maanantai 28. toukokuuta 2012

Suvisurmat








Olen ruotsalaisen Mons Kallentoftin Malin Fors-sarjan fani. Miksi? Kirjat ovat psykologisia trillereitä, joissa ei voi ensilehdeltä arvata kuka murhaaja on. Jännitys tiivistyy lopulta huippuunsa viimeisillä sivuilla, kuten Suvisurmissa (2010). Malin Fors-sarjaa on nyt suomennettu kolme kirjaa, joista kaikista löytyy arvostelu Kirjasähkökäyrän sivuilta. Suosittelen jokaista kirjaa, mutta kannattaa aloittaa Sydäntalven uhrista ensin.

Suvisurmissa jatketaan naisrikosetsivä Malin Forsin ja muiden tutuksi tulleiden poliisien kanssa etsimään rikollista, joka tekee pahojaan nuorille alaikäisille tytöille. Tytöt puhuvat kuolleina tai yrittävät puhua Malin Forsille ja neuvoa häntä työssään. Tietysti rikollisen etsiminen on hankalaa, ja välillä poliisit ovat todella kaukana siitä, mikä etsintälinja on se oikea, varsinkin kun osa poliiseista kovistelee aiemmin seksuaalirikoksia tehneitä maahanmuuttajia.

Malinin perheestä ovat tutuiksi tulleet Tove, joka on hänen 14v. tyttärensä ja Janne, joka on hänen ex-mies. Malinin vanhemmat asuvat Teneriffalla ja muuta yhteydenpitoa ei vanhempiin ole, kuin isän satunnaiset soitot. Vanhempien ja Malininin välinpitämättömät, mutta siitä johtuen kipeät välit, vaikuttavat myös Malinin ja Jannen suhteeseen. Malin ei oikein tiedä, miten rakastaa, ilman, että se ei koske. Myös tunneasioista puhuminen on Malinille vaikeaa, mutta hänellä on vahva sisäinen intuitio, joka johtaa rikosten ratkaisuun. Miksi hän ei osaa käyttää sitä omissa ja läheisten suhteessa?

Malin on huomattavasti pehmeämpi ja naisellisempi Suvisurmissa, kuin ensimmäisessä Sydäntalven uhrissa, mutta juominen on myös tässä kirjassa Malinin ikävä pahe. Kirjailija ei ole halunnut tehdä päähenkilöstä liian siloista, vaan hän on luonut Malinille paheen, jota on ikävä seurata, mutta se on myös mielenkiintoista, mihin se henkilön johtaa tulevissa kirjoissa.

perjantai 25. toukokuuta 2012

Et sinä kuole


 





Miltä tuntuu herätä teho-osastolla, kun on halvaantunut, ei pysty puhumaan, eikä löydä sanoja ja ajattelukin on hukassa? Saksalainen Kathrin Schmidt kertoo kirjassaan Et sinä kuole (2011) kirjailija Helene Wesendahlista, joka sai aivoverenvuodon ja vammautui vaikeasti sen seurauksena. Alun lyhyet kappaleet kuvaavat sekavaa oloa ja lyhyen valveillaolon ja nukkumisen limittymistä teho-osastolla. Muisti on mennyt, jopa oman miehen nimeä piti harjoitella ja etsiä mielen sopukoista.

Helenellä on viisi lasta ja kesti kauan, ennen kuin Helene muisti viidennen lapsen, mikä hänen nimensä on ja minkä ikäinen hän on. Ihmetyttää, että perhe ei tuonut perheenjäsenten kuvia katsottavaksi, jotta Helenen ei olisi yksin tarvinnut hakea unohdettuja asioita. Kuntoutus aloitetaan yleensä heti, mutta kuntoutusosastolle pääsyäkin piti oman miehen hakemalla hakea, että Helene alkoi saada oikeaa kuntoutusta. Ilmeisesti potilas jätetään oman onnensa nojaan, jos kukaan ei ole vaatimassa oikeanlaista hoitoa.

Helenen täytyy muistin hitaasti palautuessa kärsiä parisuhteen kriisit ja muut pitkän avioliiton aikana sattuneet ongelmat, sillä tunteet nousevat herkästi pintaan sairauden ja lääkityksen vaikutuksesta. Toisinaan itku tai nauru jatkuu jatkumistaan, koska Helene ei hallitse aivotoimintaansa, vaan aivotoiminta hallitsee Heleneä.

Hyvin realistinen kirja potilaasta, joka on saanut aivoverenvuodon ja halvautunut. Hoidot, lääkitykset ja kuntoutus selostetaan hyvin. Kirja sopii erinomaiseksi kirjaksi terveys- ja sosiaalialan ihmisille, jotka tekevät työtä halvautuneiden ihmisten kanssa. Potilas ei ole pelkkä potilas, vaan hän on tunteva ihminen, vaikka kehon hallinta ei toimi. Potilasta on hoidettava hyvin ja hänelle on annettava aikaa vastata omasta hoidostaan, vaikka olisi miten kova kiire tahansa. Aikuinen potilas voi loukkaantua, jos hänen ylitse puhutaan ja aletaan ehdottaa edunvalvojaa, kun potilas osaa kuitenkin itse päättää omista asioista.
Loppua kohden kappaleet pidentyvät, kertomus alkaa toistaa itseään ja muuttuu pitkäveteiseksi.

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti







Voiko turvattoman lapsuuden kokenut aikuinen olla sijaisäitinä huostaanotetuille lapsille vai onko omat ikävät kokemukset voimavara jaksamiselle ja aidolle auttamistavoitteelle, kun sijoitettujen lasten kokemukset purkautuvat esille? Anna-Leena Härkönen kirjoittaa ajankohtaisesta aiheesta kirjassaan Onnen tunti. Ajankohtaiseksi aiheen tekee se, että Suomessa huostaanotettujen lasten määrä nousee koko ajan ja nouseva trendi näiden lasten hoidossa on sijaisperheet. Lehdistä voi lukea näitä sijaisperheitä haetaan – ilmoituksia useamman säätiön kautta. Aikaisemmin nämä samat säätiöt ovat ylläpitäneet laitoshoitoja.

Kirjan nimi on ehkä liian kepeä näin vakavan asian nimeksi. Kirja jakautuu kahteen osaan, eli perhe ennen sijoitettuja lapsia, ja perheen alkukipuilut lasten tultua heille asumaan. Ensimmäinen osa on hapuillen kirjoitettua, aihe ei ehkä kirjoittajalle ole kovin tuttua. Sosiaalivirastossa asioiminen, perhetapaamiset, kurssit ennen sijaislapsien saapumista vaikuttavat ennemminkin kevytviihteeltä, eikä asioihin syvällisemmin paneutuvien sijaisvanhempien teoilta. Tärkeimmäksi nousee perheen äidin kipuilu omien lapsuustraumojen kanssa, syyttely omaa äitiä kohtaan. Perheen miesväki on taustavaikuttajia ja myötäilevät perheen vahvaa äitiä.

Sijaislasten tultua perheeseen kirjassa alkaa todella tapahtua. Vahvaa tunnelatausta ja monipuolista tekstiä, jota Härkönen osaa tuttuun tyyliinsä keventää huumorilla. Sijoitettujen lasten isän puhe on surullisen humoristista ja lasten biologisen äidin sydäntäriipaiseva kertomus lasten tyhjistä sängyistä sulattaa paatuneemmankin lukijan.

Ihmeen kevyesti ja nopeasti, kuukaudessa, sijaisperhe ja sijoitetut lapset sopeutuvat toisiinsa. Sijaisäiti huomaa pojan terapian tarpeen heti ja yrittää hankkia apua, mutta perheterapiaan tai yleensä terapiaan on sosiaaliviraston mukaan pitkä jono. Sijaisperheen äiti nousee kirjassa selvästi loppua kohden siksi vahvaksi ihmiseksi, joka pystyy ja jaksaa hoitaa vastuullisen sijaisäidin tehtävän, jota hän epäilee koko kirjan ajan.

Hiukan ihmetyttää kirjan kohta, jossa pieni tyttö leikkaa hiuksensa lyhyiksi, johon sijaisäiti puuttuu siten, että ottaa sakset ja leikkaa omatkin hiuksensa pois. Jokainen lapsi leikkaa omia hiuksia jossakin vaiheessa pois, joten tämän kohtauksen olisin jättänyt kirjasta pois, sillä tuossa kohtauksessa aikuinen esittää pikkulasta, eikä sitä vastuullista aikuista, joka ymmärtää ja tukee lapsen pahaa oloa.

Anna-Leena Härkönen, Onnen tunti ***
Otava 2008
s. 351

perjantai 18. toukokuuta 2012

Syyskalma







Mons Kallentoftin Sydäntalven uhri on saanut jo kaksi jatkokirjaa, jotka on suomennettu. Valitettavasti en löytänyt kirjastosta keskimmäistä kirjaa Suvisurmat, mutta sen sijaan luin viimeisen, joka on Syyskalma (suom. 2011). Ruotsalainen alkuteos on Höstoffer (2009). Voin sanoa, että ensimmäinen kirja vaikutti siten, että päätin lukea muutakin Kallentoftin tuotantoa ja tämä Syyskalma on mielestäni parantanut kirjailijan tyyliä todella paljon. Mukaan on tullut suurenmoisia tilakuvauksia sekä psykedeelisiä kuvauksia tunteista, peloista, luulotteluista ym.

Kallentoftin kirjat tekevät mielenkiintoiseksi sen, että kuolleet puhuvat ja kertovat kirjan sivuilla, aivan kuin he olisivat elossa, mutta tiedostavat kuitenkin, että ovat kuolleita. Kuolleilla on jokin maaginen yhteys kirjan päähenkilön rikospoliisi Malin Forsin kanssa. Yhteyttä ehkä vahvistaa Malinin lisääntyvä alkoholismi, sillä kirjassa hän ei selviä yhtään päivää ilman juomista. Mukaan on tullut muutkin alkoholismiin liittyvät sivuilmiöt, kuten alkoholin vaikutuksen alaisena ajaminen sekä väkivaltainen käytös omaa miestä kohtaan.

Kallentoft kuvaa tässä kirjassa pehmeämmin päähenkilöään, eikä Malin Fors tunnu niin miesmäiseltä, kuin Syystalven uhrissa. Malin pukeutuu jopa välillä hameeseen ja huomioi muiden naisten vaatetusta ja vertaa itseään heihin. Malin on rakastava äiti, mutta alkoholismin vuoksi äitiys ei onnistu ja suhde tyttäreensä Toveen vaikeutuu. Malin ei tunnusta olevansa juoppo ja tarvitsevansa apua ongelmiinsa.
Kirjassa tapahtuu kaksi murhaa ja yksi murhayritys. Malin selvittää intuitionsa ansiosta nämäkin murhat ja kylmäpäisenä ja hullunrohkeana lähestyy murhaajaa, joka yrittää itsemurhaa. Murhaaja ei elä kuitenkaan pitkään, mutta sille Malin ei voinut mitään.

Nyt kirjastoon hankkimaan Suvisurmat – kirja, sillä minusta tuli Kallentoftin kirjasarjan fanittaja. Pakko lisätä, että myös tämän kirjan kannen kuvitus on todella kaunis.

tiistai 15. toukokuuta 2012

Camilla Läckberg: Merenneito


 




Salaisuuksia, salaisuuksia, niitä riittää Camilla Läckbergin dekkarissa Merenneito (2011), jonka ruotsinkielinen alkuteos Sjöjungfrun ilmestyi 2008. Läckberg kertoo kirjoissaan Fjällbackan kylästä, jonka poliisiaseman työntekijät ovat tulleet tutuiksi aiemmista dekkareista. Kirjojen pääparina toimivat poliisi Patrik Hedström ja hänen kirjailijavaimonsa Erica. Heillä on pieni tytär Maja. Merenneito-kirjassa Erica on viimeisillään raskaana, sillä pariskunnalle on tulossa kaksoset. Kumpikin on todella väsynyt ja stressaantunut, mutta he jaksavat ratkaista myös tämän kimurantin murhajutun, löytävät murhaajan ja selvittävät tapahtumat.

Merenneito –kirja on psykologinen dekkari, jossa murhaaja paljastuu mielisairaaksi. Murhaaja kertoo kirjassa omaa sekavaa kasvutarinaansa sijaisperheessä. Hän on häiriintynyt jo pienenä mielisairaan äitinsä hoidossa. Häiriintyminen näkyi mm. sijaisperheen vauvan hukuttamisyrityksenä ja ylensyömisenä. Liikalihavuuden vuoksi hän oli koulukiusattu ja sijaisperheen äidin kiusaamisen kohde. Ainoa, joka osoitti rakkautta ja kiintymystä oli sijaisperheen tyttö, joka vammautui hukuttamistapahtumassa.

Läckbergin Fjällbackan kylästä kertovia kirjoja on suomennettu kuusi ja seitsemäs Majakanvartija ilmestyy 2012. Hyvä, että sarja saa jatkoa, sillä kirja jäi jännittävään tilanteeseen, johon haluan saada selvityksen, miten Hedströmin perheelle käy. Onneksi odotusaika ei ole pitkä.
Läckberg kirjoittaa juonellisesti taitavasti kerrottuja dekkareita, jossa kertojien ääniä on useita. Tarina etenee yleensä lyhyessä ajassa loppuun, mutta kerrontaan tuo vaihtelua tutustuminen tarinoiden henkilöihin, perheisiin, sukulaisiin, naapureihin, työkavereihin jne. Kirjojen pääpari muistelee myös aikaisempien kirjojen tapahtumia, mutta silti kirjat ovat yksilöitä. 
Tätä dekkarisarjaa en jättäisi lukematta.

Camilla Läckberg, Merenneito *****
suom. Outi Menna
Gummerus 2011
s. 486
Sjöjungfru 2008

Saran, Kirsin ja Merenhuiskeen postaukset kirjasta.

keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Kaikki on sanottu


 




Jonas Konstigin Kaikki on sanottu –teos (2011) kertoo kolmesta sisaruksesta, joiden isä kuolee mökkirantaan. Toman, Henkun ja Samun isä on ollut laulujen sanoittaja ja sisarukset kuulevat isän lauluja radiosta ja äänitteistä aina varoittamatta. Harvemmin heistä kukaan soittaa niitä kuunnellakseen ja muistellakseen. Perheen isällä on salaisuus, joka paljastuu kuoleman jälkeen Tomalle, mutta kirjan aikana hän kertoo sen ainoastaan siskolleen. Isän salaisuus säilyy.

Isän äkillinen poismeno vaikuttaa kriisin lailla jokaiseen ja jokainen yrittää taistella elämässä eteenpäin selvitäkseen surustaan ja muista tunteistaan, joita kuolema aiheuttaa. Parhaiten kuoleman tuottamaan suruun auttaa aika ja kirjan kuvioissa edetään kaksi vuotta kuolemasta eteenpäin, jonka aikana jokainen kokee oman kuoleman jälkeisen shokin, shokin vaikutuksen ja shokista toipumisen.

Henkku tuntee itsensä isän tytöksi ja menettää kokonaan otteensa elämästä, turvautuu lääkkeisiin ja huumeisiin ja päätyy lopulta hoitolaitoksiin. Miten Henkun käy, voi lukija selvittää kirjan tapahtumista. Myös vanhin lapsista Toma, sekoilee, mutta viinan ja naisten kanssa, jota lukiessa tuli mieleen venäläisen ruletin peluu omalla terveydellä. Nuorin sisaruksista Samu, lähtee oikeasti intin jälkeen rauhanturvajoukkoihin taistelemaan ja pelaamaan omalla hengellään elän tai kuolen-peliä.

Kirjan tapahtumat ovat rankkoja, mutta niin todellisia. Kuoleman edessä olemme kaikki voimattomia. Miten läheisen kuolema vaikuttaa meihin, voi olla helpotus tai se voi olla taakka, mutta yleensä se koskettaa jollakin tunnetasolla. Konstigin kirja on tunnetta täynnä hyvin miehekkäästi.

maanantai 7. toukokuuta 2012

Karkkipäivä


 




Markus Nummen Karkkipäivä (2010) kertoo useiden henkilöiden tarinaa sekoittuneena toisiinsa. Ihmiset eivät tunne toisiaan, mutta oppivat kirjan edetessä tuntemaan toisiaan hiukan enemmän. Kirjan sankarihahmoiksi nousevat aloitteleva kirjailija Ari ja mummonsa luokse viety Tomi. Tomi elää selviytymiskamppailua, koska mummo joutui sairaalaan ja eronneet vanhemmat bailaavat ennemmin, kuin huolehtivat lapsestaan. Arin ja Tomin tiet kohtaavat ja Ari yrittää hiukan huolehtia pojasta.

Tomin huolena on Mira, jota Miran äiti ei päästä ulos leikkimään. Miran äiti on sekoamassa ja Mira on joutunut äitinsä sekoilun uhriksi. Tomi on varma, että Miran äiti on noita, joka on kaapannut prinsessa Mirabellan ja pitää tätä vankinaan. Tomi on loppujen lopuksi oikeassa ja saa muutkin uskomaan tarinaansa. Tomi on jopa niin reipas, että soittaa sosiaalipäivystykseen ja tekee ilmoituksen Miran heitteillejätöstä. Sosiaalipäivystys pitää soittoa pilasoittona, koska soittaja on lapsi. Tomi itse on heitteille jätetty lapsi, mutta pitää huolta myös muista. Tämä on tarinan ydin. Miksi lasten pitää itse huolehtia itsestään? Miksi vanhemmat hankkivat lapsia ja lopettavat heistä huolehtimisen?

Turvattomuus ja lasten huono kohtelu lisääntyvät koko ajan suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Lasten huono kohtelu ei ole yhteiskunnallisesta asemasta kiinni, mutta huono-osaisuus, työttömyys ja alkoholin liikakäyttö heikentävät lasten mahdollisuuksia selvitä vanhemmista, jotka eivät ole oppineet mitä vanhemmuuteen kuuluu. Lapselle on hyvä, jos ympärillä on läheisiä, jotka huolehtivat hänestä, jos vanhemmat eivät pysty siihen. Vanhempien velvollisuus on hankkia lapselle myös muita hoitajia, jos kokevat itse riittämättömyyttä.

Miran äiti sekosi ja lapsi oli helpoin kohde mihin kohdistaa omaa pahoinvointia. Toivottavasti lapsi selvisi kovasta kokemuksesta. Kirja oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2010. Suosittelen tätä kirjaa varsinkin sosiaali- ja terveydenhuoltoalan ihmisille, sillä kirjassa on useampi aihe, joka koskettaa lastensuojelua. Milloin on aika puuttua asioihin ja kenen se on tehtävä! ****

Markus Nummi, Karkkipäivä
Otava 2010
s. 350

Riinan bloggaus
Sallan bloggaus
Kristan bloggaus
Morren bloggaus

Tumman veden päällä


 






Pohjoisen pieni poika joutuu keskelle perheväkivaltaa Peter Franzénin Tumman veden päällä -kirjassa (2010). Kirja on omaelämäkerrallinen kertomus pojasta, jonka yksinhuoltajaäiti menee uusiin naimisiin poliisin kanssa ja heille syntyy tyttö, Suvi. Kaikki on hyvin, jos uusi isä ei juo viinaa. Viina aiheuttaa mustasukkaisuuskohtauksia ja perheväkivaltaa, jota äiti ja lapset pakenevat äidin lapsuudenkotiin.

Perheen äiti jaksaa aikansa selkäsaunoja ja vihamielisyyttä, mutta lopulta hän päättää erota ja äiti ja lapset muuttavat kerrostaloon ja isä jää omakotitaloon asumaan. Isä ei jätä heitä rauhaan, vaan uhkailee ja häiritsee heitä uudessa asunnossakin. Tämä on tuttua kerrontaa myös tämän päivän mediassa. Lehdistöstä saa lukea viikoittain näistä perheeseen, läheisiin ja rakkaisiin ihmisiin kohdistuneista väkivallanteoista. Miksi läheisiä ja lapsia pitää kohdella huonosti? Sen on Peter kokenut lapsuudessaan ja purkaa tuntojaan kirjassa kertomalla pienen pojan äänellä tapahtumista, joihin itse ei voinut tehdä mitään.

Petellä on ympärillään myös vahvoja ihmisiä, kuten äidinisä ja enot, jotka tukevat häntä kasvussa ja kehityksessä. He antavat oikean miehen mallin, joka ei lyö naisia ja lapsia ja joka uskaltaa rakastaa. Pete solmii suhteet myös oikeaan isäänsä ja isänsä sukuun ja saa myös sieltä voimia jaksaa isäpuolen vihamielisyyttä vastaan. Kirjan loppu on surullista luettavaa, mutta onneksi Pete selvisi siitä ja on kirjoittanut tämän jokaista koskettavan perheväkivaltakirjan.

Väkivaltaa ei kukaan pysty unohtamaan, on se fyysistä tai psyykkistä väkivaltaa. Se on raskas taakka kantaa ja sen kanssa on pystyttävä elämään loppuelämä. Kirjan pikku-Pete joutui liian kovan kohtalon eteen pelätessään isäpuoltaan äitinsä ja siskonsa kanssa. Uskon, että kirjan sanoma auttaa monia vastaavassa elämäntilanteessa olevia. Perheväkivallasta on puhuttava ja syyttömiä uhreja, kuten lapsia, on kuunneltava suurella sydämellä.