olivat kotoisin surkeista kotioloista, mutta Jessien tapauksessa kotioloista ei löytynyt huomauttamista. Torey Haydenilta pyydettiin terapia-apua Jessielle, sillä muut terapeutit eivät olleet onnistuneet yhteistyöhön Jessien kanssa.

Hän sieppasi piirustuksen ja rutisti sen tolloksi. Sitten hän paiskasi sen pöydän yli minua päin. ”Minä en halua olla täällä. Minä en halua enää ikinä tulla tänne. Minä vihaan sinua.” Sen sanottuaan Jessie ponkaisi pystyyn ja juoksi pois huoneesta.

Torey Hayden sai käydä monet kerrat ryhmäkodissa Jessien luona. Terapiaistunnot olivat kiivasta valtataistelua, eikä Jessie ollut tottunut antamaan periksi. Lisäksi hän oli tottunut siihen, että hänet hylätään kuitenkin jossakin vaiheessa. Hyökkäävä käytös ja väkivalta olivat eräänlainen roolipeli sille, että pieni tyttö yritti selvitä päivästä toiseen hengissä. Häneltä oli totuttu odottamaan tietynlaista käytöstä. Hayden tiesi pitkästä kokemuksestaan lasten parissa, että raju käytös ei ole luonnollista lapsille. Taustalta löytyy aina jotakin, joka aiheuttaa häiriökäytöksen. Tähän mennessä kukaan ei ollut saanut Jessietä avautumaan, mutta Hayden ei antanut periksi, vaan halusi auttaa kipuilevaa lasta, jonka ongelmat olivat syvällä mielen syövereissä.

Lapsi oppii pärjäämään kertomalla itselleen valheita: ”Ei se haittaa, että äiti on poissa. En minä oikeasti tarvitse häntä. Ei minun tarvitse syödä nyt. En minä halua, että kanssani leikitään. Minä pystyn pitämään huolta itsestäni.” Valehtelu on lapselle tapa ottaa tilanne hallintaansa.

Amerikkalaissyntyinen kirjailija ja erityisopettaja Torey Hayden on tehnyt pitkän uran erityislasten parissa eri laitoksissa, sairaaloissa ja kouluissa Yhdysvalloissa, Walesissa ja Skotlannissa. Lisäksi hän on työskennellyt yliopisto-opettajana ja tutkijana. Torey Haydenilla on taito saada yhteys vaikeista psyykkisistä, fyysisitä ja sosiaalisista ongelmista kärsivien lasten kanssa. Lasten, joihin useat asiantuntijat ja lasten parissa työskennelleet psykologit, lääkärit ja työntekijät ovat yrittäneet huonoin tuloksin saada yhteyttä. Mikä sitten on Torey Haydenin taika? Siihen voit syventyä tässä koskettavassa teoksessa Satutettu lapsi. Jo kirjan nimi kertoo mistä on kysymys. Pieni suloinen lapsi, joka oli kuin kaunis ruusunnuppu, mutta jonka terävät piikit repivät vastustajat verille.

Torey Hayden, Satutettu lapsi
suom. Seppo Raudaskoski
Otava 2020
s. 302
Lost Child 2019

Torey Hayden: Tiikerin lapsi

sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

S. K. Tremayne: Äänet



”Minä tiedän mitä sinä teit”, se sanoo.
Hätkähdän ja katson kulmat kurtussa mattamustaa purkkia ja sitä kruunaavaa sähköisen sinivihreää rinkiä. Elektra puhuu taas. ”Minä tiedän sinun salaisuutesi. Minä tiedän mitä sinä teit sille pojalle. Miten hänen silmänsä muljahtivat kokonaan valkoisiksi. Minä tiedän kaiken.” Sitten tulee hiljaista. Tuijotan virtuaaliavustajaa, joka on mykkä eikä reagoi. Sehän on pelkkä muovipurkki hyllyllä.

Lontoolaisen S. K. Tremaynen nykyteknologiaan pureutuva trilleri Äänet on mielenkiintoinen tapaus. Kirjan päähenkilö Jo muutti avioeronsa jälkeen kaverinsa asuntoon, joka oli viimeisen päälle viritelty älylaitteilla. Valot, lämmitys, vesi, laitteet, lukot jne. toimivat Elektra-nimisen virtuaalisen kotiavustajan kautta, ja kaikki toimi äänen perusteella. Koska Jon kaveri oli ulkomailla töissä, Jo asusti etupäässä yksin asunnossa. Jo sai asua asunnossa halvalla, joten hän pysytteli asunnossa, vaikka Elektra teki hänen siellä olemisensa todella hankalaksi.

Nyt riittää, olen saanut tarpeekseni. Viis apista – minä vedän verkkojohdot seinästä, viis siitä, mitä se avustajille tekee, tekniikalle älykodille, mille tahansa. On olemassa yleiskytkin: asunnon pääkeskuksessa…

Jolla meni lopulta hermot tuossa kauniissa älykodissa, jonka virtuaaliavustajat sekoilivat mm. sytyttämällä ja sammuttamalla valoja pitkin yötä sekä soittamalla erästä tiettyä musiikkilevyä isolla äänellä. Asunnon omistaja oli sitä mieltä, että virtuaaliavustajia ei voi sammuttaa, joten Jon oli kestettävä tai muutettava. Mutta pahempaa oli tulossa jatkossa.

Bestseller-kirjailija S. K. Tremaynelta on suomennettu Jääkaksoset, Tulilapsi ja Ennen kuolemaani trillerit. S.K Tremaynen takaa löytyy kirjailija Tom Knox alias kirjailija ja toimittaja Sean Thomas. Kirjailija onnistui hyvin pysäyttämään tapahtumat pieneen tilaan, eikä henkilöhahmojakaan ollut kuin muutama. Tilanteet pahenivat kuitenkin koko ajan. 

Toimittajana työskentelevän Jon ystäväpiiri koostui nykyaikaisissa it-työpaikoissa työskentelevistä henkilöistä, joilta hoitui hyvin eri teknologiat. Myös ex-mies oli töissä it-alalla. Jo itse oli kuitenkin teknologiavastainen. Hän ei ymmärtänyt, miksi joka paikka piti valjastaa internetin palvelukseen. Hän oli jopa kirjoittanut aiheesta paljon kiitosta saaneen artikkelin. Artikkeli ei tietenkään ollut kaveripiirin mieleen, mutta Jo suhtautui elämään ja työhön kipakkaan tyyliinsä, aina ei voinut miellyttää kaikkia.

Lopulta Jo alkoi miettiä, että joku teki älykodin laitteilla hänelle kiusaa. Kiusaa, joka teki hänet unettomaksi ja elämän ikäväksi. Mutta kuka oli kaiken takana ja miksi? Tietysti kirjassa selvisi kaikenlaista, mutta sitä ennen älykoti pisti kaiken ranttaliksi. Itselle tuli heti mieleen, että mitä älylaitteita omasta kodista löytyy, ja mitä niiden välityksellä voidaan tehdä, jos joku haluaa olla kiero ja ilkeä. Niitä tyyppejähän löytyy nettiavaruudesta pilvin pimein, jotka hakkeroivat ja tekevät rikoksia ihan työkseen. Kylmäävä tarina, joka koukutti minut lukemaan nopeaan tahtiin, sillä halusin tietää tuon kieron syyllisen.

S. K. Tremayne, Äänet
suom. Ilkka Rekiaro
Otava 2020
s. 398
The Assistant 2019

S. K. Tremayne: Jääkaksoset


perjantai 27. maaliskuuta 2020

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen



Olin 36-vuotias, mutta myyjäminäni oli 18 vuotta. Samassa harjoittelussa olleista myyjistä ei ollut jäljellä enää ketään muuta. Liikkeen johtajakin oli jo kahdeksas. Avaamispäivänä myynnissä olleista tuotteista ei ollut enää yhtäkään valikoimissa. Mutta minä olin yhä täällä.

Japanilaisen Sayaka Muratan Lähikaupan nainen kertoo erikoisesta Keikosta, joka viihtyi hyvin töissä lähikaupassa. Lähipiirin ja suvun mielestä hänen pitäisi olla naimisissa ja pitäisi olla paremmassa työssä, mutta Keiko oli tyytyväinen työpaikkaansa ja työkavereihinsa, jotka vaihtuivat useasti. Keikon selviytymiskeinot sosiaalisissa tilanteissa oli muiden tarkkailu ja matkiminen, sillä sosiaalinen osaaminen oli tuottanut aina hänelle vaikeuksia. Samassa työpaikassa viihtyminen ja töiden hallitseminen oli hänelle kunnia-asia. Hän ei osannut kaivata muuta, vaikka ihmiset yrittivät kannustaa häntä muuttamaan elämäänsä.

En itsekään tiennyt, miksi mikään muu työpaikka ei tullut kyseeseen. Konbinissa oli täydelliset toimintaohjeet kaikkiin tilanteisiin. Vaikka pystyin muuttumaan myyjäksi, en edelleenkään tiennyt, miten olla tavallinen ihminen ohjeiden ulkopuolisessa maailmassa.

Konbiniin tuli uusi työntekijä Shiraha, joka oli omalla tavallaan myös todella erikoinen tyyppi. Toisaalta hän oli Keikon vastakohta, mutta toisaalta aika samanlainen sosiaalisesti kömpelö introvertti. Keikon elämä sujui tarkkailemalla ihmisiä ja miten he toimivat, mutta Shiraha piut paut välitti kenestäkään. Hän oli oman elämänsä mielensäpahoittaja, joka ei pitänyt kenestäkään, epäili kaikkia ja oli vihamielinen kaikkea uutta ja outoa kohtaan. Pari päivää hän jaksoi tulla työpaikalle, mutta sai sitten tarpeekseen.

Olin päästänyt Shirahan asumaan kotiini, vaikka tiesin hänen olevan huijari. Yllättäen hänen puheensa kuitenkin osuivat oikeaan. Oli kätevää, että hän asui luonani. Ei mennyt kauan, kun olin vakuuttunut järjestelymme eduista.

Jotenkin siinä kävi, että yksinäisestä ja rajoittuneesta elämästään pitävä Keiko otti omituisen Shirahan kotiinsa asumaan. Elämään tuli muutos ja ihmiset olivat uteliaita Keikon elämästä. Shiraha ei aikonut työllistyä, mutta yritti saada Keikon lopettamaan myyjän työt, ja etsi uutta työpaikkaa Keikolle. Kaikenlaisten kommellusten jälkeen Keikon elämään tuli muutoksia, mutta minkälaisia? Niistä voit lukea lähemmin Lähikaupan naisesta.

Kirjan takakannessa kerrotaan, että Lähikaupan nainen kuvaa naisiin kohdistuvista odotuksista ja urakeskeisestä työkulttuurista. Kirjan tarinasta nousee myös esille se, mitä normaali elämä tai yleensä ihmisen normaalius on. Kieltämättä Keiko poikkesi muista ihmisistä, mutta hän tiesi, miten elää omaa elämäänsä tyytyväisenä, ja se olisi pitänyt riittää muillekin. Lähikaupan nainen on pieni kertomus, mutta sisältää suuria ajatuksia ihmisyydestä.

Sayaka Murata, Lähikaupan nainen
suom. Raisa Porrasmaa
Gummerus 2020
s. 126
Konbini ningen 2016

keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

Elly Griffiths: Aavekentät


Ruth polvistuu katsomaan sisään ohjaamon ikkunasta. Nyt hän ymmärtää, mikä sai Barryn niin tolaltaan. Lentäjän paikalla istuu karmiva, nahkamainen hahmo, jonka yllä riippuu edelleen univormun jäänteitä, kuin jossain kammottavassa, lentojen myöhästelyä pilkkaavassa vitsikuvassa. Hatusta ei ole paljon jäljellä, mutta kupu lojuu vielä kallon päällä.

Elly Griffithsin uusimmassa dekkarissa, Aavekentät, pyydettiin hurmaava päähenkilö ja forensinen arkeologi Ruth Galloway tarkistamaan erästä toisen maailmansodan aikaista lentokonetta, joka löytyi maansiirtotöiden aikana. Lentokoneen sisällä nimittäin oli vielä lentäjä jäljellä. Yliopisto-opettamisen lisäksi Ruth auttoi poliisivoimia määrittämällä vanhoja ruumiita. Aina ei ollut kyse rikoksista, mutta tämä lentäjä oli joutunut rikoksen uhriksi. Aika kinkkinen tapaus, mutta Ruthilla on runsaasti asiantuntemusta toimia myös rikosten avustajana. Rikoskomisario Harry Nelsonin mielestä toisinaan jopa yli-innokkaasti, sillä Ruth joutuu tämän tästä vaaratilanteisiin innokkuutensa ja uteliaisuutensa vuoksi.

Mutta jotain outoa on tapahtunut tuolla yksinäisellä marskimaalla, jossa meri kuiskailee alavien niittyjen yllä. Joku on kaivanut siellä äskettäin, ja joku on epäilemättä asetellut Frederickin luurangon hylätyn lentokoneen ohjaamoon, josta se irvisteli Ruthille, kun tämä puhdisti maata ikkunasta.

Tällä kertaa Ruth joutuu yllättäen vaaratilanteeseen, kun joutuu jäämään myrskysään vuoksi yöksi erääseen yksinäisellä paikalla olevaan kartanoon. Tilanteet ovat täynnä mustaa huumoria, sillä kirjailija ujuttaa tekstiin hauskaa tilannekomiikkaa, vaikka oikeasti olisi kysymys hengenvaarasta. Oli aika jännittävä seurata, miten Ruth selvisi näistäkin makaabereista tilanteista.

Aavekentät on Ruth Galloway-sarjan seitsemäs dekkari. Kirjan nimi on tullut toisen maailmansodan aikaisista lentokentistä. Niitä nimittäin rakennettiin sotalentokoneita varten kymmeniä ja lisäksi vielä varjokenttiä hämäämään vihollisia. Niitä kenttiä, jotka ovat jääneet pois käytöstä, kutsutaan aavekentiksi. Aavekentissä puhutaan toisen maailmansodan aikaisista B17 ja B24 lentokoneista ja miehistöistä.

Ruth katselee lentäjiä. Kaikilla on haalarit ja nahkatakit ja lentolasit otsalla. He nauravat ja elehtivät ikään kuin heidän takanaan seisovat tappokoneet olisivat vain rekvisiittaa. Kaksi miestä pitää koholla kylttiä, jossa lukee ”Onnekkaiden pirulaisten kerho”.

Ruth Galloway on myös 5-vuotiaan Katen äiti. Edellisestä kirjasta tuttu amerikkalaismies saa Ruthin sydämen lepattamaan, mutta eteneekö ystävyys pitemmälle? Joko Ruth heittää ajatuksistaan ja mielenrauhastaan erään varatun miehen, joka olisi niin supersopiva Ruthille? Näistä voit ottaa selvää kirjan sivuilta. Norfolkissa riehuu rajuilma, mutta sekään ei pelota reipasotteista, mutta rauhallista sankaritarta. Elly Griffithsin Aavekentät jatkaa sympaattista dekkarisarjaa marskimaan mysteereistä.

Elly Griffiths, Aavekentät
suom. Anna Kangasmaa
Tammi 2020
s. 350
The Ghost Fields 2015

maanantai 23. maaliskuuta 2020

Kyung-sook Shin: Hovitanssija




Vuoristomajatalossa entinen hovitanssija Yi Jin kuuli, kuinka Ranskan lähettiläs Victor kutsui häntä: ”Enkelini.” Ei ranskaksi vaan selväksi koreaksI. Jin yllättyi enemmän Victorin sujuvasta ääntämyksestä kuin siitä, että tämä kutsui häntä enkelikseen.

Eteläkorealaisen Kyung-sook Shinin kirjat ovat ihastuttaneet minua, suorastaan rakastan niiden maailmaa. Hovitanssija suorastaan lumosi minut heti ensimmäiseltä sivulta lähtien. Uppouduin kirjailijan lumovoimaiseen tekstiin, sillä 1800-luvun loppupuolen tapahtumat Koreassa olivat todella mielenkiintoisia. Kirjan päähenkilö oli tarinan alussa nimetön hovitanssija kuninkaan hovista, johon ranskalainen lähettiläs ihastui heti ensimmäisestä katseesta.

Jinin tunteet muuttuivat, kun koreankieliset sanat virtasivat pehmeästi miehen huulilta. Sillä hetkellä, kun hän kuuli Victorin ääntävän sanat täydellisesti, Victorin, joka ei osannut ääntää kunnolla Yi Jinin nimeäkään, hänen sydämessään läikähti. Hänet valtasi kaipaus, joka tuntui siltä kuin hän olisi upottanut varpaansa lämpimään veteen, joka huuhtoi pois keinuvassa kantotuolissa istumisen aiheuttaman väsymyksen.

Kirja on rakkaustarina, mutta se tarkastelee myös yhteiskunnallisesta näkökulmasta Korean 1800-luvun loppupuolta, kun Kiina ja Japani taistelivat vaikutusvallasta maassa. Korea oli pitänyt rajansa tiukasti kiinni, mutta oli tullut aika tutustua ympärillä oleviin valtioihin, joista jokainen haki omaa etuaan. Se tiesi väkivaltaisia taisteluita. Vuosina 1894-1895 Qing-Kiina ja Japani sotivat Korean hallinnasta, Japani voitti ja liitti Korean keisarikuntaansa. Kirjan tapahtumat ennakoivat näitä tapahtumia.

- Älä unohda tätä poloista maata, jonka jätät taaksesi.
Hän ei koskaan unohtaisi. Hän ei varsinkaan unohtaisi kuningatarta, jota kohdeltiin aikoinaan kuin kuollutta ja jolle järjestettiin valtiolliset hautajaiset. Hän rukoili jokaisella askeleellaan kuningattarelle rauhallista ja tyyntä tulevaisuutta niin kuin keväisen puun oksalla visertäviä kuhankeittäjiä.

Kuningas antoi nimettömälle hovitanssijalleen oman sukunimensä Yi ja etunimen Ji, kun hovitanssija oli lähdössä maasta pois. Tarinan taustalla on oikea henkilö. Kirjan jälkisanoissa Kyung-sook Shin kertoo kuuden sivun verran kirjan vaiheista. Yi Jin halusi elää modernia elämää, jota hän sai elää Pariisissa, mutta tekikö se hänet onnelliseksi? Suosittelen lukemaan tämän uskomattoman tarinan kuninkaan nimettömästä hovitanssijasta, joka sai nimen ja itsenäisyytensä, ja matkusti kenties ensimmäisenä korealaisena naisena pois eristäytyneestä Koreasta. Rakastuin jälleen kerran.

Kyung-sook Shin, Hovitanssija *****
suom. Taru Salminen
Into 2019
Koreankielinen alkuteos Yi Jin 2014

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä
Kyung-sook Shin: Jään luoksesi

lauantai 21. maaliskuuta 2020

Karin Slaughter: Viimeinen leski




Mies hyppäsi ulos.
Michelle tarttui avaimiinsa. Hän pinkaisi liikkeelle ja juoksi täyttä vauhtia tytärtään kohti. Hän alkoi huutaa, mutta oli jo liian myöhäistä. Ashley oli juossut pakoon, ihan kuten he olivat hänelle opettaneet.
Mikä oli hyvä, sillä mies ei halunnut Ashleyä. Mies halusi Michellen.

Huippusuositun amerikkalaiskirjailijan Karin Slaughterin Viimeinen Leski on Sara Linton/Will Trent-dekkarisarjan uusin suomennettu teos. Kirja alkoi vuoden 2019 heinäkuussa, kun tartuntatautien tutkijalääkäri siepattiin keskellä kirkasta päivää. Kirjan jatkosta selvisi, että kyseisen tutkijan kyvyille oli kehitelty erittäin ikävä ja vaarallinen tehtävä. Kyseisen tutkijan mieli oli murrettu, jotta hän suostuisi tehtävään, ja tuon ilkeän murtamisen takana oli vaarallinen lahko, jota johti erittäin kieroutunut henkilö.

Kaksi maata järisyttänyttä räjähdystä. ”Lähdetään.” Will hölkkäsi autoa kohden. Hän oli Georgian etsivätoimiston, GBI:n, erikoisagentti. Sara oli lääkäri. Heidän ei tarvinnut alkaa keskustella siitä, mitä heidän pitäisi tehdä.

Will ja Sara sekaantuivat 4. elokuuta lahkon toimintaan. Eräiden tapahtumien jälkeen myös Sara kidnapattiin, ja Will aloitti hillittömän roistojen jahtaamisen. Tässä kirjan alkuasetelmat, ja voin luvata, että kirjan tarina on huikean koukuttava. Kirjan alkujuonista kerrotaan kolmen eri henkilön näkökulmista, sillä Willin ja Saran lisäksi tarinaa katsellaan myös Willin työparin Faithin näkökulmasta. Faith on auttanut työpariaan monet monituiset kerrat, sillä Willillä on lapsuustraumojen lisäksi dysleksia. Myös Will on auttanut työpariaan monet kerrat pois pahoista tilanteista.

Leiri ei ollut syntynyt yhdessä yössä. Paikka vaikutti suunnitellulta yhteisöltä. Kaksi erillistä aluetta. Kasvihuone. Rakennelma. Vaivattomasti saatavissa oleva ruoka. Naisten ja miesten pukeutumistapa. Seuraajien alistuvainen tottelevaisuus. Tunne siitä, että sääntöjä noudatettiin. Dashin laatimia sääntöjä.

Karin Slaughter on yksi suosikkidekkarikirjailijoistani. Olen lukenut Sarasta ja hänen kuolleesta miehestään kirjoitetut sarjat, samoin Will Trentistä. Itkin älyttömästi, kun Saran mies kuoli. Toivoin kovasti, että kirjailija kirjoittaisi, että Sarasta ja Willistä tulisi pari, mutta Will oli pirullisen Angien kanssa naimisissa. Tässä dekkarissa Will on lopultakin eronnut Angiesta, ja jo oli aikakin.

Will Trent ja Sara Linton joutuivat Viimeisen lesken tarinassa vaarallisen lahkon piiriin, lahkon, joka suunnitteli suurta tehtävää. Mikä se tehtävä oli ja mitä tapahtuisi Saralle, jonka kyseinen lahko sieppasi? Will ja Saran perhe pelkäsivät pahinta koko ajan. Lahkon johtaja suunnitteli Saralle oman tehtävän, mutta siihen voit tutustua kirjan parissa. Jälleen kerran Karin Slaughter näytti miten kirjoitetaan mestarillinen dekkari. Tällä kertaa teemana oli lahko ja sen paholaismainen johtaja.

Karin Slaughter, Viimeinen leski *****
suom. Päivi Paju
HarperCrime 2020
s. 549
The Last Widow 2019
Will Trent-dekkari

Slaughter Karin: Pettävä hiljaisuus
Slaughter Karin: Yli rajan
Slaughter Karin: Rikollinen
Slaughter Karin: Näkymätön

torstai 19. maaliskuuta 2020

Minna Canth: Työmiehen vaimo




Arvaas, kuinka moni tänä iltana tahtoisi olla minun sijassani. Kyllä maar poikain sydämiä kaivelee. Peijakas, kun sais noin rikkaan ja kauniin tytön, ajattelee jok ´ainoa itsekseen.

Yllä oleva lainaus on Minna Canthin (1844-1897) viisiosaisesta näytelmästä Työmiehen vaimo. Näytelmän alussa vietettiin Johannan ja Riston häitä. Risto oli innoissaan siitä, että Johannalla oli runsaasti rahaa, sillä hän oli säästänyt kymmenen vuoden palvelusvuosista saamansa palkat. Riston mielestä rahat kuuluivat hänelle myötäjäisiksi, lakikin sen määräsi niin.

Tulkaa nyt kimppuuni jok ´ainoa, minä en teitä pelkää. Minä huudan sittenkin, että kajahtaa korvissanne: Risto on sanansa syöjä, valansa rikkoja, kunnottomin konna, pahin petturi auringon alla.

Johanna haluaa kutsua häihinsä hääpaikan ulkopuolella näkemänsä nuoren naisen. Kerttu paljasti hääväelle ja morsiamelle minkälaista peliä Risto oli pelannut hänen kanssaan. Oli kihlannut hänetkin. Tietysti Johanna suri ja itki Riston petturuutta, mutta avioliitto velvoitti miehen alamaiseksi, kuten lakiin oli kirjoitettu.

Seuraavassa näytöksessä oli kulunut vuosi häistä ja Johanna oli torilla hakemassa ruokaa itselleen ja vauvalleen, kunnes hänen miehensä näki hänet ja vaati rahat itselleen. Risto oli jo kuluttanut Johannalta vaatimansa ns. myötäjäiset ja juonut ne. Risto pakotti Johannan antamaan viimeiset ruokarahansa poliisilla uhkaamalla, sillä laki oli miehen puolella ja vaimon piti totella miestään.

Työmiehen vaimo on kertomus miehen vallasta avioliitossa ja muussakin elämässä 1800-luvun lopulla. Risto oli selvästi alkoholisoitunut, eikä tehnyt mitään työtä, mutta silti hän vaati itselleen kaikki Johannan ansaitsemat pennoset. Lopulta tilanne paheni tosi inhottavaksi, mutta Risto porskutti eteenpäin. Johannan maatessa arkussa piharakennuksessa, Risto yritti siistiytyä, sillä hänellä oli jo mielessä uusi nainen, joka sopi hänen elättäjäkseen ja lapsen hoitajaksi. Myös Kerttu esiintyi pitkin näytelmää, sillä Risto halusi hyötyä myös hänestä aina, kun mahdollista.

Minna Canth os. Ulrika Wilhelmiina Johnson oli kirjailija, lehtinainen, liikenainen ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Hänen kirjalliseen tuotantoonsa kuului lehtiartikkeleita, novelleja, pienoisromaaneja ja näytelmiä. Minna Canth halusi edistää naisten asemaa, ja teki paljon työtä edistääkseen tyttöjen koulutusta, varsinkin suomenkielistä koulutusta. Minna Canth sai itse ruotsinkielistä koulutusta, mutta hän ei pitänyt siitä, että käsitöitä olisi pitänyt tehdä puolet kouluajasta. Hän pääsi opiskelemaan Jyväskylän kansakoulunopettajaseminaariin, jossa tapasi tulevan miehensä.

Minna Canthin ensimmäinen teos Novelleja ja kertomuksia ilmestyi vuonna 1878. Ensimmäinen näytelmä Murtovarkaus julkaistiin pian hänen miehensä kuoleman jälkeen vuonna 1879. Minna Canth jäi seitsemän lapsen yksinhuoltajaksi. Leskeksi jäätyään, Minna Canth muutti lapsineen Jyväskylästä Kuopioon asumaan kotitaloonsa, ja alkoi hoitaa isänsä lankakauppaa, ja pian myös veljensä hoitamaa sekatavarakauppaa.

Minna Canth oli kuopiolainen vaikuttaja, mutta hänen vaikuttamisensa levisi näytelmien ja kirjojen vuoksi hyvin laajalle. Tieteestä, uskonnosta, henkitieteestä, kielistä ja maailman tapahtumista kiinnostunut Canth oli moneen otteeseen ihmisten hampaissa, juuri sen vuoksi, että ajoi naisten asioita ja esitti miesten vallan naurettavassa valossa tragikomiikan keinoin. Kuten näytelmässä Työmiehen vaimo, mies sorti naisia ja veti esiin lain, poliisit, ja uskonnolliset kirjat ja papit, jotka myös alistivat naisen. Tuon ajan miesten ja naisten välinen tasa-arvo oli Minna Canthin mielestä unelma tulevaisuudesta, jossa sitä ehkä voisi olla, mutta työtä se vaati toteutuakseen, ja uusia lakeja ja ajatusmalleja. 

Minna Canthille kiitokset siitä, että me nykyajan naiset olemme saaneet miesten rinnalla yhtäläiset mahdollisuudet koulutukseen ja tasa-arvoon, ja nämä mahdollisuudet on kirjoitettu lakeihin ja asetuksiin. Työmiehen vaimon tapahtumat ovat meille naisille vain kauhea historiallinen menneisyys, johon emme halua palata.

Minna Canth, Työmiehen vaimo
Perhekirjat Oy
s. 179
Klassikkonäytelmä, joka on julkaistu vuonna 1885

Suomessa vietetään 19.3. Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Minna Canth on inspiroinut monia tutkijoita ja kirjailijoita. Alla blogistani löytyvät Minna Canthista kertovat kirjat.

Lappalainen Elina ja Ilona Partanen: Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset
Rytisalo Minna: Rouva C

keskiviikko 18. maaliskuuta 2020

Irene Vellan runo poikkeusajasta



Oli maaliskuun 11. päivä vuonna 2020, kadut olivat tyhjät, kaupat kiinni, ihmiset eivät menneet enää ulos.
Mutta kevät ei tiennyt siitä mitään.
Ja kukat alkoivat avautua
aurinko alkoi loistaa
ja pääskyset palasivat.
Ja taivas värjäytyi ruusunpunaiseksi ja siniseksi.
Aamuisin leipä ja kakut paistuivat.
Pimeä laskeutui yhä myöhemmin,
ja aamun valo tunkeutui aikaisin sisään suljetuista ikkunoista.

Oli maaliskuun 11. päivä vuonna 2020, ja lapset opiskelivat verkkoyhteydellä.
Ja iltapäivällä oli korvaamattoman peli-chatin vuoro.
Oli vuosi, jona ulos sai mennä vain ostoksille.
Pian kaikki sulkeutui, myös toimistot.
Armeija ryhtyi valvomaan liikkumista ja rajoja, koska sairaaloissa ei ollut enää tilaa kaikille.
Ja ihmiset vain sairastuivat.
Mutta kevät ei tiennyt sitä.
Ja silmut jatkoivat tunkeutumistaan esiin.

Oli maaliskuun 11. päivä vuonna 2020, ja kaikki määrättiin karanteeniin. Vanhukset, perheet ja myös nuoret.
Niin pelko muuttui todeksi
ja kaikki päivät tuntuivat samalta.
Mutta kevät ei tiennyt sitä
ja ruusut puhkesivat taas kukoistukseensa.
Yhdessä syömisen ilo löytyi uudelleen.
Ilo kirjoittaa niin, että mielikuvitus laukkaa vapaana.
Ilo lukea ja lentää kuvitelmien matkassa.

Oli eräs, joka opetteli uuden kielen.
Eräs, joka tarttui uudelleen valmistumista vailla oleviin opintoihinsa.
Eräs, joka ymmärsi rakkautensa suuruuden jouduttuaan eroon elämästä.
Eräs, joka lakkasi tyytymästä tietämättömyyteen.
Eräs, joka sulki toimiston ja avasi kahdeksanpaikkaisen ravintolan.
Eräs, joka jätti tyttöystävänsä huutaakseen maailmalle, että rakastaakin parasta kaveriaan.
Oli eräs, joka ryhtyisi lääkäriksi auttaakseen kaikkia, jotka huomenna tarvitsisivat apua.
Oli vuosi, jona ymmärrettiin tervehdysten ja aitojen tunteiden merkitys.
Vuosi, jona maailma tuntui pysähtyvän
ja talous romahtavan.
Mutta kevät ei tiennyt sitä
ja kukat tekivät tilaa hedelmille.

Ja sitten saapui vapautuksen päivä.
Olimme kaikki TV:n ääressä ja pääministeri sanoi Yleisradiolle, että hätätila oli päättynyt ja tauti hävinnyt taistelun.
Että me italialaiset olimme voittaneet yhdessä.
Ja niinpä me lähdimme kaduille.
Kyyneleet silmissämme.
Ilman hengityssuojia ja hansikkaita.
Syleilimme läheisiämme niin kuin he olisivat veljiämme.

Ja silloin saapui kesä.
Koska kevät ei tiennyt sitä
ja oli jatkanut olemistaan.
Huolimatta kaikesta.
Huolimatta taudista.
Huolimatta pelosta.
Huolimatta kuolemasta.
Koska kevät ei tiennyt sitä
ja opetti meille kaikille
elämän voiman.

Irene Vella
suom. Iida Riekko

maanantai 16. maaliskuuta 2020

Rafel Nadal Farreras: Palmisanon kirous




Lupaa minulle, että jos lapsi on poika, teeskentelet, että hän on sinun ja kasvatat hänet Convertiniksi. Annetaan hänelle nimeksi Vitantonio. Vain me kaksi tiedämme, että nimi on kunnianosoitus lapsen isälle Vito Oronzolle sekä Antoniolle, joka olisi antanut pojalle nimensä, jotta tämä pelastuisi Palmisanojen kiroukselta.

Katalonialainen Rafel Nadal Farreras on kirjoittanut kirjan, Palmisanon kirous, kahdesta italialaisesta suvusta; Palmisanot ja Convertinit. Palmisanon suvun miespuoliset jäsenet kuolivat yksi toisensa jälkeen ensimmäisen maailmansodan aikana, niin myös Donatan mies, joka kuoli samaan aikaan kuin ystävänsä Antonio Convertini. Pian Antonion leski Francesca ilmoitti hyvälle ystävälleen Donatalle odottavansa lasta, joka myös odotti lasta. Yllä olevassa lainauksessa Donata ilmoitti huolestaan Francescalle, sillä hän ei halunnut poikansa saavan Palmisanojen kirousta. Niinpä Francesca otti pojan kasvatikseen, ja yhdessä he ilmoittivat hänen saaneen kaksoset, tytön ja pojan.

Oikeastaan lapsilla oli kaksi äitiä, jotka kasvattivat heitä yhdessä, muun kylän tietämättä. Donatalla oli tapana imettää poikaansa Vitantoniota ja Francescalla puolestaan Giovannaa. Joskus he kuitenkin vaihtoivat lapsia, ja niin nämä tottuivat kahteen äitiin, mammaan ja ziaan.

Donatan huoli Palmisanojen kirouksesta läheni, kun Vitantonio kasvoi aikuiseksi ja toinen maailmansota puhkesi. Hän sai pojan piiloutumaan asevoimilta ja välttelemään sotaa, mutta liittoutuneiden lähestyessä Italiaa, Vitantonio ilmoitti Donatalle, että aikoo osallistua näiden rinnalla natseja ja fasisteja vastaan. Donatan oli pakko vihdoin kertoa, että pelkäsi Palmisanojen kirousta, eikä poika selviäisi elossa sodasta.

Onko minun veljeni vielä kipeänä? Vitantonio säpsähti. Hän nosti katseensa kirjasta ja näki Giovannan ovensuussa. Giovanna oli ilmestynyt siihen kuin tyhjästä. Vitantonio ei ollut tavannut siskoaan joululoman jälkeen, sillä tyttö ei ollut viettänyt pääsiäistä kotona vaan oli käynyt opintomatkalla Roomassa.

Kaksosena kasvaneet Vitantonio ja Giovanna olivat todella läheisiä, vaikka opiskelut eri kouluissa ja ystäväpiirit erottivat heidät toisistaan. Mussolinin valtakautena fasistit pääsivät valtaan, ja antifasisteja pidätettiin. Rafel Nadal Farreras kirjoittaa kirjoissaan maalaissuvuista fasismin aikana sekä Italiassa että Espanjassa. Palmisanon kirouksessa Giovanna liittyi antifasisteihin, jotka taistelivat Francon joukkoja vastaan Espanjassa. Sieltä hän siirtyi samoihin puuhiin Italiaan. Hyvin vaarallista puuhaa, eikä fasistit epäröineet ampua vastustajiaan.

He kävelivät nokkosten ja karhunvatukoiden keskellä käsikkäin. Alajuoksulla kasvillisuus oli vaihtelevampaa. Timjamit, rosmariinit ja villiruusut sekä sarsaparillat, malvat ja tupsulaventelit laskeutuivat töyräiltä vesirajaan; ympärillä kasvoi mastiksipistaaseja, lootuspuita ja siellä täällä myös tamariskejä, jotka kertoivat Tarantonlahden läheisyydestä.

Rafel Nadal Farrerasin Palmisanon kirous on runsaan rehevä kuvaus kahdesta suvusta, joita varjosti kirous. Sukutarinan ohella kirja on myös yllättäen romanttinen rakkaustarina, joka heräsi italialaisella sotatantereella.

Rafel Nadal Farreras, Palmisanon kirous
suom. Satu Ekman
Bazar 2019
s. 378
La maledicció dels Palmisan 2015

lauantai 14. maaliskuuta 2020

A. W. Yrjänä: Arcana




Illalla sytytän takkaa
kirjoitukset käy tulena toteen
puhuu kohisten ensi kieltään
istun keräämässä kipunoita
niiden novat pian laskettu
ja avaruus niin kaareva
että tulee kotiin ennen kuin
tietääkään

Yllä oleva lainaus on osa A. W. Yrjänän esikoisrunoteoksen Arcana runoa Paratiisi. Yrjänä on tullut tutuksi CMX-bändin laulajana, sanoittajana, säveltäjänä ja basistina.
Arcanan jälkeen Yrjänä on julkaissut neljä muuta runoteosta ja esikoisromaanin nimeltään Joonaanmäen valaat. Arcanan runoista nousee hyvin esille Yrjänän kiinnostus uskontotieteitä, teologiaa ja filosofiaa kohtaan, mutta myös salatieteitä ja parapsykologiaa kohtaan, okkultismia, magiaa ja yliluonnollisuutta kohtaan.

Jos muutan luostariin
messuun noustaan aamukolmelta
sormet kohmeessa kylmästä
jäykkänä työstä

Yllä olevassa on lainaus runosta Maailmalle kuollut, jossa kerrotaan tarinaa siitä, mitä luostarissa tapahtuu. Runon lopussa kerrotaan, että kenties luostarissa opitaan ylistämään Jumalan poissaoloa ja miten rinnassa oleva kivi sulaisi pois.

W. Yrjänän runot puhuttelevat elämän tavallisuuden pohdinnoilla, joita rikastuttaa uskonnosta poimitut eri merkitykset. Alla oleva lainaus on runosta Memento.

Aina istun tähän pöytään jolle
katetaan ruokaa kuin tuskassa:
hedelmiä viiniä lihaa juustoa
nojaan pinoon kirjoja
sivut näyttävät jo revenneiltä
unohtamalla halveksituilta

A.W.Yrjänä, Arcana
Like 1997
s. 99
Runoteos