Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

Voiko turvattoman lapsuuden kokenut aikuinen olla sijaisäitinä huostaanotetuille lapsille vai onko omat ikävät kokemukset voimavara jaksamiselle ja aidolle auttamistavoitteelle, kun sijoitettujen lasten kokemukset purkautuvat esille? Anna-Leena Härkönen kirjoittaa ajankohtaisesta aiheesta kirjassaan Onnen tunti. Ajankohtaiseksi aiheen tekee se, että Suomessa huostaanotettujen lasten määrä nousee koko ajan ja nouseva trendi näiden lasten hoidossa on sijaisperheet. Lehdistä voi lukea näitä sijaisperheitä haetaan – ilmoituksia useamman säätiön kautta. Aikaisemmin nämä samat säätiöt ovat ylläpitäneet laitoshoitoja.

Kirjan nimi on ehkä liian kepeä näin vakavan asian nimeksi. Kirja jakautuu kahteen osaan, eli perhe ennen sijoitettuja lapsia, ja perheen alkukipuilut lasten tultua heille asumaan. Ensimmäinen osa on hapuillen kirjoitettua, aihe ei ehkä kirjoittajalle ole kovin tuttua. Sosiaalivirastossa asioiminen, perhetapaamiset, kurssit ennen sijaislapsien saapumista vaikuttavat ennemminkin kevytviihteeltä, eikä asioihin syvällisemmin paneutuvien sijaisvanhempien teoilta. Tärkeimmäksi nousee perheen äidin kipuilu omien lapsuustraumojen kanssa, syyttely omaa äitiä kohtaan. Perheen miesväki on taustavaikuttajia ja myötäilevät perheen vahvaa äitiä.

Sijaislasten tultua perheeseen kirjassa alkaa todella tapahtua. Vahvaa tunnelatausta ja monipuolista tekstiä, jota Härkönen osaa tuttuun tyyliinsä keventää huumorilla. Sijoitettujen lasten isän puhe on surullisen humoristista ja lasten biologisen äidin sydäntäriipaiseva kertomus lasten tyhjistä sängyistä sulattaa paatuneemmankin lukijan.

Ihmeen kevyesti ja nopeasti, kuukaudessa, sijaisperhe ja sijoitetut lapset sopeutuvat toisiinsa. Sijaisäiti huomaa pojan terapian tarpeen heti ja yrittää hankkia apua, mutta perheterapiaan tai yleensä terapiaan on sosiaaliviraston mukaan pitkä jono. Sijaisperheen äiti nousee kirjassa selvästi loppua kohden siksi vahvaksi ihmiseksi, joka pystyy ja jaksaa hoitaa vastuullisen sijaisäidin tehtävän, jota hän epäilee koko kirjan ajan.

Hiukan ihmetyttää kirjan kohta, jossa pieni tyttö leikkaa hiuksensa lyhyiksi, johon sijaisäiti puuttuu siten, että ottaa sakset ja leikkaa omatkin hiuksensa pois. Jokainen lapsi leikkaa omia hiuksia jossakin vaiheessa pois, joten tämän kohtauksen olisin jättänyt kirjasta pois, sillä tuossa kohtauksessa aikuinen esittää pikkulasta, eikä sitä vastuullista aikuista, joka ymmärtää ja tukee lapsen pahaa oloa.

Anna-Leena Härkönen, Onnen tunti ***
Otava 2008
s. 351