sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Ne jotka jäävät




Tua Harnon esikoisromaanin nimi on kaunis ja koskettava ja kannen kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa kirjan sisällöstä. Ne jotka jäävät kertoo yhden suvun henkilöiden lähtemisestä ja heidän taakseen jättämistä henkilöistä kolmessa sukupolvessa. Kertomukset polveilivat toistensa lomitse ja välillä piti pysähtyä miettimään, kenestä henkilöstä nyt kerrottiin, sillä teksti ei aina sitä kertonut. Keskityin kirjan jokaiseen sanaan, sillä muuten sanoma olisi mennyt hukkaan ja olisin voinut menettää jotakin, jokin henkilöistä olisi lähtenyt tietämättäni.

Ne jotka jäävät romaanin käsikirjoitus voitti vuonna 2012 Pentti Saarikoski-kilpailun, enkä ihmettele sitä yhtään, sillä kirja kosketti jotakin syvällä sydämessäni. Lyhyisiin, tiivistettyihin kappaleisiin oli saatu valtava tunnelataus ja ahdistavuus, joka pakotti suvun henkilöt jättämään kaiken taakseen ja tuntemaan siitä ikäviä tunteita ja toisaalta helpotusta, kun pääsi pois, mutta jälleen vähän ajan päästä sekään ei auttanut.

Kirjan päähenkilö oli Frida, jonka isä oli kadonnut mielensä syvyyksiin. Fridan isoisä kiersi koko aikuiselämänsä maailmaa ja oli useiden naisten kanssa naimisissa, mutta jätti aina naiset ja lapset taakseen. Frida koki sisällään myös vastaavan halun lähteä ja juristiksi valmistumisensa jälkeen hän lähti Ranskaan. Palatessaan takaisin Suomeen hän aloitti opinnot Teatterikorkeakoulussa. Kirjailija itse on oikeustieteen maisteri ja opiskelee nykyisin Teakissa, joten tämän kirjan osuuden hän on ottanut suoraan omasta elämästään.

Fridan elämän vaikuttavin henkilö oli hänen mielisairas isänsä. Muistelut omasta isästä nuorena ja kauniina sekä vertaaminen sairastuneeseen isään oli kurjaa, sillä isä sairastui, kun Frida oli vielä lapsi. Fridasta kasvoi suorittajatyttö, joka oli hyvä koulussa ja joka huolehti kaikista muista, mutta unohti itsensä. Omasta itsestä ja siitä mitä itse haluaa, kerrotaan parhaiten Fridan ja Emilin parisuhteessa, jossa Frida halusi tehdä kaiken minkä Emil halusi, mutta ei niin voi kukaan elää, ei vaikka Emil kutsui häntä Suzanneksi Leonard Cohenin laulun mukaan. Leonard Cohen oli isän suosikkilaulaja.
Kirja oli kertomus suuresta yksinäisyydestä ja lähtemisestä, ehkä läheisyyskammosta ja halusta olla itsenäinen ilman muita henkilöitä. Samalla kirjassa kipuillaan aikaisempien sukupolvien jättämiä aukkoja, ikävää, niiden jotka jäivät oli selvittävä ilman lähtijää, ilman lähtijän rakkautta ja huolenpitoa. ****

Ehkä suurempaa yksinäisyyttä ei ole kuin se, että ei ole edes itseään. Ei ole sitä, minkä peilistä tunnistaisi päivästä toiseen, ei sitä, jonka vanhenemista seuraisi. Ehkä isäni ei ollut mahtipontinen ja suuruudenhullu yksinäisyydessään, ehkä hän tiesi, mistä laulujensa kautta puhui. Sillä koskaan hän ei suoraan sanonut olevansa yksinäinen.

Kirjasta ovat plokanneet ainakin Sara ,Katja , Maria , Minna , Annika K
Tua Harno, Ne jotka jäävät
Otava 2013
s. 269

lauantai 27. huhtikuuta 2013

Uusia alkuja



Irlantilainen Cathy Kelly on maailmankuulu bestseller-kirjailija ja hänen kaikki 15 kirjaansa on suomennettu. Kirjojen aihepiiri on rakkaus ja ihmissuhteet. Ensimmäinen Kellyn kirja julkaistiin 1997 ja nykyisin niitä ilmestyy lähes kahden kirjan vuosivauhdilla. Maailmalla kirjoja on myyty miljoonia, joten jokin irlantilainen taika kirjoissa on. Uusin kirja Uusia alkuja, kertoo kirjan nimen mukaisesti päähenkilöiden, jotka kaikki ovat naisia, elämänmuutoksista ts. uusista aluista. Kirjan kansikuva herätti minussa kummastusta, kun kirjailijan nimelle on annettu melkein puoli sivua ja kirjan nimi on tosi pienellä. Kansikuvassa on kaunis nuori punatukkainen nainen, joka voisi olla yhden päähenkilöistä, Tessin nuoruudenkuva.

Tapahtumat keskittyvät irlantilaiseen pikkukaupunkiin, Avaloniin, jota on hallinnut vuosisatoja Avalon House, suuri kartanorakennus kaupungin korkeimmalla paikalla. Siskokset Tess ja Suki olivat suvun viimeiset henkilöt, jotka olivat asuneet talossa, sillä heidän perheensä joutui vararikon vuoksi myymään talon. Nyt talo seisoi huonokuntoisena ja puutarha oli villiintynyt ympärillä, mutta talo löysi uuden omistajan, joka päätti kunnostaa talon. Sama talonomistaja aiheutti Tessille sydämentykytyksiä, sillä he olivat olleet nuoruudessa rakastavaisia.

Sukin ja Tessin lisäksi kirjan päähenkilöiksi nousivat postineiti Damae ja hänen veljentyttönsä Mara, kaksi täysin erilaista naishenkilöä, mutta molempia olivat miehet satuttaneet. Kirjassa katsottiin elämää, perheongelmia, avioeroja ja suhteiden päättymisiä melkein kokonaan naisnäkökulmasta. Jokaisella päähenkilöllä oli suhteissaan ongelmia, eniten ehkä Danaella, jonka avioliitosta vain harvalla oli tietoja. Kirjailija oli luultavasti rakentanut kirjansa juuri Danaen avioliiton ympärille, sillä kirjan lopussa hän kirjoittaa asiasta, jota Danae salailee.

Kirja olisi tarvinnut mielestäni runsasta tiivistämistä ja koska kyseessä oli rakkauskirja, olisin kaivannut enemmän erilaisia tunteita, sillä nyt tunteita oli lähinnä Danaen lapsuuden ja avioliiton muistelmissa. Kaksi kirjan naispääosahenkilöä löysi uuden rakkaussuhteen, mutta niistäkin sai turhaan etsiä tunteiden paloa ja huumaavia tunteita. Toiset kaksi päähenkilöä sai uuden alun elämänmuutoksen kautta. Cathy Kellyn kirjoista tulee mieleen toinen rakkaudesta kirjoittava kirjailija Nora Roberts, jonka kirja Avaimet onneen tuli mieleeni kirjan tekstistä. **

Mara piti päänsä painettuna ja katseli ruokalistaa, mutta ei lukenut sitä. Hän ei nähnyt muuta kuin sanojen ja kirjaimien sekamelskan, pastaa ja basilikaa, eikä hänellä ollut aavistustakaan, mitä hän ottaisi, sillä yhtäkkiä hänellä ei ollut tippaakaan nälkä, ja hän vaistosi, että Rafe katseli häntä edelleen. Hän nosti päänsä.
” Herran tähden, lakkaa tuijottamasta minua.”
”Miksi minä en saa katsella sinua?” Rafe tiukkasi.
”Koska minua alkaa ärsyttää”, Mara sanoi. ”Me emme ole treffeillä.”
 
Cathy Kelly, Uusia alkuja, Gummerus 2013
The House on Willow Street 2012
s. 556

torstai 25. huhtikuuta 2013

Hakekaa kätilö!




Vihdoinkin sain luettua englantilaisen Jennifer Worthin Hakekaa Kätilö!– kirjan, josta BBC on tehnyt menestyssarjan televisiolle. Yhden ohjelman katsomisen jälkeen päätin lukea myös tämän kirjan, sillä tv-sarja ei ollut ihan minun makuuni, mutta päättelin, että taustalta voi löytyä ihan kelpo kirja, enkä pettynyt. Kirjailija toimi itse kätilönä vuosina 1950–1973 ja kirja perustuu hänen omiin kokemuksiinsa kätilön työssä 50-luvulla Lontoon East Endissä, todella surkeissa slummioloissa. Kirja on todella perusteellinen opas kätilön työstä, jossa kirjailijan toimiessa laillistetun koulutuksen saaneena kätilönä, lapsia syntyi ihan oikeasti hänen avustamana. Kirja on siis omaelämäkerrallinen muistelmateos.

Voi olla, että kirja ei ole ihan jokaisen makuun kirja, sillä synnytykset ja äitiyshuolto ei ole ihan puhtain ammatti, sukupuolitautien, veren ja eritteiden lisäksi, kirjassa puhutaan mm. istukoista ja raskauskomplikaatioista. 50-luvulla naiset halusivat synnyttää omissa kodeissaan, sairaaloita pelättiin ja kuka olisi huolehtinut perheen muista lapsista ja aviomiehen tarpeista. Sitä paitsi sairaalat eivät olleet ilmaisia.

Saimme Lizin kanssa vaivoin puhdistettua sängyn uudelleen, ja nuoremman lääkärin tehtäväksi jäi verrata jälkikäteen ulos tulleita istukan palasia suurempaan istukan osaan, joka oli valahtanut Conchitasta ulos ensimmäisenä, sekä mitata talteen saamamme veren määrä.

Worth kertoo, että 50-luvulla lapsivuodeaika oli 10–14 päivää, mutta tuskinpa moni äiti pystyi makaamaan niin pitkää aikaa sängyssä. Yksi kirjailijan kohdalle sattunut tapaus oli 19v. äiti, joka kävi synnyttämässä sairaalassa ja lähti kolmantena päivänä sieltä pois, sillä kotona odotti kaksi lasta. Worth, joka kutsui itseään kirjassa Jennyksi, kävi perheen ovella koputtelemassa viikon ajan, mutta kukaan ei päästänyt sisään. Naapurin kertoessa äidin lähteneen kadulle, Jenny soitti poliisit paikalle ja oven avauksen jälkeen huomattiin, että kaikki pienokaiset olivat keskenään kotona. Mies oli komentanut vaimonsa kadulle töihin.

Prostituutio ja lasten adoptointi oli Jennylle vaikea paikka, jota hän ei voinut kestää. Kirjassa kerrotaan kummastakin asiasta omat tarinat, sillä Jenny joutui avustamaan näissäkin synnytyksissä tai toimimaan aluesairaanhoitajana ennen ja jälkeen synnytyksen. Kätilöt kävivät useamman päivän ajan ennen ja jälkeen synnytyksen äitien luona, sillä he olivat samalla hygieniantarkastajia ja huolehtivat äidit sairaaloihin, jos jokin komplikaatio oli tuloillaan. Likaisissa oloissa myös tautien vaara oli suurempi, jonka vuoksi kätilöt antoivat siisteysneuvoja äideille tai ilmoittivat viranomaisille avuntarpeesta. Pidin kovasti kirjasta ja Jennyn kasvamisesta ja kehittymisestä nirppanokkaisesta nuoresta tytöstä ammattinsa vakavasti ottavaksi kätilöksi. Kirjan taka-osasta löytyy kätilön työssä käytettävää sanastoa, joka voi helpottaa lukemista.

Bella sai jälleen uuden supistuksen. Bella huusi. ”Voi pysäyttäkää se. Älkää antako sen tulla. Antakaa mun kuolla. Mitä Tom sanoo? Se tappaa mut!”
Flo sanoi uhmakkaasti tyttärelleen:”Älä oo huolissas, kultaseni. Ei Tom tuu sitä näkee. Äitis hankkiutuu siitä eroon sun puolestas.” ****

Jennifer Worth, Hakekaa kätilö, Otava 2012
Call the Midwife – A Story of the East End in the 1950s,
2002
s. 391

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Bospor Express




Minulla ei tainnut käydä kovin hyvä tuuri, kun ensimmäinen Antti Tuurin kirjoittama kirja, jonka luin, oli Bospor Express, sillä kirja oli hidastempoinen matkakirja Suomesta Istanbuliin ja takaisin laivoilla ja junilla. Ainoa jännitystä luova elementti oli ehtikö Tuuri Belgradista Bospor Expressin kyytiin ja paluumatkalla toisinpäin. Serbiassa toki peloteltiin mafian ryöstöistä, mutta kirjailija selvisi siitäkin omalla rauhallisella tyylillään. Tuuri kertoi kirjassaan, että hän on aikansa matkustanut lentokoneilla ja nyt hänellä on aikaa kulkea siten, että voi ihailla maisemia ja samalla lukea ja kirjoittaa.

Kirja oli Antti Tuurin oma matkakertomus matkasta kirjailijafestivaaleille. Ensimmäinen etappi oli Ruotsissa pidettävä Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon keskustelutilaisuus, johon Tuuri oli kutsuttu keskustelemaan. Hän oli suostunut sillä ehdolla, että vaimollekin maksettiin hotellihuone Tukholmassa. Loppujen lopuksi keskustelutilanteessa ei ollut yhtään ruotsalaista kirjailijaa, vain Tuuri ja pari islantilaista kirjailijaa.

Ruotsista matka jatkui Kööpenhaminan kautta Wieniin, rouva palasi takaisin kotiin. Matkalla kirjailija muisteli jo kuolleita kirjailijakollegoitaan ja lopulta ajatuksiin liittyi uskonto. Välillä Tuuri yöpyi hotelleissa ja välillä junissa. Junissa ei yleensä ollut ravintolavaunua, joten konduktöörit huolehtivat kahvin ja teen tarjoilusta, ja heillä oli myös ruokatarvikkeita myytävänä. Loppujen lopuksi viehätyin rauhallisesta matkanteosta ja harvojen matkustajien kuvailusta ja yhteisestä matkanteosta.

Tuuri ennätti hyvissä ajoin kirjallisuusfestivaaleille ja uskoakseni nautti monipäiväisistä juhlista ja Istanbulin kävelyretkistään, joista hän kertoi omaan verkkaiseen tyyliinsä. Lopulta oli kotimatkan vuoro ja jälleen jännittävä junanvaihto, ehtiikö Tuuri Budapestin junaan, sillä vaimo odotti miestään Budapestissä, lukijoille hieman jännitystä.

Tuuri on kirjoittanut yli kuusikymmentä romaania. Muut matkakuvauskirjat ovat Islannista, Saksasta ja Euroopasta ja eri vene- ja kalastusretkiltä. Bospor Express oli rauhallisuuden tyyssija, josta oli kaukana suurkaupungin hälinä, vaikka kirjailija vieraili kyseisissä kaupungeissa. Matkakuvaukset olivat kuvauksia yksinäisyydestä, yksinolosta nauttimisesta, kiireettömyydestä ja niin kutsutusta slow life-elämäntyylistä. ***

Bospor Express, Antti Tuuri
Otava 2013
s. 202

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen




Suomessa on yksi hurmaava sisaruspari, joka on kirjoittanut useita lastenkirjasarjoja, joista sekä lapset että lapsenmieliset ovat saaneet nauttia monta vuosikymmentä. He ovat Sinikka ja Tiina Nopola. Heinähattu ja Vilttitossu – kirjasarja on ilmestynyt vuodesta 1989 lähtien ja uusin kirja Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen on sarjan kahdestoista teos. Uutta kirjassa on kuvittajan vaihtuminen Salla Savolaiseen, joka on luonut hauskalla piirrosjäljellään mielikuvituksellisen kuvakirjan näistä Kattilakosken pienistä tytöistä. Mikä parasta, kansien lisäksi myös niiden sisäosat on kuvitettu.

Kirjan päähenkilöt ovat isosisko Heinähattu, joka pitää aina heinähattua päässään ja pikkusisko Vilttitossu, joka pitää aina vilttitossuja jalassaan. Heidän lisäkseen kirjan sivuilla seikkailee äiti Hanna ja isä Matti sekä perheen naapurit, Alibullen neidit Helga ja Helise sekä kylän konstaapelit Isonapa ja Rillirousku.

Kirjan juoni alkaa siitä, kun isosisko Heinähattu kertoo pikkusiskolleen, että tämä on ollut vauvana kalju, josta temperamentikas pikkusisko ei pidä ollenkaan. Pikkusisko järjestää hiusasiasta oikein kunnon juonikuviot, josta ei puutu dramatiikkaa, saksia, väriä ja salaisuuksia ja ehkä hiukan narraamista ja muuta lasten elämään kuuluvaa kommellusta. Perheen nuorempi tyttö on aika omapäinen ja keksivä ja saa isonsiskon houkuteltua temppuihinsa mukaan. Tässä kirjassa pikkusisko saa jopa pääroolin touhuillaan, sisaruskateus on kirjan syvin merkitys, johon jokaisessa perheessä törmätään, jos on useampi lapsi ja Vilttitossu on hyvin, hyvin kateellinen siskolleen jostakin asiasta.

Nopolan kirjailijasiskokset ovat kertoneet, että ammentavat Heinähattu ja Vilttitossu – kirjoihin juonikuvioita omista lapsuudenkokemuksistaan, aikuisiän kommelluksista ja omien lastensa kokemuksista.  Tiina on eläytynyt aina Vilttitossun rooliin ja Sinikka on Heinähattu. Kirjasarja on saanut useita palkintoja, niistä on tehty näytelmiä ja elokuvia. Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen sopii jo hyvin pienille lapsille katselukirjaksi vanhempien kanssa, mutta tarinan juonikuviot karkureissuineen ja saksineen vaatii vanhempia mukaan kertomaan mitä saa tehdä ja mitä ei. 

Vilttitossu tuijotti kuvaa tyrmistyneenä. Sitten hän otti albumin kainaloonsa ja paineli pihalle. Hän istui kivelle suuren vaahteran taakse, avasi albumin ja katsoi kuvaa uudelleen. Törkeää, Heinähatulla on letit, Vilttitossu ajatteli. Mutta kohta ei enää ole!
Sinikka ja Tiina Nopola
Tammi 2012
s. 40