Voiko turvattoman lapsuuden kokenut aikuinen olla
sijaisäitinä huostaanotetuille lapsille vai onko omat ikävät kokemukset voimavara
jaksamiselle ja aidolle auttamistavoitteelle, kun sijoitettujen lasten
kokemukset purkautuvat esille? Anna-Leena Härkönen kirjoittaa ajankohtaisesta
aiheesta kirjassaan Onnen tunti. Ajankohtaiseksi aiheen tekee se, että Suomessa huostaanotettujen lasten
määrä nousee koko ajan ja nouseva trendi näiden lasten hoidossa on sijaisperheet.
Lehdistä voi lukea näitä sijaisperheitä
haetaan – ilmoituksia useamman säätiön kautta. Aikaisemmin nämä samat
säätiöt ovat ylläpitäneet laitoshoitoja.
Kirjan nimi on ehkä liian kepeä näin vakavan asian nimeksi. Kirja
jakautuu kahteen osaan, eli perhe ennen sijoitettuja lapsia, ja perheen
alkukipuilut lasten tultua heille asumaan. Ensimmäinen osa on hapuillen
kirjoitettua, aihe ei ehkä kirjoittajalle ole kovin tuttua. Sosiaalivirastossa
asioiminen, perhetapaamiset, kurssit ennen sijaislapsien saapumista vaikuttavat
ennemminkin kevytviihteeltä, eikä asioihin syvällisemmin paneutuvien sijaisvanhempien
teoilta. Tärkeimmäksi nousee perheen äidin kipuilu omien lapsuustraumojen
kanssa, syyttely omaa äitiä kohtaan. Perheen miesväki on taustavaikuttajia ja
myötäilevät perheen vahvaa äitiä.
Sijaislasten tultua perheeseen kirjassa alkaa todella
tapahtua. Vahvaa tunnelatausta ja monipuolista tekstiä, jota Härkönen osaa
tuttuun tyyliinsä keventää huumorilla. Sijoitettujen lasten isän puhe on
surullisen humoristista ja lasten biologisen äidin sydäntäriipaiseva kertomus
lasten tyhjistä sängyistä sulattaa paatuneemmankin lukijan.
Ihmeen kevyesti ja nopeasti, kuukaudessa, sijaisperhe ja
sijoitetut lapset sopeutuvat toisiinsa. Sijaisäiti huomaa pojan terapian
tarpeen heti ja yrittää hankkia apua, mutta perheterapiaan tai yleensä
terapiaan on sosiaaliviraston mukaan pitkä jono. Sijaisperheen äiti nousee
kirjassa selvästi loppua kohden siksi vahvaksi ihmiseksi, joka pystyy ja jaksaa
hoitaa vastuullisen sijaisäidin tehtävän, jota hän epäilee koko kirjan ajan.
Hiukan ihmetyttää kirjan kohta, jossa pieni tyttö leikkaa
hiuksensa lyhyiksi, johon sijaisäiti puuttuu siten, että ottaa sakset ja
leikkaa omatkin hiuksensa pois. Jokainen lapsi leikkaa omia hiuksia jossakin
vaiheessa pois, joten tämän kohtauksen olisin jättänyt kirjasta pois, sillä
tuossa kohtauksessa aikuinen esittää pikkulasta, eikä sitä vastuullista
aikuista, joka ymmärtää ja tukee lapsen pahaa oloa.
Anna-Leena Härkönen, Onnen tunti ***
Otava 2008
s. 351
Anna-Leena Härkönen, Onnen tunti ***
Otava 2008
s. 351
Kuulostaa kirjalta jonka haluan lukea. Härköstä en olekaan lukenut ennen.
VastaaPoistaUskon, että etsit muitakin Härkösen kirjoja luettavaksi Onnen tunnin jälkeen. Kirjoissa on huumoria, vaikka aiheet voivat olla vakavia. Häräntappoase oli ensimmäinen, johon ihastuin. Heikosti positiivinen kertoo lapsen saamisesta ja siitä, että ei olekaan se hyvä äiti. Härkönen on kirjoittanut myös siskonsa itsemurhasta, mutta en muista nyt nimeä, vaikka olen lukenut sen. Sotilaan tarina kertoi Härkösen opiskelusta näyttelijäksi. Ei kiitos kertoo miehestä, joka ei halua seksiä.
VastaaPoistaMukavia lukuhetkiä.