keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Tikli



Kaikki olisi ollut paremmin, jos äiti olisi jäänyt henkiin. Äiti kuitenkin kuoli, kun olin vielä lapsi. Kaikki, mitä minulle on sen jälkeen tapahtunut, on kokonaan omaa syytäni, mutta kun menetin äidin, menetin samalla näköyhteyden maamerkkiin, joka olisi saattanut johdattaa minut onnellisempaan paikkaan, miellyttävämpään elämään ihmisten joukkoon.

Yhdysvaltalaisen Donna Tarttin Tikli on Pulizer -palkinnon voittanut jättiläiskirja. Jättiläiseksi sen tekee 893 sivua, joista olisin kyllä toivonut karsittavan rönsyjä tiiviimpään pakettiin. Lisäksi kirjailija ei malttanut lopettaa kirjaa millään, ehkä hän tiesi, että kirja on niin hyvä, että lukijat haluavat päähenkilön mietiskelevän runsaasti sitä, miksi hän päätti kirjoittaa ajatuksensa kirjaksi.

Ja siksi olen päättänyt kirjoittaa nämä sivut niin kuin olen ne kirjoittanut. Sillä vain astumalla välivyöhykkeelle, toden ja epätoden väliselle reuna-alueelle, voin tehdä täällä olemisesta ja tämän kirjoittamisesta siedettävää.

Kirjan viimeiset sivut olivat kuitenkin niin kaunista pohdintaa elämästä ja rakkaudesta, että annan anteeksi sen, että kirja oli jättiläiskirja. Kirja kertoi pojasta, Theosta, jonka äiti kuoli hänen ollessa 13-vuotias. Isä oli häipynyt heidän elämästä ja poika oli joutunut koulussa pieniin vaikeuksiin. Vaikeudet näyttivät kasaantuvan Theon ympärille. Isä ilmestyi hakemaan poikansa, mutta vaikeudet kutsuivat myös uudessa asuinkaupungissa entistä kutsuvampina uuden kaverin, Boriksen, myötävaikutuksella.

Kirjan sivuilla hypätään huumeiden ja rikollisuuden maailmaan. Olisiko elämä mennyt eri suuntaan, jos äiti olisi elänyt, sitä emme tiedä, eikä Theo tiedä, mutta hän toivoi aikuisena, että olisi elänyt erilaisen nuoruuden ja nuoren aikuisen elämän. Kirjan huumekuviot olivat minulle rankkaa luettavaa ja mietin sitä, miksi pitää kaikki kertoa niin tarkasti. Oliko se kirjailijan avunpyyntö huumeidenkäyttäjien puolesta ja kertomus siitä, että miten toivottomaksi elämä kääntyy, kun käyttää huumeita. Theo oli kirjassa välillä kuin zombi, ja ajatusmaailma oli ihan sekaisin.

Kirjan nimi Tikli viittaa tauluun, joka kulki punaisena lankana koko kirjan ajan Theon mukana. Tiklin ja erään toisen esineen avulla Theo suunnisti 13 –vuotiaana elämässä eteenpäin, kunnes aikuiset ottivat hänet ns. hoiviinsa. Tiklin sanoma on selkeä eli huumeiden käyttö ei kannata sillä siinä menee terveys ja rahat, ja rikollisuus pyörii huumeiden ympärillä. Huumeista ja rikollisuudesta on vaikea irrottautua. Kirja kertoi myös nuoren Theon rakkaudesta. Huolimatta kirjan sivumäärästä, suosittelen kirjaa varsinkin nuorille, sillä aiheensa puolesta kirja sopii nuorille lukijoille. Siinä on myös koukuttavia juonenkäänteitä, jotka sopivat nuorille.
Ajattelin kirjan kansikuvan kuvaavan Theoa, sillä lintu oli sidottu langalla kiinni eikä päässyt vapaaksi, samalla tavalla Theo oli huumeiden vanki, ja räpiköi huumemaailmassa riippuvuuden vankina. ****

Donna Tartt, Tikli
suom. Hilkka Pekkanen
WSOY 2014
Kansikuva Carl Fabritiuksen Tikli vuodelta 1654
The Goldfinch 2013
s. 893

Minna
Ulla
Lukuneuvos
Lukuneuvoja
Kulttuuri kukoistaa
Minna Vuo-Cho
Päkä
Jonna

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Doris Lessing: Viides lapsi



Brittiläisen nobelistin Doris Lessingin (1919 - 2013 ) Viides lapsi on kertomus perheestä, jonka viides lapsi on erilainen kuin muut lapset. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 70-80-luvuille ja kertovat sen ajan brittiläisen luokkayhteiskunnan ajatuksista ja teoista erilaisuutta kohtaan. Kirja kertoi erilaisen lapsen vaikutuksista perheen sisällä, avioparin keskinäisissä suhteissa sekä lähipiirin ja koulun suhtautumisesta lapseen.

David ja Harriet keskustelivat matalalla, melkein syyllisellä, epäuskoisella äänellä, johon Ben tuntui heidät pakottavan. Tämä lapsi ei ollut vielä edes puolivuotias… hän tuhoaisi heidän perhe-elämänsä. Hän tuhosi sitä jo.

Kirja ottaa syvällisesti kantaa miten erilaisiin ihmisiin suhtaudutaan. Perheen isä David halusi lapsesta eroon ja lopulta perheen äiti Harriet suostui lähipiirin painostuksesta siihen, että pieni Ben vietiin kauas vammaisten hoitolaitokseen. Kirjan yksi teema oli perheen ja suvun yhteisöllisyys ja yhdessä asioista päättäminen. Perheen äiti tunsi itsensä rikolliseksi, että oli synnyttänyt niin kauhean lapsen maailmaan, että perhe ja suku kärsivät siitä, eivätkä voineet viettää enää aikaa yhdessä. Mutta Harriet halusi nähdä miten hoitolaitoksessa hoidettiin Beniä ja lähti yksin vierailumatkalle. David sitä vastoin halusi unohtaa koko kauhean lapsen.

Ben makasi lattialla vihreän vaahtokumipatjan päällä. Hän oli tajuton. Hän oli alastomana pakkopaidassa. Vaaleankeltainen kieli oli suusta ulkona. Hänen ihonsa oli kalmankalpea, vihertävä. Kaikki – seinät, lattia ja Ben – oli ulosteen tahraamaa. Tummankeltaista virtsaa tihkui likomärästä patjasta.

”Minä kielsin teitä tulemasta!” nuori mies huusi.

En paljasta enempää kirjasta, vaan lukijat voivat ottaa selvää kirjan järkyttävästä tarinasta. Myös Suomessa on pitkään ollut erilaisten tai erityisten lasten ja aikuisten vallitsevana hoitomuotona laitokset. Poissa silmistä ja poissa mielestä. Onneksi siitä ollaan pääsemässä eroon ja myös erilaisilla ja erityisillä lapsilla on oikeus lähipäiväkotiin ja – kouluun. Vanhemmille myönnetään tukia, jotta lapsi voi olla kotona ja kehittyä aikuiseksi kotona aivan kuten muut lapset. Erilainen ja erityinen lapsi voi kuitenkin olla todella raskasta hoitaa ilman apua, jos lähipiiristä ei löydy apua tai perhe on hajonnut.

Vanhemmat voivat väsyä myös tukiviidakkoon ja jatkuvaan paperilappujen pyöritykseen, joka Suomessa on ollut aivan älytöntä. Oman CP-vammaisen poikani tuet piti hakea joka vuosi samanlaisilla papereilla, joihin kuului tietty lääkärinlausunto. CP-vamma on ikuinen vamma, joka ei häviä vuoden sisällä. No se vamma katosi lapseltani 12-vuotiaana viranomaisten mukaan ja samalla kaikki hoidot ja kuntoutukset. Tosielämässä näin voi Suomessa käydä ja kunnat ja valtiot säästävät erilaisuuden ja erityisten ihmisten kustannuksella.

Doris Lessing oli valtavan rohkea, kun hän kirjoitti 80-luvulla raskausmasennuksesta ja siitä miten vanhemmat voivat rakastaa ja vihata omia lapsia. Ruotsin akatemia luonnehti Doris Lessingiä naisten tuntojen vahvaksi eeppiseksi kuvaajaksi, joka käsittelee teoksissaan pirstoutunutta sivilisaatiota skeptisesti, kiihkeästi ja näkemyksellisesti. Viides lapsi oli vahva naisen erilaisten ja voimakkaiden tuntojen ehkä pelottava ja puistattava kuvaaja. ****

Doris Lessing, Viides lapsi
suom. Heidi Järvenpää
Otava 2007
ensimmäinen suomennos 1989
The Fifth Child 1988
s. 160




torstai 19. kesäkuuta 2014

Hyvää Juhannusta Kirjasähkökäyrän lukijoille


Nocturne

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesäyön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhoutuu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

Sulle laulan, neiti kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt , uus.
En ma enää aja virvatulta,
omani on Hiiden vuoren kulta;
pienentyy mun ympär´ elon piiri,
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri,
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.

Eino Leinon iki-ihanalla runolla toivotan kaikille hyvää ja tunnelmallista Juhannusta.

Lukuiloa t. Mai :)

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Varjelijat



Ruotsalaisen kansainvälisesti menestyneen kirjailijan Kristina Ohlssonin Varjelijat on kolmas Fredrika Bergman – dekkari. Aiemmat sarjan kirjat ovat Nukketalo ja Tuhatkaunot. Neljäs dekkari on jo julkaistu ja se on nimeltään Paratiisiuhrit. Paratiisiuhria odotellessa ajattelin syventyä Ohlssonin edelliseen kirjaan, mutta kirja oli sen verran kiinnostava, että taidan lukea kaksi aiemminkin julkaistua dekkaria. Kirjan juonikuviot tihenivät tasaiseen tahtiin jännityksestä. Alussa mietin, että kirja oli minulle liian rauhallinen, mutta kirjailija osasi kietoa minut pikkusormensa ympärille omalla erikoisella kerrontatyylillä. Kirjailija oli lisännyt tarinan sekaan runsaasti koukkuja, jotka pitivät minut tiukasti otteessaan, lisää jännitystä tiedossa.

Kirjan tarinassa parasta oli Fredrika, joka kuului Alex Rechtin ryhmään, joka tutki kirjan murhia. Fredrika oli pienen Saga-vauvan äiti ja Spencerin avovaimo. Spencer jäi hoitamaan Sagaa, joten Fredrika pääsi tutkimaan työryhmänsä kanssa metsästä löytyneen kuolleen naisen tapausta. Fredrika ei tiennyt, että hänen miehensä salasi jotain.

Hän ei saa katsettaan irti valkokankaasta. Mitä hän oikein näki? Jähmein sormin hän onnistuu lopulta sammuttamaan projektorin. Hän kelaa filmin alkuun ja katsoo sen uudestaan. Ja taas uudestaan.

Metsästä löydetyn kuolleen naisen ja kymmeniä vuosia aiemmin miehensä tappaneen lastenkirjailijan välillä oli yhteys, joka oli kuin hämähäkin seitti, joka verkostoitui eri tahoille. Fredrikan ja hänen ryhmänsä piti osata vetää oikeasta narusta, joka oli heille kaikille yllättävin taho. Tietysti tämä yllättävin taho esiteltiin kirjan loppupäässä, joten kirjan jännitys säilyi sinne asti. Tosin Ohlsson jätti viimeisessä kappaleessa vielä yhden rikollisen henkilön nauttimaan omista elokuvailloistaan yksityisten filmien parissa. Jännittävää. ****

Normaali. Hän uskoi, että muut pitivät häntä sellaisena, ja se takasi hänelle jonkinlaisen mielenrauhan niinä iltoina kun himo yltyi vastustamattomaksi. Ensimmäisellä kerralla kun niin kävi, hän ei ymmärtänyt mikä hänessä oli vikana. Tunne levisi syyhyn lailla kaikkialle ruumiiseen eikä suostunut jättämään häntä rauhaan.

Kristina Ohlsson, Varjelijat
suom. Outi Menna
WSOY 2013
Änglavakter 2011
s. 498

 Osallistun kirjalla Marikan lukuhaasteeseen

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Kuka lohduttaisi Nyytiä?



Ihana, ihana kirja, Tove Janssonin Kuka lohduttaisi Nyytiä? Tove Jansson on kirjoittanut tämän ihastuttavan rakkauskirjan vuonna 1960 ja sen on suomentanut kukapas muu kuin suomalaisten lorujen satukuningatar, Kirsi Kunnas. Kaksi kirjallisuusihmistä, joita olen aina fanittanut. Tove Jansson kirjoitti Kuka lohduttaisi Nyytiä kirjan runomuodossa, johon Kirsi Kunnas kirjoitti mielikuvitusrikkaan suomenkielisen vastineen. Kirja alkoi siitä, että Nyytiä pelotti asua metsän keskellä ja hän pakeni sieltä pois.

Olipa kerran pikku nyyti nyytiäinen,
hän ihan yksin asui taloaan
ja talo oli myöskin yksinäinen.
Siis kaksin kerroin yksin peloissaan
hän sytytteli yöllä lamppujaan
ja ryömi peiton alle vinkumaan
kun kuului hemuleitten tassuttelu tiellä
ja mörkö huusi pitkään pimeässä siellä.

Nyyti matkusti maailmalla, mutta ei tutustunut kehenkään, koska oli niin ujo. Kirjan teemoja ovat yksinäisyys, pelko, ujous, vuorovaikutusongelmat, vieraiden ihmisten pelko, pelkojen voittaminen, sankaruus ja rakkaus. Kirja on oikea tunteiden vuoristorata, joita kuvittavat satumaiset hahmot, joista osa on pelottavia ja osa onnellisia. Kirja on upea lahja kaikenikäisille. Kirjassa tulee hienosti esille Tove Janssonin laaja osaaminen: kirjoittaminen, piirtäminen, maalaukset, sarjakuvat ja sadunomainen tarinankerronta.

Nyt kuka lohduttaisi nyytiä ja sanois vaikka näin : jää ilman ystäviä se ken kääntää selän muihin päin.


Lopulta Nyyti löysi merestä pullon, jonka sisällä oli kirje toiselta yksinäiseltä, Tuitulta, joka pelkäsi Mörköä. Siispä nyyti lähti etsimään Tuittua, jotta voisi pelastaa hänet. Lopulta siinä kävi kuin onnellisessa sadussa: 

Nyt lohdutamme toisiamme, emme koskaan enää pelkää!
… ja sitten he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti…

 
Tove Jansson, Kuka lohduttaisi Nyytiä?
suom. Kirsi Kunnas
kuvittaja Tove Jansson
WSOY
Vem ska tröttas knyttet? 1960
s. 27

ps. osallistun kirjalla Opuscolon Janssonin kirjakiusaus-haasteeseen.
Elinan plokkaus
Opuscolon plokkaus
Leena Lumin plokkaus
Jokken plokkaus

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Hiltu ja Ragnar



On pyhäpäivä, ulkona paistaa aurinko, ja kesäkuu on puolessa välissä. Nyt oli oikea aika lukea suomalaisen nobelistin F.E.Sillanpään tuotantoa. Koska kirjastosta ei löytynyt Nuorena nukkunut teosta, päädyin valitsemaan kirjan Hiltu ja Ragnar. Hiltu ja Ragnar teoksen toinen päähenkilö Hiltu oli Sillanpään Hurskas kurjuus teoksen päähenkilön torppari Juha Toivolan tytär. Toinen päähenkilö oli porvaristoon kuuluva rehtorin poika Ragnar Palmerus. Ragnar oli viettänyt kesäänsä äitinsä kanssa huvilalla, talvet hän opiskeli Tampereella. Äiti yritti suojella poikaansa maailman menoilta ja varsinkin naisilta kuten piioilta, jotka vaihtuivat tiheään. Eipä äiti poikansa tunteille mitään voinut. Hiltu siis saapui rehtori-vainaan taloon piiaksi, koska rehtorska tarvitsi palvelijatarta.

Tässä Hildussa oli todellakin kaikki hyvät puolet. Hän oli niin avuton, nöyrä ja yrittäväinen, että rehtorskakin melkein sääli häntä. Hänen palkkansa määrääminen jäi kokonaan rehtorskan äidillisen omantunnon varaan, mikä omituisesti lämmitti rehtorskan mieltä; ei ollenkaan sillä tavoin, että hän olisi ajatellut siitä hyötyvänsä, hän päinvastoin nautti siitä, että hän siten voi tehdä Hildulle niin paljon hyvää. Oli jotakin kiusallisen nurinkurista siinä, että kaikenlaisilla piikatytöillä oli rahoja, todella omia rahoja, joita he hallitsivat…

Kirjan alussa kerrottiin heti mitä lopussa tapahtui, joten kirjan lukeminen hiukan kärsi siitä tiedosta. Sillanpää on jotain jännitettävää kirjan sivuille kuitenkin jättänyt, sillä nuori Hiltu ja Ragnar alkoivat tuntea vetoa toisiinsa. En ihmettele ollenkaan, että miksi Sillanpää sai Nobel-palkinnon, sillä hänen tekstinsä oli terävää ja tarina kertoi luokkien välisistä eroista ja alempiarvoisten hyväksikäytöstä. Kirja kertoi porvariston joutilaisuudesta ja vetelehtimisestä ja palvelusväen kiusaamisesta. Nykyaikana sitä kutsuttaisiin työpaikkakiusaamiseksi, äiti haukkui Hiltua ja Ragnar harrasti seksuaalista häirintää. Sitä paitsi Hiltu oli vielä alaikäinen. Tuohon aikaan 1900-luvun alussa täysi-ikäisyys tuli vasta pitkästi yli kaksikymppisille.

Ragnar pääsi tosi toimiin, kun rehtorska uskalsi lähteä vierailulle muutamaksi päiväksi ja jättää Hiltun ja Ragnarin kahdestaan kotiin. Ragnar käytti tilaisuutta hyväkseen ja lähti ensi töikseen kaupungille ja päätyi ravintolaan. Ravintolasta huvilalle saapui yhden humalaisen teekkarin sijasta neljä.

F.E.Sillanpää sai Nobel-palkinnon vuonna 1939 ”syvällisestä ymmärtämyksestään maansa maalaisväestöä kohtaan ja siitä ihastuttavan taiteellisesta tavasta, jolla hän kuvasi heidän elämäntapaansa ja heidän luontosuhdettaan”. F.E.Sillanpää omisti kirjansa Juhani Aholle. Kirja piti omistaa Juhani Aholle 60-vuotislahjaksi, mutta omistuslause lausuttiin kuukautta aiemmin Juhani Ahon hautajaisissa. Elämä ja kuolema yllättivät, sillä Sillanpään kirjassa kerrottiin kuolemasta ja siihen johtaneista tekijöistä ja sitten Juhani Aho kuoli ennen kuin sai kirjan omistuskirjoituksineen. Suosittelen kirjaa jokaiselle, joka haluaa lukea suomalaisesta arjesta ja elämänmenosta 1900-luvun alussa. ***

F.E.Sillanpää, Hiltu ja Ragnar
Otava 1981
ensimmäinen painos ilmestyi 1923
s. 99


Paulan plokkaus
Lukuneuvojan plokkaus

Osallistun Hiltulla ja Ragnarilla Jokken Nobelisti-haasteeseen