Kirjahyllyn aarteet-lukuhaaste päättyy

 

On aika sanoa omalle haasteelle heipat. Haasteen ideana oli tällä kertaa lukea SPR:n Kontista ostamani kirjat. Aika hyvin pysyin lukutahdissa, vaikka kirjastosta oli tullut varattua vähän liikaakin lukemista. Jatkossa yritän jättää vähän enemmän lukuaikaa omille kirjoilleni (?!). Näistä Kontin kirjoista osa on jo lähtenyt takaisin Konttiin. Runokirjat ja Seitsemän veljestä jäävät ilahduttamaan omaa kirjahyllyäni.

Haasteeseen osallistuneet voisivat jättää linkin omaan koosteeseensa, jonka lisään tämän postauksen loppuun. Lämmin kiitos kaikille haasteeseen osallistuneille. Luetaan jatkossakin omia kirjoja. 💙💛

 

Antti Tuuri: Lakeuden kutsu

Frank McCourt: Amerikan ihmemaassa

Anne Tyler: Hengitysharjoituksia

Kristina Carlson: Maan ääreen

Barbara Chase-Riboud: Orjatar

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja

Heli Laaksonen: Raparperisyrän

Tommy Tabermann: Passionata

 

Kirjaimia/LauraKatarooma

Anne Tyler: Hengitysharjoituksia

 

He olivat aikoneet herätä seitsemältä, mutta Maggie oli varmaan säätänyt herätyskellon väärin ja he nukkuivat pommiin.

Yhdysvaltalaisen Anne Tylerin teos Hengitysharjoituksia vuodelta 1988 kertoi Maggiesta ja Irasta ja heidän perhe-elämästään ja läheisistään hyvin koukuttavalla ja viihtyisällä tavalla. He olivat olleet naimisissa jo melkein kolmekymmentä vuotta, ja arki olisi voinut olla aika puuduttavaa ja tylsää, mutta Maggie, tuo ihana naisihminen, toi iloa ja eloa ja hauskoja tilanteita joka päivälle. 

Hänellä oli yllään paras pukunsa - sinivalkokukallinen, viittahihainen - ja uudenjäykät mustat avokkaat, hautajaisten takia. Kengät olivat vain puolikorkoiset mutta jotenkin ne hidastivat häntä - hän oli tottuneempi raakakumipohjiin. Lisäksi hänen sukkahousujensa haara oli jotenkin päässyt valumaan melkein puoleenväliin reittä ja hän joutui kävelemään lyhentynein, luonnottoman tasaisin askelin, kuin pitkin jalkakäytävää rullaava tanakka vedettävä lelu.

Kirjan alussa Maggie ja Ira olivat menossa Maggien parhaan ystävättären miehen hautajaisiin. Kommelluksien kera he pääsivät paikalle juuri ajoissa. Hautajaiset eivät olleet ihan perinteiset, sillä leski halusi, että hautajaisohjelma noudattaisi heidän nuoruudessa olleiden häiden ohjelmaa. 

Sattui sitten myös sellainen hässäkkä, että hautajaisten jälkeisestä tilaisuudesta tuli parille äkkinäinen poistuminen, mutta siitä voit lukea tarkemmin kirjasta. Sen jälkeen, kun kerran oltiin pitkällä ajomatkalla, Maggie halusi tavata lapsenlapsensa, jota ei ollut nähnyt sattuneista syistä vuosiin.

Maggien mies Ira ei voinut uskoa, että miten Maggie hankkiutui aina noihin outoihin ja erikoisiin tilanteisiin eri ihmisten kanssa. Maggie nyt oli luonteeltaan sellainen. Aivan ihana Maggie, joka pisti nenänsä joka asiaan. Sekaantui lastensa ja ex-miniänsä asioihin, ja yritti saada elämän rullaamaan niin kuin se hänen mielestään menisi oikein. Rakastettava ja helläsydäminen Maggie.

Älä sinä puutu minun hengittämiseeni. Minä hengitän niin kuin haluan.

Anne Tylerin sydämellisen hauska Hengitysharjoituksia sai Pulizer-palkinnon vuonna 1989. Eikä ihme. 

 

Anne Tyler, Hengitysharjoituksia *****

suom. Saara Villa

Suuri Suomalainen Kirjakerho 2000

s. 316

Breathing Lessons 1988

Ensimmäinen suom. julkaisu 1989

Pulizer-palkinto 1989 

 

Anne Tyler: Jää hyvästi

Kaarina Griffiths: Meren syliin

 

Merenneito makasi luolan lattialla, siinä mihin sen oli täytynyt uida nousuveden aikaan. Siihen se oli jäänyt nääntyneenä makaamaan. Se nukkui ikiunta tyynenä ja arvoituksellisena.

Kaarina Griffithsin dekkari Meren syliin aloitti Cornwalliin sijoittuvan uuden dekkarisarjan. Kaisla Aalto oli matkannut pieneen cornwallilaiskylään tekemään muutamaksi kuukaudeksi taidettaan, kun hän asuinkaverinsa kanssa löysi patikkamatkallaan eräästä rannikon luolasta merenneidoksi puetun kuolleen naisen.

Diggins oli huonolla tuulella. Huonommalla kuin aikoihin. Oikeastaan hän oli raivoissaan, mikä oli hänelle hyvin harvinainen olotila. Hän ei ollut suurien tunteiden mies. Mutta nyt hän tuijotti puhelinta ja oli vähällä heittää sen seinään. Hän sai vain viime tingassa hillittyä itsensä. 

Kirjan rikostutkijana toimi Diggins, ja tilanteen pahennuttua tutkintatiimiin otettiin profiloijaksi suomalainen psykologi Antti Honkanen, joka asui vakituisesti Cornwallissa. Herrat eivät tulleet keskenään toimeen, kunnes Antti saunotti Digginsin kotisaunassaan. Saunalla oli pehmittävä vaikutus, ja taisi siinä kylpiessä olla muitakin aineita mukana pehmittämässä, kuin pelkät saunavedet. Tässä dekkarissa juotiin reippaasti olutta ja muita juomia. En tiedä onko se englantilainen vai suomalainen tapa, mutta ainakin Kaisla Aalto joi kirjassa reippaasti olutta ja viihtyi pubi-maailmassa. Tosin pikkukylässä ei juuri muuta viihdettä ollutkaan.

-Aika yllättävä aihe.

Kaisla hätkähti. Hän oli niin keskittynyt Poppyn tarkkailuun, ettei huomannut lähestyvää Digginsiä.

-Eipä olisi uskonut, että haluaisit maalata merenneidon heti sen kauhean löydön jälkeen.

Niinpä niin. Ensimmäinen maalaus, jonka Kaisla teki Cornwallissa, oli nimeltään Vapautettu merenneito. Kaisla maalasi tunteitaan ulos ja tuloksena oli värikylläinen meressä uiva nainen. Diggins taisi olla hiukan pihkassa Kaislaan, sillä hän halusi ostaa taulun itselleen. Taulu oli kuitenkin jo varattu, samoin Kaisla.

Kaarina Griffiths on naimisissa brittiläisen miehen kanssa ja he asuvat Cornwallissa. Työkseen hän on kirjailija, terapeutti ja toimittaja.

Kaarina Griffithsin dekkari Meren syliin vei merenneitojen maisemiin.

 

Kaarina Griffiths, Meren syliin

Otava 2023

s. 398

Dekkari

Cornwall-mysteeri osa 1. osa

Queer

Pohjoismainen Lasiavain-palkinto Kaunalle

 

Max Seeckin Kauna sai vuoden 2023 pohjoismaisen Lasiavain-palkinnon. Huippuhienoa. Superpaljon onnitteluja palkinnon johdosta. 

Max Seeckin dekkari Kauna on kolmas Jessica Niemi-sarjan kirja. Jessica Niemi on sarjassa rikosylikonstaapeli, mutta hän oli jäänyt pariksi kuukaudeksi virkavapaalle, kunnes töissä tuli niin ruuhkaa, että oli ihan välttämätöntä liittyä mukaan rikosten tutkintaan. 

Tarinan ensimmäinen murhattu henkilö oli rikas teollisuuspamppu. Ja pian kävi ilmi, että eräs toinenkin henkilö makasi kotonaan kuolleena. Mikä johti heidät kuolemaansa, sillä he olivat ystäviä keskenään? Tutkinnan sai hoitaakseen Jessican työkaveri Jusuf Pepple.

Jessica sulkee silmänsä ja kun hän avaa ne, hän näkee luisevan naisen seisovan selin portaiden yläpäässä. Mustan kankaan alla törröttävät luut, äidin olkapäissä ei ole lainkaan lihaa. Mustat hiukset ulottuvat lapaluihin saakka, ne kiiltelevät sileinä.

Ensimmäisessä sarjan kirjassa, joka oli nimeltään Uskollinen lukija,  syvennyttiin erään noitalahkon rikoksiin. Jessica oli uusimmassa dekkarissa jäänyt virkavapaalle tutkimaan kyseisen lahkon jättämiä merkkejä, sillä Jessica oli varma, että he olivat palanneet takaisin Helsinkiin. Jessicalla oli taipumusta noituuteen, ja samoin oli ollut hänen äidillään. Jessicalla oli tapana jutella äitinsä kanssa, vaikka tämä oli kuollut ja kuopattu.

Jusufin saadessa viimein Jessican avukseen, Jessica katosi. Jusuf aloitti sinnikkään etsinnän, sillä Jessica oli kertonut hänelle noitalahkon viimeisistä touhuista. Oliko Jessica joutunut heidän käsiinsä? Sitäpaitsi kyseinen lahko oli hengenvaarallinen!

Max Seeckin Kauna pureutui yritysmaailmaan johtoportaaseen, mutta tarina sai myös mysteeripiirteitä noitalahkolta, joka esiintyi jo sarjan ensimmäisessä kirjassa. Kateutta ja kavaluutta sekä verenvuodatusta kylmästi harkiten vai äkkipikaisesti suunnittelematta? Lue kirja.

 

Max Seeck, Kauna

Tammi 2021

s. 429 

Dekkari

Jessica Niemi-sarja 3

Lasiavain-palkinto 2023

 

 

Max Seeck: Uskollinen lukija

Max Seeck: Pahan verkko

 

 

Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja

 

 

Selailen joskus osoitekirjaani. Siitä on tullut elämänkarttani. Kirjoitan sinulle siitä vähän. Niin että sinä, joka jäät ainoaksi muistamaan minut, muistaisit myös elämäni. Tämä on eräänlainen testamentti. Annan sinulle muistoni. Ne ovat hienointa mitä minulla on.

Ruotsalaisen Sofia Lundbergin esikoisromaanista Punainen osoitekirja tuli Ruotsissa menestys ja se on hurmannut lukijoita monessa muussakin maassa. Kirjan kertojana toimii yli yhdeksänkymppinen Doris Alm, jonka pitkään elämäntarinaan kuului lapsuuden ja palvelustyttövuosien jälkeen upea mannekiiniura Pariisissa. Pariisissa hän myös rakastui, ja tuo rakkaus kesti hänen kuolemaansa asti. Elämästään ja siihen kuuluneista ihmisistä hän kirjoitti muistoja siskonsa lapsenlapselle Jennylle.

Muutaman tunnin uni kovalla jouhipatjalla ei koskaan riittänyt. Pitkät päivät uuvuttivat minut, ja mustan työpuvun ompeleet hiersivät ihoani. Niiden lisäksi taakkanani olivat hierarkia ja korvatillikat. Sekä miesten kädet jotka hipelöivät minua.

Vaikka ensimmäinen palveluspaikka oli raskas, se toi Dorikselle myös muuttomatkan Pariisiin. Doriksen oli pakko sopeutua ja opetella uusi kieli. Doris oli vasta tyttönen, kun hän kävi sanomassa hyvästit äidilleen ja pikkusiskolleen, joka ei olisi halunnut päästää hänestä irti.

Doriksesta kasvoi pitkä ja kaunis nuori nainen, joka huomattiin ja houkuteltiin mannekiinin uralle. Ura meinasi loppua heti alkuunsa, mutta siitä voit lukea lähemmin kirjasta. Uraan liittyi siis negatiivisiakin puolia.

Pariisissa Doris tapasi elämänsä rakkauden. Tuon rakkauden vuoksi hän matkasi myös Amerikkaan pikkusiskonsa mukanaan. Mutta mitä Amerikassa oikeastaan tapahtuikaan? Ainakin piti opetella uusi kieli, sillä Doris ja Agnes puhuivat vain ruotsia ja ranskaa ja niillä ei pärjännyt Amerikan työmarkkinoilla. Doris yritti alkuunsa päästä myös mallimarkkinoille, mutta vuosia oli kertynyt liikaa.

Kyse ei ole kivusta. Ei pahoinvoinnista. Ei surusta. Ei ikävästä perheen tykö. Nyt pintaan pulppuavat unohtuneet muistot. Ne kurittavat häntä yksi toisensa jälkeen. Kaikki se minkä hän on aiemmin torjunut.

Doriksella oli sukulaisistaan vain Jenny jäljellä, mutta Jenny asui kaukana Yhdysvalloissa. Aiemmin hän oli matkannut Jennyn luokse, mutta ei enää vuosiin, sillä liikkumisesta oli tullut hankalaa. He pitivät yhteyttä Skypen avulla. Kirjan loppupuolella Jenny tuli Tukholmaan pienimmän lapsensa kanssa.  Lukiessaan Doriksen muistoja läpi, myös Jennyn omat muistot nousivat pintaan.

Sofia Lundbergin Punainen osoitekirja kertoi kiehtovista muistoista, joiden joukosta löytyi sekä iloa että surua.

 

Sofia Lundberg, Punainen osoitekirja

suom. Tuula Kojo

Otava 2018

s. 317

Den röda adressboken 2017

 

 

KIRJASYKSY 2023

 

Elokuu on ollut perinteisesti aikaa, jolloin on tullut aika tarkastella syksyn lukulistaa. Mitähän sinne tänä syksynä valikoituukaan? Uskon, että hyvää luettavaa yllin kyllin ja vähän enemmänkin.

Kotimainen kirjallisuus:

 

 

Kristiina Vuoren Tulppaaneja kuninkaalle kertoo tytöstä, joka siepattiin haaremiin. Taustalta löytyy tosipohjainen tarina kaukaa menneisyydestä. Kirja on kaksiosainen. Salaperäinen kansikuva. Ai että minä tykkään Vuoren kirjoista.

 

 

Maria Peuran Esikoinen voi olla jopa liiankin herkkä kirja, sillä se on omakohtainen kertomus siitä, kun kirjailijan lapsi sijoitettiin laitoshoitoon käytöshäiriöiden ja pahoinvoinnin vuoksi.

 

 

Tommi Kinnusen ja Minna Rytisalon Huokauksia luokasta perustuu heidän väliseensä vuorovaikutukseen, ja vuoden aikana käytyyn kirjeenvaihtoon. Uteliaana jään odottamaan näiden kahden äidinkielen opettajan välistä sananvaihtoa koulumaailman nykytilanteesta. Kritiikkejä ja ratkaisuja? Ainakin siltä näyttää kannen totisessa kuvassa.

 

 

Katja Ketun teoksessa Erään kissan tutkimuksia on herkkä aihealue, jota kirjailija lähestyy kissan ja isoisoäidin kautta.

 

 

Aija Salovaaran esikoisromaanissa Ihan pieniä lintuja käsitellään mm. isähäpeää. Millaista on kasvaa isän kanssa, joka on umpihumalassa? Tämä voi olla jopa liian koskettavaa, mutta hyvä ja tärkeä aihepiiri. Moni lapsi ja nuori on kokenut saman asian. Itsekin olen elänyt lasisen nuoruuden humalahakuisten vanhempien lapsena.

 

 

Mirkka Torikka kertoo omakohtaisessa kirjassaan Rakas katastrofini elämästään puolisonsa kanssa, joka oli itsetuhoinen mielenterveyspotilas.

 

 

 

Kaisu Tuokon uuden sarjan avauskirja Kosto sijoittuu Kristiinankaupunkiin. Kirjan päähenkilöillä, poliisi Matsilla ja toimittaja Eevillä, on yhteinen menneisyys, joka voi hieman helpottaa tai vaikeuttaa tutkintaa.

 

 

 

Anu Ojalan Kuolinsoitto jatkaa hurjan jännittävää dekkarisarjaa, jonka ensimmäinen dekkari oli nimeltään Jääsilkkitie. Tapahtumat sijoittuvat pohjoiseen Tornio-Haaparanta akselille. Ensimmäisessä osassa oli raakaa väkivaltaa, joten en suosittele herkemmille lukijoille.

 

Käännöskirjallisuus:

 

 

 

Kamila Shamsien kirjat eivät jätä kylmiksi. Varsinkin edellisessä kirjassa, Joka veljeään vihaa, oli runsaasti draamaa. Ystävistä parhain kertoo nimensä mukaisesti ystävyksistä.

 

 

 

Michelle Min Sterlingin Nollaleiri on dystopiakirja vuodelta 2049. Kuka selviää sään äärioloissa? En ainakaan minä. Tätä kirjoittaessa ulkona oli +36 astetta ja ihmiset kärsivät, eläimet kärsivät ja luonto kärsii myrskyä odotellessa.

 

 

 

Colson Whiteheadin trilogia jatkuu tällä Kieron miehen manifestillä. Eka osa oli nimeltään Harlem Suffle. Trilogian päähenkilö oli musta huonekalukauppias, joka yritti pärjätä ilman rikollismaailman apuja. Vaikeaa oli. Eka kirja oli täynnä mustaa huumoria, jota toivon kovasti kakkososaltakin. Jo nimi kuulostaa hyvältä.

 

 

Maja Lunden ilmastokvartetin neljäs eli viimeinen osa on nimeltään Unelma puusta. Ensimmäinen osa oli nimeltään Mehiläisten historia, toinen Sininen ja kolmas Viimeiset. Toivottavasti tulevaisuus ei ole yhtä kaamea kuin kirjat antavat uskoa, dystopia. Ehkä se dystopia on jo maapallolla?

 

 

 

Irlantilaissyntyisen Claire Keeganin teos Nämä pienet asiat sijoittuu Irlantiin. Kirja oli vuoden 2022 Booker-ehdokas. Myötätuntoa ja inhimillisyyttä tuomitsemisen ja vaikenemisen vastapainona.

 

 

Adam Silveran teos Lopussa molemmat kuolevat jännittää jo etukäteen, koska se on kuulemma Booktok-sensaatio. Lukukokemus vasta kertoo, onko kirja minun mieleiseni vai ei. Kyseessä on viimeinen päivä, jonka tiedät eläväsi. Mitä tekisit silloin?

Ranskalaisen Guillaume Musson Tyttö ja yö kertoo 90-luvulla kadonneesta henkilöstä, ja mitä hänelle tapahtuikaan. Luokkakokous 25 vuoden päästä nostaa esille kolmen ystävyksen hirmutyöt.

     Värikylläistä syksyä ja lukuiloa!

 

Heli Pekkarinen: Kylässä Italiassa

 

Tiedän kaltaisiani kylähulluja olevan muitakin.

 

Heli Pekkarisen matkakirja Kylässä Italiassa kertoo ja kuvaa herkullisesti italialaisia kyliä. Borgot ovat pieniä muurien ympäröimiä keskiaikaisia kyliä, jotka on rakennettu varsinkin korkeille paikoille, sillä vihollinen on nähty saapuvan jo kaukaa korkealta paikalta. Yleensä kylässä on myös linna tai linnoitus, portaita ja mukulakivikujia, kaaria ja siltoja sekä piazzoja. 

Kierrän kyliä aina myös kamera kädessäni ja kirjani kuvat ovat minun ottamiani.

Heli Pekkarinen rakastaa selvästi italialaisia keskiaikaisia pikkukyliä, joita on satoja. Kirjassa hän esittelee 21 kylää. Kiinnostavimmaksi niistä nousi Spello - kukkien kylä. Olisi mahtava päästä näkemään, miten kyläläiset koristavat kylää kukkasin varsinkin kukkakoristetapahtuman aikaan, kun kadut ovat täynnä taideteoksia, jotka on tehty kukkien terälehdistä.

Kaltaiseni kylähullun Dozza mukulakivikatuineen, pastellinvärisine taloineen ja keskiaikaisine linnoineen saa huokailemaan onnesta jo sellaisenaan.

Luulenpa että minäkin huokailisin onnesta Dozzassa, sillä kylän talojen seinille on maalattu moderneja seinämaalauksia. Vuodesta 1960 Dozzassa on järjestetty modernin taiteen tapahtuma aina syyskuun puolessa välissä, johon haluaisin osallistua. Seinillä on maalauksia 60-luvulta lähtien.

Ihana matkakirja, jota voi tarkastella kylä kerrallaan. Kyllä nyt iski kaipuu Italiaan, jossa olen käynyt vain Milanossa ja Roomassa. Kirjan alussa on Italian kartta, johon kyseiset kylät on merkitty hyvin ja viereisellä sivulla ovat kylät numerojärjestyksessä. Kirja on täynnä kuvauksellisia valokuvia kyseisistä kylistä. Niistä nousevat hyvin esille kylien vetovoima, rauhallinen elämänmeno.

Opin kirjasta, mikä kylä on ollut Italian ensimmäisenä pääkaupunkina ja kuinka kauan se oli pääkaupunkina. Opin myös, milloin Italiasta tuli Italian valtio. Tämän kirjan voisin hankkia itsellekin. Nyt lainasin kirjan kirjastosta ja lainausaika oli liian lyhyt. Mukava nojatuolimatka Italiaan.

 

Heli Pekkarinen, Kylässä Italiassa *****

Kuvat Heli Pekkarinen

Avain 2023

s. 191 + runsaasti kuvia

Matkakirja

 

Paavo Rintala: Pojat

 

Saksalaiset käyttivät mielellään seudun lapsia vapaaehtoisina apulaisina lastaamisessa, ja useimmiten suuri, vielä lämmin limppu oli lastaajan palkka.

Paavo Rintalan klassikkokirja vuodelta 1958 on nimeltään Pojat. Pojat on monelle suomalaiselle tuttu elokuvana, jonka Mikko Niskanen ohjasi Rintalan kirjan perusteella, ja jonka yhtenä päähenkilönä Jakena oli nuori Vesa-Matti Loiri. Elokuvan traagisen surullinen loppu on jäänyt jokaisen katsojan mielikuviin, mutta se kohtaus ei ole tästä kirjasta kotoisin. Olisin valinnut elokuvaan ennemmin sen lopun mikä kirjassakin oli.

Upseeri jakoi limput toisillekin, käveli sitten autonkoppiin ja vilkutti lapsille. Auto lähti ja leipomon ympärillä parveillut lauma hajosi heti sen jälkeen. Jokainen lähti viemään tuliaisia kotiin.

Paavo Rintalan Pojat kertoi vuosista 1941-44. Tapahtumat sijoittuivat Ouluun. Pojat kertoi tietysti oululaisista pojista, joista nuorin oli kymmenen ja vanhimmat pyrkivät kirjassa lukioon. Pate oli tietysti itse Rintalan Paavo, joka muutti Ouluun Viipurista. Oulussa oli muitakin karjalaisia evakkoja sotaa paossa. Immu oli porukan vanhin. Jaken äiti seurusteli saksalaisen upseerin kanssa. Urkki oli porukan nuorin, mutta ei suinkaan vaatimattomin. Ja sitten oli vielä Matti. He asuivat kaikki Raksilan kaupunginosassa, jossa kyseiset pojat kyllä tunnettiin kolttosistaan. Kaikenlaista sitä mahtuikin poikalasten pääkoppiin. Ja piiskat heiluivat ja muitakin rangaistuksia tuli yllin kyllin. Niistä lähemmin voit lukea kirjan sivuilta.

Mitä tuo saakelin pentu minua tuijottaa? Poliisi pyyhkäisi kädenselällä asetakkinsa selkämystä. Sitten hän katsoi saappaankärkiä, kyllä ne kiiltelivät. Mitä ihmeen tuijottamista tässä nyt on, mikä pentu lienee, pitäisikö ajaa pois koko ratapihalta. Mutta sehän katsoo minua ihan pää kallellaan. Joo, niin tekee.

Oululaiset olivat tottuneet trokaamaan kaljaa sotilaille, jotka kulkivat sotilasjunilla Oulun ohitse. Niinpä myös kirjan pojat olivat tottuneita kaljan myyjiä nuoresta iästä huolimatta. Nuorin pojista sai yleensä eniten myytyä kaljapulloja. Myyminen oli tietysti kiellettyä ja kieltoa oli vartioimassa sotapoliisit. Vikkelät pojat saivat huijattua sotapoliiseja sen verran, että pullot menivät kaupaksi.

... ne pistää takuulla päänsä ulos ikkunasta ja rupeevat hymyileen saksalaisille, mutta silloin me pojat hymyillään takaisin ja sanotaan niille, että niks, niks, niks kut jänkäheinä, heeheee.

Suomi taisteli Neuvostoliittoa vastaan ja saksalaiset vastasivat rintamasta Oulusta ylöspäin. Siispä Oulussa oli runsaasti saksalaisia. Pojat ihailivat kovasti saksalaisia sotilaita ja Saksan mahtia. Heiltä sai ruokaa, suklaata ja kahvia, jos auttoi heitä lastaamaan autoja. Univormut ja mitalit olivat hienoja ja alppijääkäreiden kengät kopisivat komeasti. Siitä pojat saivat oivallisen aatteen tehdä itselleen kopisevat kengät ja kävellä kopistella niillä katuja pitkin. Olisihan se mukavaa, jos nuoret naiset tulisivat ikkunaan katselemaan heitä eikä saksalaisia.

Paavo Rintalan klassikkoteos Pojat kuvaa hyvin aidon oloisesti 40-luvun oululaista elämänmenoa, kun katukuva oli täynnä saksalaisia sotilaita. Pojat on nuorten poikien kasvukertomus sodan varjossa. Sota näkyy sotilaiden kuljetuksina ja myös kuolleiden kuljetuksina. Yhden pojan isoveli kuoli, mutta morsian nähtiin keikkuvan saksalaisen kainalossa hautajaispäivänä. Sota pani elämään täysillä. Kirja on hyvin poikamainen teos ja nuorten poikien silmillä katsotaan elämää  hyvin varhaiskypsällä tavalla. Ja minulle tuttua olivat tietysti kaupunginosat, kadunnimet, puistot, lyseo ja tietysti oulun kotoisa murre kuulosti kivalta kirjan sivuilla.

 

Paavo Rintala, Pojat

Otava 1974 kahdeksas painos

s. 318

Julkaistu vuonna 1958

Klassikkokirja

Tuire Malmstedt: Lyijysydän

 

Miksi ihmeessä hänet on haudattu pappilan lattian alle?

Tuire Malmstedtin dekkari Lyijysydän on kolmas osa Metso & Vauramo-sarjaa. Tällä kertaa tutkittavaksi tuli vanha luuranko, jonka remonttimiehet löysivät vanhan pappilan lattian alta. Kuka oli tuo selvästi nuori naishenkilö, joka oli joutunut rikoksen kohteeksi? Ja kuka hänet oli surmannut ja haudannut? 

Tällä kertaa kirja kertoi kahdesta menneisyyteen liittyvästä ajankohdasta. Toinen tarina liittyi 1940-luvun saksalaiseen keskitysleiriin ja toinen 1960-luvun loppupuolen tapahtumiin Jyväskylässä. Sarjan kirjojen nimet alkavat L-kirjaimella: Lasiavain, Lumihauta ja Lyijysydän. Hyvät nimet, jotka kuvaavat hyvin kirjoja. Olen pitänyt myös sarjan kirjojen kansikuvista, ja varsinkin Lyijysydämen kansikuva on mielestäni täysi kymppi.

Tyttölyseon pihalla parveilevat nuoret supisivat viikonlopun suunnitelmista, uusista seurustelupareista ja algebran tentin tärpeistä. Tyttönelikko, josta kaikki olivat tunteneet toisensa keskikoulusta saakka, seisoskeli koulun portilla.

Tuolle tyttönelikolle oli käynyt 1960-luvulla huonosti, sillä kolme heistä oli kadonnut yhtä aikaa löytymättä koskaan, ja yksi heistä löytyi pappilan lattian alta surmattuna kymmeniä vuosia myöhemmin. Valitettavasti heidän läheisetkin olivat melkein kaikki kuolleet. Samoin poikaystävät ja opettajat. Muutama oli vielä jäljellä, joita haastatella ja noista muutamasta henkilöstä löytyi sitten surmaajakin. 

Tällä kertaa hoksasin nopeasti kuka oli surmatyön takana, mutta olihan se jännittävää seurata, että milloin Metso ja Vauramo keksivät hänet. Lyijysydän vei kauas menneisyyteen. Keskitysleiritarina oli hyvin linkitetty 1960-luvun loppupuolen tarinaan. Joku halusi päästä natsien jälkeläisistä eroon. Lähemmin voit lukea Lyijysydämen sivuilta, mitä oikein tapahtui ja miksi.

Suomessa vaietaan näistä, ei puhuta siitä, että suomalaisia palveli natsi-Saksassa, mutta en ole unohtanut tuota menneisyyden tabua.

Tuire Malmstedt, Lyijysydän *****

Aula & Co 2023

s. 303

Dekkari

Metso & Vauramo - sarja 3.osa

Malmstedt Tuire: Lasitarha 

Malmstedt Tuire: Lumihauta 

Malmstedt Tuire: Lyijysydän

 

Barbara Chase-Riboud: Orjatar

 

Hänen isäntänsä varoitti, että seuraavalla kerralla häntä ei rangaistaisikaan tavanmukaisella pieksämisellä niin kuin aina ennen kun hänet oli lähetetty takaisin, vaan lain karanneille orjille määräämällä rangaistuksella: polttamalla poskeen R-kirjain, runaway, karkuri.

Yhdysvaltalaisen Barbara Chase-Ribaudin teos Orjatar kertoi Sally Hemingsin (1773-1835) tarinan. Sally Hemings tuli kuuluisaksi, koska hän oli yhdysvaltalaisen presidentin Thomas Jefferssonin (1743-1826) orja, jonka hän otti rakastetukseen siitä asti, kun Sally oli 14-vuotias. Suhde kesti Jefferssonin kuolemaan asti, ja siitä syntyi useita lapsia, jotka olivat sitten Jefferssonin orjia, eivätkä missään nimessä hänen tunnustamiaan jälkeläisiä. 

Yllä olevassa tekstissä kerrotaan Sallyn isoäidistä, jonka eräs Hemings niminen valkoinen merimies olisi halunnut ostaa. Heillä oli yhteinen lapsi ja he rakastivat toisiaan. Omistaja ei suostunut kauppaan. Sallyn isoäiti oli Afrikasta tuotu orjaksi Yhdysvaltoihin. Sallyn äidin isä oli valkoinen ja Sallyn isä oli valkoinen. Suku oli täynnä erivärisiä jäseniä, mutta heidät oli tarkasti rajattu siten, että oli isäntäväki, joka omisti orjat. Sally oli orja.

- Kuka te olette neiti?

- Minä olen Polly-neidin orja, rouva.

Hänen kasvoillaan välähti erilaisia ilmeitä, mutta se joka niille asettui oli minulle tuttu; rikkaan valkoisen naisen joka katselee köyhää tummaa orjaa. 

Sally oli yhtä valkoinen kuin valkoiset, ja hänen tulevat lapsensakin olivat valkoisia. Koska hänen äitilinjansa oli musta ja he olivat orjia, Hemingsit laskettiin kaikki orjiksi. Orjista sai sitä paremman hinnan, mitä valkoisempia he olivat. Matkustettuaan Ranskaan, Sally  sai kokea olevansa kuin kuka tahansa, sillä siellä ei ollut orjia. Sallyn äiti oli lähettänyt hänet siksi sinne, jotta hän vapautuisi. Äidin suru oli suuri, kun Sally palasi muutaman vuoden päästä takaisin ja oli Jefferssonin rakastajatar.

He olivat kaikki veren tahrimia, Sally Hemings ajatteli. Koko rotu oli veren tahrima. Ei vain kärsimyksen todellisen veren, kahleiden ja ruoskien ja kirveiden veren; myös rodun veri oli tahrittu, turmeltu, syrjäytetty ja katoamassa raiskausten ja rodunsekoituksen kautta, risteilevien sukulaissuhteiden kautta - tuon hienon äpäryyden pitsin, joka sitoi molemmat rodut yhteen kuin hämähäkinseitti, täynnä rakkautta ja vihaa - 

Yhdysvaltojen historia on verinen. Se on verinen alkuperäisväestön verenvuodatuksesta ja se on verinen orjiksi tuotujen ihmisten verestä. Barbara Chase-Riboudin teos Orjatar toi esille ns. rakkaustarinan, joka alussa inhotti minua kovasti, kun Yhdysvaltojen tuleva presidentti houkutteli kolmekymmentä vuotta nuoremman pikkutytön sänkyynsä. Tuo suhde oli viedä hänen poliittisen uransa. Ja olisi mielestäni saanut viedäkin. Jefferssonilla oli satoja orjia, joista suurin osa oli hänen sukulaisiaan, ja suurin osa oli sukua Sallylle. Siitä huolimatta Jeffersson möi orjiaan, erotti perheenjäseniä toisistaan jne. Orjat eivät olleet hänelle ihmisiä, eivätkä missään nimessä hänen sukulaisiaan, he olivat hänen tavaroitaan.

Barbara Chase-Riboudin Orjatar nosti esille Sally Hemingsin. Kirjan tarinan taustalta löytyvät tositapahtumat ja arkistolähteet.

 

Barbara Chase-Riboud, Orjatar

suom. Eva Siikarla

Suuri Suomalainen Kirjakerho Oy 1985

s. 400 + Tekijän jälkisanat + Arkistolähteet

Sally Hemings 1979

Historiallinen teos

Romaani Sally Hemingsin elämästä 1700-1800-luvuilla

Helena Telkänranta: Millaista on olla koira?

 

Ensimmäiset koiraeläimet alkoivat tassutella maailmassa runsaat kolmekymmentä miljoonaa vuotta sitten. Ne olivat paitsi nykyisten koirien myös muun muassa susien, sakaalien ja kettujen esi-isiä.

Helena Telkänrannan tietoteos Millaista on olla koira? on toinen Telkänrannan kirja, joka kertoo eläimistä ja heidän käytöksestään. Ensimmäinen oli nimeltään Millaista on olla eläin?, joka oli mm. Finlandia-ehdokkaana ja sai valtion Tiedonjulkaistamis-palkinnon. Koirat ovat siis kulkeneet pitkän evoluution läpi, jotta ne ovat sopivia metsästys, palvelu- ja lemmikkikoiriksi. 

Mediatalot ovat huomanneet, että varsinkin tv-ohjelmissa kannattaa olla mukana lemmikkejä, sillä ihmiset nyt tykkäävät elää lemmikkien kanssa ja katsella niiden tekemisiä. Niin minäkin tykkään ja varsinkin koiraohjelmia tulee seurattua ahkerasti telkkarista.

Kuvassa makaa kirjan vieressä meidän  11kk. ikäinen Mimmi. Mimmi ei paljon hetkauttanut, kun pistin kirjan viereen ja kuvasin. Unet olivat sillä hetkellä tärkeämmät kuin mamman puuhastelut. Mimmi on kyllä sitä mieltä, että mamma on liikaa tietokoneella. Yleensä hän tulee tuolin jalan alle nukkumaan silloin, kun kirjoitan blogitekstejä. Kun hän päättää, että nyt tehdään jotain muuta, niin silloin tietokone menee nopeasti kiinni. Oikeasti Mimmi on hyvin vauhdikas koiranpentu, niin kuin havannalaiset yleensä ovat.

Millaista on olla koira? sisältää runsaasti uutta tutkimustietoa koirista. Alussa ajattelin, että kirjassa kerrottiin liikaa susista ja niiden käyttäytymisestä. Olisin toivonut koko kirjan kertovan pelkästään koirista, sillä niitä on tutkittu todella paljon.  Geenikartatkin on tutkittu todella hyvin. Luin kirjasta ja uusimmasta Koiramme-lehdestä, että Suomessa tehdään hyvää geeninjalostusohjelmaa rotukoirien parissa. Se on tarpeellista sen vuoksi, että rotukoiria on jalostettu toisinaan liian pitkälle ja niistä on koirille seurauksena kipuja ja vaivoja. Se on ehdottomasti väärä tapa jalostaa mitään eläintä.

Kirja sisältää tutkimustiedon lisäksi valokuvia, joista selviää useita eri asioita koirien käyttäytymisestä esim. se mitkä asiat vaikuttavat koirien pelkokäyttäytymiseen ja remmirähjäämiseen. Kirja on kivan lyhyt ja ytimekäs, mutta olisin toivonut vielä enemmän  kuvia ja vähemmän susitietoutta. Hyvää tutkimustietoa on kuitenkin aina ilo lukea. Seuraavaksi haluaisin lukea tietoteoksen Millaista on olla eläin? Erittäin upeaa kuulla, että kirja palkittiin vuoden 2015 eläinsuojelutekona.

 

Helena Telkänranta, Millaista on olla koira?

SKS 2023

s. 149 + Lähteet + Hakemisto + Kuvia

Tietokirja

Frank McCourt: Amerikan ihmemaassa

 

No siinä sitä ollaan.

Näin äiti aina sanoi kotona Irlannissa, kun oltiin lapsia ja jokin unemme kävi toteen. Minä näin toistuvasti sellaista unta, että saavuin laivalla New Yorkiin, ja edessä kohoavat pilvenpiirtäjät näyttivät suorastaan pelottavilta. Kerroin uneni veljilleni, jotka aluksi olivat kateellisia kun minä olin saanut viettää yön Amerikassa, mutta myöhemmin rupesivat väittämään nähneensä itsekin saman unen.

Francis "Frank" McCourt (1930-2009) palasi 19-vuotiaana Irlannista takaisin synnyinkaupunkiinsa New Yorkiin. Amerikan ihmemaassa kertoi hänen omakohtaisesta elämästään vuoden 1949 lokakuusta lähtien. Frank McCourt sai esikoisteoksestaan Seitsemännen portaan enkeli Pulizer-palkinnon vuonna 1997. Seitsemännen portaan enkeli kertoi aluksi irlantilaisperheen elämästä New Yorkin Brooklynnissä ja sitten hänen ja hänen sisarustensa kurjasta ja köyhääkin köyhemmästä lapsuudesta Irlannin köyhälistökorttelissa. Seitsemännen portaan enkelistä on tehty myös samanniminen elokuva.

On lämmin lokakuun päivä eikä minulla ole mitään muutakaan tekemistä joten miksei sitä voisikin talsia viidettä avenueta niiden leijonien luo. Kirjastonhoitajat ovat oikein ystävällisiä. Tietenkin voin saada kirjastokortin ja kyllä on mukavaa nähdä että nuoret siirtolaiset käyttävät kirjastoa.

Frank McCourt alkoi heti kotiutua New Yorkiin, kun huomasi, että joka kadulta löytyi irlantilaisia kuppiloita. Yhdessä niistä, baarimikko käski hänen painua kirjastoon ja lukea Johnsonia ennemmin kuin juopotella kuppiloissa. Päätyipä hän jopa tansseihin erään samassa talossa asuvan nuorukaisen kanssa. Harmi vaan, että Frank oli hiljainen kaveri, eikä myöskään osannut tanssia. 

Kaduilla ei voi istua oikein missään, kun vuokraemännät vahtivat joka puolella, joten ainoa keino on mennä puistoon East Riverin rantaan ihmettelemään miksi Amerikka on niin kova ja monimutkainen ettei ihminen voi mennä katsomaan Hamletia elokuvateatteriin sitruunamarenkipiiraan ja Ginger ale-pullon kanssa.

Aika nopeasti Frank huomasi suurkaupungin ikävätkin puolet. Vuokraemännästä hän pääsi nopeasti vaihtamalla asuntoa. Amerikkaan muutto ei parantunut hänen silmäihottumaansa, mutta se vaikutti siihen, että joka työpaikassa se huomattiin ja pelättiin sen tarttuvan. Kunnes armeijassa eräs hoitaja ymmärsi antaa penisiliinivoidetta, mikä auttoi pahimpaan ihottumaan. 

Asunnot vaihtuivat, työpaikat vaihtuivat ja tyttöystäväkin ilmestyi kuvioihin mukaan. Halu opiskella pysyi mukana mielessä vuosien ajan, ja niinpä eräänä päivänä Frank uskalsi ilmoittautua opiskelemaan avoimeen yliopistoon. Yleensä sinne vaadittiin lukio-opinnot, mutta Frankin kohdalla tehtiin poikkeus. Lopulta hän valmistui opettajaksi, ja niihin opettajavuosiinkin voit syventyä tarkemmin tämän kirjan parissa. Luvassa on runsain mitoin rehevää kerrontaa, sillä Frank McCourtin teksti suorastaan ilotulittelee tarinoidessaan.

Frank McCourtin Amerikan ihmemaassa kertoi hänen Amerikan vuosista hupaisesti, voisi jopa sanoa, että välillä surkuhupaisesti, sillä kaikkihan ei mene aina niin kuin sen haluaisi menevän. McCourtilla oli taito katsoa elämää humoristin silmin, ja kertoa koskettavatkin ja epäilyttävätkin asiat positiivisella tavalla.

 

Frank McCourt, Amerikan ihmemaassa *****

suom. Juhani Lindholm *****

Suuri Suomalainen Kirjakerho Oy 1999

s. 464

´Tis 1999

Muistelmat 

 

Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli

Jørn Lier Horst: Pahan otteessa

 

Nyt mies käveli häntä kohti. Käsirautojen ja jalkaketjun vuoksi hän käveli laahaten ja lyhyin askelin. Linen kohdalla mies kääntyi ja katsoi suoraan kameraan. Hän oli niin lähellä, että Line tunsi hänen hajunsa. Happaman ja tunkkaisen, samanlaisen kuin talossa joka oli pitkään ollut tyhjänä.

Norjalaisen Jørn Lier Horstin dekkari Pahan otteessa jatkaa huippuhyvää William Wisting-sarjaa ahdistavan koukuttavalla tavalla. Pelkäsin ja jännitin koko kirjan ajan, mitä kirjan pahis kenties tulee tekemään Linelle tai hänen tyttärelleen. Line on nimittäin Wistingin tytär, joka tällä kertaa osallistui poliisilaitoksen operaatioon kuvaajana.

Eräs vankilassa pitkää tuomiota istunut sarjamurhaaja halusi itse näyttää mihin oli haudannut erään ihmisen. Poliisilaitos järjesti näyttävän operaation, johon kuului kymmeniä poliiseja, mutta silti tuo murhaaja pääsi pakoon. Rikollisella oli apuri. Poliisit halusivat nopeasti molemmat rikolliset kiinni ja vankilaan. Valitettavasti he eivät tienneet, kuka tuo toinen rikollinen oli.

Häntä voidaan rangaista. Hänet voidaan panna vankilaan, mutta hän ei opi rangaistuksesta mitään, koska hänellä ei ole aivosoluja, jotka saisivat hänet katumaan ja olemaan pahoillaan. Psykopaatti on tunteeton. Hän ei tiedä vastuusta ja syyllisyydestä mitään.

William Wisting joutui jälleen vastuuseen siitä, että poliisioperaatio oli mennyt mönkään. Johtajat vaativat häntä jäämään pois kyseisestä rikostutkimuksesta, mutta Wisting teki tutkimusta salaa, sillä hän ei luottanut juuri kehenkään. Oli pakko selvittää kuka sarjamurhaajan apuri oli, sillä poliisilaitos vuoti esimerkiksi lehdistölle, ja lehdistö syytti Wistingiä. Wisting syytti itsekin itseään siitä, että rikollinen oli päässyt vapaaksi.

Hän kohotti päätään ja siristeli silmiään taskulampun valossa. Suun peitti leveä teippi, joka oli kierretty kahteen kertaan pään ympäri. Silmät pyörähtivät nurin ja painuivat kiinni.

Jørn Lier Horstin dekkari Pahan otteessa suorastaan vangitsee jännittäviin tapahtumiin mukaansa. Lue kirjasta saatiinko rikolliset kiinni? Entäs miten kävi Linelle ja hänen tyttärelleen? Tällä kertaa tapahtumat olivat niin jännittäviä, että huomasin pidättäväni hengitystä. Tälläkin kertaa kirjailija on saanut vaikutuksen kirjan tapahtumiin aidosta rikoksesta ja rikollisesta.

 

Jørn Lier Horst, Pahan otteessa *****

suom. Päivi Kivelä

Otava 2023

s. 362

Illvilje 2019

Dekkari

William Wisting-sarja

Horst Jørn Lier: Hiljainen meri 
Horst Jørn Lier: Hylkiöt
Horst Jørn Lier: Tulikoe
Horst Jørn Lier: Luolamies
Horst Jørn Lier: Koodi 

Horst Jørn Lier: Avaintodistaja 

Horst Jørn Lier: Pimeä laskeutuu 

Horst Jørn Lier : Kadonnut Felicia

Shelley Read: Minne virta kuljettaa

 

Minun kotini on järven pohjassa. Meidän farmimme on siellä, liejun vankina, nyt enää raunioina, joita voisi luulla haaksirikoiksi. Pulskat taimenet ovat omineet sen jäänteet, sekä minun huoneeni että salin, jossa kerran istuimme koko perhe pyhäpäivää viettämässä. Talli ja sikolätti mätänevät. Sotkuinen piikkilanka ruostuu. Ennen hedelmällinen maa marinoituu joutilaisuudessa.

Yhdysvaltalaisen Shelley Readin teos Minne virta kuljettaa kertoi Victoriasta ja hänen perheestään. Tarina sijoittui 1940-1970-lukujen Coloradoon. Victoria oli 17-vuotias, kun hän kohtasi alkuperäiskansaan kuuluvan Wilsonin ja rakastui. Rakastuminen oli molemmin puolista, syvää ja intohimoista. Heidän rakkauttaan varjosti rasismi ja alkuperäiskansan kaltoinkohtelu.

Olin aamulla lähtenyt kotoa tavallisena tyttönä tavallisena päivänä. En vielä tiennyt, millainen uusi kartta sisälläni oli auennut, mutta kotiin palatessani ymmärsin olevani jotain aivan muuta.

Wilson yritti pakoilla ja pysytellä piilossa, mutta paikalliset miehet suorastaan metsästivät häntä. Lopulta he saivat hänet kiinni. Ajan kuluessa Victoria huomasi odottavansa Wilsonin ja hänen rakkauslasta. Siitä alkoivat seuraavat ongelmat, sillä 40-luvun loppupuoli oli kurjaa aikaa yksinäisille äideille. Suvaitsemattomuus oli liian ankaraa, liian kammottavaa. Victoria pakeni muita ihmisiä ja heidän tuomioitaan kauas syrjäiselle metsämajalle. 

Tunsin itseni tyhmäksi ja minua pelotti. Olin oman typeryyteni vanki yhtä paljon kuin armottomien olosuhteiden uhri. Tyhjentämisen tarve pakotti rakkoani, mutta en vain pystynyt kiskomaan itseäni pois huopien suojakuoren alta ja uhmaamaan sitä, mikä ulkona odotti. En kuulunut tänne, en kuulunut mihinkään, enkä tiennyt, mitä pitäisi tehdä.

Victorian selviämistaistelu metsän keskellä kesti niin kauan kunnes sieltä oli pakko lähteä pois. Nälkiintynyt nuori nainen ja nälkiintynyt pieni vauva jättivät turvaisan metsämökin. Mitä heille tapahtui sen jälkeen, sen voit lukea tästä tunteisiin koskettavasta tarinasta. Ainakin itse tarvitsin nenäliinoja kirjaa lukiessa. Koskettavan kaunis tarina, joka vei mennessään tapahtumiin, joiden olisin halunnut olevan inhimillisempiä ja parempia, mutta kirjailija on luonut kertomuksen, joka voisi olla totta. 

Shelley Readin teos Minne virta kuljettaa laittaa ajattelemaan suvaitsemattomuuden ja rasismin ikäviä vaikutuksia. Minne virta kuljettaa kertoo myös rakkaudesta ja sen menetyksestä riipaisevan herkästi. Tämä mukaansatempaava teos kertoi myös upeasti luonnosta ja persikoiden kasvattamisesta.

Shelley Read, Minne virta kuljettaa *****

suom. Jaakko Kankaanpää

Otava 2023

s. 315

Go as a River 2023

1940-70-luku

 

Frida Skybäck: Kirjahyllyn salaisuus

 

Nyt hän on matkalla. Silloin hän tuntee, kun joku tarttuu häntä lujasti käsivarresta. Joku kiskaisee hänet taaksepäin niin suurella voimalla, että hän menettää tasapainonsa, kaatuu maahan ja osuu kiveen. Adrenaliiniryöppy saa hänet tärisemään, ja menee hetki ennen kuin hän tajuaa, mitä hetki sitten oli tapahtunut. Hän oli aikonut heittäytyä alas kielekkeeltä. Kaikki olisi jo ohi, ellei häntä olisi keskeytetty.

Ruotsalaisen Frida Skybäckin uusin suomennos on nimeltään Kirjahyllyn salaisuus. Rebecka oli tullut isoäitinsä seuraksi, kun tämä oli joutunut sairaalaan. Sairaalassa meni sitten pitempään kuin oli luultu, joten Rebeckalle jäi aikaa tutustua naapureihin sekä kunnostaa ja siivota isoäidin taloa. Siivouspuuhissa hän löysi kirjahyllystä salaisuuksia, jotka koskivat häntäkin. Kävi ilmi, että isoäiti oli nuorena ollut rakastunut pakolaismieheen. Mieheen, jonka kuva isoäidillä oli vieläkin tallella. 

Kulkiessaan Lucan perässä metsään Anna tuntee rinnassaan aivan erityistä kuohuntaa. Hänen ei pitäisi olla yksin vieraan miehen seurassa, mutta kielletyn hedelmän maku antaa hänelle aavistuksen siitä vapaudesta, jota hän niin kovasti kaipaa. Sitä paitsi hän nauttii ajatellessaan, miten tyrmistynyt äiti olisi, jos näkisi hänet nyt, vääräntyyppisen ihmisen seurassa.

Oli vuosi 1943, kun Anna pakotettiin jäämään kesähuvilalle. Hän oli päättänyt aloittaa sairaanhoitajakoulun, mutta vanhemmat eivät päästäneet häntä Tukholmaan. Anna olisi halunnut hoitaa sairaita ja tuntea olevansa hyödyksi. Seurapiirielämä sopi vanhemmille, mutta ei hänelle. Jouten olo sai mielen kapinoimaan. Onneksi eräs nuori mies toi iloa ja uudenlaisia ajatuksia.

Frida Skybäckin teos Kirjahyllyn salaisuus sijoittui vuosiin 1943 ja 2007. Kirja kertoi Annasta ja hänen lapsenlapsestaan Rebeckasta. Menneisyyden salaisuudet avautuivat kipeinä, mutta samalla hyvin romanttisina tunteina Annan jälkeläisille. Mutta kuka tuo menneisyyden nuori mies olikaan? Mitä hänelle tapahtui tuona myrskyisänä vuonna?

Frida Skybäckin teokset ovat parasta feelgood-genreä. Kirjoissa on paljon tunteita ja koskettavia tapahtumia ja jossain vilistelee aina kissa. Kirjahyllyn salaisuus on raikkaan romanttinen lomakirja sitä kaipaaville.

 

Frida Skybäck, Kirjahyllyn salaisuus

suom. Annamari Typpö

Wsoy 2023

s. 291

Bokskåpets hemlighet 2020

Feelgood 

Frida Skybäck: Lukupiiri maailman laidalla

Frida Skybäck: Kirjakauppa Thamesin varrella