Tove Jansson: Näkymätön lapsi

 

 

 

Tuota Ninniä säikytteli pahasti eräs täti, joka oli ottanut tytön hoiviinsa, vaikkei pitänyt hänestä. Tapasin tädin ja hän oli kauhea. Ei vihainen, käsitättekö, sellaisenhan voi ymmärtää. Hän oli vain jäätävän kylmä ja ironinen.

Ylläoleva lainaus on Tove Janssonin kirjasta Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia, ja sen nimikkotarinasta. Kirjassa on yhdeksän eri kertomusta. Yhteistä näille kertomuksille on se, että ne käsittelevät enemmän ja vähemmän pelottavia asioita. Kirja on julkaistu vuonna 1962, mutta mm. kertomuksessa Kamala tarina voisin vannoa, että siinä muistellaan sotaa ja sodanaikaisia pelkotiloja.

Jossakin kaukana suolla lähtivät kummitusvaunut vierimään, ne iskivät punaista tulta yli varvikon, ne kitisivät ja natisivat ja kulkivat yhä hurjempaa vauhtia.

Kirjan muut kertomukset olivat Kevätlaulu, jossa Nuuskamuikkunen on ensin epäkohtelias, mutta etsii sitten pienen olennon esille, jolle oli epäkohtelias ja muuttaa kohteluaan. Tästä tuli mieleeni kiusaamistilanteet ja sen ymmärtäminen.  

 

Kamalassa tarinassa on homssuja. Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin on myös aika pelottava tarina, sillä siinä tapahtuu myös suuri onnettomuus. Maailman viimeinen lohikäärme kertoi tarinan siitä, mitä tapahtui, kun Muumipeikko sai kiinni pikkuruisen lohikäärmeen. Siinä syvennyttiin siihen, että joku josta pitää, ei välttämättä pidäkään sinusta, vaan voi vaikka satuttaa.  

 

Hemuli joka rakasti hiljaisuutta kertoi tarinan siitä, että lasten leikkipuisto oli hajonnut, eikä kukaan halunnut tehdä uutta tilalle. Hattivattien salaisuus oli myös pelottava seikkailu, jonka Muumipappa teki. Sedrik oli pieni lelukoira, jonka Nipsu lahjoitti pois, mutta jota hän ei voinut unohtaa. 

 

Kuusi kertoi joulusta, josta Muumiperhe ei tiennyt mitään, koska he nukkuvat aina talvella talviunta. Hemuli kävi kuitenkin herättämässä Muumiperheen, ja he olivat aivan ihmeissään koko jouluhössötyksestä, heitä jopa pelotti se joulun tulo, kun he eivät tienneet mikä se on. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kyllä nämä muumikirjat ovat ihania, vaikka olisivatkin välillä hieman pelottavia. 

 

Kaikista ihanin näistä tarinoista oli Näkymätön lapsi, jonka Muumimamma hoiti jälleen näkyväksi. Rakkaus ja hellyys on ihmeellistä taika-ainetta jokaiseen ongelmaan. 

He katsoivat taivaalle, joka oli kaukainen ja tumma, mutta uskomattoman täynnä tähtiä, niitä oli tuhat kertaa enemmän kuin kesällä. Ja suurin niistä riippui suoraan heidän kuusensa latvan yläpuolella.

 

 

Tove Jansson, Näkymätön lapsi *****
tekijän kuvittama
suom. Laila Järvinen
suomennokset tarkistanut Päivi Kivelä 2010
WSOY
s. 145
Det osynliga barnet 1962
ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1962

Milena Busquets: Tämäkin menee ohi

Äiti, lupasit minulle, että kun kuolisit elämäni olisi raiteillaan ja järjestyksessä ja että tuskani ei ylittäisi sietokykyäni, et sanonut että minun tekisi mieli kiskoa irti sisuskaluni ja pistää ne suuhun. Ja lupasit ennen kuin aloit valehdella. Tuli aika, en tiedä miksi, jolloin sinä joka et koskaan valehdellut aloit tehdä niin.

Espanjalaisen kirjailijan, toimittajan ja kääntäjän Milena Busquetsin omaelämäkerrallinen romaani Tämäkin menee ohi kertoo kirjailijan elämästä äidin kuoleman varjostaessa taustalla. Luulen että tästä lähtien jokaiset hautajaiset joihin osallistun ovat sinun hautajaisesi. Luin kirjan surevan nelikymppisen Blancan ajatuksilla. Hän olisi halunnut surra yksin, käpertyä yksinäisyyteen ja olla rauhassa äidin istuessa vieressä ja pitäen kädestä kiinni. Se ei ollut enää mahdollista, äiti oli haudattu ja ajatukset äidin sairaudesta ja kuolemasta eivät jättäneet rauhaan. Eivät tietenkään, sillä se kuuluu asiaan, surra kun on surun aika. Blancalla oli kuitenkin lapsia ja ystäviä sekä sukulaisia plus rakastaja, jotka pyörivät ympärillä, eivätkä antaneet rauhaa. Häntä ohjailtiin lempeästi ja pidettiin huolta.

En ole nähnyt Santia moneen viikkoon. En kuolemasi jälkeen. Sitä edeltävinä kuukausina, samaan aikaan kun sinä turhaan kamppailit vauhkona sängyssäsi sairautta ja dementiaa vastaan, minä kamppailin tahollani tuossa samaisessa paikassa, ellen ollut liian surullinen tai väsynyt, niin ikään turhaan ja joskus vauhkona, osoittaakseni itselleni ja maailmalle että olin edelleen elossa.

Tämäkin menee ohi kertoo kirjan päähenkilön surusta, mutta myös iloista ja rakkauksista. Kirja on todellakin aistillinen, sillä päähenkilö ajattelee miehiään ja rakkauskohtauksia heidän kanssaan. Päähenkilö on myös kova flirttailemaan tuntemattomien kanssa ja sitä ei vähennä edes se, että hänellä on suruaika, äiti haudattiin muutama päivä sitten, jopa hautajaisissa oli henkilö kenen kanssa hän vaihtoi kiihkeitä katseita. Päähenkilö on kuin hänen pitäisi elää lujaa ja vauhdikkaasti, ennen kuin hän itse kuolee. Ehkä se on kuoleman pelkoa, sitä että omakin kuolema on lähempänä, kun ikääkin on jo neljäkymmentä. Tämä kirja oli kiihkeä ja kuuma ja tapahtumarikas tarina. Ehkä sureminen on vaikeampaa auringon paistaessa ja miesten ympäröidessä kiihkeillä katseilla ja puhelinsoitoilla. En tiedä, mutta äidin kuoleman ja oman kiihkeän (seksi)elämän yhdistäminen  ei ollut minun juttuni. Pidin valtavan paljon epilogista, se oli aivan kuin eri kirjasta, sillä siinä oli syvempiä tunteita. ***+++

Alan jo hengittää paremmin enkä näe juuri lainkaan painajaisia, ja on päiviä jolloin tunnen miten haltiapölyä laskeutuu päälleni, ei paljon eikä usein, mutta se on jo hyvä alku.

Milena Busquets, Tämäkin menee ohi ***
suom. Tarja Härkönen
Otavan kirjasto 2016
s. 190
También esto pasará  2015

Sara Saarela: Kanssasi en tarvinnut sanoja

Muistan hänen kasvonsa, näen ne. Se on viimeinen kuva, viimeinen muisto. Mutta jo nyt muuttunut ja sotkeentunut, liian märkä vesivärimaalaus.

Sara Saarelan kolmas romaani on nimeltään Kanssasi en tarvinnut sanoja. Kirjan kertojana toimii yläasteikäinen Mimmi, jonka sisko on kuollut. Siskosten elämä on olut hyvin vaikeaa ja nykyinen sijaisperhe oli kaikkea muuta kuin hyvä paikka heille. Kirjan tarina sopii hyvin nuorille, mutta suosittelen kirjaa myös sosiaalialan opiskelijoille ja työntekijöille. Nuorten käytöshäiriöillä voi olla taustalla vakavia kriisejä, jotka vaativat ammattiapua. Joskus se ammattiapu voi tulla liian myöhään, jos nuoria ei kuunnella. Kuunteleminen ja välittäminen ovat hyviä arkipäivän keinoja, kun autetaan kriisiytyneitä nuoria. Sara Saarela paneutuu kirjojensa aiheissa arkoihin aiheisiin, pintaa syvemmälle ja hän tekee sen tässä kirjassa todella koskettavasti. Kirjan kansikuva on todella kaunis ja sopii kirjan aiheeseen hyvin.

Kauniit ja kevyet sanat eivät kuulu tänne, ne eivät kuulu tänne edes silloin, kun sosiaalityöntekijät tulevat käymään ja kaiken pitäisi olla hieno esitys.

Mimmi ei pysty jäämään sijaisperheeseen, vaan karkaa sieltä. Onneksi sijaisvanhemmat olivat myös tulleet samaan tulokseen ja tyttöä ei palautettu sinne vaan toiseen paikkaan, josta pian tuli siirto kolmanteen paikkaan. Lukijana minusta tuntui pahalta, että vaikean trauman kokenut nuori joutui kokemaan siirtoja eri paikkoihin. Onneksi Mimmin viimeisin paikka oli hyvä paikka ja omahoitaja oli turvallinen. Kirjan teemana ovat sisaruus, kuolema, suru ja traumatisoituminen. Soili Poijulan tietoteos Lapsi ja kriisi antaa runsaasti tietoa traumatisoituneen lapsen kohtaamiseen. Sara Saarelan kirjan Mimmi oli traumatisoitunut jo pienenä, mutta hänellä oli sisko, jonka kanssa heillä oli kiinteä sisaruus, jossa jaettiin myös itsetuhoinen käytös ja käytöshäiriöt, karkaamiset ja muut ongelmat. Siskon kuoleman jälkeen Mimmille jäi suru ja yksinäisyys sekä iso huoli siitä missä sisko on, kun hän on kuollut. Mimmille jäi valtavan isoja asioita yksin käsiteltäviksi.

Tässä minä olen nyt, haudallasi. Toin sinulle ruusuja.

Sara Saarela, Kanssasi en tarvinnut sanoja ****
kansikuva Marko Soini
Kharis 2016
s. 125
arvosteluteos
Kirjasta tehty kirjatraileri löytyy täältä: https://vimeo.com/156943832

Sara Saarela: Nimeä minut uudelleen

Jojo Moyes: Jos olisit tässä

"Et sinä minulle piru vie mitään elämää antanut, vai annoitko muka? Et todellakaan. Sinä vain murskasit vanhan elämäni, mitä minulle jäi? Koska tämä alkaa tuntua -" Ojennan käsivarteni tuntien viileän yöilman ihollani, ja huomaan itkeväni jälleen. "Haista paska, Will", kuiskaan. "Haista paska, kun jätit minut."

Olin lukenut muutaman sivun Jojo Moyesin Jos olisit tässä kirjaa, ja itkin kuin vesiputous. Eipä silti jo aiemmat Moyesin kirjat Ole niin kiltti, älä rakasta häntä (2014) ja Kerro minulle jotain hyvää (2015) veivät minua tunteiden vuoristopoluilla tuhatta ja sataa. Kirjat ovat vain niin hyviä ja tunteellisia ja ihania. Moyes kirjoittaa myös humoristista tekstiä, joten itku ja nauru vuorottelivat. Jos olisit tässä on siis jatkokirja Kerro minulle jotain hyvää teokselle, jossa Louisa eli Lou jätti lopulliset hyvästit miesystävälleen. Lou on sen jälkeen asunut ulkomailla ja matkustellut ja päätynyt Lontooseen asumaan ja tarjoilemaan lentokenttäpubissa juomia, ennen kuin ihmiset nousevat koneisiin. Lou oli enemmän ja vähemmän masentunut, vaatteetkin olivat muuton jälkeen vielä laatikoissa ja vapaa-aika kului yksin viinipullojen seurassa.

Siirryin niin, että erotin hänet pienen valvontatelevision rakeisesta mustavalkokuvasta. Hänellä ei ollut ensihoitajan työasua vaan prätkätakki, ja hän nojasi seinään toisella kädellään.

Lou oli tutustunut Ambulanssi-Samiin kompuroidessaan, ja tästä alkoi kehittyä kirjaan oikein mielenkiintoinen tarina. Toinen tarina Samin rinnalla oli se, että Lousta tuli yks kaks murrosikäisen tytön vapaaehtoinen huoltaja. Lily oli potkittu ulos sieltä sun täältä, ja jostakin syystä Lou ei voinut olla huolehtimatta ärsyttävästä ja pahantuulisesta tytöstä, josta oma äitikään ei halunnut kuulla mitään. Lily etsi itse Loun käsiinsä, mutta lähemmät syyt voit lukea kirjasta. Yhtäkkiä Loun elämässä alkoi uusi aika ja runsaasti kaikenlaista tekemistä ja uusiin ihmisiin tutustumista, jota ei juuri ollut tapahtunut viimeisen vuoden aikana. Willin ikävä alkoi onneksi hellittää.

Katseemme kohtasivat, ja hän kohotti toista kättään kämmen minuun päin, ja minä kohotin omaani vastaukseksi.

Kirja oli hurmaavan hauska ja ihanan itkettävä lukupakkaus. Olin varannut kirjan matkalukemiseksi ja onneksi luin sitä auton kyydissä, enkä julkisessa ajoneuvossa, sillä sydämeni särkyi jälleen ja Moyes paikkaili sitä omalla humoristisella tyylillään. Loppu ei ollut mieleeni, ellei sitten ole tulossa näiden kahden seuraksi kolmatta kirjaa. Tämä on kirjoitettu kaikille romantiikan ja rakkauden nälkäisille ja tietysti näin kevätaikaan kirja on sopivaa luettavaa muutenkin. Voi Lontoo, voi Lontoo, nyt voisin matkustaa keväiseen Lontooseen, kaupunkiin, jossa Loun suru hellitti. Lou on huippuhyvä ja huippukiva kirjan päähenkilö ja hänen perheensä on uskomaton, lue ihmeessä heidän hullutuksistaan.

Jojo Moyes, Jos olisit tässä ****
suom. Heli Naski, olet tehnyt ihanan suomennoksen.
Gummerus 2016
s. 447
After You 2015

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää
Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Annikan bloggaus
Annin bloggaus
Maijan bloggaus
Anuliinin bloggaus

Kevätjuhla pääsiäinen!

Hyvää pääsiäisen aikaa!

Rantatieltä, ojan laidasta pajunkissoja löydän.
Niillä minä pääsiäisenä koristelen pöydän.
Pehmeä on silitellä pajunkissan selkää.

 Noidat lentää luudallansa, eikö sisko pelkää?

Pikku-veikon keinuheppa kammarissa heiluu.
Isä laittaa pääsiäiseksi pihamaalle keinun.
Kukko kiekuu kanalassa talvet sekä kesät.
Kunpa tietäis, mistä löytäis pääsiäiskukon pesät.

Pesä pirttiin laitetaan, kun iltalamppu palaa.
Kukko käy munimassa keskiyöllä salaa.

– Marjatta Pokela –

Mhairi McFarlane: En minä vaan sinä

Delia seisoi liikahtamatta, ja puhelin painoi hänen kämmentään. Yhtäkkiä missään ei ollut järkeä. Hän tavasi ristiriitaista viestiä rivi kerrallaan samalla, kun hänen vatsansa teki voltteja.

"En tiedä mitä tehdä" lävisti hänen sydämensä.

Sitten olivat vielä suukot viestin lopussa. Paul ei ollut digitaalinen suukottelija. Delia oli onnekas, jos sai edes pienen x:n. Ja hän oli sentään Paulin lähin perheenjäsen.

Pelottavinta oli kuitenkin viestin intiimi sävy. Siitä kuultava ääni ei ollut Paulin, tai ei ainakaan sen Paulin, jonka Delia tunsi.

Nykyisin tekstiviestit ovat yllättäneet monia ihmisiä eri tavoin. Skotlantilaisen kirjailijan Mhairi McFarlanen En minä vaan sinä teoksen päähenkilö, punatukkainen Delia, sai vahingossa avomieheltään tekstiviestin, joka oli tarkoitettu miehen tyttöystävälle. Delialle siis selvisi samana iltana, kun hän vietti kymmenvuotisseurustelupäivää, se, että hänen miehensä petti häntä. Delia muutti vanhempiensa luokse asumaan ja miettimään mitä tehdä. Samoihin aikoihin myös työpaikan ilmapiiri kiristyi, joten Delia sanoi itsensä irti sieltä. Onneksi Lontoossa asuva ystävätär pyysi Delian luokseen asumaan ja oli aivan varma, että työpaikkakin löytyy heti.

Delia avasi suunsa ajatellessaan, että hänen päässään oli ehkä syntymässä syvällinen ajatus.

"Miten jatkan tästä? En voi käydä treffeillä. Ajattele nyt, stringit ovat palanneet, taivaan tähden. Näytän ne jalassa ihan isältäni."

Toivoisin, että jokaisella olisi samanlainen hyvä ystävä vastaavassa tilanteessa, kun kokee yhtä kamalan kriisin kuin Delia. Delialla ei ollut lapsia, joten hänen oli helppo lähteä kotiseudulta ja jättää kaiken taakseen sekä aloittaa alusta. Tosin ikää oli yli kolmenkymmenen, joten ei se niin helppoa ole sen uuden miesystävän löytäminen. Tosin Delia oli kahden vaiheilla palatakko takaisin petturimiehen luo vai jäädäkkö itsenäisen naisihmisen elämään Lontooseen. Ystäviäkin alkoi kertyä, mutta työpaikan pomo oli omituinen. Ex-miesystävä halusi hänet takaisin ja palaaminen olisi ollut helppoa.

"Uskomatonta, että olen sinkku! Olen ollut poissa markkinoilta niin kauan", Delia huokaisi ja otti mukavan asennon kiduksiaan myöten täynnä dim sumia. "Niistä ihmisistä, joiden kanssa makasin ennen Paulia, on niin kauan, ettei heitä lasketa."

En minä vaan sinä on Marian Keyesiä lainatakseni "Todella, todella nokkela ja hauska. Todellinen aarre." Tämä lainaus lukee kirjan kansikuvassa. Olen samaa mieltä. Tästä kirjasta tulee mieleeni Jojo Moyesin kirjat, mutta kirjailijoiden tyylilajit ovat erilaiset. Siinä kun Moyes saa minut itkemään ja nauramaan, niin Mhairi McFarlane sai minut hyvälle tuulelle. Tällainen kirja palauttaa lukujumiin vaipuneet aivosolut takaisin entistä pirtsakampina.

Mhairi McFarlane, En minä vaan sinä ****
suom. Hanna Arvonen
HarperCollinsNordic 2015
s. 415
It´s Not Me It´s You 2014

Kristan bloggaus
Lukuneuvojan bloggaus
Pauliinan bloggaus
Nooran bloggaus

Paula Hawkins: Nainen junassa

Brittiläisen Paula Hawkinsin esikoisteos Nainen junassa ampaisi heti myyntilistojen kärkeen sekä Yhdysvalloissa että Englannissa. Kirja on myyty 34 maahan ja siitä on tulossa elokuva. Rachel, Megan ja Anna ovat kirjan kertojaääniä. Jokaisella naisella on omat salaisuutensa, omat pelkonsa, omat ongelmansa ja jokainen heistä haluaa elämältään enemmän kuin mitä on saanut. Anna ja Megan ovat naimisissa ja kotona, Rachel on eronnut. Heitä jokaista yhdistää saman junaradan varrella asuminen.

Rachel kulkee joka päivä junalla saman reitin edestakaisin, hän on tehnyt sen jo vuosia ja tuntee radan jokaisen talon, pihan, ihmiset. Juna pysähtyy joka kerta samassa kohdin ja silloin Rachel näkee talon, jonka pihalla hän usein näkee rakastuneen näköisen pariskunnan. Hän on kuvitellut parille nimet ja mitä he tekevät työkseen. Jonkun ajan päästä hän näkee kyseisen naisen jonkun muun miehen kanssa ja pian hän näkee pihalla vain aviomiehen kurjan olemuksen. Junasta on mahdoton nähdä kaikkea, mutta Rachelilla on hyvä mielikuvitus. Pian hän näkee lehtien sivuilla kuvia kyseisestä naisesta, hän on kadonnut.

Megan on kokenut nuoruudesta lähtien kaikenlaista. Hänen elämänsä on sekaisin, vaikka ulospäin siinä ei ole mitään vikaa. Megan ei vain saa rakastavasta miehestä huolimatta elämäänsä kuntoon, vaan sekoilee kakenlaisiin juttuihin. Lopulta hänen miehensä saa Meganin kulkemaan terapiassa ja jotain apua hän sieltä saa.

Anna on paljon kotona vauvansa kanssa. Mies tekee pitkää päivää töissä ja kulkee kavereidensa kanssa harrastamassa. Anna pelkää kuollakseen, sillä heidän perhettä häiriköi eräs miehen entiseen elämään kuulunut ihminen. Anna ei uskalla mennä ulos, sillä henkilö on aina jossakin lähettyvillä. Lopulta hän saa tarpeeksensa ja tekee häirintäilmoituksen miehensä estelyistä huolimatta. Sitäpaitsi Anna on halunnut aina pois radan varrelta. Hän ei halua kuunnella junan pitämää meteliä. Saman kadun varrelta katosi myös nainen, joten talosta on pakko päästä pois.

Näitä kolmea naista yhdisti junaradan varrella asumisen lisäksi muitakin yhteisiä tekijöitä. Kirjassa oli mielenkiintoisia elementtejä, jokaisen naisen elämään kuului tämä sama junarata, sama juna ja liikkuminen tällä junalla. Juniin liittyvät ihmisvilinät junissa ja asemilla, joten elämä voi olla aika levotonta junan läheisyydessä. Näitä naisia yhdisti ihmisvilinästä huolimatta yksinäisyys, mutta heidän tapansa yrittää täyttää yksinäisyytensä oli erilainen. Kirjan loppua kohden jännitys tiivistyi, kuten hyvissä trillereissä on tapana. Kokonaisuutena trilleri oli hyvä ja kolmen naisen kertomana tarina soljui eteenpäin välillä hyvinkin agressiivisena, hyökkäävänä ja puolustavana sekä antautuvana kertomuksena. Tarina oli siinä mielessä hyvä, että rikoksella ja väkivallalla ei mässäilty, enemmänkin se pelko oli henkilöiden korvien välissä. Minulle oli melko piankin selvää, kuka kirjan rikollinen oli, sillä henkilömäärä pidettiin todella pienenä. Ei ollut juuri vaihtoehtoja. Lisäksi kirjassa väläyteltiin muistinpätkiä, mitä ehkä oli tapahtunut, joten eipä siinä paljoa tarvinnut miettiä. Itse arvostan brittiläistä poliisityötä ja rikosten tutkimusta kovastikkin, mutta tässä kirjassa se jäi kyllä aika heikoksi esitykseksi. Tämä olisi pitänyt olla minua kiinnostava psykologinen trilleri, mutta jotakin uupui.

Paula Hawkins, Nainen junassa ***
suom. Oona Timonen
Otava 2015
The Girl on the Train 2015

Osallistun kirjalla Marikan Seitsämännen taiteen tarinat-lukuhaasteeseen, kirjasta on tekeillä elokuva.

Kristan bloggaus
Katjan bloggaus
Kaisa Reettan bloggaus
Annikan bloggaus

Sarah Winman: Merenneidon vuosi

Ja kun hänen silmäluomensa sulkeutuivat, uni levitti siipensä hänen mielessään, ja tuosta unesta tallentuisi vihdoinkin kaksi kuvaa hänen mielensä portille: kuva hemppolinnusta, joka lentää haparoiden, mutta vapaana Thamesin yli sydän laulua tulvillaan. Kuva nuoresta miehestä tuijottamassa taivaanrantaan, joka ei lupaa mitään.

Ja sumukello valitti.

Englantilaisen näyttelijän ja kirjailijan Sarah Winmanin esikoisromaani oli nimeltään Kani nimeltä Jumala. Hänen sadunomainen toinen kirjansa on nimeltään Merenneidon vuosi. On vuosi 1947 ja Cornwallin rannalla asuva yhdeksänkymppinen Marwellous Way odottaa jotakin tapahtuva, joku on tulossa hänen luokseen. Marwellous tietää, sillä hänellä on sellainen kyky. Se joku on nuori lontoolaismies, Drake, jonka sydän on raskas toisen maailmansodan tapahtumista ja menetetystä rakkaudesta. Nähdessään ensimmäisen kerran Marwellouksen Drake luuli näkevänsä merenneidon, sillä vanhus ui niin kauniisti. Drake pelkäsi vettä.

Drake avasi silmänsä. Hän ei ollut varma, oliko aurinko laskemassa vai nousemassa, linnut lauloivat riehakkaasti. Naaman päällä oli lehtiä ja iholla tuntui kosteuden ja hyönteisten kihinää. Sieraimiin tunkeutui oksennuksen ja ulosteen haju. Vartalo ei liikkunut ja hengitys oli pinnallista. Hän ei tiennyt miksi itki, varmaankin siksi, että oli yhä hengissä. 

Marwellous hoiti Draken psyykkisiä vammoja ja Drake löysi rauhan joenpoukamasta ja meren horisontista. Marwellous kertoi pikkuhiljaa pitkää elämäntarinaansa ja lopulta Drake pystyi avautumaan ja kertomaan elämänsä synkistä hetkistä, jotka tuntuivat kehossa kipuina. Merenneidon vuosi on sadunomainen kirja, ja Marwellous uskoi äitinsä olleen merenneito. Kirjassa on paljon taianomaisia hetkiä, mutta myös niitä vaikeita kohtauksia, joita tarvitaan tasapainottamaan elämänkulkua. Kirjan tarinassa luonto ja meri ovat koko ajan läsnä eri vuodenaikoina. Meri antaa ja meri ottaa. Tämän kirjan lukijat saavat oranssinvärisen meritähden.

Hän luuli olevansa valmis, mutta tuo pieni ele sai itkun nousemaan kurkkuun: loppuaan lähenevä elämä. Hän veti äkkiä verhot takaisin auki lievittääkseen odottamatonta pakokauhuaan. Miten kaunista olikaan nähdä taas maanpäällisen elämän tutut ääriviivat!

Sarah Winman, Merenneidon vuosi ***
suom. Aleksi Milonoff
Tammi 2016
s. 312
The Year of Marwellous Ways 2015

Villiksen bloggaus

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Jääkukat peittävät lasin, ne ovat rumia, tekevät pilaa kesäniitystä, kuoleman kukkaset. Kuura levittäytyy kuin rikkaruoho ikkunanpuitteista hirsien saumoja pitkin seinälle. Pahin on ovi, sen raoista lumi työntyy sisään ja kehystää oviaukon kuin kalma, joka aikoo asettua torppaan asumaan.

Aki Ollikaisen esikoiskirjan nimi on Nälkävuosi. Kirjassa kerrotaan lokakuun 1867 ja huhtikuun 1868 välisestä ajasta Suomen suuriruhtinaskunnassa, katovuosien jälkeen, kun ihmiset kuolivat nälkään ja tauteihin. Taudit iskivät helposti nälän uuvuttamiin ihmisiin. Suomessa kuoli noin 150 000 ihmistä vuosina 1865-1868. Vuosi 1868 oli pahin. Pohjois-Suomen ja Itä-Suomen ihmiset kulkivat Etelä-Suomeen, osa Venäjälle. Nälän heikentämät ihmiset kulkivat jonoissa teitä pitkin ja osa kuoli matkalla. Ollikaisen kirja kertoo raadollisella tavalla pienen perheen kohtalosta katotalvena. Kirjaan on otettu mukaan varakkaampia ihmisiä, jotta lukija voi verrata hyvinvoivien ihmisten ja kuolemaisillaan olevan kansan kohtaloita toisiinsa.

Kuuluu hiljainen sihahdus, kun päreen palava pää saavuttaa veden kiulussa. Vaimea valo jaksaa piirtää Juhanin varjon seinähirsiin, kun hän kohottautuu makuusijaltaan, nostaa Marjan mekkoa, laskee kätensä tämän polvelle ja työntää jalat erilleen.

Pienen torppariperheen isä Juhani jäi kuolinvuoteelleen, kun äiti-Marja päätti lähteä lastensa kanssa Pietariin. Toinen lapsista oli vielä kannettava lapsi. Pakkastalvessa eteneminen ilman rahaa oli vaikeaa, mutta isännät armahtivat häntä hänen lastensa vuoksi. Taloissa, joissa he yöpyivät, annettiin matkalaisille vesivelliä ja pelättiin heidän tuovan tauteja tullessaan.

Työtä ihmisille pitää järjestää. Jos heidän laariinsa aletaan viljaa vastikkeetta kaatamaan, sille ei pohjaa näy. Meidän päällimmäinen velvollisuutemme on työn järjestäminen niille, joilla ei ole tointa.

Ylläoleva lainaus on Nälkävuosi teoksen senaattorin apulaiskamreerin suusta. Tämä voisi olla tämän päivän hallituksen puhetta yhtä hyvin, mutta en sen kummemmin halua sohaista muurahaiskekoa politiikkaan sekoilemalla. Nälkävuosien aikana hallitus antoi kauppiaille tehtäväksi hankkia viljaa jaettavaksi ihmisille, mutta sitähän ne eivät tehneet.

- Mitään viljaa ei ehditty hankkia. Ja yhtä hyvin sinä voisit kehottaa pappia antamaan ihokkaansa lähimmäiselleen kuin pyytää kauppiasta ruokkimaan köyhiä, Teo sanoo.

Ylläoleva kirjan lainaus käy jälleen toteen, kun kauppiaat laittavat lukkoja roska-astioihin nykypäivänä, jotta ihmiset eivät voi hakea ylijäänyttä ruokaa roskista. En voi ymmärtää sitä miksi vanhenevaa ruokaa ei voi jakaa tarvitseville, vaan se ruoka pitää viedä kaatopaikoille. Onhan tietysti suuret määrät hienoja kauppiaita olemassa, jotka antavat järjestöille ruokaa, sillä Suomessa on tarve jakaa ruokaa ja se lisääntyy koko ajan, sillä työttömyys kasvaa ja maahanmuuttajien määrä kasvaa. Köyhien osuus lisääntyy tänä päivänä, sillä nyt ei leikata pieniä määriä tuesta pois, vaan nyt armoton karsintakone leikkaa suurella teholla.

- Niin. Olenko minä sitten ollut susien vai lampaiden ympäröimä, en tiedä. Todellisia vaihtoehtoja sille taloudenpidolle ei ollut. Ei kukaan pystynyt ennustamaan tällaista tuhoa. Jos nyt olisin samassa tilanteessa kuin vuosi sitten, en tekisi mitään toisin, senaattori sanoo.

Aki Ollikaisen Nälkävuosi, englanniksi White Hunger, on valittu ensimmäisenä suomalaisena kirjana Man Booker International Prize - ehdokkaaksi tänä vuonna. Ehdokkaita on 13 ja niistä valitaan 14.5.16 kuusi ehdokasta, josta valitaan voittaja. Nälkävuosi oli julkaisuvuonna Finlandiapalkintoehdokas. Blogistania valitsi kirjan vuoden parhaimmaksi suomalaiseksi kirjaksi 2012. Nälkävuodesta on myös valmisteilla elokuva.

Suosittelen tätä historiallista teosta kaikille lukijoille, kirja on klassikko. 

Aki Ollikainen, Nälkävuosi ****

Siltala 2012 viides painos

s. 140

Ollikainen Aki: Musta satu

Osallistun kirjalla Marikan Seitsämännen taiteen tarinat-lukuhaasteeseen.

Kirjasta on postattu ahkerasti täällä bloggerissa mm. Sara,  Elina, Booksy, Jonna, Laura, Katja, Omppu, Kaisa Reetta ja Katri.

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

Koska kukaan talonväestä ei syystä tai toisesta sopinut lahjojentuojaksi, jäljelle jäi vain joulupukki. Hän tulisi taas vajaan viikon päästä käymään, ja saadakseni kysymykseen lopullisen ratkaisun olin jo aikaa sitten päättänyt napata hänet. Tieteen avulla.

Kanadalaisen Alan Bradleyn riemastuttavan Flavia de Luce-sarjan neljäs osa on Filminauha kohtalon käsissä. Filminauha jo kertoo lukijoille, että kirjan kuvioihin kuuluu elokuvia. Flavian isällä on jatkuvasti taloudellisia ongelmia, koska hän ei käy töissä, vaan viettää englantilaiselle yläluokkaiselle herrasmiehelle sopivia vapaapäiviä. Kartano, jossa he asuvat kuului kadonneelle Flavian äidille, joten jostakin syystä sitä ei voi myydä, jota ihmettelen, mutta jollakin keinoin isä löytää rahaa, jotta he pystyvät ylläpitämään yläluokkaista elämää ja maksamaan palkat parille palvelijalle, rouva Mulletille ja Doggerille. Tässä kirjassa isä on vuokrannut osan kartanosta filmiväelle, jotka tulivat joulun ajaksi tekemään elokuvaa ja asuivat kartanossa.

Loistavista näyttelijänlahjoistaan huolimatta hän ei onnistunut peittämään pienoista yökkäysrefleksiä, jonka huomasin hänen kurkussaan.

"Minä arvasin että pitäisitte siitä!" rouva Mullet kiekaisi.

"Valitettavasti minun täytyy olla tyly ja pidätellä itseäni", Phyllis Wyvern sanoi, työnsi lautasen reippaalla eleellä kauemmas ja nousi seisomaan. "Minusta tulee oikea porsas aina kun on tarjolla kakkua, ja siinä ei mene kuin päivä kun laardikakku siirtyy huulilta lanteille. Uskon että ymmärrätte."

Englantilaisessa pikkukylässä asuva Flavia on oikea ihmelapsi, sillä hän hallitsee kokonaista laboratoriota, joka kuului hänen edesmenneelle sukulaiselleen. Tämä Tar-eno oli myös kirjannut ylös kaikenlaisia kemiallisia kokeita, joita Flavia kokeili uhkarohkeasti. Nyt hän aikoi saada kiinni joulupukin ja sitä varten hän keitti ihmeliimaa, jota sitten levitti katolle ja piippujen ympärille. Joulupukkihan kulkee Englannissa piipun kautta. Mutta niinhän siinä kävi, että Flavian liimaan tarttui kiinni eräs henkilö, mutta siitä tarkemmin sitten kirjan sivuilla, ei spoilata lukijoilta kaikkea.

Pitäisikö minun päättelemällä löytää se salattu rakkaus, jota siskoni tunsivat minua kohtaan? En keksinyt mitään muuta syytä heidän julmuudelleen. Mitä pahaa olin heille tehnyt? No, olinhan minä antanut heille myrkkyä, mutta vain vähän - ja aina kostotarkoituksessa. En ollut koskaan, tai melkein koskaan, aloittanut riitaa. Olin aina ollut viaton...

Kirjan parhaimpia kohtia ovat tietysti sisarelliset riitelyt ja pienet sovinnonyritykset. Flavian perheessä ei kukaan harrastanut hellyyttä ja halailua, mutta sitäkin enemmän piikittelyä ja ilkeilyä. Flavia oli onnensa kukkuloilla, kun hän ystävystyi maailmankuulun näyttelijän kanssa ja näyttelijä oli jopa kuullut hänestä. Flavia oli mainittu lehdessä, kun hän oli auttanut poliisia ratkaisemaan murhan. No mitäpä Flavia ei osaisi, kun pieni pää on täynnä uteliaisuutta, nokkeluutta, rohkeutta ja päättelykykyä. Niistä koitui tässä kirjassa myös ongelmia, mutta sarja jatkuu ja Flavia voi hyvin.

Alan Bradley, Filminauha kohtalon käsissä *****
suom. Maija Heikinheimo
Bazar 2016
s. 314
I Am Half-Sick of Shadows

Bradley Alan: Piiraan maku makea
Bradley Alan: Kuolema ei ole lasten leikkiä
Bradley Alan: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Ullan,  Juhan ja Kirsin bloggaukset Flavia De Lucen seikkailuista elokuvaväen keskellä.
Osallistun kirjalla Marikan Seitsemännen taiteen tarinat haasteeseen, sillä kirjassa katsotaan elokuvia ja aiotaan filmata elokuva, jopa kirjan nimessä on filminauha.

Jens Andersen: Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä

Voi, minä niin haluaisin, että saisit olla iloinen eikä poskillasi olisi niin paljon kyyneleitä. Mutta on hyvä, että pystyt tuntemaan jotain ja murehtimaan muita ja ajattelemaan surullisia ajatuksia, ja juuri sen takia tunnenkin olevani sinun sukulaissielusi. Vaikeimpia aikoja ihmisen elämässä ovat, luullakseni, varhaisnuoruus ja vanhuus. Muistan oman nuoruuteni hirvittävän alakuloisena ja vaikeana.

Ylläoleva lainaus on Astrid Lindgrenin kirjeestä 13-vuotiaalle Saralle 70-luvulla. Tanskalainen Jens Andersen  aloitti elämäkertakirjan Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä Astridin kirjeenvaihdosta. Astrid Anna Emilia Lindgren os. Ericsson (1907-2002) oli intohimoinen kirjeiden kirjoittaja ja kirjeet olivat pitkiä, niin myös Saran saamat kirjeet. Sara haki apua kirjailijalta oman elämänsä murheisiin, niin kuin monet tuhannet muutkin ihmiset. Kirjailija sai elinaikana noin 75 000 kirjettä. Niitä säilytetään Ruotsin kuninkaallisen kirjaston Astrid Lindgren-arkistossa Tukholmassa. Tässä kirjassa on käytetty ennen julkaisemattomia kirjeitä ja lukuisia päiväkirjaotteita.

Kirjeitä alkoi tulla heti, kun Peppi-trilogia julkaistiin 1940-luvulla. Peppi vastusti selkeästi väkivaltaa ja julkaistiin toisen maailmansodan aikana. 1980-luvulla kirjailija palkkasi päätoimisen sihteerin hoitamaan ihailijapostiaan. Jens Andersenin mielestä 70-luvulta alkaneeseen hyökyaaltomaiseen kirjetulvaan oli syynä Veljeni, Leijonanmielen ilmestyminen 1973, Pomperipossan jupakka 1976, kun kirjailija kapinoi veropolitiikkaa vastaan ja saksalaisten kirjakauppiaiden rauhanpalkinto 1978.

Kirjallisuuden vihaa tihkuvissa lapsuudenkuvauksissa oikein vilisee näitä kotityranneja, jotka ovat pelotelleet lapsensa tottelemaan ja alistumaan ja enemmän tai vähemmän tuhonneet heidän elämänsä. Onneksi ei pelkästään sitä tyyppiä. Onneksi on aina ollut vanhempia, jotka ovat kasvattaneet lapsensa rakkaudella ilman väkivaltaa. Mutta vasta tällä vuosisadalla vanhemmat ovat yleisemmin alkaneet kohdella lapsia vertaisinaan ja antaneet heidän persoonallisuutensa kehittyä vapaasti demokraattisessa perheessä ilman alistamista ja ilman väkivaltaa. Eikö silloin ole syytä huoleen, kun yhtäkkiä aletaan vaatia paluuta vanhaan, autoritääriseen järjestelmään?

Ylläoleva lainaus on Astridin puheesta Frankfurtissa, kun rauhanpalkinto annettiin hänelle juhlavassa seremoniassa. Järjestäjät halusivat nähdä hänen kiitospuheensa etukäteen ja kieltäytyivät siitä ja kehottivat häntä sanomaan vain lyhyesti "kurz und gut". Lindgren vastasi, että paikalle tulee silloin joku henkilö suurlähetystöstä vastaanottamaan palkinnon ja kiittää niin lyhyesti kuin he toivovat. Kirjailija sai pitää puheensa Frankfurtissa ja vastustaa väkivaltaa.

Astrid Lindgren sai lukuisia palkintoja kirjoistaan. Hänen ensimmäinen julkaistu kirjansa oli Britt-Marie lätter sitt hjärta (Riitta-Maija keventää sydäntään)1944, joka voitti kirjapaino Rabén & Sjögrenin lastenkirjakilpailun toisen palkinnon. Jo ennen sitä kirjailija oli lähettänyt Peppi Pitkätossu-käsikirjoituksen Bonniersille ja saanut kieltävän päätöksen. Vuonna 1945 Peppi Pitkätossu voitti Rabén & Sjögrenin lastenkirjakilpailun ja aloitti maailmanvalloituksen. Samalla konkurssikypsä kustantamo pääsi jaloilleen ja sai vielä kirjailijasta uuden kustannustoimittajan kustantamolle. Bonniers yritti vuosikausia saada kirjailijan oman kustantamonsa leipiin, mutta Lindgren pysyi uskollisena omalle kustantamolleen ja jäi eläkkeelle sieltä.

Astrid Lindgren eli pitkän elämän ja toimi eläessään minun mielestä monen hyvän asian puolesta. Ensiksikin hän kirjoitti hyviä lastenkirjoja, jotka eivät moralisoineet tai määräilleet lapsia, joten kirjat eivät ole pelkästään klassikoita, vaan ne ovat moderneja klassikoita. Kirjojen sanoma ei vanhene. Kirjoissa ja lehtinovelleissa käsitellään köyhyyttä, isättömyyttä, äidittömyyttä, lasten ja vanhempien suhteita, sisarussuhteita, luontoa, eläimiä, väkivallattomuutta ja auttamista. Kirjoista löytyy myös vaikeita ja kipeitä asioita kuten kuolemaa ja vanhempien eroa.

Toiseksi kirjailija oli hyvin tietoinen yhteiskunnan epäkohdista, joita vastaan hän kamppaili mm. lehtikirjoituksilla. Kolmanneksi hän harrasti hyväntekeväisyyttä ja tyttärensä mukaan äiti lahjoitti ainakin miljoona euroa hyväntekeväisyyteen avustusjärjestöille ja ihmisille, jotka pyysivät häneltä rahaa. Se on iso raha kirjailijalta, vaikka olisikin maailmankuulu.

Jens Andersen on kirjoittanut hyvin kattavan elämäkerran kirjailija Astrid Lindgrenistä. Kirja sisältää runsaasti mustavalkokuvia koko elämän ajalta. Koulukuvasta voi bongata lettipäisen Astridin, joka jo silloin erottui muista sillä, että hän oli ainoa joka oli pystyssä ja heilutti kättä. Astridin kotikylä oli Vimmerby Itä-Smoolannissa ja alkuun hän kirjoitti kirjojensa puhekielen Smoolannin murteella. Astrid oli kylän ensimmäinen tyttö, joka leikkasi hiuksensa polkkatukaksi vuonna 1924. Muutakin juorunaihetta Astrid järjesti, mutta siitä voi jokainen kiinnostunut lukea tästä kirjasta. Peppi Pitkätossu on aina ollut yksi lempikirjoistani ja hän on sellainen voimahahmo, jota olen seurannut omassa elämässäni. Kiitokset Astrid Lindgrenille niistä lukuisista kirjoista, joita hän on kirjoittanut lapsille ja lapsenmielisille. Tähtien loistoa sinne pilvenreunalle.

Jens Andersen, Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä *****
suom. Kari Koski
WSOY 2015
s. 418
Denna dagen, ett liv. En biografi över Astrid Lindgren

Ullan bloggaus
Maijan bloggaus
Raijan bloggaus

Sarita Skagnes: Vain tytär (Naistenpäiväpostaus)

Hyvää naistenpäivää!

Halusin postata naistenpäivänä hieman vakavammasta aiheesta, joten kirja, jonka valitsin on Sarita Skagnesin omaelämäkerta Vain tytär. Sarita Skagnes on käyttänyt aikuiselämänsä tyttöjen ja naisten oikeuksien puolustamiseen, varsinkin oikeuteen päättää omasta elämästä. Kirjan tuotot menevät hyväntekeväisyyteen, Suomessa Plan Suomi-järjestölle, joka auttaa puutteenalaisia lapsia ja antaa heille voimia tulla itsenäisiksi, arvokkaiksi ihmisiksi.

"Naiset kamppailevat isojen ja pienten asioiden parissa, mutta monien on taisteltava säilyäkseen hengissä siitä hetkestä lähtien, kun he syntyvät tähän maailmaan. Joidenkin on taisteltava olemassaolostaan jo äitinsä vatsassa, jossa monet kuolevat, koska vanhemmat haluavat pojan eivätkä tyttöä. Minä olen yksi näistä naisista, ja siksi päätin kirjoittaa oman tarinani. Ja myös siksi, että minulla oli voimaa päästä irti kurjuudestani."

Sarita Skagnesin kirjan osa yksi on nimeltään Elämäni helvetissä. Sarita Skagnes syntyi intialaisen perheen kolmantena tyttönä, vaikka ennustusten mukaan hänen olisi pitänyt olla poika. Isä yritti tappaa hänet, terveen tyttövauvan, mutta isovanhemmat veivät vauvan kylän kätilön luokse turvaan. Nähtyään ensimmäisen kerran tyttärensä kahdeksan viikon ikäisenä, isä peitti vauvan nenän ja suun, kunnes vauva lakkasi hengittämästä ja isä luuli hänen kuolleen. Onneksi vauva oli alkanut jälleen hengittää ja isoäiti oli hänen turvana. Sen jälkeen vauva olisi kuollut aliravitsemukseen, koska häntä ei ruokittu, mutta onneksi naapuruston ystävälliset naiset hoitivat ja ruokkivat kolme ensimmäistä vuotta tuota epätoivottua vauvaa, jota ei merkitty edes syntyneiden listaan. Häntä ei siis ollut olemassa. Hänet voitiin tappaa milloin tahansa.

Olin arvoton.

Kolmivuotiaana Sarita passitettiin tädin palvelijaksi. Jos hän ei selviytynyt kotitöistä, täti pieksi hänet. Täti ei ollut ainoa pahoinpitelijä, vaan siihen osallistuivat myös perheen pojat ja lopulta se muuttui raiskauksiksi.

Yhdentoista vanhana Sarita muutti isovanhempien luokse asumaan ja toimimaan heidän palvelijana. Kerran vuodessa oikea isä saapui Norjasta, jonne muu perhe oli muuttanut asumaan monta vuotta aiemmin. Nuo ajat olivat kauhun aikoja, sillä isä hakkasi koko ajan tyttöä ja lopulta hän raiskasi tytön. Hänen mielestään tytär oli huora. Isovanhemmat pakottivat isän viemään tyttären mukanaan Norjaan, koska oli häpäissyt suvun. Perhe sai Norjaan ilmaisen kotipalvelijan, jota sai haukkua ja hakata mielinmäärin, lisäksi isä sai uuden uhrin kotigalleriaansa. Kaikki muut hän oli pelotellut ja alistanut mielivaltaansa.

Intiassa olin arvoton, valkoihoisten maassa olin rättipää ja mutakuono.

Tämä kirja on hyvin tärkeä kirja naisten asemasta tällä maapallolla. Jokaiselle olisi hyväksi lukea Sarita Skagnesin tarina omasta helvetistä, jonka hän joutui kokemaan, koska syntyi tyttönä. Hänen hyväksi koitui hänen halu päästä irti kurjuudesta ja ainoa keino oli opiskella. Opiskelun ohella hän hoiti ison perheen kotityöt ja kulki töissä. Isä vei palkkarahat. Lopulta hän tutustui aikuisena  norjalaiseen mieheen ja ystäviin, jotka lupasivat auttaa häntä pääsemään irti perhehelvetistä. Lähdöstä seurasi kaikkea pahaa, mutta sen voi lukea kirjasta. Haluan toivottaa Sarita Skagnesille voimia omassa arvokkaassa työssään avustusjärjestöissä, joiden avulla autetaan tyttöjen ja naisten asemaa.

Maailma on paha paikka, mutta me voimme kaikki olla mukana auttamassa. Älä ummista silmiä ja korvia. Sarita Skagnes lopetti hiljaisuuden ja tuli rohkeasti esille tappouhkauksista ja -yrityksistä huolimatta. Tähtikimallusta arvokkaalle työllesi Sarita. *****

Vaikka tarinani on surullinen, olen täynnä rakkautta.

Sarita Skagnes, Vain tytär
suom. Henry Tanner
Tammi 2010
s. 235
alkuperäisteos Bare en datter 2007

Intian väestöstä puuttuu systemaattisen sukupuolisyrjinnän vuoksi 50 miljoonaa tyttöä tai naista.
Joka viidennen tytön syntymä jää rekisteröimättä.
Noin joka viides punjabilaistyttö on jäänyt syntymättä tai on surmattu vauvana.
Yli puolet tytöistä kuolee ennen 15-vuotispäiväänsä Intiassa aliravitsemukseen, sairauksiin ja kaltoinkohteluun.
Puolet intialaistytöistä aloittaa peruskoulun, mutta 60% lopettaa kesken 6-16-vuotiaana.
45% intialaistytöistä on joutunut ruumiillisen kurituksen kohteiksi koulussa. Tytöt eivät ilmoita väkivallasta mihinkään, joten kotiväkivaltaa ei tiedetä.
Intiassa joka vuosi noin puoli miljoonaa uutta lasta joutuu seksityöhön. Tytöt ovat alttiimpia raiskauksille, ihmiskaupalle ja seksuaaaliselle hyväksikäytölle.
Joka kahdeksas intialaistyttö menee naimisiin alle 15-vuotiaana. Joka yhdestoista 15-19-vuotias intialaistyttö on äiti.
Intiassa tapetaan keskimäärin 19 naista päivässä avioliitto-ongelmien vuoksi. Surmaaja on aviomies, miehen perheenjäsen tai naisen oma sukulainen.
Kaksi kolmesta pahoinpidellystä ja hyväksikäytetystä naisesta yrittää itsemurhaa. 

Lue lisää tilastotietoja Sarita Skagnesin Vain tytär teoksesta.

Petri Tamminen: Meriromaani

 

 

 

Petri Tamminen on minulle jälleen uusi suomalainen kirjailijatuttavuus luettuani hänen lyhytproosateoksensa, jonka nimi on Meriromaani. Kirjan kansikuva ja nimi kuvaavat todella hyvin tätä purjelaiva-aikakauteen sijoittuvaa ja merimieselämää kuvaavaa kirjaa. Luin viime viikolla hiukan vastaavan teoksen, joka oli Milla Keräsen Kapteeni. Kapteeni sijoittui 1700-luvulle, mutta Meriromaanin aikana oli jo höyrylaivoja ja junia, joten kirja sijoittuu myöhäisempään ajankohtaan. Koska asun nykyisin Turussa, on lähiseutu ja saaristo tullut tutuksi ja niistä puhuttiin kirjassa. Kirjan päähenkilö Vilhelm Huurna kävi Turussa Merikoulun ja asui vetoisessa kortteerissa Linnankadulla.

Joulukuussa Merikoulun oppilas Vilhelm Huurna matkusti kotipuoleen Askaisiin tervehtimään äitiä ja isää. Hän istui tuvassa uusi puku yllään ja esitti itseään. Hän kävi tervehtimässä myös Askaisten isäntiä ja neuvottelemassa heidän kanssaan laivasta, jonka isännät olivat luvanneet hankkia ja jonka päälliköksi he hänet nimittäisivät kunhan hän saisi koulunsa päätökseen, ja heidän seurassaan hän esitti jotakuta ihan toista.

Petri Tammisen Meriromaanin päähenkilö Vilhelm Huurna on mielenkiintoinen hahmo, voisi sanoa jopa välistä surkuhupaisa. Jotenkin tuli mieleeni kirjan sävystä ja päähenkilöstä mustavalkoinen mykkäelokuva, sillä kirjassa ei juuri puhuttu. Ehkä pisimmät puheet olivat Askaisten isäntien kehupuheet Vilhelm Huurnasta, mutta varsinaista dialogia ei käyty. Yhden isännän luona Vilhelm kävi myöhemmin joka sunnuntai vieraisilla, mutta sielläkään ei puhuttu, oltiin hiljaa vaan. Kuvasiko kirjailija ehkä syvemmän tulkinnan mukaan suomalaista puhumattomuutta tällä kirjalla. Ei tarvita puhetta, kun selviää ilmankin.

Kaikkein yllättävintä oli kuitenkin se, kuinka samanlaisena asiat elämässä toistuivat ja kuinka vähän hän siitä oppi. Hän oli tehnyt kaikki virheensä moneen kertaan ja yhtä monta kertaa niitä hävennyt. Jos hän hetken uskoi, että hän oli nyt kokenut mies ja osasi jo ottaa rauhallisesti ja saattoi itse valita suhtautumisensa maailmaan, maailma todisti hänelle heti, että se ei pitänyt näitä hänen suhtautumisiaan minään.

Kirjan tarina on yhden miehen elämäntarina merillä eri laivojen päällikkönä. Tammisen Meriromaani on täynnä mustaa huumoria ja elämän totuuksia, jotka oli sovitettu elämänmakuisen tarinan juonikuvioihin kuin mausteina. Meriromaani on Tammisen kymmenes romaani ja seuraavaksi taidan perehtyä hänen Enon opetuksiin.

Petri Tamminen, Meriromaani ****

Otava 2015

s. 141

Mons Kallentoft & Markus Lutteman: Zack

Vanhin naisista tuijottaa miestä, suoltaa edelleen kovalla äänellä sanoja, joita mies ei ymmärrä, ja ravistaa yhteen liittämiään käsiä edessään kuin rukoilisi hurmoksessa. Ihan kuin siitä olisi jotain apua.

Pidän valtavasti Mons Kallentoftin Malin Fors-dekkarisarjasta. Nyt hän on kirjoittanut Markus Luttemanin kanssa vielä väkivaltaisemman dekkarin Zack, jonka pääosassa on Tukholman poliisin erikoisyksikön 27-vuotias nuori kyky Zack Herry, ja josta ilmeisesti tulemme kuulemaan useamman kirjan verran. Zackilla on tumma tausta, sillä molemmat vanhemmat ovat kuolleet, isä toimi henkivartijana ja äiti poliisina. Varmaan jossain vaiheessa selviää Zackin äidin murhaaja, sillä nyt murhaa raoteltiin. Pääosassa oli Tukholman hieromalaitosten työntekijöitä tappanut sarjamurhaaja tai -murhaajat. Pinnalle nostettiin naisviha, rasismi ja maahanmuuttajavastaisuus, sillä kaikki kuolleet olivat thai-naisia, jotka lopulta paljastuivat...

Hän ummistaa silmät ja kuuntelee liikenteen unettavaa ääntä, mutta hänen päässään sinkoilee ajatusten ja muistikuvien sirpaleita. Hän näkee edessään luotien silpomat naiset. Sukayana Prikonin auringossa välkkyvän stiletin. Hän kuulee Denizin kirkaisevan ja näkee työparinsa verisen kaulan. Tuntee miten ruumis reagoi muistoihin, miten sydämen lyönnit tihenevät.

Zack ei pysty nukkumaan. Yöt ovat hänelle painajaisia täynnä. Aluksi hän sai kaveriltaan pillereitä, että pystyi nukkumaan, mutta niiden vaikutus ei riittänyt, aivot ja keho vaativat lisää. Valvominen, aineet ja poliisityö eivät sovi yhteen. Malin Fors oli alkoholisti, valvoi yöt ja kuuli henkiolentojen puheita ja painoi poliisityötä tuntikausia pitempään kuin muut. Zack on samanlainen, mutta hänen huumeensa ei ole alkoholi. Aineiden lisäksi Zackilla on kakenlaisia muitakin paheita, mutta niistä voivat kiinnostuneet lukea tämän kirjan tarinasta.

Oven takaa kuuluu nyt römeitä ääniä. Joku työntää avaimen riippulukkoon. Tulija nostaa salvan syrjään ja valaisee sitten taskulampulla koloa, jossa tytöt ovat. Nyt on heidän vuoronsa kirkua.

Kallentoft ja Lutteman ovat kirjoittaneet todella raakuuksia täynnä olevan dekkarin. Dekkarista ei ole unohdettu ketään, sillä työpari on maahanmuuttajataustainen nainen, joka seurustelee naisen kanssa, paras kaveri on rikollinen, naisystävä on rikas ja älykäs, erään työkaverin nimi on suomalainen ja samoin erään rikollisen. Löytyy ihmiskauppaajia, moottoripyöräjengiä ja muita enemmän ja vähemmän omaan asiaansa vihkiytyneitä kansalaisia, joita yhdistää hieromalaitokset ja niihin liittyvät oheispalvelut. Rikollispiireissä niin kuin muissakin piireissä ei paljon kannata astua muiden varpaille.

Zack ja Deniz työkavereineen saivat paiskia vauhdikkaasti  töitä saadakseen selville sarjamurhaajan/murhaajat. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ja kaikenlaista välienselvittelyä oli niistä pitäville runsaasti. Zack, en vielä ihastunut sinuun, mutta annan sinulle mahdollisuuksia. ***

Täällä, ränsistyneessä navetassa metsän keskellä, susille syötettiin ihmislihaa.

Mons Kallentoft ja Markus Lutteman, Zack
suom. Sari Karhulahti
WSOY 2016
s. 471
Ruotsinkielinen alkuteos Zack 2014

Kallentoft Mons: Sydäntalven uhri; Suvisurmat; Syyskalma ;Kevätkuolema 
Kallentoft Mons: Viides vuodenaika
Kallentoft Mons: Vesienkelit


Annikan postaus

Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet

Lunta ei satanut enää, ilma oli häikäisevän kirkasta ja kristallista, ällistyttävän selkeää; jos kuvaa säädettäisiin vielä aavistuksenkin kirkkaammalle, hän voisi varmasti erottaa jokaisen erillisen atominkin ympärillään. Tuntui kuin maisema olisi leijunut, sillä näkymä oli niin tarkka ettei se tuntunut enää todelliselta.

Lontoossa asuva Rosamund Lupton on jälleen näyttänyt kirjalliset kykynsä ja saanut aikaiseksi hyisen trillerin suoraan Alaskasta. Tämän pakkolukeaheti jännityskirjan nimi on Hiljaisuuteen hävinneet, enkä spoilaa lukijoilta löysivätkö kirjan päähenkilöt Yasmin ja Ruby sen mitä etsivät, vai hävisivätkö  he Alaskan armottomaan erämaahan. Yasmin ja Ruby saapuivat Skotlannista Yhdysvaltoihin ja lensivät Alaskaan Fairbanksin lentokentälle. Perheen isä oli kuvausmatkalla Alaskassa ja asui inuiittiheimon kylässä. Lentokentällä ei näkynyt isää, vaikka hän oli luvannut tulla vastaan. Häneen ei saanut myöskään yhteyttä millään laitteella, ja säätila vain paheni. Lentokoneet eivät enää lentäneet lähemmäs inuiittikylää, joten Yasmin ja Ruby hakivat vaihtoehtoisia kulkuneuvoja ja päätyivät ison rekan kyytiin.

Pimeys oli epäinhimillistä. Yasminin silmät eivät erottaneet mustasta yhtään mitään. He olivat ajaneet neljä tuntia, eikä hän enää etsinyt taivaanrannasta kaukaisten kaupunkien tai kylien hehkuvia kehiä, koska täällä ei ollut kaupunkeja tai kyliä. Pilvet muodostivat barrikadin maapallon ympärille, joten edes tähdet ja kuu eivät valaisseet heitä; mikään ei läpäissyt tätä raskasta pimeyttä, paitsi ajovalot.

Inuiittikylässä oli tapahtunut jotakin, mutta silti Yasmin ja Ruby halusivat jatkaa matkaa tunnista toiseen. Matka edistyi hitaasti, sillä tiet olivat liukkaita ja jyrkkiä. Lopulta matka jatkui ilman rekkakuskia, ja säätila ennusti myrskyn saapumista. Yasmin oli huomannut takaa-ajajan perässä, joka pysähtyi, kun hekin pysähtyivät ja kun he pyrkivät kääntymään takaisin, ei takaa-ajaja päästänyt heitä kääntymään. Matkan oli vain jatkuttava hyytävässä kylmyydessä ja myrskyssä. Yasmin ei ollut nukkunut kahteen vuorokauteen ja hypotermia uhkasi heitä molempia.

Äkkiä pimeys hälveni. Raju tuuli oli puhaltanut pilvet erilleen ja paljasti vuoret. Hämärässä Yasmin näki miten korkeita ne olivat, ja hän näki myös suoraan alaspäin putoavan jyrkänteen vain metrin päässä tiestä. Hän toivoi pimeyttä takaisin, jotta hänen ei tarvitsisi nähdä tätä väkivaltaista maastoa, goottilaisen kauhutarinan näyttämöä, jossa ei ollut mitään pehmeää tai suotuisaa ja joka kutisti hänet aivan olemattomaksi.

Hiljaisuuteen hävinneet on jälleen ihan erilainen kirja kuin aiemmat kirjat Sisar ja Mitä jäljelle jää. Nyt pääosassa on Alaskan mahtava luonto, jonka koen kirjan välityksellä mahtavana elementtinä, ihmistä suurempana voimana. Kirjaan luo pehmeyttä kirjan päähenkilöt äiti ja tytär. Lupton on luonut hellyttävän vastakohdan voimakkaalle talviympäristölle, kauniin, naisellisen Yasminin ja pienen Rubyn pärjäämässä ihan kahdestaan luonnonvoimia ja vainoajia vastaan. Kirja on huikea lukuelämys, mielestäni paras näistä kolmesta Luptonin teoksesta, jotka olen lukenut. Kolmelle kuulle *****

Rosamund Lupton, Hiljaisuuteen hävinneet

suom. Outi Järvinen
Gummerus 2016
s. 320
The Quality of Silence 2015

Rosamund Lupton: Sisar
Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää

Leena Lumin bloggaus
Jennin bloggaus
Kaisa Reettan bloggaus
Arjan bloggaus
Annikan bloggaus
 
Osallistun kirjalla Suketuksen Kansojen juurella-lukuhaasteeseen. Kirjassa kerrotaan inuiittiheimosta ja heidän nykyaikaisista elinolosuhteista.

Milla Keränen: Kapteeni

Pappi heitti kolmasti hiekkaa arkulle, ja minä käänsin katseeni alas kirkontörmää niin, että saatoin nähdä jokivarren. Sinne meidän olisi pitänyt laskea Anders, ei multaan. Andersin olisi pitänyt saada olla meren oma, kuten minä halusin kerran olla. Me kuuluimme merelle.

Milla Keräsen toinen romaani Kapteeni on myös historiallinen teos ja sijoittuu 1700-luvulle, puisten purjelaivojen aikakaudelle. Aikakaudelle, jolloin Suomesta lähdettiin pitkille matkoille hakemaan tavaroita, mausteita, silkkiä, kirjoja ja alkoholituotteita, ylipäätään tavaroita, joita ei Suomessa valmistettu. Osa purjehti itämerellä, mutta osa lähti kauemmas Espanjaan ja osa jatkoi matkaa jopa Intiaan. Kirjan toinen päähenkilö, Johan, matkasi Intiaan ja oli vuosikausia merimatkoillaan. Kotona häntä odotti kauppa ja kauppaa yritti pitää pystyssä hänen nuori vaimonsa Greta. Johan haki vaimonsa Tammisaaresta ja suututti samalla porvoolaiset kauppiaat, kun ei heidän tyttönsä kelvanneet vaimoksi. Yhteistyötä tehtiin naittamalla tytöt sopiville kauppakumppaneille, mutta Johan ei ymmärtänyt tekonsa seurauksia. Näistä joutui yksin vastaamaan nuori Greta, sillä kauppiaat eivät hyväksyneet häntä, ja itse kauppias seilasi pitkin valtameriä.

Greta syleili vettä ja antoi sen kietoutua joka sopukkaansa. Meri kosketteli häntä hellästi, ensin kylmin ja sitten lämpimin sormin. Greta painoi suudelmia syvälle sinivihreään viileyteen ja hänen huuliaan alkoi kuumottaa.

Johan oli merimies ja hän otti kauppiaan tyttären puolisokseen juuri sen vuoksi, että isältä perittyä kauppaa ei tarvitsisi myydä. Oli Johanilla tunteitakin Gretaa kohtaan, mutta ehkä Gretalla oli enemmän. Hän ikävöi miestään meriltä kotiin. Johan ei kuitenkaan antanut lupauksia tulostaan, mutta muutaman vuoden päästä hän oli yhtäkkiä tulossa ja hän toi mukanaan nuoren miehen. Johan ei viihtynyt kotona, vaan kulutti aikaansa Loviisassa muiden kauppiaiden ja upseerien luona juoden ja pelaten rahansa. Johan ei osannut lopettaa, vaan hän oli lopulta ennen seuraavaa merille lähtöä velkaa joka puolelle. Greta ei aavistanut mitään, mutta hän oli kyllästynyt haisevaan humalaiseen mieheensä, joka ei auttanut kaupan hoidossa. Lopulta miehet lähtivät merille ja molemmat miehet kaipasivat merillä Gretaa, mutta toinen oli valmis palaamaan Gretan luokse.

Kellari oli ainoa mitä oli jäljellä isäni kätten työstä. Kivet olivat mustuneet mutta säilyneet paikoillaan, kun kaikki muu oli romahtanut ja palanut. Raaputin kiven irti ja panin sen taskuuni. Mitään muuta ei ollut mukaan otettavissa. Jopa suolan tuoksu oli kadonnut; sen tilalla jokivarressa haisi savu.

Milla Keränen taitaa historiallisten kirjojen kirjoittamisen hienosti. Esikoisteoksessa Sisilian ruusu 

Milla Keränen kuvaili 1200-luvun Sisiliaa hyvin kauniisti. Sisilian ruusu on historiallinen rakkausromaani, josta puuttuu väkivalta, vaikka ympärillä olevissa maissa sodittiin. Pidin molemmista kirjoista, mutta Kapteenissa meri ja luonto olivat niin vahvasti läsnä, että annan plussaa luontokuvauksista. ***+++

Milla Keränen, Kapteeni

Gummerus 2016

s. 470

Milla Keränen: Sisilian ruusu

Tuijatan bloggaus

Jan Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus

Saksalaisen Jan Philipp Sendkerin esikoisteoksen Sydämenlyönneissä ikuisuus kansikuva on uskomattoman kaunis. Pidän myös nimestä kovasti, joka kertoo jo sen, että kirja kertoo rakkaustarinan. Tämä rakkaustarina sisältää kriisejä ja jo se, että rakastavaiset olivat erityisiä, kertoo kirjan monimuotoisuudesta. Kirjan tapahtumat sijoittuivat Burmaan, silloin kun maata kutsuttiin vielä Burmaksi, nykyisin maa on Myanmar. Kirjan päähenkilöt olivat Tin Win ja Mi Mi.

Minä puhun rakkaudesta, joka palauttaa sokeille näön. Rakkaudesta, joka on pelkoa väkevämpi. Puhun rakkaudesta, joka tuo tarkoituksen elämään, joka uhmaa rapistumisen luonnonlakia, joka saa meidät kukoistamaan, joka ei tunne rajoja. Puhun siitä, kuinka ihmisen henki voittaa itsekkyyden ja kuoleman.

Julian isä oli kotoisin Burmasta. Hän toimi menestyvänä juristina New Yorkissa, oli naimisissa ja kahden aikuisen lapsen isä. Julian valmistumispäivän jälkeen isä katosi, ja kesti neljä vuotta ennen kuin Julia lähti etsimään isäänsä Burmasta, sillä tietojen mukaan isä oli matkustanut sinne. Isän kotikylässä Julia tapasi U Ban, joka halusi kertoa Julialle hänen isänsä lapsuustarinan kotikylässään. Julia olisi halunnut nähdä heti isänsä, mutta U Ba halusi kertoa tarinaa eteenpäin päivittäin. Julia oppi tuntemaan isästään sen puolen, mikä häneltä oli pidetty salassa. Tarina oli viehättävä ja koruton, mutta täynnä elämäniloa ja rakkautta, mutta myös menetystä, surua sekä kaipuuta.

Mi Mi oli mennyt, mutta tämän sydämenlyönti oli jäänyt.

Sendkerin teos on kaunis, mutta samalla traaginen teos rakastavaisista. Elämä ei ollut heille oikeudenmukainen. Tarina on kirjoitettu kauas Burmaan ja tarinassa on käytetty aasialaisia elementtejä, satuja, fantasiaa, mytologiaa ja itämaista mystiikkaa. Minua viehätti kirjassa Tin Winin erityisherkkä kuuloaisti, jonka avulla hän pystyi suunnistamaan. Kirjailija on paneutunut todella tarkkaan näkövammaisen elämään ja minusta tuntui kuin olisin tarkkaillut maailmaa oman erityisherkän kuuloni avulla, joka toisinaan ärsyttää kovasti. Tin Winille kuulo oli tarpeellinen selviytymiskeino. Kirja on kaunis kokonaisuus. Suosittelen kaikille, jotka pitävät Aasiaan sijoittuvista kirjoista. ***

Hän oli tullut ajoissa. Aivan viime hetkellä.

Jan Philipp Sendker, Sydämenlyönneissä ikuisuus
suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi
Gummerus 2016
s. 326
Alkuteos Das Herzenhören 
suomennettu englanninkielisestä uudistetusta kirjasta The Art of Hearing Heartbeats

Kristina Ohlsson: Lotus Blues

Tunnistan ongelmatapaukset jo kaukaa ja aavistin pahaa välittömästi miehen nähdessäni. Syynä ei ollut se, millä tavoin odottamaton vieraani oli pukeutunut, eikä sekään, että hän löyhkäsi kuin vanha sikaritehdas. Ehei - syynä oli hänen katseensa, joka kertoi minulle kaiken tähdellisen. Hänen silmänsä olivat kuin kaksi pistoolinkuulaa. Pikimustat.

Kristina Ohlssonin uusimman jännärin Lotus Bluesin pääosassa on Martin Benner, ruotsalainen asianajaja, jonka uusin toimeksianto kietoo Martinin mukaan todella ilkeään salajuoneen, mutta sitä hän ei vielä tiedä ottaessaan toimeksiannon vastaan. Hänen pitäisi puhdistaa erään naisen rikollinen maine. Nainen oli sekaantunut kaikenlaiseen likaiseen puuhaan sekä Ruotsissa että Yhdysvalloissa, mutta hän teki itsemurhan ennen oikeudenkäyntiä, joten tutkinta päättyi siihen. Lisäksi hänen poikansa pitäisi löytää siinä samalla. Martin Benner oli kova kehumaan itseään joka asiassa, joten hän oli jossakin haastattelussa maininnut, että kyseisen naisen puolustaminen olisi hänelle unelmatyö. Ilmeisesti tämä oli yksi syy miksi hänestä oltiin kiinnostuneita rikollispiireissä. Tämä ei ollut Bennerin ensimmäinen työ rikollispiireissä, vaan hän oli tottunut toimimaan puolustusasianajajana. Nyt puolustettava ei ollut elävä, vaan kuollut nimeltään Sara.

- Kuulin kerran Saran huutavan tuskissaan, kun hän oli asiakkaan kanssa. Olin itse viereisessä huoneessa viihdyttämässä erästä Luciferin miestä. Tiedättekö, mitä hän sanoi minulle?

Pudistin hitaasti päätäni. En ollut varma, haluaisinko kuulla, mitä Denisellä oli kerrottavanaan.

- Hän virnisti ja sanoi: Tiedätkö, mikä tuo ääni on, Denise? Se on tämän illan blues. Lotus Blues - Lootuksen blues.

Martin Benner joutui todella kiperiin tilanteisiin etsiessään totuutta Saran elämästä. Onneksi hänellä oli etsintäpuuhissa seuraa naispuolisesta työkaverista, mutta minusta Martin oli jo yliaktiivinen noissa sänkypuuhissa ja naisten iskemishommissa. Toisaalta Martin oli itse kokenut ikävän lapsuuden, joten hän yritti olla hyvä vanhempi siskontytölle, joka oli menettänyt vanhempansa. Tutkiessaan Saran menneisyyttä, Martin aavisti, että hänen siskontyttönsä voisi olla vaarassa, mutta todellisuus oli vieläkin pahempi. Vastustaja oli todella pahuuden ruumiillistuma, jolla oli kaikki keinot käytettävissä. Ja vastustaja tai vastustajat löytyvät sitten seuraavan kirjan eli lokakuussa ilmestyvän Mion Bluesin lopusta.

En tykännyt Lotus Bluesin päähenkilöstä Martin Benneristä, mutta kaiken kaikkiaan tämä kirja olisi hyvä elokuvana. Juoni kulki elokuvamaisesti kohtauksesta kohtaukseen. Koska kirja on kaksiosainen ja toisen kirjan nimi viittaa kadonneeseen poikaan, aion lukea myös Mion Bluesin ja toivon, että se olisi parempi kuin tämä ensimmäinen kirja. Kirja saa ylimääräisen tähden loistavan edellisen Daavidin tähdet kirjan vuoksi. Lotus Blues jäi enemmän viihteen puolelle, ja minulla oli koko ajan ikävä Fredrika Bergmania.

Kristina Ohlsson, Lotus Blues ***
suom. Antti Autio ja Pekka Marjamäki
WSOY 2016
s. 415

Ohlsson Kristina: Nukketalo
Ohlsson Kristina: Tuhatkaunot
Ohlsson Kristina: Varjelijat
Ohlsson Kristina: Paratiisiuhrit 
Ohlsson Kristina: Daavidintähdet

Takkutukan bloggaus

2016 kirjailijat ja kirjat

2016 kirjailijat ja kirjat

Aalto Ilari: Matkaopas keskiajan Suomeen
Abulhawa Susan: Sininen välissä taivaan ja veden
Aikio Ante: Aigi - Jänkäjärven syöverit
Alaniva Kirsi: Villa Vietin linnut
Allende Isabel: Henkien talo 
Andersen Jens: Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä
Asher Jay: Kolmetoista syytä
Aslam Nadeem: Elävältä haudatut 
Bargum Johan: Syyspurjehdus 
Barbery Muriel: Haltiaelämää
Barnes Julian: Kuin jokin päättyisi
Björk Marja: Lainaa vain
Bjørk Samuel: Minä matkustan yksin
Björlind Cilla ja  Rolf: Musta aamunkoitto
Bradley Alan: Filminauha kohtalon käsissä
Bradley Alan: Loppusoinnun kaiku kalmistossa 
Brigatti Ella: Sängynaluskansa
Brigatti Ella: Sängynaluskansa Karnevaalit
Brigatti Ella: Sängynaluskansa Meksikossa
Busquets Milena: Tämäkin menee ohi  
Carey M. R.: Maailman lahjakkain tyttö
Carlson Kristina: William N. päiväkirja
Carver Raymond: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta
Clézio J.M.G.: Alkusoitto
Cline Emma: Tytöt
Cornwell Patricia: Riistetty
Dahl Roald: Iso Kiltti Jätti
Dahl Roald: Ilmarin ihmelääke
Dahl Roald: Kuka pelkää noitia 
Doerr Anthony: Davidin uni
Ebershoff David: Tanskalainen tyttö
Enright Anne: Unohdettu valssi
Ferrante Elena: Loistava ystäväni
Fioretos Aris: Mary
Gardós Péter: 117 kirjettä
Green John: Teoria Katherinesta
Hautala Marko: Torajyvät
Hawkins Paula: Nainen junassa
Heikkinen Mikko-Pekka: Jääräpää
Heino Jyrki: Kelmit
Hiekkapelto Kati: Tumma 
Higashida Naoki: Miksi minä hypin-Erään pojan ääni autismin hiljaisuudesta
Hilton Lisa: Maestra 
Hiltunen Pekka: Onni
Hiltunen Simo: Lampaan vaatteissa 
Hirvisaari Laila: Hiljaisuus 
Hulkko Johanna: K18
Hurley Andrew Michael: Hylätty ranta
Hyry Antti: Kertomus
Itkonen Juha: Anna minun rakastaa enemmän
Jalonen Riitta: Kirkkaus
Jansson Tove: Näkymätön lapsi
Jones Sadie: Kotiinpaluu
Jones Sadie: Ehkä rakkaus oli totta 
Jong Erica: Elä ja uneksi 
Jotuni Maria: Huojuva talo
Juntunen Tuomas: Tuntematon lapsi 
Jäntti Essi (toim.): Täyttä elämää ADHD:n kanssa
Järvi Elina, Hotti Tiina ja Olga Poppius: Error - Mielen häiriöitä
Kaaberbøl Lene ja Agnete Friis: Huomaavainen murhaaja
Kallentoft Mons ja Markus Lutteman: Zack
Kaminer Wladimir: Venäläiset naapurini, Kertomuksia porraskäytävästä
Kaunisto Milja: Luxus
Kauranen Snellman Anja: Syysprinssi
Keränen Milla: Kapteeni 
Khemiri Jonas Hassen: Kaikki se mitä en muista 
Kinnunen Tommi: Lopotti
Kivi Aino: Maailman kaunein tyttö
Knight Renée: Kenenkään ei pitänyt tietää
Koivukari Tapio: Unissasaarnaaja
Koskinen Juha-Pekka: Lumottu lelutehdas 
Koskinen Juha-Pekka: Benjamin Hawk - Merirosvon oppipoika
Kubica Mary: Good Girl
Kubica Mary: Pretty Baby
Kunnas Kirsi: Tiitiäisen satupuu
Kunnas Mauri:Kaksitoista lahjaa Joulupukille
Kunnas Mauri: Seitsemän koiraveljestä
Kunnas Mauri: Majatalon väki ja kaappikellon kummitukset 
Kurenniemi Marjatta: Onnelin ja Annelin talo
Kurenniemi Marjatta: Onnelin ja Annelin talvi
Kurenniemi Marjatta: Onneli, Anneli ja Salaperäinen muukalainen
Kyrö Tuomas: Mielensäpahoittaja - Miehen työt
Köngäs Heidi: Hertta
Köngäs Heidi: Dora, Dora
Laaksonen Heli: Sylvia, Tuija ja laulava patja 
Lark Sarah: Valkoisen pilven maa
Linstedt Laura: Oneiron
Lipasti Roope: Viikinkisolmu
Lupton Rosamund:  Hiljaisuuteen hävinneet
Läckberg Camilla: Pahanilmanlintu
Lähde Kalle: Happotesti
Marttinen Annamari: Törmäys 
Maskame Estelle: DIMILY - Rakastan
Maskame Estelle: DIMINY - Tarvitsen
Maskame Estelle: DIMIMY Kaipaan
Maynard Joyce: Vuori talon takana
McFarlane Mhairi: En minä vaan sinä
Melender Tommi: Ranskalainen ystävä 
Mentula Mooses: Jääkausi 
Meri Veijo: Kersantin poika
Meri Veijo: Manillaköysi
Modiano Patrick: Kehäbulevardit
Moravia Alberto: Kaksi naista 
Morrison Toni: Koti
Morrison Toni: Luoja lasta auttakoon 
Moyes Jojo: Jos olisit tässä 
Müller Herta: Tänään en halunnut tavata itseäni
Mustonen Enni: Ruokarouva
Mäki Reijo: Liian kaunis tyttö
Neuhaus Nele: Lumikin on kuoltava
Nesbø Jo: Tohtori Proktorin Pierupulveri
Nevanlinna Arne: Marie
Niemi Juuli: Et kävele yksin
Nousiainen Miika: Vadelmavenepakolainen
Ohlsson Kristina: Lotus Blues 
Ohlsson Kristina: Mion Blues
Ojanen Eero: Suomen myyttiset linnut
Ollikainen Aki: Nälkävuosi
Ollikainen Milla: Veripailakat 
Poijula Soili: Lapsi ja kriisi
Poznanski Ursula: Äänet
Pääskynen Markku: Sielut
Redondo Dolores: Luualttari
Redondo Dolores: Myrskyuhri 
Riggs Ransom: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille
Riley Lucinda: Keskiyön ruusu
Ritvanen Antti: Miten muistat minut
Rogneby Jenny: Leona - Kortit on jaettu
Rowley Steven: Lily ja mustekala 
Rowling J.K.: Harry Potter ja viisasten kivi
Rubina Dina: Kaksiosainen sukunimi 
Rönkä Matti: Eino
Saarela Sara: Kanssasi en tarvinnut sanoja
Safak Elif: Valkoinen elefantti 
Sahlberg Asko: Irinan kuolemat
Sandström Peter: Laudatur
Sansom C. J. : Ilmestys 
Santos Care: Suklaan maku
Sebald W.G.: Merkintöjä Korsikasta 
Sendker Jan Philipp: Sydämenlyönneissä ikuisuus 
Seppänen Jussi: Kymmenottelu
Sinervo Helena: Armonranta 
Sjón: Valaan suusta
Skagnes Sarita: Vain tytär
Slaughter Karin: Kaunokaiset
Snellman Anja: Lähestyminen
Statovci Pajtim: Tiranan sydän
Steinbeck John: Routakuun aika
Steinbeck John: Torstai on toivoa täynnä 
Stridsberg Sara: Niin raskas on rakkaus
Strömberg Mikaela: Sophie
Tahvanainen Sanna: Lohikäärmeunia
Tamminen Petri: Meriromaani
Tessaro Kathleen: Parfyymikeräilijä 
Tóibín Colm: Brooklyn
Tóibín Colm: Nora Webster
Tolonen Tuutikki: Mörkövahti
Tolonen Tuutikki: Mörköreitti 
Tremayne S. K. : Jääkaksoset
Uusma Bea: Naparetki
Valkama Johanna: Itämeren Auri 
Vanhatalo Pauliina: Pitkä valotusaika
Vanhatalo Pauliina: Keskivaikea vuosi
Viikilä Jukka: Akvarelleja Engelin kaupungista
Virtanen Marja Leena: Verho
Vuorela Seita: Viima 
Vuorela Seita: Lumi
Vuori Kristiina: Kaarnatuuli 
Westö Kjell: Kangastus 38
Winman Sarah: Merenneidon vuosi
Wyld Evie: Kaikki laulavat linnut