tiistai 31. maaliskuuta 2015

Annamari Marttinen: Vapaa

En voi ajatella. Koskee. Katson ikkunasta peltoa, katson etuikkunoista tietä. Tie halkoo maisemaa harmaana nauhana, miten on voitu tehdä tie tällaiseen paikkaan, näin hiljaiseen ja yksinäiseen. Minua pelottaa.

Annamari Marttisen uusin teos Vapaa on koskettava kertomus maahanmuuttajamiehestä, joka saapui Suomeen ja odotti maahanmuuttolupaa vastaanottokeskuksessa Lappeenrannan suunnalla entisessä vankilassa. Matka poliisin kidutussellistä vapauteen kävi siis vankilan kautta. Joku voi ajatella, että vankila on saanut hyötykäyttöä, mutta voin hyvin kuvitella, että en itse viihtyisi entisessä sellissä ja vankilaolosuhteissa, kun hakisin maahanmuuttolupaa. Entiset sellien asukkaat ovat jättäneet jälkensä, tunteensa ja ajatuksensa selleihin, jotka voivat vaikuttaa herkimpiin ihmisiin. Kirjaan on uskottavasti kirjoitettu entisen vangin ajatuksia ja tuntemuksia.

Kosketan sormillani tiilireunusta, joka ympäröi ikkunaani ulkopuolelta. Pinta on epätasainen, kuin siihen olisi kaiverrettu jotakin. Kurkotan nähdäkseni. Siihen on kirjoitettu jotakin. Ikkunan ylä- ja alareunoissa on jäljet pois sahatuista kaltereista. Kosketan niitä. Ne ovat olleet niin tiheässä, että aikuisen pää ei mahdu niiden välistä, mutta käsi mahtuu, jos pujottaa. Tiileen on kaiverrettu "Hieno juhannus-83. Patu and Sakke."

Mahdi on kolmikymppinen toimittaja Irakista, joka löysi eräänä päivänä vanhempansa tapettuina, veli oli kadonnut ja hänet itsensä vangittiin, ja häntä kidutettiin. Hän heräsi sairaalasta kädet ja jalat katkottuina. Muuta mahdollisuutta ei ollut kuin paeta maasta salakuljettajien avulla. Mahdin tarina on hyvin uskottava ja Marttinen on tehnyt perusteellisen pohjatyön tarinalle haastattelemalla maahanmuuttajia ja viranomaisia, jotka tekevät työtä maahanmuuttajien parissa. Marttinen itse on ollut töissä kyseisessä vastaanottokeskuksessa, jossa Mahdi vietti aikaansa, opiskeli suomen kieltä ja yritti toipua vammoistaan ja surustaan.

Pahin kipu on sydämen kipu. Ja aivojen kipu. Ajatukset ja tunteet ovat raakalaismaisimmat kiduttajat maailmassa. Ne eivät koskaan lopeta, ne jatkavat. Eivät anna kuolla. Jos kuolen tänne, mitä minulle tehdään?

Olen lukenut joitakin maahanmuuttajakirjoja mm. Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia teoksen, jossa käsitellään myös maahanmuuttoasioita ja sitä miten eläminen koetaan Suomessa. Kissani Jugoslavia kertoi maahanmuuttajaperheen sisäisistä asioista ja nuoren miehen kasvukertomuksen. Kirjan sivuilta voi aistia suomalaisten suhtautumisen maahanmuuttajiin. Johanna Holmströmin Itämaa teoksessa käsitellään myös erilaisuutta ja maahanmuuttajataustoja. Itämaassa puututaan selkeimmin kiusaamiseen ja rasismiin. Vapaa teoksessa käsitellään maahanmuuttajan omaa surua, koska hän joutui omassa kotimaassa väkivallan kohteeksi ja läheiset oli tapettu. Suomi oli vielä niin outo ja erilainen kulttuuriltaan ja uskonnoltaan. Vapaan Mahdi ei kohdannut rasismia, jos lukuun ei oteta sitä, että vastaanottokeskus oli entinen vankila. 

Annamari Marttinen tietää mistä kirjoittaa ja kirjoittaa sen taidolla. Vapaa on hänen seitsemäs teoksensa. Olen lukenut hänen teoksensa Mitä ilman ei voi olla, joka kertoi avioliiton ulkopuolisesta suhteesta ja sen seurauksista, tulisesta kolmiodraamasta. Vapaa teos hyppäsi aivan eri maailmaan, kun kirjan näkökulma on sureva maahanmuuttajamies, mutta pidän todella paljon Marttisen tunteisiinvetoavasta kirjoitustyylistä myöskin tässä teoksessa. *****

Annamari Marttinen, Vapaa
Tammi 2015
s. 314

Annamari Marttinen: Mitä ilman ei voi olla
Annamari Marttinen: Törmäys

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Herkullista satoa ruukuista

Kevät on tullut ja viherpeukalot ja multasormet uppoutuvat jälleen puutarhalehtien ja - kirjojen sivuille ja ensimmäiset ovat jo ennättäneet kasvattaa taimet valmiiksi ensi kesää varten. Viikon päästä on pääsiäinen ja moni kasvattaa ainakin rairuohoa pääsiäispöytään. Innokkaimmat voivat istuttaa pääsiäispöytään yrttejä ja herneitä, pääasia, että on jotain vihreää, jotain uutta ja tuoretta, jotain kasvavaa ja tuo sen kevään eloonherättävän tunteen tullessaan. Joillakin ei ole pihaa, eikä parveketta missä kasvattaa syötävää itselle, mutta tämän Dorling Kindersleyn Herkullista satoa ruukuista kirjan vinkeillä voit saada mm. salaattia tai yrttejä myös ikkunalaudalla kasvattaen. Kirja on täynnä kuvia ja teksti on tietoiskumaisesti ja tiiviisti kirjoitettu, joten lukija saa tekstin ja erinomaisten kuvien avulla apua kasvatuspuuhiinsa.

Herkullista satoa ruukuista kirja on jaettu yläotsikoiden mukaan Syötäviin herkkuihin, Tärkeään suunnitteluun, Puutarhaosaamiseen, Vihanneksia ruukuista, Marjoja ruukuista ja Apua ongelmiin sekä Hakemistoon. Vihanneksia ruukuista yläotsikon alta löytyy 26 alaotsikkoa mitä syötävää voi kasvattaa ruukuissa. Esimerkkeinä voin mainita perunat, herneet, kurpitsat, paprikat, sipulit, ruusupavut, mausteet, tomaatit, porkkanat ja tietysti niitä erilaisia yrttejä, joten kannustan kokeilemaan jotakin ja jatkamaan kasvattamista sitten laajemmin, kun alkuun on päässyt. Olen itsekin sinnikkäästi kokeillut ruukkuviljelyä ja minulle sopivat ruukkukasvatettavaksi kaikki erikoiset pienet tomaatit, kuten viimevuotinen marjatomaatti. Siinä oli sitten herkullinen ja maistuva tomaattilaji. Tomaatti sopii meille siksi, että meidän asunto on etelään päin, joten kasvit eivät saa varjoa kesäaikaan, jos en itse kehittele sellaista. Runsaasti haihduttavat syötävät kasvit eivät siis sovi kuumalle paikalle, jos ei ole aikaa laittaa varjoja ja jos itsellä ei ole jatkuvasti kasteluaikaa. Haluan myös, että syötävän kasvattaminen on helppoa puuhaa, eikä vie niin paljon aikaa, siksi tomaatit sopivat meille.

Yhtenä keväänä muurahaiset valloittivat kaikki ruukkuistutukseni ja jouduin hävittämään ne kaikki. Muurahaiset kenties kuvittelivat, että olin varta vasten laittanut heille uudet kodit, jossa oli tuoretta multaa, kosteaa ja syötävää. Apua ongelmiin sivuilta löytyy hyödyllisiä vinkkejä moneen kasvatuspulmaan. Moni ötökkä on hyödyllinen, joten kasveja ei kannata hävittää, jos ikkunalaudalla on esim. kukkakärpäsiä, sillä ne syövät kirvoja ja pölyttävät kasveja. Kirvat taas ovat vihoviimeisiä tuholaisia, vihreitä tai mustia ja viihtyvät melkein kaikkien kasvien nuorissa versoissa. Kirvat estävät kasvua ja levittävät virustauteja. Itse olen heittänyt sisätiloista kirvoja sisältävät istutukset surutta pois. Ötököiden ja kasvien sairauksien lisäksi kirjassa annetaan ohjeita ravinnepuutoksiin ja kirjasta löytyy biologisia ohjeita ötököiden ja sairauksien torjuntaan. Samettikukkiin ei iske tuholaiset, mutta ne houkuttelevat hyötyhyönteisiä, kuten harsokorentoja, leppäkerttuja ja ampiaisia. Lisäksi niissä on kauniit kukat, joten ne tuovat väriä vihreiden kasvien joukkoon.

Nyt vain kaikki mahdolliset purkit ja purnukat hyötykäyttöön, pohjalle hieman soraa ja reikä, josta liiat vedet pääsevät pois aluslautaselle. Salattia voi istuttaa vaikka maitopurkkeihin, josta yläosa on leikattu pois. Purnukoihin tarvitaan multaa ja sitten tietysti tarvitaan niitä siemeniä. Purkkiin ei kannata kylvää montaa siementä. Hiukan vettä ja valoisalle paikalle ikkunalle. Siitä se taimien seuraaminen lähtee eli milloin siemen itää ja ensimmäiset sirkkalehdet ilmestyvät. Jos tarvitset apua ja ohjeita enemmän, niin niitä saat Herkullista satoa ruukuista kirjasta, puutarhoilta ja netin puutarhakeskustelupalstoilta esim. facebookin Puutarha ja piha sivustolta. Iloa kasvatuspuuhiin. ****

Dorling Kindersley, Herkullista satoa ruukuista
kuvat Dorling Kindersley, Dobies of Devon, Sutton Seeds, Thompson & Morgan, Victoriana Nursery, Alan Buckingham, DK Images
suom. Aretta Tiilimäki
Gummerus 2014
s. 144
Grow Fruit & Veg in Pots 2013





tiistai 24. maaliskuuta 2015

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James

Kojootti katsoi häntä. Meripihkanvärisin silmin. Koiran silmin. No? sanoi hän. Kojootti ryhtyi uudestaan nuolemaan hänen jalkojaan. Kiitoksia, sanoi hän. 

Kojootin nimi oli James ja hän oli Etan kävelykaveri pitkällä vaellusreitillä Kanadan läpi valtameren rannalle. Etta oli 82-vuotias muistisairas vanhus, mutta halusi nähdä vielä meren, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt sitä. Kanadalaissyntyisen Emma Hooperin esikoisteos Etta ja Otto ja Russell ja James on kertomus kolmesta samanikäisestä henkilöstä, jotka asuivat suurimman osan elämästään naapureina. Etta tuli nuorena opettajaopiskelijana Oton ja Russelin kyläkouluun opettajaksi ja tuli osaksi yhteisöä, varsinkin Oton suurperhettä. Kirja oli ihana kuvaus ihmisistä, jotka elivät siten, että vielä viimeisistäkin elonpäivistä oli mahdollisuus tehdä itselle hyviä päiviä ja koskaan ei ollut myöhäistä iloita onnistumisen tunteista.

PS Etta, tiedän että olet lähtenyt katsomaan merta, ja sinun pitää nähdä se, pitää totta vie, mutta jos lähtöösi on muita syitä - jos et halunnut kertoa minulle kasvokkain, että olet huomannut tai unohtanut jotain, voit aina kertoa siitä näin kirjeessä. Kerro siitä kirjeessä, ja se voi jäädä pelkäksi musteeksi (tai lyijykynän jäljeksi) paperille.

Kirjan sivuilla kerrotaan Oton ja Russelin lapsuudesta, sillä he kasvoivat naapureina. Russelista tuli osa Oton suurperhettä ja hän kasvoi tekemällä töitä Oton kotona. Koulua he kävivät vuoropäivinä. Maalaistalojen lapset kasvoivat siihen, että kouluun ei päässyt joka päivä, vaan maatilan työt olivat etusijalla, sillä muuten eivät lapset saaneet ruokaa. Kova työnteko nousee kirjan yhdeksi teemaksi, sota Euroopassa toiseksi, jonne toinen miehistä lähti, mutta muuten kirja oli rakkaustarina, jonka osallisina olivat nämä kirjan kolme henkilöä.

Otto tarttui Etan olkavarsiin ja suuteli häntä, suuteli suutelemistaan niin ettei kumpikaan saanut vedetyksi henkeä eikä kumpikaan edes halunnut.

Etta ja Otto ja Russell ja James on hienoin kirja, minkä olen lukenut tänä vuonna. Kirjan tarina sisältää monta tarinaa, kirjettä, muistoa ja unohtumattoman kauniin lopun. Tietysti kirjan teki erityisen ihanaksi Etan kävelymatka. Tarina on kojootteineen ja luontokuvauksineen satumaista luettavaa, jota en voi unohtaa koskaan ja jos unohdan, niin uskon, että olen onnellisen tietämätön siitä. Satumaista tähtisadetta Etalle ja Otolle ja Russelille ja Jamekselle ja tietysti kirjan kirjoittajalle, Emma Hooperille. *****

Emma Hooper, Etta ja Otto ja Russell ja James
suom. Sari Karhulahti
Gummerus 2015
s. 333

Osallistun kirjalla Marilen Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen.

Lauran bloggaus

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Cilla ja Rolf Börjlind: Kolmas ääni

Eräänä aamuna eloonjäämisvietti voitti ja ajoi hänet takaisin maailmaan.

Ruotsalaisen pariskunnan Cilla ja Rolf Börjlindin Olivia Rönnbacka ja Tom Stilton-sarjassa on julkaistu toinen dekkari Kolmas ääni. Ensimmäinen dekkari oli nimeltään Nousuvesi. Kolmas ääni jatkuu edellisestä, mutta aikaa on kulunut reilu vuosi ja Olivia on valmistunut Poliisikorkeakoulusta ja pähkäilee mielessään haluaako olla poliisi vai haluaako taiteilijaksi, kuten biologinen äitinsä, josta hän kuuli vasta edellisessä kirjassa. Biologinen äiti oli meksikolainen, joten Olivia halusi käydä äitinsä kotiseudulla ja biologisen isänsä asuinseuduilla etsimässä tietoja vanhemmistaan. Palattuaan matkalta hän suorastaan käveli päin kuollutta henkilöä, joka asui hänen adoptiovanhempiensa naapuristossa. Kuolemaa pidettiin alkuunsa itsemurhana, mutta Olivian tutkimusten jälkeen tutkintalinjat muuttuivat. Olivia halusi selvittää kuolleen henkilön tapauksen huolimatta siitä, että halusi vaihtaa ammattinsa, sillä kuolleella oli nuori tyttö, johon Olivia samaistui.

Toisaalla Tom Stilton joutui mukaan hämäräperäiseen kuolintapaukseen, joka tapahtui Marseillessa. Hänen ystävänsä pyysi Tomia mukaansa selvittämään tapausta, sillä Tomilla oli suhteita Marseillen poliisiin. Kodittomuuskautensa jälkeen Tom ei ollut palannut takaisin poliisiksi, vaan kuntoutti itseään ja olikin palautunut parempaan fyysiseen kuntoon. Marseillessa oli murhattu nainen, ja tapaus piti selvittää, sillä paikallinen poliisi ei sitä tehnyt.

Ennen kuin kuolin olin sokea, kuiskaan, siksi viime yö oli niin inhottava. Emme olleet kahdestaan huoneessa, hän ja minä, kuulin että siellä oli myös muita. Pelkäsin sitä mitä en nähnyt, miehiä jotka puhuivat vierasta kieltä, halusin pois. Haisi. Sitten kuolin. Silloin huoneessa olimme enää hän ja minä, hänen oli siivottava veri yksin pois. Siinä meni kauan.

Cilla ja Rolf Börjlind jatkavat ruotsalaisten dekkaristien hienoa perinnettä. Onneksi näitä kirjoja ei ole sijoitettu Gotlantiin, sillä mielestäni Gotlanti alkaa jo kuulostaa aika väkivaltaiselta paikalta. Jotakin tuoretta ja erilaista näissä Börjlindin pariskunnan dekkareissa on. Ensiksikin päähenkilöt ovat mielenkiintoisia, Tom entinen poliisi, joka psykoosin jälkeen joutui kodittomaksi, koska työpaikalla oli henkilö, joka halusi Tomin pois. Tom siis syventyi myös tähän ongelmaan kirjan sivuilla. Olivia oli nuori poliisi, mutta hänen taustansa oli erikoinen. Olivia oli myös äkkipikainen ja utelias ja joutui sen vuoksi vaaratilanteisiin. Kirjassa on myös muita mielenkiintoisia henkilöitä, joihin tutustuttiin jo sarjan ensimmäisessä osassa.

Sitten hän nosti päätään ja katsoi pari sekuntia taivaalle, kallistui eteenpäin ja astui tyhjyyteen kädet levällään kuin haluaisi lentää. Hän kirkui koko matkan alas.

Kolmas ääni dekkari sisältää monta tapausta, jotka solmiutuvat lopussa yhteen. Cilla ja Rolf Börjlind ovat tehneet laadukasta työtä näiden dekkareidensa kanssa, sillä kirjan kuvioissa kansainväliset bisnesmiehet ja rikollispiirit nivoutuvat toisiinsa ja lukijalle selviää, että loppujen lopuksi rikollisuus kuuluu kaikkiin yhteiskuntaluokkiin. Vaikuttavaa jännitystarinakerrontaa. ****

Cilla ja Rolf Börjlind, Kolmas ääni
suom. Sirkka-Liisa Björlund
Schildts & Söderströms 2014
s. 473
Den tredje rösten 2013

Börjlind Cilla ja Rolf: Nousuvesi
Börjlind Cilla ja Rolf: Musta aamunkoitto





lauantai 21. maaliskuuta 2015

Kun mustarastas laulaa

Ruotsalainen Linda Olsson kirjoittaa herkkiä kirjoja henkilöistä, jotka ovat yksinäisiä. Kauniskantisen ja kaunisnimisen Kun mustarastas laulaa kirjan päähenkilöt ovat kaikki yksinäisiä. He asuvat samassa talossa ja heidät erottaa kymmenien vuosien ikäero. Nuori kolmikymppinen Elias ja yli seitsenkymppinen Otto ovat ystävystyneet ja syövät kerran viikossa Oton laittaman illallisen. Otto on eläkkeellä ja Elias työskentelee kotona, joten molempien sosiaalinen ympäristö on pieni. Sitten taloon muuttaa viisikymppinen Elisabeth, joka piiloutuu asuntoonsa. Mikä voisi yhdistää näitä henkilöitä?

Ääniä tihkui eri puolilta. Käytävästä, kadulta ja viereisistä asunnoista. Joku veti yläkerrassa tuolin lattian poikki. Askelia. Ja kaikkein vaikeimpana: kaukaista puhetta. Vaimeita ääniä, merkkejä elämästä, kuin teräviä kynsiä, jotka raapivat hänen ihoaan.

Elisabethilla oli mielenterveysongelmia ja hän ei halunnut olla muiden ihmisten kanssa tekemisissä. Olsson kirjoittaa sairauden piirteitä lempeästi. Kirjan tarina on kerrottu lempeästi, viipyellen ja rauhallisesti. Mihinkään ei ole kiire. Kukaan ei hoputa kirjan henkilöitä muuttumaan, mutta ajalla ja lähipiirin huolenpidolla on uskomaton vaikutus Elisabethin terveyteen.

Hän ei muistanut, milloin oli tavannut Vihreäpukuisen naisen ensimmäisen kerran. Tuntui kuin tämä olisi ollut olemasssa aina, pimeässä todellisuuden tuolla puolen.

Olen tavannut kirjallisuudessa aiemminkin vihreäpukuisia naisia, jotka ovat kuviteltuja henkilöitä ihmisen ajatusmaailmassa, mutta sairastuneen ajatuksissa todellisia. Kun olen kohdannut muistisairaita, jotkut ovat nähneet elävästi henkilöitä, mutta todellisuudessa niitä ei näy. Ihmisen aivot ovat ihmeelliset, kun ne luovat omia kuvitelmia esim. mielenterveysongelmien vaikutuksesta. Elias ja Otto saavat Elisabethin tulemaan ulos kodistaan, avautumaan ja kokemaan onnen tunteita. Kun mustarastas laulaa kirjassa myöskin Elias ja Otto kokevat onnentunteita, mutta onni on enemmänkin onnenmurusia Ohlssonin kirjassa, ne tulevat ja ne menevät. Ihmisen on itse tiedettävä mikä on se oma onni ja mitä haluaa elämältä ja muilta ihmisiltä. Menneisyyden painolasti voi ihmeellisesti keventyä, kun antaa sille mahdollisuuden. Onko elämä elämisen arvoista on kuitenkin Elisabethin mielessä. Suosittelen kirjaa rauhallisten ja viipyilevien tarinoiden ystäville. ****

"Ne ovat niin hauraita, niin kauhean haavoittuvaisia. Mustarastaan kaulan voi vääntää sormilla poikki. Mutta silti se pääsee nousemaan korkealle yläpuolellemme. Lentää meiltä tavoittamattomiin."

Linda Olsson, Kun mustarastas laulaa
suom. Anu-Irmeli Sallamo-Lavi
Gummerus 2015
s. 320
I skymningen sjunger koltrasten 2014

Osallistun tällä ruotsalaisella kirjalla Annamin Kirjallinen retki Pohjoismaissa-haasteeseen.


tiistai 17. maaliskuuta 2015

Edelleen Alice

Minä olin ennen ihminen, joka tiesi paljon. Enää kukaan ei kysy mielipidettäni eikä neuvojani.

Elokuvateattereihin on tulossa uusi elokuva, joka on tehty Lisa Genovan kirjoittaman Edelleen Alice teoksen pohjalta. Luin kirjan, kun  se ilmestyi suomeksi, ja se jäi yhdeksi lempparikirjoistani. Kirjan tarina on todella koskettava, sillä päähenkilö Alice sairastuu jo viisikymmentävuotiaana varhaiseen alzheimerintautiin. Elokuvan päähenkilö, Julianne Moore, sai naispääosastaan Oscar-palkinnon. Voin hyvin kuvitella hänen ilmeikkäiden kasvojensa näyttävän katsojalle uskottavasti Alicen sairauden etenemisen. Niinpä luin kirjan uudelleen ennen kuin menen elokuviin.

Hän olisi halunnut kävellä edelleen, mutta jäikin jähmettyneenä paikoilleen. Hän ei tiennyt missä oli.

Alice Howland menestyi urallaan, tosin ihmettelin, että kirjassa sanottiin useampaan kertaan hänen olleen 25 vuotta Harwardin professorina, joten hänen olisi pitänyt päästä 25v. professoriksi samaan aikaan, kun ikäisensä valmistuvat maistereiksi. Hiukan  epäuskottavaa, koska hän samoihin aikoihin oli kolme kertaa raskaana. Amerikkalaiset voivat olla yli-ihmisiä, mutta en ihan tuohon usko, että hänellä olisi ollut noin nuorena professorin virkaan vaadittavat tutkija-aineistot ja artikkelit. No sallittakoon tämä kirjan päähenkilölle, hän oli nero, mutta nerotkin sairastuvat. Alice sairastui muistisairauteen.

"Eikö sinun pitäisi olla Chicagossa?"

Alice huomasi muistinsa heikkenevän nopeasti, mutta ei puhunut miehelleen siitä, ennen kuin oli käynyt neurologin vastaanotolla, ja saanut kuulla sairastavansa alzheimeria. Uutinen yllätti perheen ja työkaverit. Lisäksi sairaus oli perinnöllinen ja Alicelta löytyi sairautta kantava geeni. Oliko lapset saaneet saman geenin? Entä tulevat lastenlapset? Uskaltavatko lapset tehdä lapsia sairauden pelossa? Kirja pureutui alzheimerin sairauden lisäksi perinnöllisyystieteeseen ja kysymyksiin siitä, jätetäänkö lapset tekemättä, kun tiedetään, että he sairastuvat mahdollisesti johonkin tautiin. Kirjan henkilöillä oli varaa ohittaa perimä tieteen avulla ja rahalla, mutta ei tavallisilla ihmisillä sitä mahdollisuutta ole. Ainoa mahdollisuus on jättää lapset tekemättä.  Minkälainen tästä maapallosta tulee, jos jokaisen ihmisen geenikartta on tiedossa tulevine sairauksineen ja sitten geenikarttoja manipuloidaan siten, että ihmiset eivät sairastu näihin tauteihin. Voivathan ihmiset jäädä auton alle tai joutua muuhun onnettomuuteen. Kirjailija laittaa lukijan ajattelemaan geenimanipulaatiota ja sairastuneen oikeuksia samalla, kun seurataan Alicen sairauden etenemistä.

Naisen kysymysten ja Alicen omien vastausten sanat, sisältö, merkitys, olivat kuin tuulessa kieppuvia saippuakuplia, sellaisia  joita lapset puhaltavat niistä pienistä muovipuikoista. Ne leijuivat pois hänen ulottuviltaan nopeasti ja pökerryttäviin suuntiin, ja niiden seuraaminen vaati valtavia ponnistuksia ja keskittymistä. Ja vaikka hän olisi todella onnistunut pitämään niistä muutaman näköpiirissä jonkin lupaavan ajan, aina ne kuitenkin liian pian poks! katosivat, hukkuivat ilman näkyvää syytä unohduksiin, aivan kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Edelleen Alice on herkkä kuvaus sairauden etenemisestä ja lähipiiriin kuuluvien ihmisten suhtautumisesta taudin eri vaiheisiin. Alzheimerintaudissa aivotoiminta muuttuu ja potilas unohtaa lopulta kaiken. Lisa Genova on kirjoittanut liikuttavan tarinan Alicen muistin heikkenemisestä ja rakkaudesta, joka pitää hänet elämässä kiinni. Kirjan nimi kuvaa hienosti sairastuneen Alicen identiteettiä, hänellä on yhä oikeus olla edelleen Alice sairaudestaan huolimatta. *****

Lisa Genova, Edelleen Alice
suom. Leena Tamminen
WSOY, Bon-pokkari 2015
s. 325
ensimmäinen suomennos 2010
Still Alice 2007

Lue myös Lisa Genovan Puolinainen.
Alzheimerin sairaudesta kertoo myös Alice LaPlanten Hämärän huoneet .
Anneli Kanto on kirjoittanut oman äitinsä sairaudesta kirjassa Pala palalta pois.
Hanna Jensen on kirjoittanut oman isänsä sairaudesta kirjassa 940 päivää isäni muistina.

Leena Lumin bloggaus
Jennin bloggaus
Joanan bloggaus
Marilen bloggaus
Ilsen bloggaus

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Kirjasähkökäyrän 3v. syntymäpäivä

Sun kanssasi

Sun kanssasi suunnitella
voin nousua korkeaa,
ja korkeita aatemaita
ja kirkasta maailmaa.
Sun nuoren henkesi luona
mun ratsuni siivet sais
ja kaunisten runomaitten,
yli kanssasi karauttais.

J. H. Erkko

Taas yksi vuosi vierähti nopeasti tässä mielenkiintoisessa kirjablogimaailmassa. Olen huomannut olevani haasteihminen, ja minun pitää pitää tämä villitys kurissa, että en osallistuisi kovin moneen haasteeseen. Viimeiseen vuoteen sisältyi mielenkiintoisia haasteita, joista nostaisin esille Jokken Nobelisti-haasteen ja Opuscolon järjestämä Tove Janssonin 100-vuotisjuhlahaaste eli Janssonin kirjakiusaus-haaste. Yksi kirja on vielä lukematta ja se on joululahjaksi toivomani Tove Janssonista kertova elämänkerta Tee työtäsi ja rakasta. Ihana kirjan nimi. Luen kyllä kirjan piakkoin, sillä osallistun tänä vuonna elämänkertahaasteeseen, ja sinne se kirja sopii todella hienosti.

Osallistuin viime kesänä myös Marikan kesäiseen dekkarihaasteeseen, jonka jälkeen tuli totaalinen dekkariuupumus. Muutaman dekkarin olen lukenut sen jälkeen, mutta en normaalin lukutahtiini. Dekkarit ovat hyviä tyhjentämään aivojen ylikuumeneminen, sillä mikä on parempi tapa tyhjentää ikävät ajatukset kuin kunnon trilleri. Osallistuin myös Keltaisen kesän haasteeseen ym. pienempiin kivoihin haasteisiin.
Loppuvuodesta tulivat sitten Ullan blogin Talvihaaste, joka jatkui helmikuulle, sekä P.S. Rakastan kirjoja Runohaaste .
Tänä vuonna osallistun  Les! Lue! -blogin elämänkertahaasteen lisäksi Marilen Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen ja Annamin Kirjallinen retki Pohjoismaissa-haasteeseen.

Viime vuoden Kirjasähkökäyrän oma lukuhaaste liittyi luontoon, kuten vuoden 2013 Lukuiloa kukkien keskellä. Vuonna 2014 seikkailtiin kirjoissa, joiden nimeen liittyi perhonen tai jokin muu puutarhassa lentelevä hyönteinen mm. mehiläinen, kärpänen, sudenkorento jne. Ilman näitä puutarhan lentäviä hyönteisiä eivät kukat ja hedelmäpuut pölyty ja siitä sitten seurauksena on kaikenlaisia ongelmia. Olipa mielenkiintoista seurata minkälaisia tarinoita löytyi Lukuiloa Perhoslaaksossa - lukuhaasteeseen liittyen. Oma lempparini oli aina yhtä kamala nobelistikirjailija William Goldingin Kärpästen herra. Siinä kirjassa voi seurata pahuuden kasvamista suurella jännityksellä ja se pahuus kehittyy lapsille.

Kirjasähkökäyrään on liittynyt vuoden mittaan uusia lukijoita ja olen kaikista lukijoista hyvin iloinen. Kaikille lukijoilleni pidän perinteiset syntymäpäiväarpajaiset. Ilmoita minkä kirjan arpajaisiin haluat osallistua. Arvonnan suoritan 15. 4. 2015. Kirjoiksi olen varannut:

1. Liisa Rinne: Odotus (2015)
2. Paul Auster: Talvipäiväkirja (keltainen kirjasto 2012)
3. Kristina Ohlsson: Varjelijat (dekkari 2013)
4. Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat (2015)
5. Jari Nissinen: Paha mieli (2015)
6. Linda Ohlsson: Kun mustarastas laulaa

Iloista lukukevättä kaikille!

Mai :)



lauantai 14. maaliskuuta 2015

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Selja Ahavan uutuusteos on nimeltään Taivaalta tippuvat asiat. Kirjailija on minulle aivan uusi tuttavuus, mutta olen nähnyt muutaman arvostelun tästä kirjasta. Kirjalla on kiehtova nimi ja kansikuva on todella onnistunut. Todellakin, kiinnostuin niistä taivaalta tippuvista asioista, sillä kyllähän sieltä tulee kaikenlaista alas: vettä, lunta, räntää, rakeita, jäälohkareita, meteoriitteja ja varmasti yhä enenevissä määrin kaikenlaista avaruuteen kipattua roskaa, jonka ihmiset ovat jättäneet sinne tehdessään avaruudenvalloituksia. Siellä sitä kiertää avaruusromua maapallon ympärillä, niin kuin merissä lilluu muoviroskaa jopa valtavina saarina. Milloinkahan ihminen oppii huolehtimaan omista jätteistään?

Kirjailija on pureutunut surumielisen tarinan kautta todella ajankohtaiseen aiheeseen. Kirjassa taivaalta ei pudonnut avaruusromua, vaan äiti jäi lentokoneesta tippuneen jäälohkareen alle. Kirjassa pohditaan sattumia, miten mahdollista on jäädä lentokoneesta tippuvan jäälohkareen alle, miten mahdollista on voittaa kaksi kertaa jättipotti lotosta ja miten mahdollista on selviytyä monesta salamaniskusta elävänä. Eläminen on sattumien sanelema juttu, joille me ei voida tehdä mitään.

Isä sanoo, että aika-parantaa on paskaa. Isän mukaan niin sanovat vain ne, jotka eivät mitään mistään ymmärrä eivätkä ole mitään ikinä joutuneet kokemaan. Ja minun harmaat aivosoluni ajattelevat, että isä saattaa olla oikeassa, sillä ainakaan vielä mikään ei ole parantunut, vaikka kesäloma on jo alkanut.

Kirjan Sahanpurutalossa asui kolmihenkinen perhe, joita kohtasi traaginen onnettomuus äidin kuoleman johdosta. Talo oli vanha rintamamiestalo, jota äiti ja isä olivat korjanneet sieltä täältä ja joka puolelta pursusi sahanpurua. Perheen pikkuinen tyttö piilotti tyhjiin sähkörasioihin ja seinänkoloihin omenansiemeniä. Kirjan ensimmäinen luku, Seinään haudattu tyttö, on tämän tytön näkökulmasta kerrottu tarina ennen ja jälkeen äidin kuoleman.

Ei aika pienennä äitiä eivätkä värit haalistu. Äiti vain räjähtää palasiksi, ja palaset jäävät ilmaan leijumaan. Kaikki palaset ovat kirkkaita - tukka, sormet, hörähdys, ihon vaot ja nenänreiät, naksuvat polvet, vatsan kurina - mutta itse äiti puuttuu.

Kirjan seuraava luku, Hamish MacKayn viisi salamaa, on isän siskon näkökulmasta kerrottu tarina. Isä ja tyttö muuttivat hänen luokseen asumaan äidin kuoleman jälkeen. Hän oli voittanut lotosta jättipotin ja ostanut ison kartanon Sahanpurutalon läheltä ja asui siellä yksin. Sitten tapahtui jotain kummallista ja hän voitti lotosta toisen kerran päävoiton. Tämä vaikutti häneen todella voimakkaasti.

Mä en halua nähdä sitä taloa, mä en halua nähdä sitä pihaa, mä en pysty katsomaan sitä pihaa koska mä näen siinä vieläkin mun vaimon ilman päätä, okei? Mikä tässä on niin vaikeaa ymmärtää, mikä? Mikä on niin vaikeaa?
Yksi, kaksi, kolme.
Aika kuluu, äiti liikkuu taaksepäin.
Kartanon seinäkello.
Äidin pää. Äiti ilman päätä.
Mikä on niin vaikeaa?

Neljäs luku, Merenneito loiskii, on isän uuden vaimon näkökulmasta kerrottu tarina. Isä on päässyt yli vaimonsa kuolemasta ja mennyt uusiin naimisiin. Ensin isä ja tyttö muuttivat takaisin Sahanpurutaloon asumaan ja sen jälkeen sinne muutti isän uusi vaimo, joka nyt odotti lasta. Lapsella ei ollut kaikki hyvin, talo ei voinut hyvin, uusi vaimo ei voinut hyvin. Tämä luku muuttui kummitusmaiseksi, mutta erikoisella ja kiinnostavalla tavalla. 

Minussa on niin paljon vettä, kokonainen meri. Terävä kallioranta pistelee kylkiin. Joskus kokonainen jyrkänne murenee valtamereen ja ihmiset ryntäävät ämpäreineen fossiileja kaivamaan.
Olen niin tässä, kaikki muu on mennyt.

Lasta odottavan äidin ajatukset raskaudesta ovat varmasti mieleenpainuvia. Hän katselee ja analysoi myös uutta miestään, tytärpuoltaan ja keskeneräistä rakennusprojektia Sahanpurutalossa. Lapsen odotuksen tuomat hormonaaliset muutokset nousevat selkeästi esille kirjoituksesta. Hänen mieleensä vaikuttaa myös vauvan vointi.

Viimeisin luku, Sen pituinen se, on jälleen tytön näkökulmasta kirjoitettu. Luku on täynnä outoja unia kuolleesta äidistä. Tyttö olisi tarvinnut selkeästi terapiaa äidin kuoleman jälkeen, sillä nyt lähestyessä murrosikää, unettomuus ja painajaiset vaikuttavat mielialaan. Kirjailija jätti tapahtumat avoimiksi. Kirjan lopussa tapahtui oikeastaan aika hauska tapahtuma, joka talon omistajille voi olla todella hankalaa. Tapahtuma kertoi kuitenkin kirjan päähenkilöille muutoksesta, jonka on pakko tulla. Tapahtuma on myös aika hauska ja harvinainen sattuma, joka kruunasi tarinan näin luontoihmisen silmin katsottuna. Suosittelen tätä ajatuksia herättelevää kirjaa elämän monimuotoisuudesta ja muuttumisesta, mutta myös ajan parantavasta vaikutuksesta. Tämä oli niin mielenkiintoinen kirja ihmismielen murenemiseen vaikuttavista tekijöistä, että taidan hankkia seuraavaksi Ahavan esikoisteoksen, Eksyneen muistikirjan, joka kertoo muistin ja minuuden hajoamisesta. ****

Selja Ahava, Taivaalta tippuvat asiat
Gummerus 2015
s. 222








tiistai 10. maaliskuuta 2015

Alan Drew: Vesipuutarhat

Yhdysvaltalainen Alan Drew on kirjoittanut koskettavan kertomuksen Turkin Istanbulista. Kirjan tarina sijoittui vuodelle 1999, jolloin Turkin Marmarassa tapahtui maanjäristys. Kirjailija oli tuohon aikaan juuri saapunut vaimonsa kanssa Turkkiin opettaakseen englanninkielistä kirjallisuutta istanbulilaisessa yksityiskoulussa, kun hän itse koki tuhoisan maanjäristyksen. Vesipuutarhat on fiktiivinen tarina, mutta kirjailija on voinut ammentaa omakohtaisesta kokemuksesta paljon ihmisten kokemasta julmasta tuhosta ja sen jälkiseurauksista. 
Kirjan yksi tärkeimmistä juonenkuluista oli viisitoistavuotiaan kurditytön Íremin ja amerikkalaisen seitsemäntoistavuotiaan Dylanin herkkä rakkaustarina, joka kulkee samoja polkuja Romeon ja Julian rakkaustarinan kanssa. Kirja on vastakkainasettelujen mestariteos. Kulttuurit, uskonnot, maanosat, historia, sukupolvet, sukupuolet, yhteiskuntaluokat, vähemmistöt, kunniamurhat, Alan Drew tarkastelee Vesipuutarhat teoksessa istanbulilaista elämänmenoa monelta eri kantilta. Kirjan tärkeimmäksi sanomaksi nousi perheen kunnia, joka oli tyttären käytöksestä kiinni.

Irem kuuli askelten narinan huoneen poikki, ikkunan kirahduksen, kun se avattiin, ja hän tiesi, että poika odotti häntä.
Kirjan kertojina toimivat  Írem ja hänen isänsä Sinan. Perheeseen kuuluivat myös äiti ja pikkuveli. Pikkuveli hautautui maanjäristyksessä kerrostalon alle, samoin hautautui Dylanin äiti. Perheet asuivat samassa talossa. Sinan tunsi vihaa amerikkalaisia kohtaan, mutta nyt oli tullut aika ottaa vastaan apua amerikkalaisilta. Maanjäristys oli julma ja vei kaiken, perheelle ei jäänyt mitään.

"Häpeäksi äidilleen", yksi naisista sanoi, ja toiset kaksi naksuttivat kieltään osoittaakseen olevansa samaa mieltä.
Alan Drew kirjoittaa rohkeasti uskontojen vastakkainasettelusta ja niiden vaikutuksista ihmisten elämään. Dylanin isä oli asunut parikymmentä vuotta Turkissa lähetyskoulujen opettajana eli käännyttämässä muslimeja kristinuskoon. Herkimmissä iässä olivat lapset, joille he antoivat opetusta kouluissaan. Drew nosti eettisesti arveluttavan käännytystyön totuudenmukaisesti esille. Käännytystyö ilman vanhempien suostumusta on arveluttavaa ja ikävää. Tuskinpa suomalaiset vanhemmat pitäisivät vastaavasta käännytystyöstä Suomessa, jos sitä salailtaisiin.

Vesipuutarhat sisältää todella paljon eri teemoja, joista voisi keskustella syvemminkin. Maanjäristyksen kokeminen ja kaiken omaisuuden häviäminen on myös tätä päivää monessa maassa. Kirjan ihmiset eivät saaneet kriisiapua tai terapiaa, vaan heidän pääasiallinen selviytymiskeinonsa oli pysytellä yhdessä, joka ei tarkoittanut yhteisöllisyyttä, vaan pysytellä perheenä yhdessä ja yrittää selvitä kaikista vaikeuksista. Perheen kunnian säilyminen tilanteessa kuin tilanteessa on näin suomalaisesta näkökulmasta katsottuna erikoista. Tämä "perheen kunnia" on aiheuttanut monen tytön kuoleman mielestäni turhaan. Suosittelen tätä mielenkiintoista katastrofitarinaa kaikille kirjasta kiinnostuneille lukijoille. ****


Alan Drew, Vesipuutarhat
Otava 2009
s. 391
Gardens of Water 2008








maanantai 9. maaliskuuta 2015

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla

Tiina Raevaaran Laukaus (2014) kertoi surullisen tarinan perheestä, jossa kaikki meni pieleen. Kirjan nimi kuvasi hyvin tapahtumaa, joka kirjan lopussa oli, mutta kirjailija jätti lopun avoimeksi, jotta lukija voi itse päätellä mitä tapahtui. Laukauksen perhe olisi tarvinnut kipeästi yhteiskunnan apua ongelmiinsa. Raevaaran uusin kirja Yö ei saa tulla on myös tummasävyinen, paikoitellen outo ja hieman trillerimäinen, mutta kotikutoinen. Yö ei saa tulla kertoo selkeästi henkilöstä, joka kärsii unettomuudesta ja jokin sen unettomuuden aiheuttaa. Molemmista kirjoista löytyy kaksoset. Toisinaan kirjailijat käyttävät samoja teemoja kirjoissaan ja näissä kahdessa lukemassani kirjassa yhdistäviä tekijöitä olivat kaksoset, mielenterveysongelmat ja tietynlainen sosiaalinen ulkopuolisuus ja yksinäisyys.

Minun nimeni on Johannes, ja elämäni oli kulunut kuoleman varjossa. Olin ehtinyt elää kahdeksantoista vuotta tietämättä, että Aalo kuolisi, että kaikki oli ollut vain Aalon kuoleman valmistelua. Nyt olin elänyt viisi vuotta Aalon kuoleman jälkimainingeissa. Kaikki myrskyt eivät tyynny.

Itsemurha on aina vaikeaa lähipiirille. Kirjassa kuvataan Aalon kuoleman jälkeistä elämää, miten läheiset ovat sitä eläneet, mutta siinä kuvataan elämää myös ennen kuolemaa. Johannes ja Aalo olivat hyviä ystäviä lapsuudesta saakka, mutta sitten kuvioihin tuli mukaan vanhempi mies, johon Aalo hullaantui. Tilanteesta tuli kestämätön koko Aalon perheelle.

Viisi vuotta Aalon kuoleman jälkeen Johannes tapasi Aalon veljen ja tämän entisen tyttöystävän. Pari suunnitteli selkeästi jotain ja he olivat etsineet Johanneksen, jonka pitäisi tehdä jotain. Johannes vastusti, mutta pari seurasi häntä. Johanneksen elämästä tuli kummallista. Arki sai outoja piirteitä ja unettomuus vaivasi. Hän alkoi epäillä, että joku seurasi häntä.

Tiina Raevaara on väitellyt filosofian tohtoriksi perinnöllisyystieteestä. Mietin miten hänen alansa näkyy tässä kirjassa ja päättelin sen näkyvän molempien sisarusten mielenterveysongelmista. Lisäksi kirjassa oli lääketehdas ja heidän lääkkeensä, joita he käyttivät ihmisille, luvattomat lääkkeet. Mielestäni Yö ei saa tulla ei yltänyt Laukauksen tasolle, ehkä juuri sen outouden ja kummallisuuden vuoksi, mutta pidin enemmän Laukaus kirjasta huolimatta sen synkästä aiheesta. Yö ei saa tulla sopii henkilöille, jotka pitävät tummista, omituisista juonenkäänteistä.

Tiina Raevaara, Yö ei saa tulla ***
Paasilinna 2015
s. 238




sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Hyvää naistenpäivää

 TOIVOTAN ILOISTA NAISTENPÄIVÄÄ KAIKILLE IHANILLE NAISILLE :)


Aune

Piän lemmik,
sää tarjoilijotten kruunamaton kuninkatar.
Käret tutiseva mut
kaffet sää et pilla koska.
Niin kaunis mää oli
ja tämne vanha akk tuli.
Huules tupakimpolttama,
mustelmi om polvis ain,
sokertautti ja säärhaava,
sää pikkunen kukkane:
ei tämä täst parane,
eres kastelemisest.

Heli Laaksonen, pulu uis runoja
Sammakko 2003
s. 79

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Nimeä minut uudelleen

Hän silittää tukkaani ja hymyilee, vie minut käymään linnassani kädestä pitäen. Tämä paikka on salaisuutemme.
Miksi linnantornini kamarissa on pimeää ja minusta tuntuu kuin sänkyni alla vaanisi susi?

Sara Saarelalta on julkaistu aiemmin nuortenromaani Mun on pakko ( Aikamedia 2011), joka kertoo syömishäiriöstä, mutta tämän uudemman kirjan, Nimeä minut uudelleen, aihe on niin rankka, että en laskisi sitä pelkästään nuortenkirjaksi. Aihe on seksuaalisen väkivallan maailma, johon kuuluu insestin lisäksi muutakin seksuaalista väkivaltaa. Suosittelen heitä, jotka eivät pysty lukemaan lapsiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa, välttämään kirjan ensimmäistä lukua, joka loppuu sivulle 94. Jos olisin itse tiennyt kirjan alun olevan niin rankka, en olisi lukenut sitä. Kirjan päähenkilö on ensimmäisessä luvussa pieni tyttö, joka asuu isänsä ja äitinsä kanssa. Vanhemmat ovat koulutukseltaan kasvatusalan ihmisiä.

Avasin peltipurkin kannen, salaisuus alkoi hengittää, silmiäni kirveli. Halusivat, että päästän sen vapaaksi. Se ojenteli käsiään ja jalkojaan, astui ulos asuinpaikastaan, valloitti, vakuutti.
Tummansiniset miehet ja naiset, pullanmuruja rinnuksillaan, nousivat tuoleiltaan. Salaisuus pyydystettiin, muutettiin dokumentiksi muiden joukkoon, kaikuvaan halliin, kansioiden väliin.

Toisessa luvussa kirjan päähenkilö Elle kävi yläastetta. He olivat muuttaneet äidin kanssa kahdestaan vieraalle paikkakunnalle ja molemmat olivat rikki. Elle kävi terapiassa ja söi  lääkkeitä. Koulunkäyntimotivaatio oli kadonnut ja käytös oli itsetuhoista mm. viiltelyä, ahmimista ja ruoan oksentamista. Tupakat ja jatkuva juominen nuorisoporukoissa kuuluivat asiaan. Koulupinnaamista, yliaktiivista seksuaalista käyttäytymistä, valehtelua ym. Itsetuhoisuus kasvoi koko ajan, sillä oikeudenkäynti isää kohtaan oli viivästynyt ja Elle joutui käymään koko ajan kuulusteluissa. Hiukan ihmettelin, että kuulusteluissa ei ollut sosiaalityöntekijä tai äiti mukana, sillä Elle oli alaikäinen. Kuulustelut olivat ahdistavia samoin lääkärissäkäynnit. Terapeutin luona käynnit menettelivät, alkuun Elle ei ollut puhunut siellä mitään, katsonut vain otsahiusten läpi.

Olisin voinut hypätä parvekkeelta pakoon tai morsettaa, sanoa ei. Muistojen metrossa kysyn miksi. Syyllisyyden lääkeruisku työntyy hitaasti kehoon, kirvelee ja puuduttaa, se on jäänyt soittamaan samaa kappaletta. Lopulta en enää erota sitä liikenteen äänistä. Itku loppui viime elokuussa, nyt tuijotan eteeni, yritän huitoa muistoja pois, kärpäsiä, ne haistavat tunkion. Jalkani ovat liian väsyneet potkimaan ja uimaan tätä matkaa loppuun.

Kirja on todellinen kauhukertomus lapsesta, joka on joutunut kärsimään ja jonka mielenterveyden on aikuinen mies, oma isä, pilannut. Tämän saman joutuu kokemaan liian moni lapsi. Yksikin tällainen teko on väärin. Sara Saarela on pureutunut hävettävään asiaan, tabuun, johon sosiaaliviranomaiset, lastenhuolto, poliisit, terveydenhuoltoalan ammattilaiset, lääkärit, psykologit, kasvatusalan ihmiset joutuvat törmäämään työssään. Miten kohdata lapsi ja nuori, joka yrittää elää salaisuutensa keskellä niin kuin muutkin nuoret. Nimeä minut uudelleen kertoo Ellen tarinan hänen omasta näkökulmastaan. Tarina ei ole kaunis, eikä viihdyttävä, se on rujo ja ruma. Tällaista ei pitäisi tapahtua yhdellekään lapselle. Kuitenkin kirjan kappaleiden välissä olevat runot ovat upeita ja koskettavia ja kirjan loppu oli positiivisempi. Sara Saarela, olet uskomaton kirjoittaja, ja olet pystynyt kirjoittamaan kirjan todella vaikeasta aiheesta.

Tyhjensin sänkyni alustan, vihan säkit, lihavat, niiden sisällä sullottu aika. Se olisi voitu käyttää
hyppiä hyppynarulla, lentää, letittää punainen tukka poskipäitä peittämästä.

Sara Saarela, Nimeä minut uudelleen
Kharis 2015
s. 351





torstai 5. maaliskuuta 2015

Hetki lyö, Risto Räppääjä

Sisarukset Sinikka ja Tiina Nopola ovat hurmaavien ja humorististen Risto Räppääjä lastenkirjojen kirjoittajia. Risto Räppääjä-kirjoja on ilmestynyt 14 ja lisäksi on ilmestynyt neljä sarjaan liittyvää kaveri ym. kirjaa. Useimmat kuvitukset ovat tehneet Aino Havukainen ja Sami Toivonen, kuten tässä Hetki lyö, Risto Räppääjä kirjassa, mutta uusimmat kuvitukset on tehnyt Christel Rönns mm. Risto Räppääjä ja Sevillan saituri kirjassa. Näistä Risto Räppääjä lastenkirjoista on tehty myös näytelmiä, elokuvia ja tv-sarjoja. Suomalaiset lapset tunnistavat Risto Räppääjän, jolla on punaiset hiukset ja joka asuu tätinsä Rauha Räppääjän luona. Risto harrastaa rummuttamista ja tässä kirjassa Risto saa salaperäisiä uhkausviestejä henkilöltä, joka ei pidä rummuttamisesta syntyvistä äänistä.

Asunnostanne kuului illalla takomista, hakkaamista ja huutoa. Ellei se lopu, on ryhdyttävä toimenpiteisiin. 
Asukas

Risto ja Rauha-täti muuttivat uuteen asuntoonsa, ja joku asukkaista ei siis pitänyt rummuttamisesta. Risto päätti ottaa selvää, kuka noita kirjeitä lähetteli ja siinä samalla hän tutustui talon muihin asukkaisiin mm. pieneen mäyräkoiraan, jonka nimi oli Vanessa.

Nyt meni liian pitkälle. Tämä on kolmas ja viimeinen varoitus.
Asukas

Risto ei olisi Risto, ellei hän selvittäisi tätäkin ongelmaa. Sitä ennen ehti Risto olla etsintäkuulutettuna ja hänen ulkoiluttamansa Vanessa kidnapattiin, kun hän oli taluttamassa sitä ym. Kirjassa tapahtuu mielenkiintoisia juttuja, joita on kiva lukea lapsille ja keskustella niistä. Myös jo lukeville lapsille kirjassa on monta pohdinnan aihetta. Risto Räppääjä kirjojen seurassa ei tule aika pitkäksi ja ne kestävät aikaa, sillä tämäkin kirja on painettu ensimmäisen kerran jo vuonna 1997 eli kirjan tarina on kahdeksantoista vuotta vanha. Kirja oli omistettu sisarusten omalle isälle, jonka nimi on Risto. Mielestäni kirjan päähenkilön nimeäminen oman isän mukaan on todella kiva idea. Onkohan isä-Risto ollut yhtä kova rummuttamaan?

Sinikka ja Tiina Nopola, Hetki lyö, Risto Räppääjä
kuvitus Sami Toivonen ja Aino Havukainen
Tammi 2009   9. painos
ensimmäinen painos julkaistu 1997
s. 96





keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Jussi Valtonen: Vesiseinä

Vuoden 2014 Finlandiapalkintovoittaja Jussi Valtonen on kirjoittanut palkitun He eivät tiedä mitä tekevät kirjan lisäksi esikoiskirjan Tasapainoilua ja Siipien kantamat sekä novellikirjan Vesiseinä. Lisäksi hän on tehnyt yhdessä Ben Furmanin kanssa tietoteoksen Jossakin on ilo: tietoa ja toivoa masennuksesta kärsiville ja heidän läheisilleen. Jussi Valtonen on psykologi ja hän on tehnyt töitä yliopistolla sekä Suomessa että Yhdysvalloissa. Valtonen pureutuukin tekstissään psykologiaan liittyviin teemoihin, aivoihin, mieleen, käyttäytymiseen ja varsinkin Vesiseinä novellikirjan novellissa Afrikka masennukseen. Valtonen voitti Afrikka novellilla J.H.Erkon kilpailun vuonna 2002.

Miten minusta ei ollut kestämään tällaista tilannetta tämän paremmin? Miten minusta ei ollut samastumaan Ellin sairauteen? Enkö minä todellakaan ymmärtänyt, psykologi, miltä masentuneesta tuntui?

Vesiseinä teos sisältää kahdeksan novellia, joissa jokaisessa on samannimiset päähenkilöt, mutta kertomusten sisällöt, ammatit ja elämäntilanteet vaihtelevat. Ehkä olisi ollut parempi keksiä henkilöille eri nimet. Mahdollisia maailmoja novellissa katsellaan elämänmenoa nuoren koululaisen, Antin, näkökulmasta. Antin isä on alkoholin suurkuluttaja, joka hävettää Anttia kovasti. Antilla on yksi läheisempi koulukaveri, jota kiusataan koulussa. Novelli on hyvin todenmukainen ja herkästi kirjoitettu.

Aleksander novelli kertoo Antin luokkakaverista, jota kiusataan ikävästi. Myös Antti liittyy Aleksanderin kiusaajiin ja viettää aikaansa mieluummin luokan kovisten seurassa, jotta häntä itseään ei kiusattaisi.

Paratiisisaari kertoo nuoren parin epäonnistuneesta lomamatkasta Kreetalle. Antti on aikuinen, mutta väitöskirja on edelleen tekemättä. Riidat syttyvät kaikesta mahdollisesta aiheesta.

Tartuin Ellin avonaiseen matkalaukkuun, nostin sen ilmaan ja paiskasin kaikin voimin seinään. Laukku mätkähti kumeasti, pikkuhousut ja mustat sukat putosivat matolle.
- Mitä vittua sä musta haluat, minä huusin.

Le Corpusier novelli kertoo akateemisesta hyvin toimeentulevasta pariskunnasta. Antille kaikki ulkoinen on tärkeää ja olohuoneen kalustus pitää olla design-huonekaluilla sisustettu. Novelli vertaa ulkoisen hyvinvoinnin ja sisäisen hyvinvoinnin epätasapainoa. Antin ja Ellin parisuhde on kaaoksessa, johon ei ole näkyvissä päivänvaloa. Lisäksi kuvioihin on ilmestynyt Aleksander, entinen koulukaveri, joka hakee apua Antilta ja Elliltä, mutta ainoa apu, minkä Antti antaa on lounasseteli. Erittäin itsekkään henkilön kuvaaminen nousee tästä novellista esille.

Vesiseinä novellikirjan novelleissa on erittäin kiinnostavat aiheet, jotka liittyvät parisuhteisiin, työelämään, perheeseen ja ihmisten väliseen vuorovaikutukseen. Kirjasta nousevat esille riidat ja pahoinvointi, avioero, kiusaaminen ja masentuneen ihmisen läheisten mahdollisuudet vaikuttaa masentuneen tilaan. Psykologi Jussi Valtonen on koonnut herkällä tavalla toisiinsa sopivat novellit, mutta olisin vaihtanut henkilöiden nimet, sillä oli omituista lukea, kun Elli oli toisessa novellissa lakimies ja toisessa lääkäri. Myös Antin ammatit vaihtelivat. Ehkä kirjan sanoma oli, että ihmisillä voi olla useampi mahdollisuus elämässä, kuten Vesiseinä novellissa Antin siskolla Outilla, joka kärsi ihmisten edessä vesiseinästä, joka ahdisti häntä pakkomielteenomaisesti, mutta päästyään siitä eroon pystyi jatkamaan opintojaan ja valmistui lakimieheksi. Kirjan novellit ovat psykologisia novelleja, jopa väliin ahdistavia kaikkine riitoineen. Yhtenä kirjan teemana nousee esille se, että psyykkiset, fyysiset ja taloudelliset vaikeudet voivat kohdata ihan ketä tahansa, myös hyvin elämässä menestyneitä ihmisiä. ****

Valtonen Jussi, Vesiseinä
LIKE 2006
s. 213


maanantai 2. maaliskuuta 2015

Cilla ja Rolf Börjlind: Nousuvesi

Kun ensimmäiset mainingit vierivät harvakseltaan rantaan, vain naisen pää oli näkyvissä. Pitkät hiukset kastuivat vähän kerrassaan, pieni rapu tarttui tummaan suortuvaan. Nainen tuijotti kuuta vaiti.

Minulle uusi dekkarikaksikkotuttavuus Cilla ja Rolf Börjlind aloittavat tällä Nousuvesi dekkarillaan uuden jännityssarjan, joka kertoo Olivia Rönningistä ja Tom Stiltonista. Cilla ja Rolf Börjlind ovat tulleet kuuluisaksi 26 Martin Beck elokuvan sekä Arne Dahl ja Varustamo tv-sarjojen käsikirjoittajina. Nousuvesi on heidän ensimmäinen yhteinen dekkarinsa ja se sai viime vuonna jatkoa Kolmas ääni dekkarista. Päähenkilöt olivat Olivia Rönning, nuori poliisikorkeakoulun opiskelija ja Tom Stilton, entinen poliisi, joka oli masennuksen jälkeen kadonnut kaikilta hänet tuntevilta. Olivia sai kirjan alussa opintotehtävän, joka oli ratkaisematon murha menneisyydestä. Murhaa oli tutkinut Tom Stilton ja nyt Olivia halusi löytää Tomin saadakseen tietoja murhasta. Tomin löytäminen ei ollut helppoa, mutta Olivia oli sinnikäs.

Jäljelle jäivät vain hämärä ja iso norlantilainen, joka virui maassa. Ruhjottu käsi haroi soraa, silmät olivat kiinni. Viimeinen ajatus, joka ajelehti Bensemanin aivojen läpi, oli Kellopeliappelsiini. Kuka hitto kirjan oli kirjoittanut? Sitten käsi lakkasi liikkumasta.

Olivia oli kiinnostunut yli kaksikymmentä vuotta vanhasta murhasta, mutta Tom oli kiinnostuneempi omassa nykyisessä lähipiirissä tapahtuneista järkyttävistä väkivallanteoista, joita nuoret tekivät, filmasivat ja laittoivat nettiin. Tom oli päättänyt saada väkivallantekijät kiinni, mutta oli itse samalla vaarassa. Olivian uteliaisuus johti hänet henkilöiden jäljille, jotka pitivät mieluummin matalaa profiilia ja vaikenivat vanhoista ajoista. Löydettyään Tomin, Olivian tutkimukset saivat vauhtia ja vaarallisia käänteitä.

Olen syntynyt tällä rannalla, hän tajusi, minut on leikattu hukutetun äitini vatsasta yönä, jolloin oli kuutamo ja tulvavuoksi, kuten nyt.
Juuri tässä.

Suosittelen Nousuvettä dekkareiden ystäville. Kirja ei ole raakalaismainen, eikä se vie yöunia.  Tom Stilton on dekkarissa vanhempi ja kokeneempi poliisitutkija, mutta ei tee kirjassa varsinaista poliisityötä. Olivia on utelias ja ehtiväinen opiskelija sekä täynnä nuoruuden uhkarohkeutta. Yhdessä he ovat todella mielenkiintoinen tutkijapari maailmassa, johon kuuluvat kodittomat, prostituoidut, liikemiehet ja nuorisorikolliset.****

Cilla & Rolf Börjlind, Nousuvesi
Schildts & Söderströms 2013
s. 445
Springfloden 2012

Börjlind Cilla ja Rolf: Kolmas ääni 
Börjlind Cilla ja Rolf: Musta aamunkoitto




sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Puluboin ja Ponin kirja

 Telve, moi ja moljens!

Kyllä nämä Veera Salmen Puluboi ja Poni kirjat ovat hauskoja. Puluboi ja Ponin kirja on sarjan ensimmäinen kirja. Sen jälkeen ovat ilmestyneet Puluboin ja Ponin loisketiivis kirja ja Puluboin ja Ponin pöpelikkökirja. Kirjojen nimistä jo huomaa, että nyt ollaan lapsille suunnatuissa huumorikirjoissa. Huumoria vahvistaa Puluboin, joka on Hakaniemen torilla asustava pulu, puhetyyli, josta puuttuvat r-kirjaimet. Kyllä hän osaa sanoa r, mutta kun se on hänestä niin ruma ja rumankuuloinen kirjain. Puluboin tekstiosuus on fonttikooltaan vaihtelevaa, mutta sitä oppi lukemaan, ja tunnustan, minusta tuli Puluboin ihailija. On se sellainen filosofi, jota lukee ja kuuntelee mielellään. Kirjassa Puluboi on lähdössä maailmalle, sillä hän haluaa vaimon. Maailma ei kuitenkaan ole puluille kovin turvallinen ja monta vaaranpaikkaa on tulevalla matkalla edessä.

Aikani kuluksi minäkin kellon pelheestäni sellaisen asian, että yhtenä tolstaina isäpulu laivostui niin, että sanoi sen luman kiljaimen, mitä me pulut emme koskaan sano, sillä se on kamalan luma kilosana meidän kielessämme. Voin paljastaa, että minäkin kiloilen tässä kiljassa vielä. Eli jännää tiedossa.

Hiukan harmittaa, kun en voi kirjoittaa samalla tavalla kuin kirjan fonttikoot vaihtelivat, mutta voin kertoa, että kirjoitustyyli on todella hauska, huvittava ja mielikuvitusrikas ja näen silmieni edessä, miten lapset nauraa kikattelevat Puluboin juttusille ja tarinoille. Jotta kirja ei olisi tylsä, jota se ei missään nimessä voisikaan olla, kirjassa on kuvituksena käytetty Puluboin omia mainoksia, sillä hän aikoo alkaa isona mainosmieheksi.

Hyvät ihmiset ja linnut. Nyt laitetaan kellalla ja kokonaan silmämunuaiset kuntoon niin näette jälleen kaiken kilkkaasti kuin kälpäset. Sul sul.

Tällainen kirja pitäisi lukea kerran viikossa, niin mieli pysyisi iloisena. Tämä oli oikein hyväntuulen kirja ja terveydentilani ja mielialani oikein kohosi ylöspäin. Kuulin sen ihan oikeasti kohoavan. Suupielet ovat tälläkin hetkellä ylöspäin ja toivon, että ne eivät laskeutuisikaan ihan heti alas :)

Kirjan toinen päähenkilö on siis Poni, jonka nimi on oikeasti Mai, sillä Mai on seitsemän vanha tyttö, joka leikkii olevansa poni. Myös Mai karkaa kirjassa kotoaan, mutta hän tarvitsee enemmän apua päästäkseen takaisin kotiin. Mai on luultavasti perinyt isältään taipumuksen leikkiä eläintä, sillä äidin mielestä hän tulee hulluksi, kun perheen isä on lammas ja tytär poni. Kotona oli siis ongelmia, joita Mai-Poni lähti pakoon. 

Puluboin ja Ponin kirja kertoo ystävyydestä, rohkeudesta, leikkimielisyydestä ja ongelmien ratkaisemisesta. Pienen tytön paras paikka kirjassa oli koti ja niinhän se pitäisikin olla. Vanhempien ei pitäisi kaataa ongelmiaan lasten päälle, sekin nousi kirjasta esille. Kirjan kuvitus on hurmaavan lapsenmielinen. *****

Poni ja minä teimme tämän kiljan yhdessä, kun meistä tuli sattumalta lakkaita ystäviä ja läheisiä naapuleita. Tämä on sellainen hulja kilja, jossa kellotaan monen monta kalkaamistapausta. Aika moni tässä kiljassa myös munii.

Veera Salmi, Puluboin ja Ponin kirja
kuvit. Emmi Jormalainen
Otava 2012
s. 173

2015 kirjailijat ja kirjat



Ahava Selja: Taivaalta tippuvat asiat
Ahvenainen Helvi: Kukkia lumessa
Ahrnstedt Simona: Skandaalinkäryä 
Ala-Harja Riikka: Kevyt liha
Alasalmi Päivi: Joenjoen laulu
Alasalmi Päivi: Pajulinnun huuto
Atkinson Kate: Joka lapsia ja koiria rakastaa
Auster Paul: Talvipäiväkirja
Bauer Belinda: Ruumis nro 19
Bengtsson Jonas T.: Submarino  
Binchy Maeve: Seitsemän talvista päivää
Boström Knausgård Linda: Helioskatastrofi
Brockmole Jessica: Kirjeitä saarelta
Brodsky Joseph: Veden peili  (Nobel 1987)
de Brunhoff Laurent: Babar ja pikku Vili-Vili
Björk Marja: Posliini
Börjlind Cilla ja Rolf: Nousuvesi
Börjlind Cilla ja Rolf: Kolmas ääni
Capote Truman: Aamiainen Tiffanylla
Carey Lisa: Merenneitojen laulu
Christie Agatha: Vanha hyvä aikani 
Cornwell Patricia: Samaa verta
Doerr Anthony: Kaikki se valo jota emme näe  (Pulizer 2015)
Doughty Louise: Kielletyn hedelmän kuja
Drew Alan: Vesipuutarhat
Flynn Gillian: Teräviä esineitä
Fowler Karen Joy: Olimme ihan suunniltamme 
Genova Lisa: Edelleen Alice 
Glattauer Daniel: Takiainen
Gordimer Nadine: Palvelija ja herra (Nobel 1991)
Green John: Kaikki viimeiset sanat
Green John: Arvoitus nimeltä Margo
O´Hagan Andrew: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe
Han Suyin: Päivien kimallus 
Harman Patricia: Hope Riverin kätilö
Harno Tua: Oranssi maa
Holopainen Anu: Ihon alaiset
Honkasalo Laura: Perillä kello kuusi 
Hooper Emma: Etta ja Otto ja Russell ja James
Hotakainen Kari: Henkireikä
Hyeonseo Lee ja David John: Seitsemän nimen tyttö 
Härkönen Anna-Leena: Ihana nähä! ja muita kirjoituksia
Ibrahimi Anilda: Punainen morsian
Indri∂ason Arnaldur: Talvikaupunki
Isokallio Kalle: Harmaa eminenssi
Itäranta Emmi: Kudottujen kujien kaupunki
Jalonen Olli: Poikakirja
Jurvelin Pirkko: Lapseni kuin nukke
Joutjärvi Risto: Valvojana naisten erityistyöleirillä-Saara Tuukkasen muistelmat 1943-1944
Jungstedt Mari: Joka yksin kulkee 
Juvonen Riikka: Kotikuusen tarinoita
Kaaberbøl Lene ja Agnete Friis: Satakielen kuolema
Kaitajärvi Anitta: Hillankukkanyrkki 
Kallentoft Mons: Vesienkelit
Karra Petri: Kotiinpaluu, Iloisten ihmisten huvila
Kaukonen Katja: Vihkivedet
Kaunisto Milja: Piispansormus
Kepler Lars: Vainooja
Kettu Katja: Yöperhonen
Kihn Martin: Kurittomat kaverit
Kindersley Dorling: Herkullista satoa ruukuista
Kirves Jenni: Aino Sibelius - Ihmeellinen olento
Knausgård Karl Ove: Taisteluni - Ensimmäinen kirja
Koch Herman: Naapuri
Kokko Tatu: Rob McCool ja Krimin jalokivi
Kolu Siri: Tervemenoa Taika Taksinen 
Korhonen Marja: Häivähdyksiä - Erityinen elämäni
Koskinen Juha-Pekka: Kuinka sydän pysäytetään
Kunnas Mauri: Apua, merirosvoja!
Kuutti Maria: Anna ja Elvis kylpylässä
Kuutti Maria: Anna ja Elvis mummolassa 
Kwok Jean: Käännöksiä 
Laine Matti: Merkitty mies
Lassila Pertti: Armain aika
Latvala Taina: Ennen kuin kaikki muuttuu 
Laulajainen Leena: Maria ja taikalyhty
Lee Harper: Kaikki taivaan linnut
Lehtola Laura: Pelkääjän paikalla
Leino Marko: Syntymättömät 
Lihammer Anna: Kun pimeys peittää maan
Lindstedt Laura: Oneiron
Lisko Eeva-Maria: Novellikokoelma Kahvila
Läckberg Camilla: Leijonankesyttäjä
Läckberg Camilla: Mantelintuoksua lumimyrskyssä 
Marías Javier: Rakastumisia
Marklund Liza: Rautaveri
Marttinen Annamari: Vapaa
Meri Veijo: Tukikohta
Modiano Patrick: Hämärien puotien kuja (Nobel 2014, Prix Concourt) 
Moyes Jojo: Kerro minulle jotain hyvää
Murakami Haruki: Värittömän miehen vaellusvuodet
Mustonen Enni: Emännöitsijä
Nesbø Jo: Verta lumella I
Nissinen Jari: Paha mieli
Nopola Sinikka ja Tiina: Risto Räppääjä ja Sevillan saituri
Nopola Sinikka ja Tiina: Hetki lyö, Risto Räppääjä 
Ohlsson Kristina: Daavidintähdet
Oksanen Kimmo: Kasvonsa menettänyt mies
Oksanen Sofi: Norma
Ollikainen Aki: Musta satu
Ollikainen Milla: Vesiraukka
Ollikainen Milla: Pirunkuru
Olsson Linda: Kun mustarastas laulaa
Parvela Timo: Ella ja kaverit liemessä
Pekkola Pasi: Lohikäärmeen värit
Peltola Linda: Kevätihmisen puutarhakirja - Kukkaisunelmia kotona ja puutarhassa
Petterson Per: Kirottu ajan katoava virta (Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto 2009) 
Piispa-Hakala Satu: Pieniä sankaritekoja
Pistorius Martin & Megan Lloyd Davies: Mykkä huuto
Polva Anni: Älähän änkee
Pöyhönen Virpi: Doe
Pöyliö Sari: Ihmisen veri
Raevaara Tiina: Yö ei saa tulla
Redondo Dolores: Näkymätön vartija
Rinne Liisa: Odotus
Saarela Sara: Nimeä minut uudelleen
Salmi Veera: Puluboin ja Ponin kirja
Salmi Veera: Puluboin ja Ponin pöpelikkökirja
Salmi Veera: Puluboin ja Ponin loisketiiviskirja
Salmi Veera: Puluboin ja Ponin tsompikirja
Salokorpi Sinikka: Turun linnan Tonttu-ukon Jouluihme
Sammalisto Iida: Tähtimosaiikki
Shamsie Kamila: Jumala joka kivessä
Shields Carol: Pikkuseikkoja
Shin Kyung-sook: Pidä huolta äidistä
Shreve Anita: Merilasia
Skiftesvik Joni: Valkoinen Toyota vei vaimoni (Runebergvoittaja 2015)
Skiftesvik Joni: Isäni, sankari
Slaughter Karin: Näkymätön
Smith Jennifer E. : Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea
Snellman Anja: Antautuminen
Steinbeck John: Oikutteleva bussi  (Nobel 1962)
Sumanen Nadja: Rambo  (Finlandia Junior 2015)
Sylvain Dominique: Ääni
Tuuri Hanna: Ranta
Tyler Anne: Jää hyvästi 
Utrio Kaari: Yksisarvinen
Valtonen Jussi: He eivät tiedä mitä tekevät (Finlandiavoittaja 2014)
Valtonen Jussi: Vesiseinä 
Valtonen Jussi: Siipien kantamat 
Vartia Taavi: Varastettu vaimo
Virolainen Harri ja Virolainen Ilkka: Anteeksianto - Tie rauhaan ja vapauteen
Vuori Kristiina: Neidonpaula
Waller Robert James: Hiljaiset sillat
Walls Jeannette: Lasilinna
Wassmo Herbjør: Lasi maitoa, kiitos
Watson S.J. : Kaksoiselämä
Yli-Mäyry Soile: Palava tuhka (toim. Marja-Leena Virtanen)
Zola Émile: Nana